"Jessie" saapuu.
Kaksi päivää kului, ja Sheldon tunsi, että jos hän vielä tulisi
heikommaksi, niin hän ei voisi pysyä hengissä, saati sitten suorittaa
jokapäiväisiä sairaalakäyntejään. Kuolemantapauksia sattui keskimäärin
neljä päivässä, ja uusien sairastuneitten luku oli suurempi kuin
parantuneitten. Mustat olivat kauhun vallassa. Jokainen, joka sai
taudin, näytti tekevän kaiken voitavansa kuollakseen. Laskeuduttuaan
tautivuoteelle noilla ihmisillä ei ollut uskallusta taistella
elämästään. He uskoivat, että heidän piti kuolla, ja panivat parastaan,
jotta heidän uskonsa osoittautuisi oikeaksi. Terveetkin olivat
vakuutetut siitä, että oli vain ajankysymys, milloin tauti saisi heidät
valtaansa ja tempaisi heidät elämästä. Mutta vaikka tämä heidän
vakaumuksensa oli raudanluja, niin ei heissä sittenkään ollut pontta
tarpeeksi hyökätäkseen tuon heikon, valkoihoisen ihmishaamun kimppuun
ja lähteäkseen hänen veneillään tiehensä plantaasilta, jolla kuolema
heitä vaaniskeli. He valitsivat hitaan kuoleman, jonka uhreiksi
varmasti uskoivat joutuvansa, mieluummin kuin äkkikuoleman, jonka yhtä
varmasti tiesivät kohtaavan heitä, jos he nousisivat herraansa vastaan.
He tiesivät, ettei hän koskaan nukkunut. He olivat myöskin varmat
siitä, etteivät loihdut pystyneet häneen -- sitä keinoa he kyllä olivat
koettaneet. Eikä tautikaan, joka heikäläisiä lakaisi laumoittain,
jaksanut riistää häneltä henkeä.
Pihamaalla tapahtuneen ruoskinnan jälkeen kuri oli parantunut. Mustat
nöyrtyivät valkoisen miehen rautakäden alla. He kääntyivät toisaalle
rypistäessään kulmiaan ja heittivät häneen vihaisia katseita vain
silloin, kun hän käänsi heille selkänsä. He purkivat tyytymättömyytensä
yöllä makuuvajan seinille, niin ettei hän voinut kuulla. Kukaan ei
yrittänyt karata eikä kukaan hiiviskellyt öisin verannalla.
Kolmannen päivän koittaessa ruoskintakohtauksen jälkeen "Jessien"
valkoiset purjeet ilmestyivät näkyviin. Laiva oli kahdeksan mailin
päässä, ja vasta kello kahden tienoissa iltapäivällä se heikkojen
tuulenhenkäyksien kuljettamana oli ehtinyt neljännesmailin päähän
rannasta ja laskenut ankkurinsa. "Jessien" näkeminen antoi Sheldonille
uutta rohkeutta, eivätkä ikävät, pitkät odotustunnitkaan häntä
väsyttäneet. Hän jakeli määräyksiään päällysmiehille ja suoritti
tavanmukaiset kierroksensa sairaalassa. Nyt ei ollut mitään hätää.
Hänen huolensa olivat lopussa. Hän voisi nyt laskeutua levolle ja
hoitaa itseään, ja hänen parantumisensa edistyisi hyvin. "Jessie" oli
tullut. Hänen toverinsa oli laivassa, hän palasi terveenä ja virkeänä
kuuden viikon pestausretkeltä Malaitalta. Nyt hän sai astua aisoihin,
ja Berandella oli kaikki kääntyvä parhain päin.
