Kesytöntä joukkoa.
Joan kävi varmoin ottein käsiksi taloudenhoitoon ja sai aikaan
sellaisen mullistuksen, että Sheldon tuskin tunsi asuntoaan entiseksi.
Ensimmäistä kertaa hänen kotinsa oli siisti ja hyvässä järjestyksessä.
Palvelijat eivät enää vetelehtineet laiskoina eivätkä tehneet niin
vähän työtä kuin suinkin, ja kokki selitti, että "hänen pää pyöri
ympäri hyvin paljon", sen ankaran ruoanlaittokurssin takia, jonka hän
Joanin johdolla sai läpikäydä. Ja Sheldon itse sai perusteellisen
läksytyksen saamattomuudestaan, hän kun oli tähän asti syönyt vain
säilykkeitä. Velttoudestaan ja haluttomuudestaan hankkia terveellistä
ravintoa hän sai kärsiä useita pilkkanimiä, joista "laiskajaakko" ja
"vetelys" eivät olleet pahimpia.
Joan lähetti veneensä kaksikymmentä mailia pitkin rannikkoa
hakemaan sitruunia ja appelsiineja, kyseli kiusoittavasti, miksi
ei näitä hedelmiä jo kauan sitten oltu istutettu Berandelle, ja
halveksi Sheldonia syvästi siitä, ettei tämä edes ollut hankkinut
keittiökasvitarhaa. Kuivaneista omenoista, joita Sheldon oli pitänyt
ihmisravinnoksi kelpaamattomina, valmistettiin Joanin johdolla
oivallista aamiaisjälkiruokaa, ja päivällispöydässä ne käytettyinä
monenmoisiin vanukkaisiin herättivät Sheldonin rajattoman ihailun.
Banaaneja, joita saatiin viidakoista, hän tarjosi sekä keitettyinä että
raakoina vähintään kymmenessä eri muodossa, joista jokainen Sheldonin
mielestä oli toistaan parempi. Joan tai hänen merimiehensä harjoittivat
ahkerasti dynamiittikalastusta ja toivat joka päivä kalaa kotiin, ja
Balesunan alkuasukkaille maksettiin tupakkaa, kun he toivat ostereita
mangroverämeistä. Hänen kykynsä käyttää kookospähkinöitä oli aivan
hämmästyttävä. Hän opetti kokin valmistamaan hiivaa sen mehusta, ja
niin saatiin leipä keveäksi ja kuohkeaksi. Kookospalmun hienoimmasta
ytimestä hän keitti herkullista salaattia. Pähkinän mehusta ja lihasta
hän valmisti erilaisia sekä makeita että happamia kastikkeita ja
muhennoksia, joita tarjottiin sen mukaan, miten ne oli valmistettu,
mitä erilaisimpien ruokien, milloin kalan, milloin vanukkaan kera. Hän
sai Sheldonin huomaamaan, kuinka paljon parempaa kookospähkinän
maitoneste oli kahvikermana kuin säilykekerma. Vanhoista pähkinöistä,
jotka olivat alkaneet itää, hän otti kiinteän, sienimäisen sisustan ja
käytti sen salaatteihin. Nämä tuntuivat ylimalkaan olevan hänen vahvin
puolensa, ja hän sai Sheldonin ihmettelemään ja ihailemaan salaattia,
jonka hän valmisti nuorista bambuvesoista. Villejä tomaatteja, jotka
olivat alkaneet kasvaa istuttamatta tai joita Beranden alkuaikoina oli
huolimattomasti kylvetty sinne tänne, kerättiin ja käytettiin
salaatteihin, keittoihin ja kastikkeihin. Kanoille, jotka tähän asti
aina olivat karanneet viidakkoihin ja sinne piilottaneet munansa,
valmistettiin hautomalaatikot, ja Joan kävi itse ammuskelemassa villejä
kyyhkysiä ja sorsia talouden tarpeiksi.
