Tuon ikäänkuin mereen heitetyn keijukaislinnan näin minä ensi kerran
Cancalesta käsin. Mutta silloin näin sen epäselvästi, sillä harmaa usva
aaltoili pilveilevällä taivaalla.
Seuraavan kerran näin sen Avranchesista auringon mailleen mennessä.
Tavattoman laajat hietasärkät punersivat, taivaan ranta punersi ja koko
suunnattoman suuri lahdelma välkkyi punertavana. Ainoastaan tuo
jyrkänteellä, kaukana mantereesta sijaitseva luostari, joka kohosi
vetten päällä kuin mikäkin tarulinna, niin uskomattoman ihmeellisenä ja
ihanana kuin mielikuvitustamme tenhoava unelmien palatsi, häämöitti
melkein mustana riutuvan auringon purppurahohteessa.
Huomenen koitteessa astelin minä seuraavana päivänä sinne päin
hietikkoa myöten tarkastellen koko ajan tuota meren ihmeellistä
jalokiveä, joka nousi merten pinnalta korkeana kuin vuori, tahkottuna
kuin veistelty kamee ja tumman utuisena kuin musliinikangas. Mitä
lähemmäs tulin, sitä enemmän valtasi minut ihailu, sillä mikään
maailmassa ei voi olla täydellisempää ja ihmeteltävämpää.
Ja minä harhailin eteenpäin hämmästellen kuin olisin löytänyt jonkun
jumalaisen asunnon, vaelsin läpi noiden keveillä tai raskailla
pilareilla lepääväin salien ja päivän valaisemain holvikäytäväin,
kohottaen ihailevat katseeni noihin pieniin kelloihin tuolla ylhäällä,
jotka välähtivät kuin tuli taivasta vastaan; minä ihailin tuota
uskomattoman kaunista, rakennustaiteellista sekaryhmää, jonka
muodostivat pienet tornit, eläinten päiden muotoiset kattokourut,
keveät ja sirot koristukset, kivestä veistetyt valolyhdyt ja
graniittihuiput, kaikki monumenttaalisen ja hienostuneen
rakennustaiteen mestariteoksia.
Seisoessani siinä ihmettelyn vallassa lähestyi eräs alanormannilainen
talonpoika minua ja jutteli minulle tarinan pyhän Mikaelin suuresta
sodasta perkeleen kanssa.
Eräs nerokas epäilijä on sanonut: "Jumala teki ihmisen kuvaksensa,
mutta sen on ihminen hänelle hyvin palkinnut."
Tämä on ikuinen totuus ja olisipa sangen hauskaa, jos voitaisiin
kirjoittaa paikallisjumalain historia kaikissa maissa ja saada selville
kaikkien maakuntiemme pyhimysten historialliset muistot. Neekereillä
on omat julmat epäjumalansa: ihmissyöjänsä; muhamettilaisilla,
moni-avioisilla kansakunnilla, on naisparatiisinsa ja käytännölliset
kreikkalaiset taas kohottivat kaikki intohimot jumalallisiksi.
Jokainen kylä Ranskassa on ollut pyhitettynä jollekulle
suojeluspyhälle, joka parhaiten vastasi sen asukkaiden mielikuvaa.
Niinpä suojelee ala-Normandiaa pyhä Mikael, tuo säteilevän voitollinen
miekkamies, taivaan riemuitseva sankari ja saatanan kukistaja.
Ollaksensa turvattuna naapurinsa saatanan ilkitöiltä rakensi pyhä
Mikael itse tämän arkkienkelin arvoa vastaavan asumuksen melkeinpä
valtamereen. Eikä muut kuin moinen pyhimys olisi voinutkaan luoda
tällaista ruhtinaallista linnaa.
Mutta kun hän yhä pelkäsi paholaisen hyökkäyksiä, ympäröi hän alueensa
hyllyvällä hiekkatasangolla, joka oli mertakin vaarallisempi.
Perkele asui eräässä vaatimattomassa, olkikatolla peitetyssä
rantamökissä. Mutta hän omisti mutaveden huuhtomat arot, kauniit,
hedelmälliset tasangot, jotka kasvoivat raskaita tähkäpäitä, vehmaat
laaksot ja koko maan viljavat vaaranrinteet. Pyhimys taas hallitsi
ainoastaan hiekkasärkillä. Näin ollen oli saatana rikas ja pyhä Mikael
köyhä kuin kerjäläinen.