Sheldon loikoi laivatuolissa ja näki "Jessien" veneen loittonevan
laivasta rantaan päin. Hän ihmetteli, miksi veneessä soudettiin vain
kolmella airoparilla ja ihmetteli vielä enemmän, miksi veneessä-olijat
rantaan päästyään vitkastelivat maihin noustessaan. Sitten kaikki
selveni hänelle. Kolme mustaihoista, jotka olivat soutaneet venettä,
astui rantatörmää ylös kantaen paareja hartioillaan. Valkoinen mies,
jonka hän tunsi "Jessien" kapteeniksi, astui heidän edellään ja avasi
veräjän jääden sitten viimeiseksi sulkeakseen sen jälleen. Sheldon
tiesi, että mies, joka lepäsi paareilla, oli Hughie Drummond, ja kaikki
tuntui mustenevan hänen silmissään. Vastustamaton halu saada kuolla
valtasi hänet. Pettymys oli liian suuri. Hän tunsi, että hän -- kurja
ja sairas kun oli -- ei jaksaisi kyllin varmalla kädellä ohjata
Berandea. Mutta sitten hänen tahdonvoimansa liekki taas leimahti, ja
hän käski mustaihoisia laskemaan paarit hänen viereensä lattialle.
Hughie Drummond, joka heidän erotessaan oli ollut terve mies, oli nyt
surkastunut luuranko. Hänen suljetut silmänsä olivat vajonneet syvälle
kuoppiinsa, kurttuiset huulet olivat raollaan, niin että hampaat olivat
näkyvissä, ja poskiluut näyttivät tunkeutuvan nahan läpi. Sheldon
lähetti palvelijansa noutamaan kuumelasin ja katsahti kysyvästi
kapteeniin.
"Mätäkuume", sanoi tämä. "Kuusi päivää hän on ollut tuossa tilassa,
tiedottomana. Muuten meillä on punatautia laivalla. Mitä tänne sitten
kuuluu?"
"Minä hautaan neljä kuollutta päivässä", vastasi Sheldon kumartuen
eteenpäin ja pistäen kuumemittarin toverinsa kielen alle.
Kapteeni Olesenin huulilta kuului karkea kirous, ja hän lähetti
palvelijan noutamaan whiskyä ja soodaa. Sheldon katsahti
kuumemittariin.
"Sataseitsemän" [Fahrenheitin asteikon mukaan, jota käytetään englannin
kielisissä maissa], hän sanoi. "Hughie-raukka!"
Kapteeni Olesen tarjosi hänelle whiskyä.
"Ei käy laatuun, tilani ei sitä salli", sanoi Sheldon.
Hän kutsui paikalle palvelijan ja antoi määräyksen, että oli kaivettava
hauta ja kyhättävä muutamista pakkalaatikoista ruumisarkku. Mustat
eivät saaneet ruumisarkkuja. Heidät kannettiin heti kuoleman kohdattua
galvanoidulla rautalevyllä sairaalasta maakuoppaan, joka oli heitä
varten kaivettu, ja haudattiin sinne alastomina kuten olivat
eläneetkin. Annettuaan määräykset Sheldon heittäytyi takakenoon ja
lepäsi silmät suljettuna.
"Kyllä meillä on ollut aivan helvetillistä, sir", aloitti kapteeni
Olesen ja keskeytti sitten puheensa ottaakseen lisää whiskyä. "Aivan
helvetillistä, mr Sheldon, toden totta. Vastatuulta ja tyventä. Tuolla
merellä me olemme vetelehtineet kymmenen päivää. Ja kymmenen tuhatta
haikalaa on uiskennellut meidän vanavedessämme, himoiten kaikkea sitä
täkyä, jota olemme niille heittäneet. Ne haukkoivat airojamme, kun
sousimme maihin. Minä toivoin, että Jumala antaisi luoteistuulen tulla
ja puhaltaa Salomonin-saaret suorinta tietä helvettiin. -- Taudin
saimme vedestä, Owga-joen vedestä. Kävimme siellä astioitamme
täyttämässä. Emmehän me voineet aavistaakaan tätä. Olen sieltä ennenkin
vettä ottanut, eikä siinä ole ollut mitään vikaa. Meillä oli laivassa
kuusikymmentä vastapestattua työntekijää -- täysi määrä -- ja lisäksi
viidentoista miehen laivaväki. Mutta me olemme saaneet haudata heitä
ehtimiseen, yötä päivää. Ne lurjukset eivät tahdo elää, hitto vie!