"En minä erikoisesti harrasta tämänlaatuista työtä", selitti hän
keittiötoimia tarkoittaen, "mutta en voi luopua tavoista, joihin isä on
minut totuttanut."
Muun muassa hän myöskin poltti ruton saastuttaman sairaalan, riiteli
Sheldonin kanssa tekosestaan ja antoi vihoissaan miestensä heti
paikalla rakentaa uuden ja -- kuten hän itse sanoi -- säädyllisen
sairaalan. Hän riisti ikkunoista vanhat harso- ja musliiniverhot ja
pani niiden sijaan hienoa, kirkasväristä puuvillakangasta, jota oli
löytänyt varastosta. Sitäpaitsi hän neuloi useita nuttuja sairaita
varten. Nähdessään luettelon, johon hän oli merkinnyt mitä tarvitsi
omaa vaatevarastoaan varten ja muutakin minkä hän aikoi tilata
ensimmäisellä laivalla Sydneystä, Sheldon ihmetteli, miten pitkäksi
aikaa hän oikeastaan oli aikonut jäädä Berandelle.
Joan oli varmasti erilainen kuin yksikään nainen, jonka hän koskaan oli
tuntenut tai josta hän oli voinut uneksiakaan. Suhteessaan häneen ei
Joan oikeastaan ollut vähimmässäkään määrässä nainen. Hän ei ollut
haikeamielinen eikä hempeä eikä koskaan tuhlaillut hänelle naisellisia
viehätyskeinojaan. Heitä olisi voinut luulla sisaruksiksi tai
veljeksiksi, sillä sukupuoli ei tässä oudossa suhteessa näyttänyt
merkitsevän mitään. Jos Sheldon joskus lausui tavallista imartelevamman
kohteliaisuuden, niin Joan joko ei huomannut sitä tai torui häntä. Ja
jo kauan sitten hän oli lakannut tarjoamasta Joanille kättään hänen
astuessaan veneeseen tai kiivetessään jonkun esteen yli. Hänen täytyi
tunnustaa itselleen, että tyttö mainiosti kykeni suoriutumaan omin
neuvoin. Huolimatta varoituksista ja pelkäämättä krokotiileja ja
haikaloja hän itsepäisesti ui kauas rannasta. Ja yhtä itsepäisesti hän
tahtoi saada itse heittää dynamiitin ollessaan kalastamassa. Hän
puolustautui sanoen, että hän mielestään oli ainakin hiukkasen
älykkäämpi kuin hänen laivamiehensä ja että onnettomuuden vaara
niinmuodoin oli pienempi, jos hän hoiti dynamiittia. Sheldonin mielestä
hän oli miesmäisin ja samalla naisellisin nainen, jonka hän oli
tavannut.
Erimielisyys siitä, kuinka oli mustia työmiehiä kohdeltava, oli heillä
loppumattomien riitojen aiheena. Joan hallitsi lempeästi, mutta
ankarasti, palkitsi harvoin, mutta ei koskaan rankaissut, ja Sheldonin
oli pakko myöntää, että hänen laivamiehensä jumaloivat häntä ja talon
palvelijat olivat hänen nöyriä orjiaan ja tekivät työtä kolme kertaa
ahkerammin kuin hän itse koskaan oli saanut heidät tekemään. Joan
huomasi pian plantaasin työntekijäin keskuudessa vallitsevan
levottomuuden ja vaaran, joka alituisesti uhkasi sekä häntä että
Sheldonia. Kumpikaan heistä ei koskaan uskaltanut lähteä liikkeelle
ilman revolveria, ja merimiehet, jotka öisin vartioivat Joanin
ruohomajaa, olivat pyssyillä aseistetut. Mutta Joan väitti, että
valkoihoisten oma hirmuhallitus oli aiheuttanut heidän vaaranalaisen
asemansa. Hän oli kasvanut ystävällisten hawaiilaisten keskuudessa,
joita ei koskaan oltu huonosti eikä raa'asti kohdeltu, ja uskoi, että
salomoninsaarelaisetkin tulisivat ystävällisiksi, jos heitä
kohdeltaisiin lempeästi.
