Maatalon porstuan ulkopuolella seisoivat miehet juhlapuvuissa ja
vartosivat. Toukokuun aurinko valoi kirkkaan paisteensa kukkiville
omenapuille, jotka suurten, valkoisten, punertavien ja tuoksuvien
jättikimppusten näköisinä levittivät yhteiskatoksen yli koko pihamaan.
Puiden lehväisiltä oksilta varisi alinomaa pieniä kukkasia ilmassa
leijuen ja pyryten, kuin lunta olisi satanut, kunnes ne vihdoin
laskeusivat levolle pitkään ruohistoon, jonka keskessä voikukat
loistivat kuin tulenliekit ja valmut paistoivat kuin veritäplät.
Tunkion reunalla röhötti emäsika raukeana, suuri maha paisuvine
nisinensä päivään päin käännettynä ja välittämättä kokonaisesta
porsasparvesta, jotka kupperehtivat hänen ympärillänsä, saparot
kiertyneinä kuin nuoranpätkät.
Äkkiä alkoi kirkonkello soida tuolla loitompana, metsikön takana.
Heikosti ja kaukaisena kaikui sen kutsun rauta-ääni keveän ilman halki,
jota pyökkipuiden tiheät, liikkumattomat latvat hiukan rajoittivat
alempaa. Silloin tällöin tuntui karvas tallinhaju omenapuiden suloisten
ja hieman imeläin tuoksujen rinnalla.
Eräs miehistä kääntyi taloon päin ja huudahti:
-- Joudu, joudu, Melina, kello soi!
Hän oli noin 30-vuotias, kookas, jykevätekoinen isäntämies, jonka
ruumis ei vielä ollut voipunut eikä pitkällisessä maatyössä menehtynyt.
Hänen isänsä, vanha ukko, joka oli pahkainen kuin rautatammi ja jonka
kädet olivat syyläiset ja sääret väärät, huomautti kuivasti:
-- Akkaväki se ei koskaan tahdo valmistua, se on vanha totuus.
Ukon molemmat toiset pojat nauroivat ja toinen heistä kääntyi
vanhimpaan veljeen, joka oli Melinaa kiiruhtanut:
-- Mene noutamaan akkaväkeä, Polyte. Muuten eivät he joudu ennen
päivällistä. Nuori mies hävisi sisälle.
Ankkaparvi, joka oli pysähtynyt miesten läheisyyteen, alkoi kaakottaa
siipiänsä lyöden; hiljaisesti keinuen leveillä räpyläjaloillansa
suuntasi se sitten kulkunsa likalätäkköön päin.
Samassa tuli suuri ja paksu vaimo-ihminen avonaiselle ovelle kantaen
kahden kuukauden vanhaa pienokaista sylissänsä. Pari pitkää, valkeaa
nauhaa viipyi hänen myssystänsä pitkin selkää ... yli punaisen saalin,
joka loisti kuin tulipalo; valkosilla vöillä kapaloitu poikalapsi
nukkui lämmitellen itseänsä kätilön pulleaa vatsaa vasten.
Sitten ilmestyi tuvasta miehensä käsikynkässä lapsen äiti, kookkaana ja
voimakkaana, vasta 18-vuotisena, terveenä ja hymyilevänä. Näiden
jäljessä köpittivät isän-äiti ja äidin-äiti kurttuisina kuin kuivatut
hedelmät, väsyneinä, köyristyneinä ja jäseniltänsä heikontuneina
pitkien vuosien raskaista töistä ja ahkeroimisista. Toinen heistä oli
jo leskivaimo. Tarttuen oven luona seisoskelevaa iso-isää käsivarresta
asettui hän kulkueen ensimäiseksi pariksi pienokaista kantavan kätilön
jälkeen. Muu perhe seurasi perässä. Nuorimmilla oli makeisilla täytetyt
paperipussit mukana.
Pieni kirkonkello soi väsymättä kutsuen koko voimallansa varrottua
pienokaista Herran temppeliin. Kylän poikaset olivat kavunneet
maantieojain penkereille; talojen veräjille ilmestyi kansaa ja
karjapiiat laskivat maahan täydet maitohinkkinsä seisahtuen
töllistelemään ohimenevää kulkuetta.
Riemuiten kulki kätilömuori saattueen etunenässä kantaen pientä, elävää
taakkaansa ja kierrellen alaville paikoille syntyneitä vesilätäköitä
metsittyneillä rinteillä. Vanhukset käsittivät asian juhlallisesti ja
kävelivät lyhyin, maltillisin askelin, jotka joskus mielivät ijän ja
luuvalon vuoksi horjuskelemaan. Iloinen, nuori väki olisi mieluummin
tullut karkeloiden, mutta siitä esti heitä lapsen vanhempain vakava
katsanto, jolla he seurasivat pienokaisensa ristiäisretkeä, tuon
poloisen poikasen, joka kerran astuisi heidän sijallensa elämässä ja
ylläpitäisi paikkakunnalla heidän hyvintunnettua sukunimeänsä.