Näytti siltä, kuin he olisivat kuolleet sulasta ilkeydestä. Vain neljä
laivamiestä on pysynyt pystyssä, neljä on sairaana ja seitsemän on
kuollut. Hitto vie! Mutta eihän siitä maksa vaivaa puhua!"
"Kuinka monta työmiestä on elossa?" kysyi Sheldon.
"Kolmekymmentä kuoli, kolmekymmentä on jäljellä. Niistä kaksikymmentä
vuoteen omana, kymmenen hoipertelee vielä jalkeilla."
Sheldon huokasi.
"Siis rakennettava uusi lisärakennus sairaalaan. Meidän täytyy saada
heidät maihin jollakin tavoin. Viaburi! Hei, Viaburi, soita isoa kelloa
kovaa, hyvin paljon."
Tultuaan outoa kutsua ihmetellen työmailtaan miehet jaettiin
osastoihin. Muutamia lähetettiin metsään hakkaamaan puita
rakennustarpeiksi, muutamia niittämään ruokoa katontekoa varten, ja
neljäkymmentä miestä sai ottaa valaanpyyntiveneen päittensä päälle ja
kantaa sen rantaan. Sheldon oli hammasta purren koonnut kaiken
lamaantuneen tarmonsa ja vielä kerran lujin kourin tarttunut Beranden
ohjiin.
"Oletteko katsonut ilmapuntaria?" kysyi kapteeni Olesen pysähtyen
portaitten juureen. Hän oli lähdössä valvomaan sairaitten
maihinsiirtoa.
"En ole", vastasi Sheldon. "Onko se alhaalla?"
"Se laskee."
"Silloin teidän on paras olla yötä laivassa", ehdotti Sheldon. "Älkää
välittäkö hautajaisista. Minä kyllä pidän huolta Hughie-raukasta."
"Eräs neekereistä oli myöskin viimeisillään, kun laskimme ankkurin."
Kapteeni mainitsi tämän ikäänkuin sivumennen, mutta oli ilmeistä, että
hän odotti vastausta. Sheldon joutui äkillisen hermostuksenpuuskan
valtaan.
"Heittäkää ne taivaan nimessä mereen", huusi hän. "Herra Jumala, mies,
luuletteko, ettei minulla ole tarpeeksi haudattavia täällä saarella?"
"Minä tahdoin vain saada tietää teidän mielipiteenne", vastasi kapteeni
vähääkään loukkaantumatta.
Sheldon katui lapsellisuuttaan.
"Voi, kapteeni Olesen", pyysi hän. "Jos suinkin voitte, niin tulkaa
huomenna maihin minua auttamaan. Ja jos se on teille mahdotonta, niin
lähettäkää perämies."
"Hyvä! Tulen itse. Mr Johnson on nähkääs kuollut. Unohdin kertoa sen
teille. Kolme päivää sitten."
Sheldon näki "Jessien" kapteenin käsivarsiaan heilutellen kulkevan
rantaan vievää polkua ja kuuli hänen ääneensä kutsuvan Jumalaa
upottamaan Salomonin-saaret meren pohjaan. Sitten hän kiinnitti
katseensa laivaan, joka veltosti keinui kiiltävillä aalloilla, ja
huomasi sen takana, korkealla Florida-saaren yläpuolella synkän
vuorenharjanteen muotoisen pilviryhmän. Sitten hän kääntyi kumppaninsa
puoleen ja kutsui palvelijoita kantamaan hänet huoneeseen. Mutta Hughie
Drummondin elämä oli päättymäisillään. Hänen hengitystään saattoi
tuskin enää huomata. Koskettaessaan häntä kädellään Sheldon tunsi, että
hänen ruumiinlämpönsä oli alenemaan päin. Se oli kai laskenut jo
silloin, kun kuumemittari osoitti sataaseitsemää. Hän oli palanut
loppuun. Sheldon laskeutui polvilleen hänen viereensä, ja palvelijat
asettuivat ryhmään heidän ympärilleen. Heidän valkoiset vyönsä olivat
omituisena vastakohtana heidän tummalle iholleen ja julmille
kasvoilleen, nenätulpilleen ja veistellyille, kiiltäville
nenärenkailleen. Viimein Sheldon nousi horjuville jaloilleen ja melkein
kaatui takaisin lepotuoliinsa. Helle oli entistäänkin tukahduttavampi.
