X.

Boucher'n sanantuoja.

Seuraavana päivänä Sheldon oli yksin plantaasilla. Joan oli lähtenyt

tutkimusretkelle Pari-Sulaylle, eikä hänen paluutaan voinut odottaa

ennenkuin myöhään iltapäivällä. Yksinäisyys painosti Sheldonia, ja

ankarat sadekuurot saivat hänet iltapäivällä kerran toisensa jälkeen

astumaan kaukoputki kädessä verannalle huolestuneena etsimään venettä

ulapalta. Sillä välin hän kulmat rypyssä tutki plantaasin tilikirjoja,

teki arviolaskelmia, laski yhteen, punnitsi raha-asiainsa tilaa ja

rypisti kulmiaan entistä tuimemmin. "Jessien" menettäminen oli ollut

Berandelle kova isku. Se ei ollut ainoastaan tehnyt laivan raha-arvoa

vastaavaa lovea hänen varallisuuteensa, sen lisäksi hän ei enää voinut

ottaa lukuun sen tuottamia tuloja, ja juuri niillä hän oli tottunut

peittämään melkoisen osan plantaasin juoksevista menoista.

"Hughie-raukka", mutisi hän kerran ääneen itsekseen. "Mikä onni, että

sinä pääsit näkemästä tätä surkeutta, vanha veikko. Tätä suurta

surkeutta."

Kahden sadekuuron väliajalla "Flibberty-Gibbet" ilmestyi

ankkuripaikalle, ja sen laivuri, Peter Olesen, "Jessien" Olesenin veli,

harmaa, tuimakatseinen, kuumeen kuihduttama vanha merikarhu, laahasi

väsyneen ruumiinsa verannan portaita ylös ja vaipui lepotuoliin.

Whiskyn ja soodaveden avulla hän pysyi sen verran koossa, että jaksoi

tehdä selkoa matkan vaiheista ja antaa isännälleen laskut.

"Tehän olette aivan menehtymäisillänne kuumeeseen", sanoi Sheldon.

"Miksi ette purjehdi Sydneyhin saadaksenne hiukan kunnollista ilmaa

keuhkoihinne?"

Vanha merimies pudisti päätään.

"Mahdotonta. Minä olen liian kauan ollut täällä saarilla. Minä kuolisin

siellä. Kuume käy siellä kahta kauheammaksi."

"Kuolisitte tai parantuisitte", sanoi Sheldon.

"Kuolisin aivan varmasti. Yritin kolme vuotta sitten. Viileä ilma

pakotti minut vuoteen omaksi jo ennen kuin olin ehtinyt rantaan. Minut

kannettiin maihin ja vietiin sairaalaan. Siellä makasin kaksi viikkoa

yhteen menoon tiedottomana. Sitten lääkärit lähettivät minut takaisin

saarille -- sanoivat, että se oli ainoa keino, millä voisin pelastaa

henkeni. Ja vielähän minä olen hengissä, mutta kuume on läpeensä

myrkyttänyt koko olemukseni. Jos lähtisin Austraaliaan, niin olisin

kuukauden kuluttua vainaja."

"Mutta mitä aiotte tehdä?" kysyi Sheldon. "Ettehän voi jäädä tänne,

kunnes kuolette."

"Muuta neuvoa minulla ei ole. Palaisin mielelläni vanhaan maahan, mutta

en kestäisi sitä. Täällä minä elän kauemmin ja tänne jään, kunnes olen

kulunut loppuun. Mutta Jumala tietää minun toivovan, etten koskaan

olisi nähnyt Salomonin-saaria, sen sanon teille."

Hän ei suostunut viettämään yötä maissa, sai ohjeensa ja palasi

laivaan. Kalpea iltarusko hukkui päivän synkimmän sadekuuron peittoon,

ja sen parhaillaan kestäessä Sheldon näki veneen lähestyvän. Keulapurje

laskettiin alas, ja vene suuntasi kulkunsa suoraan rantaan. Sheldon

tunsi pistoksen sydämessään nähdessään Joanin mela kädessä seisovan

veneen perässä ja heittäytyvän ruumiinsa koko painolla sen varaan

vastustaakseen painetta, joka uhkasi kääntää veneen sivuttain

hyökyaallon heiteltäväksi. Tahitilaiset hyppäsivät veneestä ja vetivät

sen nopeasti korkealle rannalle, ja omituisen seurueensa etunenässä

Joan astui veräjästä pihamaalle.