Kulkue saapui aukealle tasangolle ja suuntasi tiensä vainioiden poikki
päästäksensä tekemästä pitkää maantien mutkaa.
Nyt näkyi jo kirkkokin suippokärkisine kellotorninensa. Aivan
liuskakivisen katon alla oli se varustettu kaarevalla aukolla, jossa
jotakin häilähteli edes takaisin, milloin näkyen vilahdukselta, milloin
kerrassaan häviten. Se oli yhäti kaikuva kirkonkello, joka kutsui
pienokaista käymään ensi kerran Herran huoneeseen.
Kulkueeseen oli liittynyt koirakin. Nuoret viskelivät sille namusia ja
iloisena hyppi se ja kieppasi näiden jaloissa.
Kirkon portti oli avoinna. Alttarin edessä vartosi pappi, aivan nuori,
punatukkainen, pitkä ja töykeätekoinen mies. Hänenkin nimensä oli
Dentu; hän oli näet pienokaisen setä ja neljäs veljeksistä.
Ristiäiskaavan mukaan kasti hän veljensä lapsen Prosper Cesariksi; kun
poikaselle piti annettaman kuvannollista suolaa hitunen, alkoi se
parkua.
Juhlallisuuden jälkeen vartosivat perheen jäsenet portilla, kunnes
pappi oli riisunut messukaapun yltänsä. Sitten lähdettiin taivaltamaan
kotiin takaisin ja nyt kuljettiin hieman nopeammin kuin tulomatkalla,
sillä kotona odotti valmis päivällinen. Koko kylän lapsijoukko juoksi
saattueen kintereillä nostaen hirmuisen metelin joka kerran, kun heille
viskattiin kourallinen namusia. Siinäkös silloin painiskeltiin,
tapeltiin ja tukisteltiin, että hiustukot ilmassa lentelivät; ja samaan
nujakkaan yhtyi äskeinen koirakin päästäksensä sekin osalle eikä
välittänyt vähääkään siitä, että nulikat raastoivat sitä hännästä,
korvista ja käpälistä, vaan pelmusi mukana vielä innostuneempana kuin
poikaset.
Tuntien itsensä hieman väsyneeksi sanoi kätilö vierellänsä astuvalle
pastorille:
-- Kuulkaas, hra pastori, ettekös tahtoisi kantaa veljenne lasta
hetkisen aikaa, että saisin hiukan huokaista?
Pastori otti lapsen, joka valkeassa kapalossansa loisti kuin suuri
valotäplä hänen mustaa kaapuansa vastaan; sitten hän suuteli
pienokaista, vaikka tuo keveä kantamus häntä aikalailla häiritsi, hän
kun ei oikein tiennyt, kuinka sitä oli pideltävä. Hänen puuhansa
herätti yleistä naurua, jonka keskestä kuului iso-äidin ääni:
-- Kuules, pastori, sinua kai harmittaa, ett'et ikinä saa tuollaista
pikku lelua, häh?
Pastori ei vastannut. Astui vaan eteenpäin, pitkin askelin, ja katsoi
lakkaamatta sinisilmäistä pienokaista, jonka pyöreitä poskia hänen teki
mielensä suudella toistamiseen. Lopulta hän ei voinut hillitä itseänsä,
vaan nosti sen lähemmäs ja suuteli häntä pitkään poskelle.
-- Elä hätäile, pastori, sanoi lapsen isä; saat sinä meiltä yhden, jos
lasta halunnet!
Muutkin alkoivat laskea samansuuntaista leikkiä niinkuin maalaisten
tapa on.
Niin pian kuin oli istuttu ruokapöytään pääsi tuo raskas, meluava
talonpoikaisen väen ilo valloillensa kuin myrsky. Molemmat toisetkin
pojat olivat naimahankkeissa ja vaikka heidän morsiamensa eivät
olleetkaan läsnä ristiäisissä, tulivat veljet sentään näille
juhlapäivällisille. Vieraat olivat väsymättömiä tekemään kaikellaisia
viittauksia niistä lukuisista nuorista vesoista, jotka syntyisivät
veljesten aiottujen avioliittojen hedelminä.
