Paikallisvärit.
Auringonlaskun aikaan pieni ketch-alus [_ketch_ = pienehkö
kaksimastoinen purjelaiva] lipui Beranden satamaan, ja vähää myöhemmin
sen kapteeni tuli maihin. Hän oli kaksikymmenvuotias nuorukainen, jolla
oli pehmeä ääni ja miellyttävä puhetapa, ja Joan ihaili häntä jo
edeltäkäsin kuultuaan Sheldonilta, että hän purjehti aivan yksin
malaitalaisen miehistönsä kanssa. Pelkkiä romanttisia kuvia tulvi
Joanin silmien eteen hänen saadessaan tietää, että mies oli nimeltään
Christian Young, kotoisin Norfolk-saarelta, ja että hän polveutui
suoraan John Youngista, joka oli ottanut osaa "Bountyn" kapinaan.
Tahitilaisen ja englantilaisen veren sekoitus näkyi hänen lempeistä
silmistään ja kellanruskeasta ihonväristään, mutta englantilainen
kovuus näytti kadonneen. Se oli kuitenkin olemassa ja se se juuri teki
hänelle mahdolliseksi yksin kuljettaa laivaansa ja taistellen hankkia
elatuksensa Salomonin-saarten hurjien asukasten keskuudessa.
Tavatessaan äkkiarvaamatta Joanin hän joutui melkein hämilleen, mutta
tytön teeskentelemätön, toverillinen käytös, joka loukkasi Sheldonin
tunnetta siitä, mikä naiselle soveltui, vapautti hänet pian
noloudestaan. Suuren maailman uutisia Youngilla ei ollut kerrottavana,
mutta sitä enemmän Salomonin-saarten kuulumisia. Viisitoista
mustaihoista oli varastanut pyssyt ja karannut pensaikkoihin Lungan
viljelyksiltä, jotka olivat kauimpana lännessä Guadalcanarin rannalla.
Ja viidakoista he olivat lähettäneet sanan, että aikoivat palata
pyyhkäistäkseen pois elävien ilmoilta plantaasin kolme valkoihoista
viljelijää, joista taas kaksi vuorostaan etsi karkulaisten jälkiä
viidakoista. Young piti varsin luultavana, että nämä, ellei heitä sitä
ennen saataisi satimeen, tekisivät laajan kaarroksen ja palaisivat
rannikolle Beranden kohdalla varastaakseen täältä veneen.
"Unohdin mainita, että Ugi'ssa oleskeleva kauppamiehenne on murhattu",
kertoi Young Sheldonille. "Viisi isoa kanoottia tuli sinne Port
Adamsista. Ne laskivat maihin yöllä, Oscarin nukkuessa. Kaiken, mitä he
eivät voineet viedä mennessään, he polttivat. 'Flibberty-Gibbet' sai
asiasta tiedon Mbolin salmessa ja kiiruhti Ugiin. Minä olin Mbolissa,
kun tieto ehti sinne."
"Minun pitänee hylätä Ugi", tuumi Sheldon.
"Tämä oli vuoden kuluessa jo toinen kerta, kun sikäläinen kauppiaanne
sai surmansa", lisäsi Young. "Siellä pitäisi olla vähintään kaksi
valkoihoista, jotta siellä olisi turvallista. Malaitan kanootithan
tekevät alituisesti hävitysretkiään juuri niille tienoille, ja tiedätte
kyllä, millaista väkeä Port Adamsissa on. Muuten minulla on teille
koira matkassani. Tommy Jones lähetti sen Neal-saarelta, sanoi
luvanneensa sen teille. Se on ensiluokkainen neekerikoira. Tuskin se
oli ollut kahta minuuttia laivalla, ennenkuin se oli ajanut koko
laivaväen ylös köysiin. Tommy on ristinyt sen Piruksi."
"Olen usein tuuminut, miksi teillä ei ole täällä koiraa", sanoi Joan.
"Niitä on vaikea saada säilymään. Ne joutuvat aina krokotiilien
suuhun."
"Jack Henley surmattiin Marovon laguunilla kaksi kuukautta takaperin",
jatkoi Young selontekoaan lempeällä äänellään. "'Apostle' toi
vast'ikään tiedon siitä."
"Missä Marovon laguuni sijaitsee?" kysyi Joan.
"Uudessa-Georgiassa, parisataa mailia länteen", vastasi Sheldon.