Ensimmäiset sadepisarat putoilivat maahan raskaina kuin rakeet, korkeat

kookospalmut huojuivat ja vääntelehtivät tuulen kourissa, ja kömpelöt

pilvimöhkäleet saivat troopillisen hämärän äkkiä muuttumaan mustaksi

yöksi.

Aivan huomaamattaan Sheldon oli vapautunut iltapäivän kalvavasta

rauhattomuudesta. Hänet valtasi outo ilon tunne nähdessään Joanin

juoksevan portaita ylös nauraen, punoittavin poskin, hiukset hajallaan

ja rinta kiivaasti nousten ja laskien äskeisistä ponnistuksista.

"Ihastuttavaa, aivan ihastuttavaa siellä Pari-Sulaylla", huusi hän

hengästyneenä. "Minä ostan sen. Kirjoitan asiamiehelle tänä iltana. Ja

bangalon paikka -- sen olen jo valinnut -- on suurenmoinen. Teidän

pitää tulla sinne jonakin päivänä minua neuvomaan. Ette kai pane

pahaksenne, että jään tänne, kunnes voin asettua sinne asumaan? Eikö

tuo äskeinen sadekuuro ollut kaunis? Minä olen kai myöhästynyt

päivälliseltä? Juoksen vain sisään siistiytymään, hetken kuluttua olen

taas luonanne."

Ja hänen viipyessään lyhyen hetkisen Sheldon astuskeli edestakaisin

isossa arkihuoneessa kärsimättömästi ja levottomana odottaen hänen

paluutaan.

"Tiedättekö mitä, minä en koskaan vastedes aio rähistä teidän

kanssanne."

"Rähistä", vastasi Sheldon. "Mikä kauhea sana. Se kuulostaa alhaiselta

ja epämiellyttävältä. Minusta 'kiistellä' on hauskempi sanoa."

"Sanokaa miten tahdotte, mutta me emme tee sitä enää koskaan, emmehän?"

Sheldon rykäisi hermostuneesti, sillä hän huomasi selvään, että

vihollisuudet saattoivat alkaa minä hetkenä hyvänsä.

"Pyydän anteeksi", kiiruhti hän aloittamaan. "Minun ei olisi pitänyt

ajatella ääneen. Tarkoitan tietysti, että en tahdo riidellä. Teillä on

aivan hirvittävä tapa sanaakaan sanomatta saada minut käyttäytymään

tyhmästi. Minulla oli todellakin mitä ystävällisimmät aikeet ja nyt

olen..."

"Tehnyt rumia huomautuksia", jatkoi Joan hänen puolestaan.

"Tuolla tavoin te juuri johdatatte minut kiusaukseen", valitti Sheldon.

"Mutta minähän en ole sanonut yhtään pahaa sanaa. Minä istuin tässä

kaikessa rauhassa ja te olitte juuri viekkaasti saanut minut uskomaan,

että oli rauha maassa ja sensemmoista, kun te yht'äkkiä aloitte torua

minua."

"Tokkopa."

"Kyllä, te sanoitte, että minä olin hirvittävä tai että minulla on

hirvittäviä tapoja, mikä merkitsee samaa. Toivoisin, että bangaloni

olisi valmis. Muuttaisin sinne huomispäivänä."

Mutta hänen vapisevat huulensa puhuivat toista, ja seuraavassa hetkessä

Sheldonin oli pahempi olla kuin koskaan hänen nauruaan kuunnellessaan.