Eräänä iltana syntyi työmiesten asunnoissa hirvittävä meteli, ja Joanin
laivamiesten avulla Sheldonin onnistui pelastaa kaksi naista, jotka
miehet olivat pieksämäisillään kuoliaiksi. Varmuuden vuoksi heidät
suljettiin yöksi keittiörakennukseen. Naiset olivat työmiesten
keittäjättäriä, ja heitä rangaistiin sen vuoksi, että toinen heistä oli
kylpenyt isossa perunakattilassa. Kylpy ei loukannut mustien
siisteyskäsitettä -- he kylpivät itse usein kattiloissaan -- rikos oli
vain se, että kylpijä oli ollut alhainen, viheliäinen nainen.
Salomoninsaarilla kaikkia naisia pidetään alhaisina, viheliäisinä,
halveksittavina olentoina.
Seuraavana aamuna aamiaista syödessään Joan ja Sheldon äkkiä kuulivat
vihaista äänten sorinaa, joka yltyi yltymistään. Beranden ensimmäinen
lakipykälä oli rikottu. Kaikki kaksisataa työntekijää päällysmiehiä
lukuunottamatta olivat luvatta ja käskyttä tunkeutuneet pihamaalle ja
tehneet itsensä rikokseen syypääksi. He kokoontuivat uhkaillen ja
kirkuen juuri parvekkeen alle. Sheldon kumartui kaidepuun yli katsoen
alhaalla olevaa joukkoa, ja Joan seisoi paria askelta taempana. Melun
tauottua kaksi veljestä astui esiin joukosta. He olivat kookkaita,
jäntereisiä, Salomonin-saartenkin oloihin katsoen harvinaisen
rajunnäköisiä miehiä. Toinen heistä oli Karin-Jama eli "Vaikeneva",
toinen Bellin-Jama eli "Kerskailija." Molemmat olivat aikoinaan
palvelleet Queenslandin viljelyksillä, ja kaikkialla, missä oli
valkoisia miehiä, tunnettiin heidät huonoiksi ihmisiksi.
"Me miehet tahto pois ne kaksi pirun musta Mary", sanoi Bellin-Jama.
"Mitä te sitten teette niille kahdelle mustalle Marylle?" kysyi
Sheldon.
"Me tapa ne", vastasi Bellin-Jama.
"Mitä sinä poika minulle puhut?" kysyi Sheldon ilmeisesti alkaen
suuttua. "Iso kello on soinut. Mitä teette täällä? Menkää töihin. Kun
iso kello soittaa _kai-kaille_, silloin saatte tulla puhumaan minulle
niistä kahdesta Marystä. Nyt saatte kaikki mennä."
Joukko pysähtyi odottamaan, mitä Bellin-Jama tekisi, ja Bellin-Jama jäi
paikoilleen.
"Minu ei mene", sanoi hän.
"Varo itseäsi, Bellin-Jama", sanoi Sheldon ankarasti, "tai minä lähetän
sinut Tulagiin saamaan kovan rangaistuksen. Kovan rangaistuksen, sanon
minä."
Bellin-Jama katsahti raivoisasti ylöspäin.
"Te tahto tapella?" sanoi hän nyrkit ojennettuina aito
queenslandilaiseen tapaan.
Salomonin-saarilla, missä valkoihoisia on vain muutamia ja mustia
paljon, mutta missä valkoihoiset ovat hallitsevina, tällainen
taisteluvaatimus on mitä verisin loukkaus. Mustan ei edellytetä
rohkenevan haastaa valkoista miestä taisteluun. Hän ei voi muuta kuin
ottaa valkoiselta mieheltä selkäsaunan.