Kokkapuheet olivat jotenkin törkeää leikkiä, niin että tytöt tirskuivat
punastuen ja miehet väänteleivät naurusta. Toisinaan iskivät he
nyrkillä pöytään ja oikein ulvoivat. Varsinkin olivat lapsen isä ja
isoisä ehtymättömät laskettelemaan kirpeitä sukkeluuksia. Äiti vain
hymyili. Muorit sitä vastoin nauroivat niinkuin kaikki muutkin keksien
hekin puolestansa jonkun hauskan jutun silloin tällöin.
Pastori, joka näytti tottuneen tällaisiin maalaisjuhliin, istui
rauhallisena ja välinpitämättömänä kätilön vieressä kutkutellen
veljenpoikaa suupielistä houkutellaksensa sen nauramaan. Pienokaisen
näky näytti kummastuttavan häntä aivan kuin näkisi hän ensi kerran
moisen ilmiön. Hän tarkasteli lasta miettiväisenä, tarkkaavana,
vakavana ja omituisella heräävällä hellyydellä, jota hän ei ollut
tuntenut ennen, vaan joka nyt havahtui hänessä niin lämmittävänä ja
samalla hieman alakuloisena tuota pienoista, hentoa olentoa kohtaan,
joka siis oli hänen veljensä poika.
Hän ei viitsinyt kuunnella ja katsella ympärillensä, vaan vaipui
tarkkaamaan vasta kastettua. Povessansa oli hän vielä tuntevinansa ylen
mieluista lämpöä sillä paikalla, missä lapsi oli levännyt; hänen teki
suorastansa mieli ottaa se jälleen syliinsä. Hän tunsi tulevansa hiukan
kummalliselle tuulelle tuon vähäisen, heikon ihmisen alun edessä, joka
hänen ajatuksissaan edusti ihmeellistä salaisuutta, jota hän ei ollut
ennen tullut harkinneeksi, jotakin korkeaa ja pyhää salaisuutta, sielun
muuttumista ihmiseksi, alkavan elämän, heräävän rakkauden, jatkuvan
rodun, yhäti elävän ihmiskunnan salaisuutta.
Kätilöä taas joka söi, että naama punoitti ja silmät kiilui, häiritsi
pienokainen estämällä häntä ruokahalunsa täydellisessä tyydyttämisessä.
-- Antakaa se minulle, sanoi pastori; minulla ei ole nälkä.
Hän otti lapsen jälleen syliinsä. Siitä alkaen ei hän välittänyt enää
vähintäkään muusta pöytäseurasta ja tuntui kuin olisi hän menettänyt
muistinsakin. Hän ei voinut irroittaa katsettansa tuosta pienestä,
pulleasta punaposkisesta palleroisesta ja vähitellen tunki lapsen
ruumiin lämpö kapalovöiden ja papintakin läpi, niin että se tuntui
hänessä kuin pienokaisen keveä, kaino ja suloinen hyväily. Kyynel
herahti pastorin silmiin.
Melu pöydän ympärillä oli vähitellen kohonnut hirmuisen äänekkääksi,
että lapsi jo säikähti ja alkoi parkua.
-- Anna tissiä sille, pastori! huusi joku joukosta.
Tätä huutoa seurasi sellainen naurun rähähdys, että koko huone tärisi.
Mutta silloin nousi äiti ylös, otti lapsen syliinsä ja vei sen
vierushuoneeseen. Hetkisen kuluttua palasi hän takaisin selittäen, että
nyt se taas nukkui kehdossansa.
Päivällistä jatkui yhä. Silloin tällöin poistui joku ulos, palasi pian
takaisin ja istui jälleen ruokapöytään. Lihaa, kasviksia, omenanestettä
ja viiniä ahmittiin vuorottain; vatsat paisuivat, silmät loistivat ja
aivot sumenivat.
Hämärä oli käsissä, kun kahvia tarjottiin. Pastori oli jo aikoja
hävinnyt eikä hänen poistumisensa mitään kummastumista herättänyt.
Vihdoin nousi nuori äiti ylös katsoakseen nukkuiko lapsi yhäti.
Vierushuoneessa oli jo hämärä. Varpaillansa meni hän kamariin,
haparoiden käsillänsä, ettei huonekaluihin kompastuisi. Äkkiä pysähtyi
hän kuullessaan varsin omituista ääntä. Joku liikkui nähtävästi
huoneessa. Säikähtyen riensi hän tupaan jälleen kertoen tästä muille
kalpeana ja vavisten.
Miehet hypähtivät ylös sikin sokin, guolipäihtyneinä ja uhkaavina. Isä
kiiruhti ensimäisenä vierussuojaan palavan lampun kanssa.
Polvillansa kehdon ääressä oli pastori nyyhkyttäen ja painaen otsansa
päänalustaa vastaan, jolla lapsen pää lepäsi.