"Minä tahdoin vain ärsyttää teitä, rehellinen intiaani. Ja ellette te

nyt naura, niin minä epäilen, että olette minulle suutuksissanne. Kas

niin, naurakaa! Mutta älkää toki" -- lisäsi hän kiireesti -- "älkää

toki, jos se kiusaa teitä. Te näytätte aivan siltä, kuin teillä olisi

hammassärkyä. Aivan niin, älkää vastustelko. Muistakaa, että lupasitte

olla riitelemättä, jotavastoin minulla on oikeus yhä edelleen olla niin

epämiellyttävä kuin suinkin haluan. Mutta alkaaksemme keskustella,

'Flibberty Gibbethän' on täällä. En tietänytkään, että se on niin iso

kutteri. Mutta se on huonossa kunnossa. Sen köysistö on ylen

hämäräperäinen, ja ensimmäinen ankara sadekuuro lakaisee luultavasti

sen kannen putipuhtaaksi. Minä tarkkasin Noa-Noan ilmettä

purjehtiessamme sen ohitse. Hän ei sanonut sanaakaan, veti vain suunsa

hymyyn. Enkä minä häntä siitä moiti."

"Laivuri on hyvin sairaana", selitti Sheldon. "Ja hänen piti jättää

perämies Ugiin pitämään huolta kaikesta, sikäläinen kauppiaani, Oscar,

kun on saanut surmansa. Ja te tiedätte kyllä, millaisia merimiehiä

neekerit ovat."

Joan nyökäytti myöntävästi päätään, ja sill'aikaa kuin hän näytti

hautovan mielessään jotakin ylen tärkätä arvostelua, pyysi Sheldon

saada toisen annoksen lihaa -- ei sen vuoksi, että hänen olisi ollut

nälkä, vaan sen vuoksi, että hän tahtoi katsella tytön ohuita,

kiinteitä sormia, joissa ei näkynyt jälkeäkään jalokivistä eikä

sormuksista. Hän oli ihastunut pyöreään käsivarteen, joka näkyi hihan

alta ja päättyi pehmeään ranteeseen, jota eivät vielä rumentaneet

mitkään nuoruuden paettua ilmaantuvat suoniverkot. Sormet olivat

tervasta ruskeat ja näyttivät niin perin poikamaisilta. Samassa

Sheldonin silmät avautuivat. Niin se olikin. Hän oli äkkiarvaamatta,

aivan sattumalta löytänyt Joanin kiduttavan, arvoituksellisen olennon

avaimen. Nuo päivänpaahtamat, poikamaiset sormet selittivät kaiken.

Eipä ihmekään, että Joan niin usein oli saanut hänet pois suunniltaan.

Hän oli koettanut kohdella häntä kuten naista, mutta hän ei ollut

nainen. Hän oli vain tyttöletukka -- ja lisäksi poikamainen

tyttöletukka, jonka päivettyneet sormet mielellään askartelivat poikien

lempitöissä, jonka ruumis ja lihakset nauttivat uinnista ja

kaikenlaisista ankarista voimainponnistuksista ja jonka mieli paloi

seikkailuihin, kuten jokaisen tavallisen pojan, jota miellyttivät

pyssyt ja revolverit, Cowboy-hatut ja sukupuolesta piittaamaton

toverillisuus.

Hänen näin miettiessään ja katsellessaan hänestä alkoi jostakin syystä

tuntua siltä, kuin hän olisi istunut kirkossa kaukana kotimaassaan ja

kuunnellut kuoripoikien laulua. Joan muistutti näitä poikia tai ehkä

mieluummin heidän ääntään. Hänessä oli tuota samaa sukupuolettomuutta.

Hänen ruumiinsa oli naisen ruumis, mutta hänen mielensä ei ollut vielä

aikuinen. Hän ei ollut ollut sellaisten vaikutusten alainen, jotka

edistävät kypsymistä. Hänellä ei ollut ollut äitiä. Von, hänen isänsä,

alkuasukaspalvelijat ja alkuperäinen saarelaiselämä olivat määränneet

hänen kehityksensä suunnan. Hevoset ja pyssyt olivat olleet hänen

lelunsa, teltat ja matkaleirit hänen leikkitupansa. Päättäen hänen

omista sanoistaan hänen opistokautensa oli ollut opinnoille omistettua

maanpakolaisuutta, alituista kaipuuta Hawaiin hurjille ratsastus- ja

uintiretkille. Hän oli kasvatettu kuin poika ja ajatteli kuin poika.