Bellin-Jaman rohkeus synnytti kuuntelevassa joukossa ihastuksen
sorinan. Mutta Bellin-Jaman ääni kaikui vielä ilmassa ja sorina oli
tuskin ehtinyt alkaa, kun Sheldon äkkiä hypähti kaidepuun yli
pihamaalle. Kaidepuun yläreunasta oli maahan viisitoista jalkaa, ja
Bellin-Jama seisoi juuri sen alapuolella. Sheldonin ruumiinpaino kaatoi
hänet maahan. Muuta ei tarvittu, Bellin-Jama oli voitettu. Joan, joka
oli säpsähtänyt nähdessään Sheldonin odottamattoman hyppäyksen, näki
Karin-Jaman ojentavan kätensä ja tarttuvan Sheldonia kurkkuun, kun tämä
vielä oli puoleksi polvillaan, sillä välin kuin satakunta mustaihoista
ryntäsi eteenpäin saadakseen ottaa osaa hänen surmaamiseensa. Joan
ojensi revolverinsa -- ja Karin-Jama hellitti otteensa ja horjahti
taaksepäin luoti olkapäässään. Ensi hetkessä Joan oli aikonut ampua
häntä käsivarteen, ja se olisi näin läheltä hyvinkin voinut onnistua.
Mutta muiden rynnistäessä eteenpäin hän oli muuttanut suuntaa ja
ampunutkin olkaan. Hetki oli niin vakava, ettei mitään voinut jättää
mahdollisuuden varaan.
Samassa silmänräpäyksessä kuin Sheldon tunsi kurkkunsa vapautuneen, hän
iski nyrkillään, ja Karin-Jama kaatui veljensä viereen maahan. Kapina
oli tukahdutettu, ja viiden minuutin kuluttua veljekset kannettiin
sairaalaan, ja muut kapinoitsijat olivat päällysmiestensä johtamina
matkalla työmailleen.
Sheldonin astuessa verannalle Joan istui vaipuneena lepotuoliin ja
itki. Näky hermostutti häntä enemmän kuin äskeinen näytelmä. Itkevä
nainen olisi missä oloissa tahansa saanut hänet neuvottomaksi, ja kun
tämä lisäksi oli Joan Lackland, jolta hän oli oppinut odottamaan mitä
tahansa odottamatonta, niin hän oli suorastaan peloissaan. Hän katsahti
avuttomana tyttöön ja kostutteli huuliaan.
"Tahtoisin kiittää teitä", aloitti hän. "Ei kannata epäilläkään, että
te pelastitte henkeni, ja minun täytyy sanoa..."
Joan veti kiivaasti kädet kasvoiltaan; ne olivat vihasta punaiset ja
itkettyneet.
"Te kurja olento! Viheliäinen raukka!" huusi hän. "On teidän syynne,
että minä ammuin ihmisen. Sitä en ole koskaan ennen tehnyt."
"Haava ei ole vaarallinen, mies jää kyllä henkiin", onnistui Sheldonin
saada sanotuksi.
"Mitä siitä? Minä ammuin häntä joka tapauksessa. Kuka käski teitä
hyppäämään maahan sillä tavoin. Se oli raakaa ja pelkurimaista."
"Tiedättekö, minun täytyy sanoa...", koetti Sheldon rauhoittaa häntä.
"Menkää tiehenne! Ettekö näe, että minä vihaan teitä, vihaan teitä.
Voi, ettekö nyt voi mennä!"
Sheldon kalpeni suuttumuksesta.
"Miksi kaiken järjen nimessä te sitten ammuitte?" kysyi hän.
"Si-si-siksi, että te olette valkoihoinen", nyyhkytti Joan. "Isä ei
koskaan olisi jättänyt valkoista miestä pulaan auttamatta häntä. Mutta
kaikki oli teidän oma syynne. Teillä ei ollut oikeutta antautua
vaaraan. Sitäpaitsi se oli tarpeetonta."
