Tavattuansa tuon nuoren tytön eräässä iltamassa toimiston alapäällikön
luona joutui hra Lantin rakkauden pauloihin kuin kala verkkoon.
Hän oli monta vuotta sitten kuolleen veronkantajan (= kruunuvoudin)
tytär maalta. Isänsä kuoltua oli hän saapunut Parisiin äitinsä mukana,
joka seurusteli eräiden porvariperheiden kanssa samassa kaupunginosassa
toivoen saavansa nuoren tyttönsä naitetuksi. Muuten olivat he köyhää,
kunniallista, rauhallista ja lempeää väkeä. Nuori tyttö näytti olevan
siveän naisen perikuva, jolle nuori, älykäs mies mielellään unelmoi
omistavansa elämänsä. Hänen kainon kauneilla kasvoillansa lepäsi
enkelimäisen ujouden viehkeys. Tuo alituinen hieno hymy hänen
huulillansa näytti olevan heijastus hänen sydämestänsä.
Kaikki ylistivät häntä ja kaikki hänen tuttavansa toistelivat alinomaa:
onnellinen se, joka hänet saa, sillä parempaa vaimoa ei voi löytää.
Hra Lantin, joka palveli ensimäisenä toimistosihteerinä sisäasiain
ministeristössä 3,500 frangin vuosipalkalla, pyysi häntä vaimoksensa ja
nai hänet.
Hra Lantin olikin hänen kanssansa uskomattoman onnellinen. Hän hoiti
taloutta niin taitavasti ja säästäväisesti, että he näyttivät elävän
loistavasti. Puolisoansa kohtaan oli hän aina huomaavainen,
hienotunteinen ja hyväilevä. Ja niin tasaisen viehättävä oli hän
ihmisenä, että hra Lantin kuusi vuotta kestäneen avioliiton jälkeen
rakasti häntä enemmän kuin ensi aikoina.
Kaksi moitittavaa vikaa oli hänessä puolison mielestä kuitenkin, nim.
halu käydä teaatterissa ja omistaa vääriä jalokivikoristeita.
Rva Lantin oli tuttava eräiden pienempien virkamiesten rouvien kanssa
ja nämä ystävättäret hankkivat hänelle alinomaa aitiopaikkoja
huomattujen näytelmien esityksiin, vieläpä ensi-iltoihinkin. Puolisonsa
vastustelusta huolimatta raahasi hän tämän näihin huvituksiin, jotka
väsyttivät häntä hirmuisesti päivän työn jälkeen. Ennen pitkää pyysi
aviomies häntä menemään teaatteriin jonkun tuttavan naisen kanssa, joka
aina tulisi noutamaan häntä kotoa. Tähän ei hän tahtonut hevillä
suostua, koska tämä menettely ei hänen mielestänsä ollut oikein
säädyllinen. Myöntyväisyydestä hän vihdoin suostui tähän ja aviomies
olikin hänelle tästä sanomattoman kiitollinen.
Mutta tämä teaatteri-into herätti hänessä pian halun esiytyä
loistavasti. Puvussansa pysyi hän tosin edelleen vaatimattomana,
aistikkaana ja häveliäänä. Hänen lempeä, vastustamattoman luonnollinen
ja hymyilevä hempeytensä näyttivät nuo yksinkertaiset puvut tekevän
yhä suloisemmaksi; mutta kuitenkin oli hänen tapansa ripustaa
korviinsa pari suurta, reiniläistä kuutilokiveä, jotka näyttivät
jalokiviltä, ja sitä paitse käytti hän kaulakoristetta tekohelmistä,
simili-rannerengasta ja pääkampoja, jotka olivat koristettuja
erilaisilla, jalokiviä jäljittelevillä lasihelmillä. Usein sanoi hänen
puolisonsa, johon tällainen mieltymys kiiltokaluihin vaikutti
vastenmielisesti:
-- Rakkaani, jos ei ole varaa maksaa oikeita jalokiviä, niin on parasta
tyytyä omaan luonnonkauneuteensa ja suloonsa, jotka aina ovat
kalleimmat jalokivet.
Mutta hän hymyili vain vienosti vastatessansa:
-- Mitä sille voi? Minä pidän näistä. Se on vika luonteessani. Tiedän
kyllä, että olet oikeassa, mutta minä en voi sille mitään. Oikeita
jalokiviä minä jumaloin, näetkös!
Pyöritellen sormiensa välissä helmikoristeita ja välkytellen niiden
hiottuja kristallisärmiä lisäsi hän:
-- Mutta katsohan, kuinka hyvin jäljitettyjä ne ovat. Melkein vannoisi
niiden olevan oikeita.