Paastottuansa muutamia vuosia tunsi pyhimys ikävystyvänsä tähän
asiaintilaan ja alkoi miettiä sopimuksen aikaansaamista saatanan
kanssa. Mutta se ei ollut niinkään helppo tehtävä, sillä saatana aikoi
pitää viljasatonsa.
Pyhä Mikael mietti asiaa kuusi kuukautta. Sitten lähti hän eräänä
aamupäivänä vaeltamaan manteretta kohti. Paholainen oli juuri syömässä
velliänsä asuntonsa ovella, kun äkkäsi pyhimyksen. Heti paikalla riensi
hän tätä vastaan, suuteli hänen hihansuutansa, pyysi häntä sisään ja
tarjosi hänelle virvoituksia.
Juotuansa pienen kulhon maitoa sanoi pyhä Mikael:
-- Minä tulin tänne esittääkseni sinulle edullisen ehdotuksen.
Vilpittömästi ja mitään kavaluutta epäilemättä vastasi piru:
-- Käy laatuun, kunhan...
-- Sinä luovuttaisit minulle kaikki viljamaasi.
Levotonna alotti piru:
-- Mutta....
Pyhimys keskeytti hänet:
-- Kuulehan loppuun. Sinä luovuttaisit minulle viljamaasi. Minä taas
ottaisin huolekseni elatuksen, ulkotyöt, maanviljelyksen, kylvön ja
puimisen ja kaiken muun. Vuotuisen sadon jakaisimme me kahtia.
Suostutko siihen?
Piru, joka on luonnostansa laiska, suostui tähän.
Hän pyysi vain kaupanpäälliseksi muutamia herkullisia punakaloja, joita
pyydetään tuon yksinäisen merikallion ympäriltä. Pyhä Mikael lupasi
punakalat.
Sitten löivät he kättä ja sylkäsivät sivulle merkiksi siitä, että
kauppa oli sovittu, jonka jälkeen pyhimys jatkoi:
-- Kuules, minä en tahdo, että sinulla olisi mitään valittamista minua
vastaan. Valitse siis, mitä parempana pidät: maan päällä vaiko maan
alla kypsyvät hedelmät.
-- Minä tahdon maanpäälliset hedelmät, minä, huudahti saatana.
-- Olkoon sovittu, sanoi pyhimys.
Ja niin meni hän tiehensä.
Kuusi kuukautta myöhemmin ei pirun laajoilla maa-aloilla nähty muuta
kuin porkkanoita, nauriita, sipulia, pukin-partaa ja muita kasveja,
joiden paksut juuret ovat hyviä ja maukkaita ja joiden hyödyttömiä
lehtiä käytetään vain elukkain rehuna.
Piru ei saanut mitään ja tahtoi purkaa välikirjan moittien pyhää
Mikaelia kujeista.
Mutta pyhimys oli ehtinyt mieltyä maanviljelykseen. Hän tuli pirun
puheille.
-- Minä vakuutan, ett'en lainkaan ole sitä tahallani tehnyt. Se sattui
vain niin. Syytön minä olen. Ja sen vuoksi tahdon korvata tappiosi
tarjoomalla sinulle tänä vuonna koko maan-alisen sadon.
-- Olkoon menneeksi, sanoi piru.
Seuraavana keväänä olivat kaikki pirun maat kylvetyt täyteen nisuja
ja rukiita, jättikauraa, pellavaa, erinomaista rapsati-naurista,
puna-apilasta, hernettä, kaalia, artisokkaa ja kaikkia vilja- ja
hedelmälajia, jotka kypsyvät maan päällä päivän paisteessa.
Piru ei siis nytkään saanut mitään ja suuttui ankarasti.
Hän otti takaisin maansa ja viljelyksensä eikä kallistanut
korvaansakaan naapurin uusille ehdotuksille.
