Tohtori Bonenfant etsi muistostansa toistellen puoliääneen:
"Joulumuistelmako?... Joulumuistelmako?..."
Äkkiä huudahti hän:
-- Kyllä, yksi joulumuistelma minulla on ... vieläpä sangen omituinen.
Se on eräs kummallinen juttu. Minä näin kerran ihmeen! Niin, hyvät
naiset, ihmeen ... ja jouluyönä.
Teitä kummastuttaa kuulla minun näin puhuvan, minun, joka juuri en
usko mitään. Ja kuitenkin ... minä olen kerran nähnyt ihmeen! Minä näin
sen ... näin sen omin silmin...
Hämmästyinkö siitä kovin? En. Sillä vaikka en uskokaan teidän
uskonkappaleitanne, niin uskon sentään uskon voimaan, joka siirtää
vuoriakin. Esimerkkejä voisin luetella useampia. Mutta te ehkä
harmistuisitte minuun ja minä taas lieventäisin ehkä tarinani
vaikutusta.
Minä tunnustan heti, että joll'en tullutkaan näkemästäni ihmeestä kovin
vakuutetuksi enkä käännytetyksi, niin tulin siitä ainakin liikutetuksi
ja tahdon koettaa kertoa asian naivisti niinkuin olisi minulla
Auvergnat'in uskonlahjat.
Minä olin silloin lääkärinä maaseudulla ja asuin Rollevillen
kaupungissa keskellä Normandiaa.
Sinä vuonna oli talvi hirmuinen. Marraskuun lopusta alkoivat tuiskut,
kun sitä ennen oli kylmänyt viikon ajan. Kaukaa pohjoisesta nähtiin
nousevan paksuja pilviä ja pian alkoi valkoisia lumihiutaleita sataa
maahan.
Yhdessä yössä oli koko tasanko lumen peitossa.
Neliönmuotoisten aitauksiensa sisässä erillään olevat talot, suurista,
kuurottuneista puista muodostuneiden esiriippujensa takana näyttivät
vaipuvan uneen tuon keveän valkopeitteen kasvaessa yhä paksummaksi.
Mitään hälinää ei enää kuulunut hiljaisessa seudussa. Ainoastaan
parvissa lentelevät korpit nousivat pitkinä kiehkuroina ylös taivaalle
ja laskeutui koko parvi taas, etsiessään turhaan muualta elantoansa,
noille vielä äsken mustille pelloille, joiden lumisen peiton ne
pitkillä nokillansa lävistivät.
Muuta ääntä ei juonnossa kuulunut kuin keveän ja ilmavan lumiharson
yhtämittainen tulo.
Tätä kesti kokonainen viikko, jonka jälkeen tuisku vihdoinkin lakkasi.
Maa oli saanut viisi jalkaa paksun nutun yllensä.
Ja kolmen viikon aikana peräkkäin loisti taivas sitten päivällä
kirkkaana kuin sininen kristalli ja yöllä niin hienosti tähitettynä
kuin olisi se ollut kuurassa; muuten oli laaja avaruus kolean kylmä ja
levisi kovana ja lumihiutaleista välkkyvänä yli koko lakeuden.
Tasanko, aitaukset ja jalava-haat, kaikki näyttivät kuolleilta ja
kylmän murhaamilta. Ulkona ei enää näkynyt ihmisiä eikä elukoita:
ainoastaan noiden valkopaitaan pukeuneiden olkitöllien savupiiput
juorusivat kätkeytyvästä elämästä ohuilla savupilvillä, jotka nousivat
suoraan kolkon kirkasta korkeutta kohti.
Silloin tällöin kuultiin puiden rasahtelevan aivan kuin olisivat niiden
oksat murtuneet kuoren alla; joskus irtausi joku vankka oksa rungosta
ja putosi maahan.
Sinne tänne lakeudelle kylvetyt ihmisasunnot näyttivät olevan sata
lieutä toisistansa. Tultiin toimeen niin hyvin kuin voitiin. Ainoastaan
minä koetin sentään käydä katsomassa läheisimpiä potilaitani, vaikka
alinomaa olinkin vaarassa hautautua johonkin lumenpeittämään kuoppaan.
Pian huomasin salaperäisen kauhun lannistavan koko seutua. Tällainen
vitsaus ei ole luonnollista, sanottiin. Öisin oli oltu kuulevinansa
ääniä, kimakoita vihellyksiä ja satunnaisia huutoja.
Näiden huutojen ja vihellysten aikaansaajat olivat epäilemättä eräät
muuttolinnut, jotka lentelivät hämärissä ja pakenivat joukossa etelään
päin. Mutta koettakaapa puhua järkeä mielettömille. Kauhu valtasi
ihmisten mielet ja yleisesti odotettiin jotakin tavatonta.
Isä Vatinelin paja sijaitsi Epiventin kylän päässä ... valtamaantien
varrella, joka nyt on jäänyt käyttämättä ja kasvanut umpeen. Sattuipa,
että sepän väeltä puuttui leipää ja seppä tarjousi päättävästi
lähteäkseen noutamaan sitä kaupungista. Muutamia tunteja viipyi hän
tarinoidessansa ihmisten kanssa niissä kuudessa talossa, jotka
muodostivat kylän keskustan, ja otti sitten mukaansa leivät,
kyläuutiset ja hiukkasen tuota yli koko seudun levinnyttä pelkoa.