Tämä selitti hänen suuttumuksensa hameenhelmoja kohtaan ja sen

vastenmielisyyden, jonka säädyllisen sovinnaisuuden säännöt hänessä

herättivät. Jonakin päivänä hän vielä tulee täysikäiseksi, mutta

toistaiseksi hän oli vasta kehittymässä.

No hyvä, hänellä ei siis ollut muuta neuvoa kuin kohdella Joania kuin

poikaa eikä erehtyä kohtelemaan häntä kuin naista. Hän tuumi itsekseen,

voisiko rakastaa sitä naista, joka hänestä kehittyisi, kunhan hän

kerran heräisi -- ja hän tuumi myös, voisiko rakastaa häntä juuri

sellaisena kuin hän oli ja itse herättää hänet. Oli miten oli, Joan oli

joka tapauksessa vallannut suuren sijan hänen elämässään, sen hän oli

huomannut iltapäivällä tarkastellessaan merta sadekuurojen väliajoilla.

Sitten hän muisti Beranden huonot raha-asiat ja menot, joita oli

odotettavissa, ja hänen otsansa rypistyi.

Hän huomasi äkkiä, että Joan oli sanonut jotakin. "Pyydän anteeksi",

sanoi hän. "Mitä te sanoittekaan?"

"Te ette kuullut sanaakaan, sen minä tiesin", nuhteli tyttö. "Minä

sanoin, että 'Flibberty-Gibbet' on liian kurjassa kunnossa ja että

minä huomenna -- kun te ensin olette puhunut laivurin kanssa, niin

ettei se loukkaa hänen tunteitaan -- annan miesteni toimittaa siinä

suursiivouksen. Sitten me myös puhdistamme sen pohjan, jossa nyt

riippuu neljän tuuman pituinen parta. Minä näin sen, kun se kallistui

tuolla selällä. Älkää unohtako, että minä jonakin päivänä aion tehdä

pienen purjehdusretken 'Flibbertyllä', vaikkapa minun sitten täytyisi

karata sillä."

Heidän juodessaan kahvia verannalla alkoi Piru äkkiä hurjasti haukkua

ja hypellä pihalla lähellä rannanpuoleista veräjää. Lopulta Sheldon

meni pelastamaan pelästyneen alkuasukkaan sen pahoinpitelystä ja vei

hänet portaille kuulustellakseen häntä.

"Kuka sinun herrasi on?" kysyi hän. "Ja mitä sinä teet täällä, kun

aurinko menee alas?"

"Minu herra Boucher. Hyvin paljo miehiä Port Adamsista tulla minu herra

luo. Hyvin paljo kulje kulje ympäri."

Mustaihoinen veti vyönsä alta paperinpalasen ja antoi sen Sheldonille.

Tämä silmäili sitä hätäisesti.

"Se on Boucher'lta", selitti hän, "Packardin seuraajalta. Packard oli

tuo mies, josta kerroin teille, hän jonka oma laivaväkensä otti

hengiltä. Hän sanoo, että Port Adamsin joukkoa on liikkeellä --

viisikymmentä miestä isoissa kanooteissa -- ja että he ovat

leiriytyneet hänen rannalleen. He ovat jo tappaneet häneltä puolen

tusinaa sikoja ja näyttävät aikovan ryhtyä ikävyyksiä aiheuttamaan. Ja

Boucher pelkää, että Lungan viisitoista karkulaista aikoo yhtyä

heihin."

"Ja silloin?" kysyi Joan.

"Silloin Billy Papen täytyy lähettää Boucher'lle seuraaja. Se on

katsokaas Papen asema. Kunpa tietäisin mitä tehdä. Minä en mielelläni

jätä teitä tänne yksin."