Hengittäminen oli tukalaa. Hän läähätti. Palvelijain kasvoilla ja
paljailla käsivarsilla kiilsi hikihelmiä.
"Herra", uskalsi eräs heistä sanoa, "suuri tuuli tulee, kova hyvin
paljon."
Sheldon nyökäytti päätään, mutta ei edes katsahtanut ylös. Hän oli
ollut hartaasti kiintynyt Hughie Drummondiin, ja tämän kuolema sekä
siitä johtuvat hautajaiset tekivät kuorman, jonka alle hän jo oli ollut
sortumaisillaan, niin raskaaksi, että hänestä tuntui mahdottomalta sitä
kantaa. Hänestä tuntui siltä -- ei, hän tiesi sen varmasti -- että hän
ei voinut tehdä mitään muuta kuin sulkea silmänsä ja antaa kaiken mennä
menojaan, ja että hän kuolisi, vaipuisi rajattomaan rauhaan. Hän tiesi
sen, se oli hyvin yksinkertaista. Hänen piti vain sulkea silmänsä ja
hellittää otteensa elämästä; hän oli näet nyt ehtinyt sille asteelle,
että vain tahdonvoima piti häntä hengissä. Lähestyvän hajoamisen tuskat
raatelivat hänen väsynyttä ruumiistaan. Olihan mieletöntä yhä pitää
kiinni elämästä! Hän oli jo kuollut kymmeniä kertoja, mitä hyödyttivät
häntä nuo kymmenien ja taas kymmenien kuolinhetkien tuskat ennen oikean
kuoleman tuloa. Hän ei pelännyt kuolemaa, hän päinvastoin kaipasi sitä.
Hänen väsynyt ruumiinsa ja sielunsa kaipasivat sitä, miksi ei siis
hänen elämänsä liekki saisi kokonaan sammua?
Mutta hänen sisimmässään, missä tahdon oli ratkaistava kysymys elääkö
vai kuolla, elämä sykähteli edelleen. Hän näki valaanpyyntiveneitten
tulevan rantaan ja voihkivia ja valittavia sairaita säälittävänä
kulkueena kannettavan ohitseen paareilla tai toverien selässä. Hän näki
myrskyn nousevan pilvien peittämältä taivaanrannalta ja muisti
sairaalassa olevat potilaat. Siellä häntä odotti tehtävä, jota ei
saanut laiminlyödä, ja hänen luonteensa mukaista ei ollut laskeutua
nukkumaan ja kuolemaan ja jättää velvollisuutensa täyttämättä.
Hän kutsui päällysmiehet paikalle ja määräsi, että sairaala molempine
lisärakennuksineen oli varustettava tukiköysillä. Hän muisti
ylimääräisen ankkuriketjun, joka uudenuutukaisena ja mustaksi
maalattuna riippui lattiapalkeista rakennuksen alla, ja käski käyttää
sitä samaan tarkoitukseen. Muutamat toiset palvelijat toivat
pakkalaatikoista kyhätyn karkeatekoisen ruumisarkun ja panivat hänen
neuvostaan Hughie Drummondin ruumiin siihen. Kuusi neekeriä kantoi
arkun alas rantaan, ja Sheldon itse ratsasti sinne mustan ihmisratsun
selässä käsivarret tämän kaulan ympäri kiedottuina ja rukouskirja
toisessa kädessä.