"Pelkään, etten oikein ymmärrä teitä", sanoi Sheldon lyhyesti ja
kääntyi toisaalle. "Keskustelkaamme tästä joskus myöhemmin."
"Pankaahan vain merkille, kuinka hyvin minä tulen toimeen teidän
työmiestenne kanssa", sanoi Joan ja Sheldon pysähtyi jäykän
kohteliaasti ovelle kuuntelemaan. "Ajatelkaamme noita kahta sairasta
nuorukaista, joita olen hoitanut. Terveiksi tultuaan he tekevät mitä
tahansa minun puolestani, eikä minun tarvitse alituisesti pitää heitä
kuolemanpelossa. Sanon teille, että tämä kovuus ja julmuus on
vältettävissä. Mitä siitä, että he ovat ihmissyöjiä! He ovat siitä
huolimatta kaikissa tapauksissa ihmisiä aivan niinkuin te ja minä, ja
heilläkin on järki. Sehän juuri erottaa meidät kaikki alemmista
eläimistä."
Sheldon kumarsi ja lähti ulos.
"Luullakseni olen käyttäytynyt anteeksiantamattoman typerästi", virkkoi
Joan tervehdykseksi Sheldonin palatessa tuntikausia myöhemmin
viljelysmailta, joita hän oli käynyt katsomassa. "Olen käynyt
sairaalassa, eikä miehellä näytä olevan hätää. Haava ei ole
vaarallinen."
Sheldon oli selittämättömän iloinen ja tyytyväinen huomatessaan tytön
mielen muuttuneen.
"Katsokaahan, te ette ymmärrä meidän täkäläisiä olojamme", alkoi hän
puhua. "Mustaihoisia on hallittava ankarasti. Lempeys on kyllä hyvä
sekin, mutta se ei yksin riitä. Hyväksyn kaiken, mitä sanotte, mikäli
on kysymys hawaiilaisista ja tahitilaisista. Te sanotte, että heitä voi
siten kohdella, ja minä uskon teitä. Minulla ei ole omaa kokemusta
heistä. Mutta teillä taas ei ole kokemusta mustaihoisista, ja minä
pyydän teitä uskomaan minua. He eivät ole samanlaisia kuin teidän
saarienne alkuasukkaat. Te olette tottunut polynesialaisiin. Nämä
työmiehet ovat melanesialaisia. He ovat mustaihoisia, neekereitä --
katsokaa heidän kiharaista villatukkaansa. Ja heidän sivistystasonsa on
melkoista alhaisempi kuin Afrikan neekerien. Erotus on todella hyvin
suuri. He eivät kykene tuntemaan kiitollisuutta, ei sääliä eikä
myötätuntoa. Jos olette heille hyvä, niin he pitävät teitä typeränä.
Jos olette ystävällinen, niin he luulevat, että olette peloissanne. Ja
jos he luulevat teidän pelkäävän, niin olkaa varuillanne, sillä silloin
he tahtovat saada teidät käsiinsä. Todistaakseni tämän tahdon esittää
teille ne ajatukset, jotka ehdottomasti syntyvät ja seuraavat toisiaan
mustaihoisen miehen aivoissa, kun hän kotiseuduillaan kohtaa
muukalaisen. Hänen ensimmäinen ajatuksensa on kauhistunut: 'tappaako
tuo vieras minut?' Kun hän huomaa, ettei häntä tapeta, on seuraava
ajatus: 'voinko minä tappaa hänet?' Kymmenkunta mailia rannikolta
sisämaahan päin asui siirtomaakauppias nimeltä Packard. Hän kehuskeli
hallitsevansa lempeästi ja väitti, ettei hän koskaan lyödyt
mustaihoisia. Seuraus oli, ettei hän saanut hallita ensinkään. Hänellä
oli tapana tulla jokea alas veneellään Drummondia ja minua
tervehtimään. Kun hänen venemiehensä päättivät lähteä kotiin, ei hänen
auttanut muu kuin keskeyttää vierailunsa ja lähteä heidän kanssaan.