Hän hymyili vain sanoen:
- Sinulla on mustalaisnaisten mielihaluja.
Kun he iltaisin istuivat kahden kotilieden luona, toi rva Lantin joskus
teepöydälle erään sahviaani-kotelon, joka hra Lantinin sanojen mukaan
sisälsi "laivatavarat." Sitten ryhtyi hän tutkimaan noita jäljitettyjä
jalokiviä niin intohimoisen tarkkaavana kuin olisi se tuottanut hänelle
syvän, suloisen nautinnon. Saipa hän vihdoin puolisonsakin taivutetuksi
panemaan erään helmikoristeen kaulaansa ja nauroi sille täydestä
sydämestänsä huudahtaen: voi, kuinka hassulta sinä näytät! Sitten
heittäysi hän tämän kaulaan ja syleili häntä kuin hurja.
Käytyänsä eräänä talvi-iltana operassa palasi hän sieltä myöhällä
viluisena ja värisevänä. Seuraavan päivän ryki hän ja viikkoa myöhemmin
kuoli hän keuhkotulehdukseen.
Lantinin surullinen velvollisuus oli saattaa hänet hautaan.
Niin epätoivoisesti suri hän vaimoansa, että hänen tukkansa kävi
valkeaksi yhden ainoan kuukauden kuluessa. Aamusta iltaan vuodatti hän
kaipauksen kyyneliä ja hänen sydämensä oli pakahtua tuskallisista
kärsimyksistä, joihin yhtyi muisto vainajan hymyistä, äänestä ja
hempeästä olennosta.
Murhe ei ottanut hälvetäksensä ajan mukana. Kun toverit virkatunneilla
poistuivat hetkeksi virkahuoneesta juttelemaan hiukan päivän
tapahtumista, tapahtui usein, että hänen poskensa äkkiä paisuivat,
hänen nenänsä poimuili ja hänen silmänsä täyttyivät vedellä, niin että
"koko hänen kasvonsa vääntyivät hirveästi ja mies ratkesi itkeä
nyyhkyttämään."
Vainajan kamarin säilytti hän koskemattomana sulkeutuen sinne joka
päivä muistelemaan häntä, jonka kaikki puvut ja huonekalut saivat olla
niin kuin ne vainajan eläessä olivat olleet.
Mutta elämä kävi hänelle kalliiksi. Samat tulot, jotka vaimon käsissä
olivat riittäneet molempien kaikkiin tarpeisiin, eivät enää riittäneet
hänelle itsellensäkään. Hän ihan hämmästyi, kuinka hänen vaimonsa oli
voinut hoitaa taloutta niin, että hänellä aina oli pöydällänsä mainiota
viiniä ja parhaimpia ruokalajeja, joihin hänen vähäiset tulonsa eivät
enää riittäneet.
Hän teki velkaa juosten rahaa hankkimassa niin kuin neuvokkaat ihmiset
tekevät, jotka koettavat pelastua tilapäisestä ahdingosta. Kun hän
eräänä päivänä, noin viikkoa ennen kuukauden loppua, huomasi olevansa
aivan pennitönnä, arveli hän myydä jotakin. Ja samassa pälkähti hänen
päähänsä kaupata pois vaimovainajansa "laivatavarat." Sydämensä
sisimmässä sopukassa tunsi hän näet yhä jonkunlaista kaunaa tuollaisia
valhekaluja kohtaan, jotka ennenkin olivat häntä harmittaneet. Jo
niiden jokapäiväinen näkeminen häiritsi häntä hieman, kun hän antautui
muistelemaan rakastettua vainajaa.
Hän valikoi kotvan, minkä esineen hän tuosta jälkeen jääneestä
korukalu-joukosta ottaisi, jota vainaja viimeisiin päiviinsä saakka oli
itsepintaisesti lisännyt melkein jokailtaisilla uusilla "ostoilla." Hän
päätti myydä sen suuren kaulakoristeen, jota vainaja enimmän oli
käyttänyt ja joka hänen mielestänsä voi olla ainakin 2:n tai 3:n
frangin arvoinen, sillä se oli kovin huolellista työtä ollakseen
jäljiteltyä työtä.
Hän pisti sen taskuunsa ja riensi boulevardeja pitkin ministeristöön
päin etsien luotettavaa jalokivikauppiasta.
Vihdoin oli hän löytävinään sellaisen ja astui sisään hieman häveten
näyttää köyhyyttänsä näin vähäarvoista esinettä kaupitsemalla.
-- Haluaisin mielelläni tietää, minkä arvoiseksi te tämän koristeen
arvostelette, kysyi hän jalokivisepältä.