Hänen lukiessaan hautauslukuja neekerit pahaa aavistaen tuijottivat
taivaanrantaan ilmaantuneeseen tummaan juovaan, jonka yläpuolella
vinhaa vauhtia kiitävät pilvet vyöryivät ja myllersivät. Ensimmäinen
heikko ja silkinhieno tuulenhenkäys hiveli virkistäen hänen helteen
paahtamaa ruumistaan juuri hänen lopettaessaan lukemisensa. Sitten tuli
toinen henkäys, kiivas tuulenpuuska, ja miehet alkoivat kiireesti
käytellä lapioitaan saadakseen haudan hiekalla täytetyksi. Tuulenpuuska
oli niin voimakas, että Sheldon, joka vielä seisoi maassa, tarttui
ihmisratsuunsa pysyäkseen pystyssä. "Jessie" oli jo kadonnut
näkyvistä, ja kuului pahaenteistä kohinaa lukemattomien pienten
vaahtopäitten lyödessä rantaan. Vesi kiehui ja kuohui kuin suunnattoman
suuressa kattilassa. Joka taholta kuului raskaita mäiskähdyksiä
kookospähkinöitten putoillessa maahan. Korkeat, ohutrunkoiset puut
vääntelehtivät ja läiskivät kuin ruoskansiimat. Ilma näytti olevan
täynnä niiden lenteleviä lehtiä, joista jokainen ruodillaan olisi
voinut surmata miehen. Sitten tuli sade, oikea vedenpaisumus, joka
painolakia uhmaten valtavan virran tavoin kulki vaakasuoraan yli meren
ja maan. Neekeri, joka kantoi Sheldonia selässään, syöksyi päistikkaa
pahimpaan sateeseen syvään eteenpäin kumartuneena pystyssä pysyäkseen.
"Hän lepää rauhassa tänä yönä", tuumi Sheldon ajatellen kuollutta
ystäväänsä, joka makasi rannan hiekkaan kaivetussa haudassaan sateen
huuhteleman kummun alla.
He ponnistelivat eteenpäin rantatörmää ylös. Muut mustat tarttuivat
Sheldonin ratsuun ja työnsivät ja kiskoivat häntä eteenpäin. Heidän
joukossaan oli sellaisia, joiden hartain halu olisi ollut raastaa
ratsastaja hiekkaan ja survoa hänet kappaleiksi. Mutta hänen
vyöhönsä pistetty automaattinen pistooli, jonka räiskivät kuulat
silmänräpäyksessä veivät uhriltaan hengen, ja itse miehen
automaattisesti kuolemaa uhmaava henki saivat heidät pysymään alallaan
ja päinvastoin ponnistelemaan saadakseen hänet rajuilmalta suojaan.
Sheldon oli läpimärkä ja lopen uuvuksissa päästessään katon alle, mutta
huomasi kuitenkin ihmeekseen, että vaatteitten vaihtaminen kävi
jotakuinkin helposti. Vaikka hän olikin äärettömän heikko, niin hän
kuitenkin tunsi voivansa paremmin. Tauti oli sivuuttanut
huippukohtansa, hän oli paranemaan päin.
"Kunpa nyt vain en saisi kuumetta", sanoi hän ääneen ja päätti samassa
silmänräpäyksessä ottaa kiniiniä heti tultuaan kyllin voimakkaaksi
uskaltaakseen tehdä sen.
Hän astui horjuvin askelin verannalle. Sade oli tauonnut, mutta
myrskyksi yltynyt tuuli kiihtyi kiihtymistään. Kävi kova aallokko, ja
mailin mittaiset hyökyaallot, jotka kohottelivat harjojaan kahdensadan
yardin päässä rannasta, pirstoutuivat roiskahtaen sitä vasten. "Jessie"
hyppelehti hurjasti kahden ankkurinsa varassa, ja joka toinen tai
kolmas aalto huuhtoi sen kantta. Kaksi lippua liehui sen nostoköysissä
niin kankeasti kuin ne olisivat olleet taipuisaa rautalevyä. Toinen
niistä oli sininen, toinen punainen. Hän tiesi mitä ne merkitsivät
Beranden yksityisessä merkkikielessä: "Mitä ohjeita annatte? Onko
koetettava saada vene maihin?" Seinällä merkkilippukaapin ja
biljardisääntöjen välissä oli luettelo kaikkien merkkien tulkinnasta,
ja Sheldon katsahti siihen todetakseen olevansa oikeassa, ennenkuin
vastasi. Sitten palvelija nosti lipputangon kahveliin valkoisen ja
punaisen lipun päällekkäin -- tämä merkitsi: "Lähtekää Neal-saarelle
suojaa etsimään."
