Joan Lackland.
Luoteismyrskyn toista päivää raivotessa Sheldon oli menehtymäisillään
kuumeeseensa. Tauti oli ovelasti käyttänyt hyväkseen hänen
heikkouttaan, ja vaikka se oli vain tavallista malariakuumetta, niin se
oli neljässäkymmenessäkahdeksassa tunnissa tehnyt hänet yhtä heikoksi
kuin kymmenen kuumepäivää, jos hän olisi ollut voimissaan. Mutta
punatauti oli Berandelta kuin poispuhallettu. Parikymmentä toipilasta
oli vielä jäljellä sairaalassa, mutta heidänkin paranemisensa edistyi
tunti tunnilta. Vain yksi ainoa mies oli kuollut myrsky-yön jälkeen --
sama, jonka veli oli itkenyt hänen kurjaa tilaansa, sen sijaan että
olisi karkoittanut kärpäsiä hänen luotaan.
Neljännen kuumepäivän aamuna Sheldon makasi verannalla katsoen raukein
silmin myrskyiselle merelle. Tuuli oli tyyntymässä, mutta mahtavat
hyrskyt löivät vielä Beranden rantaan ja kuohuvaa vaahtoa roiskui aina
lipputankojen multatöyräille asti tarttuen veräjäpaaluihin. Hän oli
ottanut kolmekymmentä graania kiniiniä, ja tämä lääke surisi nyt hänen
korvissaan kuin mehiläispesä, sai hänen kätensä ja polvensa vapisemaan
ja koko ruumiin kiusallisesti vavahtelemaan. Kerran avatessaan silmänsä
hän näki jotakin, mitä hän ensiksi luuli näköhäiriöksi. Kappaleen
matkan päässä, lähellä "Jessien" ankkuripaikkaa kohosi veneen keula
vaahtopäisen aallon harjalla pilviä kohti ja katosi, niinkuin
luonnollista oli, aivan kuin todellinen vene olisi kadonnut, aallon
pohjaan. Hän tiesi, ettei yksikään hänen omista veneistään ollut
vesillä, ja oli varma siitä, ettei ainoakaan Salomonin-saarten
asukkaista olisi ollut kyllin hurjapäinen lähteäkseen liikkeelle
tällaisen myrskyn raivotessa.
Mutta näköhäiriö ei kadonnut. Hetken kuluttua taas sattumalta
avatessaan silmänsä hän näki selvästi koko veneen, jonka aalto juuri
lennätti korkealle. Hän näki kuusi soutajaa täydessä työssä ja veneen
perässä kookkaan miehen, joka selvästi erottautuen valkoista
vaahtotaustaa vasten seisoi peräsimen ääressä nojaten siihen koko
painollaan. Näiden lisäksi hän vielä näki kahdeksannen miehen, joka
istui kokoonkyyristyneenä veneessä ja katsoi maalle päin. Mutta vielä
enemmän Sheldon hämmästyi nähdessään naisen istuvan veneen perätuhdolla
viimeisen soutajan ja peränpitäjän välillä. Se _oli_ nainen, sillä
hänen palmikkonsa oli päässyt irti ja hän kokosi paraikaa liehuvia
suortuviaan hatun alle, joka hyvin paljon muistutti hänen omaa
"Baden-Powelliansa."
Vene katosi näkyvistä aallon taakse ja ilmestyi jälleen seuraavan
harjalle. Sheldon katsoi taas sinnepäin. Miehet olivat tummaihoisia ja
kookkaampia kuin Salomonin-saarten asukkaat, mutta nainen -- hän näki
sen aivan selvästi -- oli valkoihoinen. Kuka hän oli? Mitä hänellä oli
täällä tekemistä? Nuo ajatukset kulkivat ristiin rastiin hänen
aivojensa läpi. Hän oli liian sairas tunteakseen elävää harrastusta
mihinkään, ja hänellä oli epämääräinen tunne, että kaikki oli vain
unta, mutta hän huomasi, että soutajat lepuuttivat airojaan, sillä
välin kuin nainen ja perämies tarkkaavaisesti katselivat takanaan
vyöryviä aaltoja.
"Hyviä merimiehiä", arvosteli Sheldon nähdessään veneen hypähtäen
kohoavan mahtavan hyökyaallon harjalle ja soutajien samassa
silmänräpäyksessä painavan sukeltavan aironsa veteen pysyttääkseen
veneen vyöryvän vesivuoren edellä, joka hurjaa vauhtia lähestyi rantaa.