Tämä otti koristeen, tutki ja käänteli sitä, punnitsi sen, tarkasti
sitä suurennuslasillansa, kutsui apulaisensa, kuiskasi hänelle jotakin
ja laski sen sitten tiskille, voidakseen katsella sitä kauvempaa ja
päättää sen vaikutuksesta.
Tuntien itsensä hieman vaivatuksi tästä kultasepän menettelystä,
koroitti hra Lantin äänensä selittäen:
-- Tiedän varsin hyvin, ett'ei se ole paljo minkään arvoinen, niin
että...
Mutta jalokivikauppias keskeytti hänet sanoen:
-- Se on 12:n-15:n tuhannen frangin arvoinen; mutta minä en voi ostaa
sitä, ell'ette ilmoita minulle tarkalleen, mistä se on ostettu.
Leskimiehen silmät kävivät kovin suuriksi ja jäivät pyöreiksi: nyt ei
hän ymmärtänyt mitään. Vihdoin sopersi hän:
-- Mitä sanotte?... Oletteko varma asiasta?
Jalokivikauppias erehtyi hänen hämmästyksestänsä ja lisäsi kuivasti:
-- Voitte kysyä muilta kauppiailta, maksavatko he siitä enemmän. Minun
mielestäni se on korkeintaan 15,000:n frangin arvoinen. Tuokaa se
tänne, ell'ette enempää muualta saa.
Aivan typertyneenä otti hra Lantin koristuksensa ja poistui tuntien
hämmentyneen halun olla yksinänsä ja miettiä asiaa.
Mutta kadulle tultuansa alkoi häntä naurattaa:
-- Tyhmä-Jussi, voi mikä tyhmä-Jussi! ajatteli hän. Jos minä heti
olisin ottanut hänet sanoistansa tiukalle ja -- myynyt sen. Ainakaan ei
tuo jalokivikauppias osaa erottaa vääriä helmiä oikeista!
Niin meni hän erään toisen kauppiaan luo la Paix (= Rauhan) -kadun
suussa. Heti koristuksen nähtyänsä huudahti tämä:
-- Hiisi vie! Tämän kaulakoristeen minä tunnen. Se on minulta ostettu.
Kovin hämmästyneenä kysyi hra Lantin:
-- Paljonko arvoinen se on?
-- Minä möin sen 25,000 frangista ja olen valmis ostamaan sen takaisin
18,000 frangista, kunhan vain laillisten määräysten mukaisesti
ilmoitatte, miten te olette sen saanut.
Tällä kertaa täytyi hra Lantinin istahtaa herpoutuneena kummastuksesta.
Sitten vasta voi hän puhua.
-- Mutta .... mutta, tutkikaahan sitä tarkkaan, hra kauppias; minä olen
näet tähän saakka pitänyt sitä vääränä korukaluna.
-- Tahdotteko olla hyvä ja ilmoittaa minulle nimenne, arvoisa herra?
kysyi jalokivikauppias.
-- Mielelläni. Nimeni on Lantin, virkamies sisäasiain ministeristössä,
ja osoitteeni on katu Martyrs n:o 16.
Kauppias avasi kirjansa, etsi niistä jonkun aikaa ja sanoi.
-- Kaulakoriste on todellakin lähetetty rva Lantinin osoitteella
Martyrs-katu n:o 16 heinäkuun 20 p. 1876.
Sitten katsoivat miehet toisiansa silmiin, virkamies aivan ällistyneenä
ja kultaseppä vainuten varkautta.
-- Tahdotteko uskoa koristeen minulle ainoastaan 24:ksi tunniksi, sanoi
kauppias; minä annan teille siitä todistuksen.
-- Tietysti; miksi en, sopersi hra Lantin.
Pian meni hän tiehensä mukana paperilippu, jonka hän pisti taskuunsa.
Sitten astui hän kadun yli ja riensi eteenpäin, kunnes huomasi
erehtyneensä suunnasta, palasi Tuileries'in luo, kulki Seinen yli,
huomasi jälleen menevänsä väärään ja palasi Champs Elyséesiin päin
ilman ainoatakaan järkevää ajatusta päässänsä. Hän koetti ajatella
järkevästi ja käsittää tätä pulmaa. Hänen vaimonsa ei ole voinut ostaa
niin kallista esinettä. Ei, ihan varmaan ei. Se oli siis lahjakalu.
Lahja! Mutta keneltä? Ja mistä hyvästä?
Hän pysähtyi ja jäi seisomaan keskelle puistokatua. Kauhea epäilys
kiusasi häntä. Hän olisi siis...? Mutta silloinhan olisivat kaikki nuo
muutkin jalokivikoristeet lahjoja! Hän oli tuntevinansa maan järisevän
allansa ja puun edessänsä kaatuvan. Hän kohotti kätensä ja vaipui
tajutonna maahan.