"Bougainville on juuri sen alapuolella."
"Hänen omat palvelijansa surmasivat hänet", jatkoi Young, "mutta
Marovon alkuasukkaat olivat yllyttäneet heidät siihen. Hänen
laivamiehistönsä, joka oli kotoisin Santa Cruzista, pakeni veneellä
Choiseuliin, ja Mather purjehti 'Lilyllä' Marovoon. Hän poltti siellä
muutaman kylän ja sai takaisin Henleyn pään. Hän löysi sen eräästä
talosta, johon neekerit olivat ripustaneet sen kuivumaan. Ja siinä
ovatkin kaikki minun uutiseni lukuunottamatta sitä, että joukko uusia
Lee-Enfield-kiväärejä taas on liikkeellä Ysabelin itäpäässä. Kukaan ei
tiedä, miten alkuasukkaat ovat saaneet ne käsiinsä. Hallituksen pitäisi
toimeenpanna tarkka tutkimus. Ja -- niin, sehän on totta, eräs
sotalaiva, 'Cambrian' on näillä tienoin. Se poltti kolme kylää Binalla
-- 'Minotan' jutun takia, jos tiedätte -- ja ammuskeli granaateilla
viidakkoihin päin. Sitten se jatkoi matkaa Sio-saarta kohti
järjestämään sikäläisiä oloja."
Keskustelu kääntyi nyt yleisempiin asioihin, ja vähää ennen kuin Young
sanoi hyvästit lähteäkseen laivalleen, kysyi Joan:
"Kuinka te voitte suoriutua kaikesta aivan omin voimin, mr Young?"
Youngin suurten, miltei tyttömäisten silmien katse suuntautui
hetkiseksi Joaniin, ennenkuin hän pehmeimmällä ja lempeimmällä äänellä,
minkä ajatella saattaa, vastasi:
"Voi, minä tulen aika hyvin toimeen mustaihoisten kanssa. Tietenkin
heistä on silloin tällöin hiukan harmia, mutta sehän on odotettavissa.
Heille ei saa koskaan näyttää olevansa peloissaan. Minä olen
pelännyt monta monituista kertaa, mutta he eivät ole koskaan sitä
aavistaneetkaan."
"Hän näyttää siltä, kuin ei voisi tappaa hyttystäkään, joka on häntä
purrut", sanoi Sheldon Youngin lähdettyä. "Kaikki norfolk-saarelaiset,
jotka polveutuvat 'Bountyn' miehistöstä, ovat samaa lajia. Mutta
ajatelkaahan Youngia! Vasta kolme vuotta sitten, kun hän vast'ikään oli
saanut 'Minervan', hän kerran oli laivoineen Suussa Malaitalla. Siellä
on joukko alkuasukkaita, jotka ovat palanneet Queenslandista, raakaa
väkeä. He päättivät hankkia käsiinsä Youngin pään. Heidän vanhan
silmäpuolen päällikkönsä Billyn poika oli lähtenyt Lungan plantaasille
työntekijäksi ja kuollut siellä punatautiin. Tämä merkitsi, että heidän
oli korvaukseksi saatava valkoisen miehen pää, yhdentekevää kenen,
kunhan he sen vain saisivat. Young oli silloin hyvin nuori, ja he
olivat varmat siitä, että hänen päänsä olisi helposti saatavissa. He
houkuttelivat hänen veneensä rannikolle lupailemalla työmiehiä ja
surmasivat koko miehistön. Samassa hetkessä tuo hurja joukko, joka
Suusta oli tullut 'Minervalle', karkasi Youngin kimppuun. Tämä oli
juuri pannut kuntoon dynamiittipommin pyydystääkseen kaloja; hän
sytytti langan ja heitti sen heidän joukkoonsa. Häntä ei saa puhumaan
siitä, mutta sytytyslankahan oli lyhyt. Ne, jotka jäivät henkiin,
hyppäsivät mereen, ja hän itse nosti ankkurin ja purjehti tiehensä. Nyt
suulaiset ovat luvanneet sata sylystä simpukankuoria palkinnoksi hänen
päästään; se vastaa arvossa sataa puntaa. Ja siitä huolimatta hän
säännöllisesti käy Suussa. Hän oli siellä aivan äskettäin vieden sinne
takaisin kolmekymmentä työntekijää Cape Marshilta, Fulcrum-veljesten
plantaasilta."