"Ottakaa minut mukaanne sitten."

Sheldon hymyili ja pudisti päätään.

"Silloin on paras, että otatte jonkun miehistäni", neuvoi Joan. "He

osaavat ampua eivätkä pelkää mitään -- lukuunottamatta Utamia, joka

pelkää kummituksia."

Isoa kelloa soitettiin ja viisikymmentä mustaihoista kantoi ison veneen

rantaan. Tavallinen miehistö astui veneeseen, ja Matauare ja kolme

muuta tahitilaista istuutui patruunavöillä ja pyssyillä varustettuina

perätuhdoille. Sheldon ohjasi venettä.

"Voi, kuinka mielelläni lähtisin mukaan", huudahti Joan hartaasti, kun

vene erkani rannasta.

Sheldon pudisti päätään.

"Kyllä minä täytän paikkani yhtä hyvin kuin mies", piti Joan yhä

puoliaan.

"Teitä tarvitaan täällä", vastasi Sheldon. "Nuo Lungan karkulaiset

voisivat tulla rannikolle juuri näillä tienoin ja rynnätä plantaasille,

jos me molemmat olisimme poissa. Hyvästi! Me palaamme huomenna. Sinne

on vain kaksitoista mailia."

Palatessaan asuntoonsa Joanin täytyi kulkea miesjoukon keskitse, joka

äsken oli laskenut veneen vesille. Miehet viivyttelivät rannalla ja

juttelivat omituisella, apinamaisella tavallaan illan tapahtumista. He

väistyivät hänen tieltään, mutta juuri kun hän oli ehtinyt keskelle

joukkoa, hän äkkiä tunsi oman avuttomuutensa. Heitä oli niin monta.

Mikä heitä olisi estänyt kaatamasta häntä maahan, jos heitä olisi

haluttanut? Samassa hän muisti, ettei hänen tarvinnut muuta kuin

kirkaista, niin Noa-Noa ja hänen muut kotiin jääneet merimiehensä,

joista jokainen tappelussa olisi pitänyt puoliaan kymmenkuntaa

mustaihoista vastaan, olisi hänen apunaan. Kun hän avasi veräjän, niin

muuan kehistä lähestyi häntä. Hän ei pimeässä tuntenut häntä.

"Mikä nimi?" kysyi hän ankaralla äänellä. "Mikä sinun nimesi?"

"Minä Aroa", vastasi mies.

Joan muisti hänet toiseksi niistä sairaista nuorukaisista, joita hän

oli hoitanut sairaalassa.

"Minu otti hyvin hyvin paljon se lääke", sanoi Aroa.

"Ja nyt sinä olet terve", vastasi Joan.

"Minu tahto tupakka, paljon tupakka, minu tahto kangas, minu tahto

delfiinihammas, minu tahto vyö."

Joan katsahti häneen huvitettuna odottaen näkevänsä hymyilevät tai edes

irvistävät kasvot. Mutta ne olivat aivan ilmeettömät. Lukuunottamatta

kapeata vyökaistaletta, korvakapuloita ja kippuraisiin hiuksiin

kiedottua simpukkanauhaa mies oli aivan alasti. Hänen ruumiinsa oli

äsken öljytty ja kiiltävä, ja silmät kiiluivat tähtien valossa kuin

villin eläimen. Muut miehet olivat asettuneet hänen taakseen tiheäksi

seinäksi. Jotkut poistuivat, mutta useimmat tuijottivat häneen jurosti

ja uhkaavan äänettöminä.

"Niinkö?" sanoi Joan. "Mitä varten sinä tahdot niin paljon tavaraa?"

"Minu otti lääke", sanoi Aroa. "Sinu maksa minu."

Tämä oli näyte heidän kiitollisuudestaan, tuumi Joan. Näytti siltä,

kuin Sheldon sittenkin olisi ollut oikeassa. Aroa odotti tylsän

näköisenä. Kaukana rannasta kuului kala loiskahtaen hyppäävän vedestä.