Se oli hyvin tehty. Vettä puolillaan vene lensi aallon heittämänä
rannalle, miehet hyppäsivät maihin ja vetivät sen keula edellä
veräjäpaaluihin päin. Sheldon kutsui turhaan palvelijoitaan, jotka
sillä hetkellä sattuivat olemaan sairaalassa antamassa lääkettä
jäljelläoleville potilaille. Hän tiesi, ettei kyennyt nousemaan
paikaltaan ja kulkemaan polkua alas tulijoita vastaanottamaan; siksi
hän vain nojautui taaksepäin lepotuolissaan ja odotti odottamistaan
heidän huolehtiessaan veneestään. Nainen seisoi aitauksen luona nojaten
siihen. Tuon tuostakin roiskui vettä hänen kumisaappaiden verhoamille
jaloilleen. Hän tutki taloa tarkasti ja suuntasi hetkiseksi Sheldoniin
itseensä järkähtämättömän katseen. Vihdoin viimein hän sanoi jotakin
kahdelle miehistä, jotka kääntyivät seuraamaan häntä, ja lähti
kulkemaan polkua ylös.
Sheldon yritti nousta, pääsi puoleksi ylös tuolistaan, mutta vaipui
avuttomana takaisin. Hän hämmästyi nähdessään, miten jättiläiskokoisina
nuo kaksi miestä näkyivät naisen takaa. He olivat varmasti kuuden jalan
pituiset ja tanakat ruumiinrakenteeltaan. Tällaisia miehiä hän ei ollut
koskaan nähnyt näillä mailla. He eivät olleet mustia niinkuin
salomoninsaarelaiset, vaan vaaleanruskeita iholtaan; heidän piirteensä
olivat suuremmat, säännöllisemmät ja kauniimmatkin.
Nainen -- tai oikeammin sanoen nuori tyttö, mikäli hän ulkonäöstä
saattoi päättää -- astui parvekkeen poikki häntä kohti. Molemmat miehet
pysähtyivät uteliaasti ympärilleen katsellen odottamaan portaitten
juureen. Hän näki, että tyttö oli vihainen. Hänen harmaat silmänsä
liekehtivät ja huulensa vapisivat. "Kiivas luonto", tuumi Sheldon.
Mutta silmät saivat hänet aivan ymmälle. Hän tuli siihen
johtopäätökseen, etteivät ne sittenkään olleet harmaat, tai ainakaan
_vain_ harmaat. Ne olivat suuret ja kaukana toisistaan ja katsoivat
häneen korkean, tasaisen otsan alta. Hänen kasvonsa muistuttivat
korkokuvaa, niin puhtaat olivat niiden piirteet. Lisäksi hänessä oli
muutakin, mikä hämmästytti Sheldonia -- cowboy-hattu, painavat, ruskeat
hiuspalmikot ja pitkäpiippuinen Colt-revolveri, joka riippui tupessaan
hänen vyöllään.
"Kaunista vieraanvaraisuutta, eipä voi muuta sanoa", tervehti tyttö.
"Vieraathan saavat joko uida maihin tai hukkua juuri pihamaanne
edustalle."
"Minä -- minä pyydän anteeksi", sopersi Sheldon ja ponnisti kaikki
voimansa päästäkseen seisomaan.
Mutta jalat pettivät, ja tuntien ikäänkuin tukehtuvansa hän alkoi
vaipua lattialle. Hän tunsi laimeata tyydytystä havaitessaan tytön
silmissä huolestuneen ilmeen; sitten kaikki musteni, ja samassa
hetkessä hänen mieleensä välähti ajatus, että hän nyt viimein ensi
kerran elämässään pyörtyi.
Hän heräsi siihen, että isoa kelloa soitettiin, avasi silmänsä ja
huomasi makaavansa vuoteellaan huoneessaan. Hän katsahti kelloon ja
näki, että se oli kuusi; huoneeseen tunkeutuvien auringonsäteiden
suunnasta hän arvasi, että oli aamu. Hän tiesi, että jotain kiusallista
oli tapahtunut, mutta ei voinut saada sitä palaamaan mieleensä. Sitten
hän näki Stetson-hatun riippuvan seinällä ja sen vieressä täyden
patruunavyön ja pitkäpiippuisen 38 kaliberin Colt-revolverin. Vyön
hoikka ympärys juorusi, että omistaja oli nainen, ja äkkiä Sheldon
muisti edellisenä päivänä näkemänsä valaanpyyntiveneen ja harmaat
silmät, jotka olivat säihkyneet korkean otsan alta. Tuo nainen oli
varmaan äsken soittanut kelloa. Plantaasin hoito lukemattomine
huolineen syöksyi äkkiä Sheldonin mieleen. Hän nousi istualleen
vuoteessaan ja tarttui tukea etsien seinään.