"Joka tapauksessa hänen tämäniltaiset uutisena ovat syventäneet ja
selventäneet minun käsitystäni täkäläisestä elämästä", sanoi Joan. "Se
on värikästä elämää lievimmin sanoen. Salomonin-saaret pitäisi merkitä
kartalle punaisella -- ja keltaisella tautien merkiksi."
"Eivät Salomonin-saaret toki sentään aina esiinny tässä valossa.
Berande on tietysti pahin kaikista plantaaseista, ja pahimmat
onnettomuudet kohtaavat aina sitä. Lieneekö pahempi kulkutauti koskaan
raivonnut täällä kuin se oli, josta me juuri olimme pääsemäisillämme
teidän saapuessanne. Olihan aivan surkeata, että tartunta oli päässyt
leviämään 'Jessiellekin'. Berandella on aina ollut huono onni. Kaikki
näiden seutujen veteraanit pudistavat päätään sitä ajatellessaan."
"Berande tulee vielä menestymään", sanoi Joan päättäväisesti. "Minä
nauran kaikkea taikauskoisuutta vasten kasvoja. Te voitatte vastukset
ja pääsette vielä kerran hyville päiville. Ei huonoa onnea voi
iankaikkisesti kestää. Mutta minä pelkään kuitenkin, ettei
Salomonin-saarten ilmasto sovi valkoihoisille."
"Mutta se voi sopia tulevaisuudessa. Viidenkymmenen vuoden kuluttua,
kun viidakko on työnnetty vuoriston rajaan asti, katoaa kuumetauti
näiltä mailta, kaikki on silloin paljon terveellisempää. Tänne syntyy
kaupunkeja, sekä isoja että pieniä, sillä täällä on äärettömiä aloja
hyvää maata, josta nykyjään ei ole kenellekään hyötyä."
"Mutta tämä ilmasto ei sittenkään muutu valkoisen miehen ilmastoksi",
toisti Joan. "Valkoinen mies ei koskaan voi suorittaa täällä
varsinaista maatyötä."
"Se on totta."
"Se merkitsee, että orjuus on oleva täällä välttämätön", jatkoi Joan
kiihkeästi.
"Niin -- kuten kaikissa troopillisissa maissa. Mustien, ruskeitten ja
keltaisten täytyy tehdä työ valkoisen miehen johdolla. Mutta mustien
työ kannattaa liian huonosti, ja vastedes tuodaan tänne heidän
työmailleen kiinalaisia tai intialaisia kuleja. Kysymys on jo vireillä
plantaasinomistajien kesken. Minä puolestani olen sydämestäni
kyllästynyt mustaan työväkeen."
"Musta rotu saisi siis kuolla sukupuuttoon?"
Sheldon kohautti olkapäitään ja vastasi:
"Niin, kuten Pohjois-Amerikan intiaanit, jotka kuitenkin ovat paljon
jalompaa rotua kuin melanesialaiset. Maailma ei nykyisestään laajene,
kuten tiedätte, ja se alkaa täyttyä..."
"Ja niiden, jotka eivät kelpaa elämään, täytyy kuolla?"
"Juuri niin. Kelvottomien täytyy kuolla."
Seuraavana aamuna Joan heräsi äänekkääseen huutoon ja kirkunaan. Ensi
työkseen hän tarttui revolveriinsa, mutta kuullessaan Noa-Noan, joka
vartioi hänen ovensa edustalla, ääneensä nauravan hän tiesi, ettei
ollut öitään hätää, ja meni ulos katsomaan, mikä oli ilon aiheena.
Kapteeni Young oli jättänyt Pirun maihin juuri samalla hetkellä,
jolloin sillanrakennustöissä oleva miesjoukko oli lähdössä
työpaikalleen rantaan. Piru oli iso ja musta, lyhythäntäinen ja
voimakasrakenteinen koira ja painoi varmaan seitsemänkymmentä naulaa.
Mustaihoiset eivät sitä miellyttäneet. Tommy Jones oli kasvattanut sen
hyvin, pitänyt sitä kahleissa tuntikausia joka päivä ja komentanut pari
mustaihoista palvelijaansa vuoron perään kiusoittelemaan sitä. Siten
Piru oli oppinut vihaamaan koko mustaa rotua, ja heti kun se oli
päässyt maihin, oli koko sillanrakentajajoukko lähtenyt käpälämäkeen
aitauksen yli ja etsinyt suojaa kookospalmuista.