Muistan erään sunnuntai-iltapäivän, jolloin Packard oli luvannut jäädä
meille päivälliselle. Olimme juuri istuutuneet pöytään, kun Hughie
huomasi neekerin tirkistävän ovenraosta huoneeseen. Hän meni ulos
miehen luokse, sillä tämä käytös loukkasi Beranden lakeja, Neekerien on
esitettävä asiansa talon palvelijain välityksellä ja pysyttävä
aitauksen ulkopuolella. Tämä mies -- hän oli Packardin venemiehiä --
oli tunkeutunut verannalle. Ja hän tiesi kyllä, mitä teki. 'Mitä tämä?'
kysyi Hughie. -- 'Te sano se valkoinen mies siellä sisällä, että me
venemies me lähte pois. Jos hän ei tule nyt, niin me ei odota. Me mene
pois.' Samassa silmänräpäyksessä Hughie antoi hänelle korvapuustin,
joka lennätti hänet verannan portaita alas."
"Mutta sehän oli tarpeettoman julmaa", väitti Joan. "Valkoista miestä
te ette kohtelisi sillä tavoin."
"Siinäpä se juuri onkin. Hän ei ollut valkoinen mies. Hän oli alhainen,
musta neekeri, joka oli tahallaan loukannut sekä omaa herraansa että
jokaista Salomonin-saarten valkoihoista herraa. Hän loukkasi minua. Hän
loukkasi Hughieta. Hän loukkasi Berandea."
"Tietysti, jos kerran hyväksyy teidän kantanne, teidän oppinne
voimakkaamman oikeudesta..."
"Mutta Packardin hallituksen ohjeena oli oppi heikomman oikeudesta.
Mikä oli seurauksena? Minä olen elossa, Packard on saanut surmansa.
Hän oli edelleenkin hyvä ja ystävällinen miehiään kohtaan, ja
nämä odottivat, kunnes hän kerran sairastui ja makasi heikkona
tautivuoteella kuumeen kourissa. Hänen päänsä on nyt Malaitalla. Hänen
molemmat veneensä he myöskin veivät mennessään ja sitäpaitsi niin
paljon tavaroita varastosta kuin saivat niihin mahtumaan. -- Täällä on
myöskin ollut eräs kapteeni Mackenzie, 'Minotan' päällikkö. Hänkin
uskoi hyvyyden voimaan ja väitti, että mies parhaiten herättää
luottamusta, jos hän ei kanna aseita. Toista kertaa käydessään
Malaitalla pestausretkellä hän poikkesi Binaan, joka on lähellä
Langa-Langaa. Pyssyt, joilla laivan miehistön olisi pitänyt olla
aseistettuna, olivat kapteenin kajuutassa lukkojen takana. Kun
laivavene lähti maihin noutamaan työväkeä, hän kuljeskeli edestakaisin
kannella ilman minkäänlaista asetta, edes revolveriakaan. Hän sai
surmansa alkuasukkaan sotakirveestä. Hänenkin päänsä on Malaitalla. Se
oli suoranainen itsemurha. Ja Packardin loppu oli myöskin itsemurha."
"Minä myönnän, että varovaisuus on tarpeen heihin nähden", sanoi Joan,
"mutta uskon varmasti, että _järkevä_ ystävällisyys ja lempeys veisivät
tyydyttävämpiin tuloksiin."