Hän istui yhä samassa asennossa taistellen pyörrytystä vastaan, kun hän
äkkiä kuuli tuon naisen äänen.
"Heti makuulle jälleen, sir!" sanoi hän.
Ääni oli varma ja ankara; huomasi, että se oli tottunut komentamaan.
Samassa tytön toinen käsi pakotti hänet laskeutumaan takaisin
tyynylleen toisen tukiessa häntä takaapäin.
"Te olette ollut tainnoksissa neljäkolmatta tuntia", hän jatkoi, "ja
minä olen hoitanut teitä. Kun minä annan luvan, niin saatte nousta,
mutta ette sitä ennen. Mitä lääkettä olette ottanut? Kiniiniäkö? Tässä
on kymmenen graania. Kas niin! Teistä tulee kyllä hyvä potilas."
"Mutta...", yritti Sheldon.
"Ette saa puhua", keskeytti tyttö, "tai oikeammin ette saa vastustella.
Muuten saatte kyllä puhua."
"Mutta plantaasi..."
"Puolikuolleesta miehestä ei plantaasilla ole mitään apua. Ettekö tahdo
kuulla _minusta?_ Te loukkaatte minun turhamaisuuttani. Tänne minä olen
joutunut pelastuttuani hädintuskin ensimmäisestä haaksirikostani,
ettekä te ole hituistakaan utelias, vaan puhutte vain viheliäisestä
plantaasistanne. Ettekö näe, että minä olen halkeamaisillani halusta
saada kertoa jollekulle, kenelle tahansa, haaksirikostani?"
Sheldon hymyili -- ensi kertaa viikkokausiin. Hän ei oikeastaan
hymyillyt sille, mitä tyttö sanoi, vaan sille tavalle, jolla hän sanoi
sanottavansa -- hänen kasvojensa veitikkamaiselle ilmeelle, hänen
nauraville silmilleen ja suupielien vallattomalle värähtelylle. Hän
mietti uteliaana mielessään, kuinkahan vanha tyttö mahtoi olla, ja
sanoi ääneen:
"Niin, olkaa hyvä ja kertokaa."
"Mutta minäpä en tahdo -- nyt", vastasi tyttö päätänsä keikauttaen.
"Kyllä kai minä tapaan jonkun, jolle saan kertoa seikkailuni
tarvitsematta pyytää häntä kyselemään. Ja sitäpaitsi minä tarvitsen
teidän neuvoanne. Sain sattumalta selville, mihin aikaan minun piti
soittaa miehet työhön. Mutta siinä onkin melkein kaikki. Minä en
ymmärrä teidän työmiestenne naurettavaa kieltä. Mihin aikaan he
pääsevät työstä?"
"Kello yhdeltätoista -- ja aloittavat taas kello yksi."
"Hyvä on, kiitos vain! Ja sitten toinen asia! Missä teillä on
varastohuoneen avain? Minä tarvitsen ruokaa merimiehilleni."
"Merimiehillenne!" toisti Sheldon. "Säilykkeitäkö _heille_. Eihän toki.
Antakaa heidän mennä syömään minun työmiesteni kanssa!"
Tytön silmät salamoivat aivan kuin edellisenä päivänä, ja Sheldon näki
taas käskevän ilmeen hänen kasvoillaan.
"En ikimaailmassa! Minun mieheni ovat kunnollista väkeä. Olen käynyt
katsomassa teidän kehnoja työväenasuntojanne ja nähnyt heidän syövän.
Hyi! Perunoita! Ei mitään muuta kuin perunoita! Ei edes suolaa! Ei
mitään! Vain perunoita! Ehkä minä erehdyin, mutta sen käsityksen sain
heidän puheestaan, etteivät he koskaan saa mitään muuta ruokaa. Kaksi
ateriaa päivässä ja jok'ainoa päivä viikossa pelkkiä perunoita."
Sheldon nyökäytti päätään.
"Sellaista ruokaa minun mieheni eivät kärsisi päivääkään, puhumattakaan
viikkokausista. Missä avain on?"