"Hyvää huomenta", tervehti Sheldon kuistiltaan. "Mitä te arvelette
tästä neekerinmetsästäjästä?"
"Minä arvelen, että meille tulee täysi työ, ennenkuin saamme hänet
tottumaan talon palvelijoihin", vastasi Joan.
"Ja teidän tahitilaisiinne samoin. Katsohan eteesi, Noa! Juokse!"
Piru oli nyt tullut vakuutetuksi siitä, että sen oli mahdotonta
ahdistaa puihin kiivenneitä uhrejaan, ja ryntäsi suoraa päätä isoa
tahitilaista kohti.
Mutta Noa pysyi paikallaan, vaikkakin hiukan epäröiden, ja jokaisen
ihmeeksi Piru tanssi ja hypähteli hänen ympärillään iloisesti häntäänsä
heilutellen.
"Tuota minä sanon hyvinkasvatetuksi koiraksi", huudahti Joan. "Sehän on
viisaampi kuin te, mr Sheldon. Sille ei tarvinnut opettaa, että
tahitilainen ei ole sama kuin neekeri. Mitä arvelet, Noa? Miksi se ei
pure sinua? Se tietää, että sinä olet tahitilainen, eikö niin?"
Noa-Noa pudisti päätään ja irvisteli.
"Se ei tietä minä tahitilainen", selitti hän. "Se näke minulla pitkät
housut, valkoisen miehen housut."
"Teidän täytynee antaa sille ihmistuntemuksen oppikurssi", sanoi
Sheldon nauraen ja astui portaita alas tekemään tuttavuutta Pirun
kanssa.
Juuri samassa hetkessä Adamu-Adam ja Matauare, pari Joanin laivamiestä,
sattuivat astumaan veräjästä pihamaalle. He olivat olleet Balesunalla
alligaattoripyydyksen teossa, ja housujen asemesta heillä oli yllään
_lava-lavat_, joiden liepeet lepattivat sulavasti heidän muhkeitten
reisiensä ympärillä. Piru huomasi heidät ja irtautui heti Sheldonin
hyväilyistä.
"Heillä ei housut", huomautti Noa, ja hänen irvistyksensä kävi entistä
leveämmäksi hänen nähdessään Adamu-Adamin pötkivän pakoon.
Mies kiipesi katokselle, joka keräsi sadevettä alhaalla oleviin
vesisäiliöihin. Nähdessään toiveensa tällä taholla pettyneiksi Piru
kääntyi Matauareen päin.
"Juokse, Matauare, juokse!" kehoitteli Joan.
Mutta Matauare pysyi paikallaan ja odotti koiran hyökkäystä.
"Hän on 'Peloton Mies', sitä hänen nimensä merkitsee", selitti Joan
Sheldonille.
Tahitilainen tarkkasi rauhallisena koiran liikkeitä ja samassa kuin
tämä hampaitansa näyttäen hypähti ilmaan karatakseen hänen kimppuunsa
hän ojensi kätensä. Se iski koiraa lujasti alaleukaan, ja seuraavassa
tuokiossa Piru teki puoliympyränmuotoisen pyörähdyksen ilmassa ja
putosi raskaasti selälleen maahan. Kolme kertaa se uudisti
hyökkäyksensä, ja kolme kertaa sama ote pakotti sen luopumaan
yrityksestään. Sitten se tyytyi nuuskimaan Matauaren jalkoja ja
epäluuloisesti valvomaan hänen liikkeitään.
"All right, Piru, all right", vakuutteli Sheldon koiralle. "Matauare
hyvä mies, minun mies."
Mutta koira tarkkasi tuntikauden tahitilaisen pienimpiäkin liikkeitä,
ennenkuin se lopulta päätti kohdella häntä niinkuin talonväkeä. Sitten
sen huomio kiintyi talon kolmeen palvelijaan. Se ajoi Ornfirin keittiön
nurkkaan ja sai hänet turvaa etsien painautumaan kuumaa uunia vasten,
kiskaisi lava-lavan Lalaperun vyötäisiltä nuorukaisen hädissään
kiivetessä kuistin pylväälle ja seurasi Viaburia biljardipöydälle,
missä taistelu oli täydessä käynnissä, kun Joan tuli poikaparan avuksi.