Kulkiessansa erään aitauksen ohitse oli hän äkkiä näkevinänsä lumella
-- munan, niin, oikean munan, joka lepäsi siinä yhtä valkeana kuin koko
maakin oli. Hän kumartui katsomaan: se oli todellakin muna. Mistä se
oli tähän tullut? Mikä kana olisi tällä ilmalla voinut päästä
kanahäkistä munimaan tällaiseen paikkaan? Seppä kummastui eikä voinut
tätä ihmettä selittää. Munan otti hän mukaansa ja toi sen vaimollensa.
-- Katsos eukkoseni, tuossa on muna, jonka löysin tiellä!
Emäntä pudisti päätänsä.
-- Munako ... tiellä? Tällaisessa ilmassa! Varmaankin olet sinä
juovuksissa?
-- Enkä ole, eukkoseni, se oli aitovieressä ... ja vielä lämmin ... ei
edes jäähtynytkään. Tuossa se on ... minä pidin sitä tullessa vatsaani
vastaan, ett'ei se jäähtyisi. Sinä saat syödä sen päivälliseksi, eukko!
Muna pantiin kattilaan, jossa velli juuri kiehui, ja seppä alkoi kertoa
kyläuutisia. Eukko kuunteli häntä vallan kalpeana.
-- Ihan varmaan kuulin minä jotakin vinkumista viime yönä ... se
kuulusti tulevan tuolta uunin takaa.
Istuttiin sitten pöytään ja syötiin aluksi velliä; sitten otti eukko --
sepän levitellessä voita leivälle -- munan esille ja tutki sitä
epäilevin silmin.
-- Onkohan tämän munan sisässä jotakin?
-- Mitäs siinä pitäisi olla?
-- Eipä mitään, mutta...?
-- No, syö pois se eläkä joutavoi!
Eukko naksautti munan rikki. Se oli sisästäkin kaikkein muiden munien
kaltainen ... ja vielä sangen tuores.
Empien alkoi hän syödä sitä, maisteli, hylkäsi sen ja haukkasi taas
uudelleen.
-- No, kysyi seppä, miltäs muna maistuu?
Eukko ei vastannut, vaan söi sen loppuun.
Sitten tuijotti hän seppää terävin, kamalin ja hurjin katsein, nosti
ylös kätensä, väänteli niitä, heittäysi lattialle ja kieri siinä
hirmuisesti parkuen ja suonenvetoisesti päästä jalkoihin asti hytkyen.
Koko yön taisteli hän ankarimman suonenvedon kanssa, hirveiden
väristysten puistattamana ja kauheiden vääntelyjen alaisena. Kun seppä
ei enää voinut hallita häntä, täytyi hänen sitoa eukko nuorilla kiinni.
Mutta tämä ulvoi vain lakkaamatta sortumattomalla äänellä:
-- Minulla on se sisässäni! Minulla on se ruumiissani!
Seuraavana päivänä nouti seppä minut eukon luo. Minä määräsin kaikki
tunnetut rauhoittavat lääkkeet, mutta turhaan. Eukko oli tullut
hulluksi.
Tavattoman nopeasti ja korkeiden nietosten asettamista kulkuesteistä
huolimatta levisi tämä outo uutinen talosta taloon:
-- Sepän vaimo on tullut hulluksi!
Ihmisiä keräytyi kaikkialta, mutta kukaan ei uskaltanut mennä sisään;
jo etäälle kuuluivat eukon kauheat, kova-ääniset huudot, joita tuskin
voi pitää ihmisen huutoina.
Asia ilmoitettiin myöskin kylän pastorille. Tämä oli vanha, naivi
kirkonmies. Hän saapui messupaidassa ikäänkuin olisi kysymys ollut
ehtoollisen jakamisesta kuolevalle ja luki, kädet ojoina, manaussanat
pahaa henkeä vastaan, sillä välin kuin neljä miestä piti vahtosuisena
väänteleivää vaimoa vuoteellansa.
Mutta paholaista ei saatu karkoitetuksi.
Ja joulu lähestyi pyryilmain yhä jatkuessa.
Aattopäivän aamuna tuli pastori minua tapaamaan.
-- Minä tahtoisin, sanoi hän, noudattaa sen onnettoman vaimon
tämän-iltaiseen jumalanpalvelukseen. Ehkä tekee Jumala vielä ihmeen
hänen hyväksensä ja juuri sillä hetkellä, jolloin Vapahtaja vaimosta
syntyi.
-- Aikeenne hyväksyn täydellisesti, hra pastori, sanoin minä. Jos
juhlamenot vaikuttavat häneen (eikä mikään saa häntä paremmin
liikutetuksi), niin voi hän ehkä pelastua ilman muita lääkkeitä.
Vanha pastori murahti vain:
-- Te ette ole uskovaisia, tohtori, mutta autattehan minua, eikö totta?