"Riippuu tuossa vaatenaulassa kellon alapuolella."
Sheldon ei paljoakaan vastustellut, mutta avainta ottaessaan tyttö
kuuli hänen sanovan:
"Säilykkeitä neekereille, sepä vasta jotakin!"
Tällä kertaa tyttö suuttui todenteolla. Veri syöksähti hänen poskiinsa,
ja hän kääntyi Sheldonin puoleen.
"Minun mieheni eivät ole neekereitä. Mitä pikemmin opitte ymmärtämään
sen, sitä parempi meidän tuttavuudellemme! Ja mitä säilykkeisiin tulee,
niin minä kyllä maksan kaiken, mitä he syövät. Älkää olko huolissanne
siitä. Se ei ole teille terveellistä. Ja minä en aio viipyä kauemmin
kuin on välttämätöntä -- juuri tarpeeksi kauan saadakseni teidät
jaloillenne. Sillä minä en tahdo lähteä tieheni tuntien jättäneeni
valkoisen miehen avuttomana oman onnensa nojaan."
"Te olette amerikkalainen, eikö totta?"
Kysymys tuntui saavan tytön hetkiseksi hämilleen.
"Olen", vastasi hän sitten uhkamielisesti. "Mitä siitä?"
"Ei mitään. Minä vain arvelin sitä."
"Ettekö muuta?"
Sheldon pudisti päätään.
"En -- mitä tarkoitatte?" kysyi hän.
"En juuri mitään. Arvelin vain, että ehkä tahtoisitte sanoa jotakin
kohteliasta."
"Nimeni on Sheldon, David Sheldon", sanoi mies äkkiä huomaten
velvollisuutensa ja ojensi laihan kätensä.
Tytön käsi ojentautui silmänräpäyksessä häntä kohta mutta pysähtyi
puolitiehen.
"Ja minun nimeni on Lackland, Joan Lackland." Sitten hän todenteolla
ojensi kätensä. "Emmekö voisi olla ystäviä?"
"Kuinkas muuten", aloitti Sheldon laimeasti.
"Ja minä saan ottaa niin paljon säilykkeitä kuin tarvitsen miehilleni?"
jatkoi tyttö innokkaasti.
"Kunnes lehmät tulevat kotiin", vastasi Sheldon yrittäen päästä tytön
kevyeen äänilajiin ja lisäsi sitten: "Tarkoitan, kunnes ne ehtivät
Berandelle. Katsokaas, meillä ei ole täällä yhtään lehmää."
Tyttö katsoi häntä kylmästi kasvoihin.
"Oliko tuo olevinaan onnistunutta pilaa?" kysyi hän.
"Sitä en todellakaan tiedä -- ehkä -- minä luulin, mutta tiedättehän,
että olen sairas."
"Te olette englantilainen, eikö totta?" oli tytön seuraava kysymys.
"Ei, kuulkaas, _tuo_ on toki liikaa sairaallekin miehelle", huudahti
Sheldon. "Te tiedätte aivan hyvin, että olen."
"Vai niin!" sanoi tyttö hajamielisellä äänellä. "Siis te olette
englantilainen?"
Sheldonin otsa rypistyi ja huulet puristautuivat tiukasti yhteen, mutta
äkkiä hän purskahti nauruun, johon tyttö yhtyi.
"Se oli oma syyni", tunnusti Sheldon. "Minun ei olisi pitänyt ärsyttää
teitä. Mutta kyllä pidän varani vastedes."
"Jääkää te nyt tänne nauramaan, siksi aikaa kuin minä menen hankkimaan
aamiaista. Onko teillä mitään toivomuksia siihen nähden?"
Sheldon pudisti päätään.
"Ruoka tekee teille hyvää. Kuumetta teillä ei enää ole, olette vain
heikko. Odottakaahan hetkinen!"
Hän kiiruhti huoneesta keittiöön päin, oli oven luona
kompastumaisillaan sandaaleihin, jotka olivat hänelle useita numeroita
liian suuret, ja katosi näkyvistä nolostunut ilme kukoistavilla
kasvoillaan.
"Kautta Jupiterin, nuohan olivat minun sandaalini!" ajatteli Sheldon
itsekseen. "Tytöllä ei tietysti ole muita vaatteita kuin ne, mitkä
hänellä oli yllään maihin astuessaan, ja silloin hänellä varmasti oli
merisaappaat."