"Siitä minä olen aivan yhtä mieltä kanssanne, mutta teidän täytyy ottaa
huomioon eräs seikka. Berande on ehdottomasti pahin plantaasi koko
Salomonin-saaristossa mitä työvoimaan tulee. Syynä siihen on
asianhaara, joka tukee teidän väitettänne. Beranden entiset omistajat
eivät olleet järkevän ystävällisiä. He olivat kaksi todellista
lurjusta. Toinen oli rappiolle joutunut yankee ja toinen muuan
saksalainen juoppo. He pitivät työmiehiään orjina. Ensinnäkin he
ostivat työvoimansa Johnny Be-Blowedilta, Salomonin-saarten
huonomaineisimmalta pestaajalta. Hän on nyt Fidshi-saarilla
pakkotöissä, tuomittuna kymmeneksi vuodeksi erään mustaihoisen
työmiehen syyttömästä taposta. Viimeisinä aikoinaan hän oli niin
huonossa huudossa, etteivät Malaitan alkuasukkaat tahtoneet olla
missään tekemisissä hänen kanssaan. Ainoa keino, millä hän sai miehiä
pestatuksi, oli viipymättä rientää paikalle, jossa oli tapahtunut murha
tai murhia. Murhamiehet olivat tavallisesti sangen halukkaat
allekirjoittamaan sopimuksia ja lähtemään muuanne kostoa pakoon.
Sellaista pakenemista nimitetään täällä 'rantahypyksi'. Äkkiä kuului
rannalta hurjaa kirkunaa, ja neekeri karkaa veteen keihäs- ja
nuolipilven ympäröimänä. Tietysti Johnny Be-Blowedin vene oli
lähettyvillä valmiina korjaamaan karkurin. Viime aikoinaan Johnny ei
saanutkaan muita värvätyksi kuin juuri tuollaisia rantahyppääjiä.
"Ja Beranden ensimmäiset omistajat ostivat hänen värväämiään
työntekijöitä -- kesytöntä murhamiesjoukkoa. Heillä oli kaikilla viiden
vuoden työsopimus. Värvääjä on nimittäin edullisemmassa asemassa
rantahyppääjiin kuin muihin nähden. Hän voisi saada heidät suostumaan
vaikkapa kymmenen vuoden sopimukseen, ellei laki sitä kieltäisi. No
niin -- osa tätä murhamiesjoukkoa meillä nyt on täällä huolenamme.
Tietysti muutamat ovat kuolleet tauteihin, toiset saaneet surmansa
toverien kädestä, ja moni on pakkotöissä Tulagissa. Ensimmäiset
omistajat raivasivat hyvin vähän viljelysmaita ja istuttivat vielä
vähemmän. Heidän aikansa meni tappeluihin. Muuan työnjohtaja
surmattiin. Toista osakasta lyötiin puukolla olkapäähän. Toinen sai
kahdesti heittokeihään ruumiiseensa. He olivat molemmat suurisuisia ja
siis myös pelkureita. Lopuksi heidän täytyi luopua kaikesta. Heidän
omat neekerinsä pakottivat heidät lähtemään -- sananmukaisesti ajoivat
heidät tiehensä. Ja sitten Hughie-raukka ja minä, uudet kumppanukset,
tulimme tänne pitämään tuota kesytöntä laumaa kurissa. Me emme
tunteneet oloja> mutta olimme ostaneet Beranden, eikä ollut muuta
neuvoa kuin käydä käsiksi ja selviytyä parhaimman mukaan.
"Ensiksi me hairahduimme osoittamaan heille epäjärkevää lempeyttä. Me
koetimme ystävällisesti suostutellen saada heidät tottelemaan. Neekerit
päättelivät, että me pelkäsimme heitä. Punastun muistellessani, kuinka
typeriä olimme noina ensi aikoina. Mustaihoiset määräilivät, mitä
meidän tuli tehdä, uhkailivat ja herjasivat meitä, ja me annoimme
kaiken tämän tapahtua toivoen, että hyväntahtoinen kohtelumme pian
saisi olot kääntymään parempaan päin. Mutta kaikki kävikin päinvastoin
kahta hullummaksi. Sitten eräänä päivänä Hughie nuhteli erästä
työmiestä ja joukko oli vähällä tappaa hänet. Hän olisi ollut mennyttä
kalua, ellei murhanhaluisia olisi ollut niin monta. He hyökkäsivät
kilvan hänen kimppuunsa, ja minä ehdin ajoissa paikalle.