Te lupaatte tuoda hänet?
Minä lupasin auttaa häntä.
Ilta tuli ja kului yöksi. Kirkonkello alkoi soida ja sen valittava ääni
kuului kauas halki kolkon avaruuden, yli valkoisen, lumipeitteisen
seudun.
Mustiin puettuja olentoja matkasi hiljaisissa ryhmissä kirkolle
nöyrästi totellen vaskikellon kutsua. Täysikuu valaisi kirkkaalla
hopeisella hohteella koko taivaanrannan niin että seudun kalpea suru
selvemmin huomattiin.
Neljän vankan miehen kanssa menin minä sepän taloon.
Mieletön ulvoi yhä vuoteeseensa kiinni sidottuna. Ankarasta
vastustelemisesta huolimatta puettiin hän siististi ja vietiin
kirkkoon.
Temppeli oli jo täynnä väkeä ja valaistu, mutta kylmä; kuoripojat
lauloivat yksitoikkoisia virsiänsä; pasuuna pauhasi ja pienellä
lastenkuoro-kellolla läpättiin, jotta uskovaiset tiesivät käyttäytyä
sen mukaan.
Minä suljin vaimon ja hänen neljä vartijaansa pappilan keittiöön ja
vartosin otollista hetkeä.
Ripillä-käynnin jälkeen oli mielestäni hetki tullut. Koko kansa, sekä
miehet että naiset, olivat nauttineet ehtoollista Jumalan ankaruutta
lepyttääksensä. Vielä olivat kaikki polvillaan ja syvä hiljaisuus
vallitsi pastorin lukiessa tämän jumalallisen salaisuuden
päättäjäissanoja.
Käskystäni avattiin samassa kirkon ovi ja neljä apumiestäni toivat
mielipuolen sisään.
Niin pian kuin vaimo näki valot, polvistuvan väkijoukon, loistavan
kuoron ja kullatun liitonarkin, ryhtyi hän tekemään niin ankaraa
vastarintaa, että hän oli päästä irti vartijain käsistä ja kirkasi niin
kimeästi, että koko kirkkoväki kauhistui. Kaikki nostivat päänsä ja
pakenivat pois alttarin edestä.
Mielipuoli ei enää näyttänyt naiseltakaan, vääntelihe ja kiemurtelihe
vain käsissämme, kasvot vinossa ja silmät mielettöminä kuin
kummituksella.
Miehet veivät hänet kuorin portaalle saakka ja pakottivat hänet sitten
kyyristymään maahan.
Pastori oli noussut ylös ja odotti. Nähtyänsä että vaimo oli sidottu
tähän asentoon, otti hän kultasäteillä koristetun, hopeisen, pyhän
astian, jonka keskessä valkoiset ehtoollisleivät säilytetään, astui
pari askelta eteenpäin, kohotti molemmat kätensä naisen pään ylitse ja
näytti sitä pirun riivaamalle ja kauhein silmin mulkoilevalle
mielipuolelle.
Yhä ulvoen tuijotti tämä tuota säteilevää astiaa.
Pastori pysyi samassa asennossa hievahtamatta kuin mikäkin patsas.
Tätä kesti kauvan, kauvan aikaa.
Vaimo näytti peljästyneeltä ja lumotulta; lakkaamatta tuijotti hän
pyhää ehtoollisastiaa hirmuisten, mutta enää vain ajoittaisten
väristysten puistelemana ja kirkui yhä, vaikka ei enää niin sydäntä
vihlovasti kuin äsken.
Tätä kesti vielä kotvan.
Näytti siltä kuin ei hän enää olisi voinut luoda maahan katsettansa,
joka oli kuin naulittu ehtoollisastiaan. Nyt hän ainoastaan värisi enää
ja hänen pingoitettu ruumiinsa pehmeni ja veltostui.
Koko kansajoukko oli polvistunut kumartaen otsansa permantoon asti.
Pirun riivaama vaimo loi äkkiä silmänsä alas, vaan katsahti heti taas
ylös osoittaen, ett'ei hän voinut kestää jumalansa ilmestymistä. Hän
oli kuollut. Sitten huomasin hänen sulkeneen silmänsä. Hän nukkui
unissakävijäin hypnotiseerattua unta tahi anteeksi -- kauvan tuota
kullalla säteilevää ehtoollisastiaa tuijotettuansa -- oli hän
lannistunut: voitollinen Kristus oli hänet masentanut.
Vartijat kantoivat hervonneen vaimon ulos kirkosta ja pastori palasi
kotiinsa.
Liikutettuna aloitti läsnäollut väkijoukko Herran armotöitä ylistävän
Te Deum-virren.
Sepän vaimo nukkui sitten 40 tuntia yhtämittaa ja nousi vihdoin ylös
muistamatta ollenkaan mitään koko mielettömyydestään ja
pelastuksestansa.
Kas sellainen, hyvät naiset, oli näkemäni ihme.
Tohtori Bonenfant vaikeni, vaan lisäsi lopuksi:
-- Minä en voinut kieltäytyä antamasta siitä kirjallista todistustani.