Kului kokonainen vuosi. Erillään olevan linnansa tornista katseli pyhä
Mikael noita etäisiä, hedelmällisiä maita, missä piru parast'aikaa teki
töitänsä, korjaten satonsa ja puiden viljansa. Pyhimys ihan raivostui
ja katkeroitui, kun ei voinut tälle mitään. Huomattuansa, ett'ei hän
enää voinut vetää pirua nenästä, päätti hän kostaa tälle ja lähti
kutsumaan häntä päivällisille ensi maanantaiksi.
-- Minä tiedän, että sinulla on ollut huono onni ollessasi asioissa
kanssani, sanoi pyhimys; mutta minä en tahdo, että välillemme jää
mitään vihan kaunaa. Toivoakseni tulet sinä syömään päivällistä
kanssani. Minä tarjoon sinulle herkkuruokia.
Pirua, joka on yhtä suuri herkkusuu kuin laiskuri, ei tarvinnut kutsua
kahta kertaa. Määrättynä päivänä pukeusi hän kauneimpaan pukuunsa ja
lähti tallustelemaan pyhimyksen vuorilinnaan.
Pyhä Mikael istutti hänet mainion aterian ääreen. Ensiksi tarjottiin
"linnunlentoa" (vol-auvent'ia) kukonhelttojen ja munuaisten kanssa;
sitten lihanilkkoja ja makkaraa, sitten pari suurta punakalaa à la
crème, sitten valkoista, viinissä keitettyä kalkkunakukkoa sokeroitujen
kastanjain kanssa, sitten suolattua lampaan reittä, pehmeää kuin
sokurileivos; vihdoin kasviksia, jotka sulivat suussa ja lopuksi lämmin
pannukakku, joka pöytään tuotaessa höyrysi levittäen voin käryä
ympärillensä.
Ruoan kanssa juotiin puhdasta, vahtoavaa, sokeroitua omenaviiniä,
sitten punaista ja juovuttavaa viiniä ja kunkin ruokalajin välillä
otettiin ryyppy vanhaa paloviinaa.
Piru söi ja joi kuin syöjätär, kunnes hän vihdoin tunsi itsensä
rasittuneeksi.
Silloin nousi pyhä Mikael hirvittävänä ylös ja huusi jylisevällä
äänellä:
-- Tuohon eteeni! tuohon eteeni, sinä roisto! Vai uskallat sinä! ...
tuohon eteeni, sinä...
Peljästyneenä lähti saatana pakoon juoksemaan ja sauvansa kaapaten
karkasi pyhimys hänen jälkeensä.
Niin juoksivat he alisalissa kierrellen pylväiden ympärillä, kapasivat
ylös rappusia, laukkasivat kornisseja pitkin ja hyppivät kattokourulta
toiselle j.n.e. Piru raukka, jonka vatsa oli vääntehistä haljeta,
pakeni ahdistajan edessä ja tahrasi pyhimyksen koko asunnon. Vihdoin
oli hän paetessansa joutunut korkeimmalle altaanille, mistä suuri
lahdelma näkyy kaukaisine kylinensä, hietatasankoinensa ja
laidunmainensa. Hän ei voinut enää paeta edemmäs. Yhdellä ainoalla
vimmatulla potkulla pirun takapuolelle lennätti pyhimys hänet alas
alttaanilta kuin minkäkin kumipallon.
Tehden kaaren kuin heittokeihäs lensi poloinen piru ilmassa, kunnes
pudota möksähti alas Mortainin kaupungin edustalle. Sarvet hänen
otsassansa ja kynnet hänen sormissansa upposivat syvälle sen vuoren
sisään, jossa näkyy ikuiset jäljet tästä saatanan tuimasta putouksesta.
Ontuvana kömpi hän ylös jääden ijankaikkisesti rammaksi.
Tarkastaessansa kaukaa tuota onnettomuuden vuorta, joka suippokärkisenä
kohosi mailleen painuvan auringon paisteessa, ymmärsi hän tulevansa
aina voitetuksi moisessa epätasaisessa taistelussa. Sen vuoksi lähti
hän nilkuttaen astumaan ohjaten kulkunsa kaukaisemmille maille ja
jättäen vastustajalle vainionsa, vaaranrinteensä, laaksonsa ja
niittynsä.
Näin voitti pääenkeli Mikael, normannein suojeluspyhä, saatanan.
Joku muu kansa olisi runoillut toi sellaisen tarinan tästä kamppailusta.