"Sitten me aloimme kiristää ohjia. Täytyi joko hallita kovin kourin tai
jättää kaikki, ja me olimme kiinnittäneet melkein koko omaisuutemme
yritykseen emmekä voineet jättää sitä. Ja sitäpaitsi ylpeytemme ei
olisi sitä sallinut. Me olimme lähteneet kotoa saadaksemme jotakin
aikaan, ja luonteemme olivat sellaiset, että meidän täytyi ponnistella
eteenpäin. Taistelu on ollut ankara, sillä Berandea on pidetty ja
pidetään tänäkin päivänä työvoimaa silmälläpitäen Salomonin-saarten
kovaosaisimpana plantaasina. Tiedättekö, meidän ei ole onnistunut saada
tänne valkoihoisia. Olemme tarjonneet työnjohtajan paikkaa puolelle
tusinalle. En tahdo sanoa, että he ovat pelänneet, sillä he ovat olleet
rohkeita miehiä. Mutta he ovat pitäneet paikkaa epäterveellisenä -- sen
sanoi ainakin viimeinen, joka epäsi tarjouksemme, syyksi. Ja niin on
Hughien ja minun ollut pakko tulla omin voimin toimeen."
"Ja kun toverinne kuoli, olitte te valmis jatkamaan aivan yksin!"
huudahti Joan silmät loistaen.
"Aioin koettaa suoriutua jotenkuten. Ja nyt pyydän teitä, miss
Lackland, olemaan armelias, kun minun käytökseni tuntuu teistä liian
kovalta, ja muistamaan, että asemani on harvinaisen vaikea. Meillä on
huonoa väkeä, mutta me saamme heidät tekemään työtä. Te olette käynyt
katsomassa viljelyksiä ja tiedätte, että niin on, Ja minä vakuutan
teille, että parempia kolmen-neljän vuoden vanhoja puita ette tapaa
yhdeltäkään Salomonin-saarten plantaasilta. Me olemme työskennelleet
sitkeästi saadaksemme kaiken hyvään kuntoon. Vähitellen olemme
hankkineet uutta työvoimaa. Sitä varten ostimme 'Jessien'. Tahdoimme
itse valita työmiehemme. Ensi vuonna useimpien alkuperäisten
työntekijöitten sopimus päättyy -- heidät pestattiin Beranden
ensimmäisenä vuonna, ja heidän sopimusaikansa menee umpeen eri aikoina
vuotta. Tietysti he ovat jossakin määrin turmelleet uudetkin työmiehet,
mutta se on helposti korjattavissa, ja sitten Berandesta tulee
kunnioitettava plantaasi."
Joan nyökäytti päätään, mutta pysyi ääneti. Hänen mielensä täytti
yksinäisen valkoisen miehen kuva sellaisena kuin hän ensiksi oli hänet
nähnyt, voimattomana ja kuumeisena, murtuneena hylkynä lepotuoliin
vaipuneena, miehen, joka rotunsa edustajana oli tuomittu hallitsemaan
viimeiseen hengenvetoonsa asti.
"Vahinko todellakin", sanoi hän. "Mutta valkoisen miehen täytyy kai
saada hallita."
"Minua se ei viehätä", vakuutti Sheldon. "Kautta henkeni en voi saada
selville, miksi oikeastaan olen tullut tänne. Mutta täällä olen enkä
voi lähteä tieheni."
"Rodun kohtalo", sanoi Joan heikosti hymyillen. "Me valkoihoiset olemme
ammoisista ajoista olleet rosvoja, maarosvoja tai merirosvoja. Luulen,
että se on meillä verissä ja ettemme voi vapautua siitä."
"Minä en ole koskaan ottanut asiaa niin syvämietteiseltä kannalta",
tunnusti Sheldon. "Minulla on ollut täysi työ tuumiskellessani, miksi
tulin tänne."