Pieni aalto löi hiljaa rantaan. Lepakon varjo suhahti pehmeästi heidän

ohitseen. Kevyt tuulahdus vilvoitti hänen poskeaan, maatuuli alkoi

puhaltaa.

"Mene pois", sanoi Joan ja kääntyi astuakseen veräjästä.

"Sinu maksa minu", sanoi nuorukainen.

"Aroa, sinä olet tyhmä. Minä en maksa sinulle. Nyt sinä menet."

Mutta mustaihoinen ei liikahtanutkaan. Joan tunsi, että hän katsoi

häneen miltei röyhkeästi toistaessaan:

"Minu otti lääke. Sinu maksa minu. Sinu maksa minu nyt."

Silloin hän menetti kärsivällisyytensä ja antoi nuorukaiselle kelpo

korvapuustin, joka lennätti hänet toveriensa joukkoon. Mutta he eivät

lähteneet tiehensä. Muuan toinen nuorukainen astui esiin.

"Sinu maksa minu", sanoi hän.

Hänen silmissään oli levoton, riidanhaluinen ilme, jommoisen hän oli

huomannut apinoilla. Tytön tutkiva katse näytti häntä kiusaavan, ja

hänen paksut huulensa puristuivat lujasti yhteen, ikäänkuin hän kaikin

voimin olisi koettanut näyttää vihaiselta ja päättäväiseltä.

"Mikä syy?" kysyi Joan.

"Minu Gogoomy", vastasi mies. "Bawo minu veli."

Joan muisti, että Bawo oli muuan sairas nuorukainen, joka oli kuollut

kuumeeseen. "Jatka", käski hän.

"Bawo otti lääke. Bawo kuoli. Bawo minu veli. Sinu maksa minu. Isä minu

suuri päällikkö Port Adamsissa. Sinu maksa minu."

Joan nauroi.

"Gogoomy, sinä olet sama kuin Aroa, hyvin tyhmä. Kuka maksaa minu

lääke?"

Hän katkaisi keskustelun, astui veräjästä ja sulki sen. Mutta Gogoomy

painautui sitä vastaan ja sanoi röyhkeästi.

"Isä minu suuri päällikkö. Sinu ei lyö minu pää. Minu sano sinu pelkä

minu liian paljon."

"Pelkää?" kysyi Joan vihasta väristen.

"Sinu pelkä liian paljon, sinu ei lyö minu pää", sanoi Gogoomy

ylpeästi.

Silloin Joan ojensi kätensä veräjän yli ja antoi hänelle kämmenellään

tuiman korvapuustin. Isku oli niin voimakas, että nuorukainen horjahti

sivullepäin ja oli kaatumaisillaan. Hän hyppäsi veräjää kohti ikäänkuin

pakottaakseen sen aukenemaan, ja koko joukko lähestyi aitausta. Joan

tuumi hetkisen. Hänen revolverinsa riippui hänen asuntonsa seinällä.

Mutta pieninkin huudahdus saisi hänen laivamiehensä kiiruhtamaan

paikalle, ja hän tiesi, ettei hänen tarvinnut olla huolissaan. Siksi

hän ei huutanut apua. Sen sijaan hän vihelsi Pirun luokseen samalla

kutsuen sitä nimeltä. Hän tiesi kyllä että koira oli kahleissa

arkihuoneessa, mutta mustaihoiset eivät jääneetkään odottamaan sen

tuloa. He pakenivat hurjasti kirkuen pimeyden halki, ja Gogoomy seurasi

heitä vastenmielisesti. Sillävälin Joan astui bangaloonsa aluksi

nauraen, mutta lopulta niin pahoillaan äskeisestä tapahtumasta, että

hänen teki mieli itkeä. Hän oli valvonut kokonaisen yön tuon sairaan

nuorukaisen vuoteen ääressä, joka sitten oli kuollut, ja nyt veli

tahtoi saada maksun hänen hengestään.

"Hyh! Mikä epäkiitollinen otus!" mutisi hän ja mietti mielessään,

kertoisiko tämän kohtauksen Sheldonille vai eikö.