Oli ilmeistä, että kapteeni Olesen oli odottanut tätä vastausta. Sen
huomasi selvästi siitä, kuinka nopeasti ankkuriketjut irroitettiin.
"Jessie" jätti ankkurit poijutettuina jälkeensä nostettaviksi merestä
suotuisammalla säällä. Se lähti liikkeelle täysin haruspurjein, ja pian
levitettiin etupurjekin kahdesti reivattuna. Laiva kiiti kuin
rotuhevonen sivuuttaen Balesunan matalikon puolen kaapelinmitan
etäisyydellä. Vähää ennen kuin se kääntyi niemen taa, se katosi
hirvittävän sadekuuron peittoon, joka oli edellistä vielä paljon
raivokkaampi.
Koko yön, lukemattomien sadekuurojen piestessä Berandea, kiskoessa
puita juurineen maasta, kaataessa kumoon kopra-vajoja ja huojuttaessa
korkeitten paalujensa varassa seisovaa rakennusta Sheldon nukkui
syvässä unessa. Hän ei tiennyt myrskystä mitään. Hän ei kertaakaan
herännyt, ei myöskään muuttanut asentoa eikä nähnyt unta. Aamulla
herätessään hän oli kuin uusi ihminen. Hänen oli nälkä. Oli enemmän
kuin viikko siitä, kun hän viimeksi oli vienyt ruokaa huulilleen. Hän
joi lasillisen tiivistettyä kermaa vedellä sekoitettuna, ja kello
kymmeneltä hän uskalsi juoda kupillisen lihalientä. Sairaalassakin oli
kaikki lohdullisella kannalla. Myrskystä huolimatta oli sattunut vain
yksi kuolemantapaus, ja vain yksi uusi potilas oli sairastunut,
jotavastoin kuusi miestä oli toipunut niin, että ha jaksoivat kömpiä
sairaalasta asuntoihinsa. Sheldon mietti mielessään, olikohan tuuli
puhaltanut taudin tiehensä ja puhdistanut saastutetun maan.
Kello yhdentoista tienoissa saapui Sili'n lähettämä sanantuoja
Balesunan kylästä. "Jessie" oli ajautumia rantaan kylän ja Neal-saaren
keskivälillä. Vasta hämärässä tuli kaksi laivamiestä kertoen kapteeni
Olesenin ja kolmannen laivamiehen hukkuneen. Mitä laivaan tuli, ei
Sheldon heidän puheistaan voinut päättää muuta kuin että siitä oli vain
hylky jäljellä. Päällepäätteeksi hän vielä sai vilutaudinpuuskan ja
makasi puolen tunnin kuluttua ankarassa kuumeessa. Ja hän tiesi, ettei
hän ennen huomispäivää uskaltaisi ottaa pienintäkään annosta kiniiniä.
Hän ryömi valtavan peitekasan alle ja huomasi hetkistä myöhemmin
nauravansa ääneen. Nyt hänen vastoinkäymistensä mitta varmaan oli
täysi. Lukuunottamatta maanjäristystä ja vedenpaisumusta kaikki
pahimmat onnettomuudet olivat kohdanneet häntä. "Flibberty-Gibbet" oli
varmasti turvassa Mboli Passissa. Kun kerran ei voinut tapahtua mitään
pahempaa, niin pitihän asioitten pakostakin kääntyä parempaan päin. Ja
siksi hän kylmästä väristen nauroi peitteittensä alla, kunnes
palvelijat päät yhdessä tulivat ihmettelemään, mikä paholainen nyt oli
saanut heidän herransa valtoihinsa.