Tuntoihinsa tuli hän vasta eräässä apteekissa, jonne ohikulkijat olivat
saattaneet hänet. Hän antoi saattaa itsensä kotia ja sulkeutui
kamariinsa.
Iltaan asti itki hän, yhäti purren nenäliinaansa, ettei huutaisi.
Sitten heittäysi hän vuoteelle väsymyksen ja surun valtaamana ja
nukahti raskaaseen uneen.
Auringon säde herätti hänet ja hiljalleen nousi hän ylös mennäksensä
ministeristöön. Mutta vaikeaa oli istua työssä tuollaisten liikutusten
jälkeen. Harkittuansa, että hän voi ilmoittaa toimiston päällikölle
olevansa pahoinvoipa, kirjoitti hän tälle kirjelipun. Sitten muisti
hän, että hänen oli mentävä jalokivikauppiaan luo. Mutta häntä hävetti.
Kotvan aikaa mietti hän. Vaan eihän hän voinut jättää kaulakoristetta
kauppiaallekaan. Hän puki päällystakin yllensä ja meni.
Ilma oli kaunis ja sinertävänä kaartui taivas yli hymyilevän kaupungin.
Joutilaita käyskeli hänen edessänsä kädet taskuissa.
Silmillänsä näitä ohikulkijoita seuraten arveli Lantin:
-- Onnelliset ne, joilla on omaisuutta! Rahalla voi karkoittaa
huolensa, mennä minne haluttaa, matkustella ja huvitella itseänsä! Oi,
jospa minä olisinkin rikas!
Hän tunsi, että hänellä oli nälkä eikä hän ollutkaan syönyt sitten kuin
toissa päivänä. Mutta rahaa hänellä ei ollut ja niin muisti hän
kaulakoristeen. 18,000 frangia! 18,000 frangia! Se ei ollut vähäinen
summa, hiisi vie!
Hän saapui la Paix-kadulle ja alkoi kävellä edestakaisin vastapäätä
kultasepän myymälää. 18,000 frangia! Parikymmentä kertaa aikoi hän
poiketa myymälään, vaan aina esti häpeän tunne hänet siitä.
Mutta nälkä, oikea suurnälkä ahdisti eikä penniäkään rahaa. Vihdoin
teki hän äkkipäätöksen, astui juosten kadun poikki, ettei ehtisi mitään
miettiä ja syöksi kultasepän luo.
Heti hänet nähtyänsä tuli tämä häntä kohti tarjoten tuolin kohteliaana
ja hymyilevänä. Muutkin apulaiset tulivat esille, katselivat hra
Lantinia syrjästä ... nalja silmissä ja hymy huulilla.
-- Minä olen ottanut tarpeellisen selon asiasta, hra Lantin, ja jos te
pysytte tarjouksessanne, olen valmis maksamaan teille ehdottamani
summan.
-- Tietysti ... tietysti pysyn minä tarjouksessani, sopersi virkamies.
Kultaseppä otti eräästä laatikosta 18 suurta paperirahaa, laski ne ja
ojensi ne hra Lantinille, joka kuitin annettuansa pisti rahat vapisevin
käsin taskuunsa.
Mennessänsä kääntyi hän vielä kerran yhä hymyilevän kauppiaan puoleen
ja sanoi silmät maahan luotuina:
-- Niin, minulla .... minulla on ... muitakin jalokiviä, jotka
niinikään olen saanut ... perintönä. Voisitteko ehkä ostaa minulta
nekin?
-- Miksi en, sanoi kultaseppä kumartaen.
Eräs kauppapalvelijoista poistui myymälästä nauru kurkussa, toinen taas
niisti nenäänsä tahallisen äänekkäästi.
Punaisena, vakavana ja järkähtämättömänä sanoi Lantin:
-- Minä tuon nekin teille hetipaikalla.
Ja hän otti ajurin käydäksensä noutamassa ne.
Aamiaista ei hän ollut syönyt vielä sittenkään, kun hän tuntia
myöhemmin palasi takaisin kultasepän luo. Esine esineeltä he sitten
yhdessä tutkivat niitä arvostellen kunkin erikseen. Melkein kaikki
olivat ostetutkin häneltä.
Nyttemmin alkoi Lantin jo kinastella arvioimisista, kiukustui, vaati
saada nähdä kirjat ja puhui sitä kovemmin, mitä suuremmaksi summa
kohosi.
Suuret korvarenkaat jalokiviensä kanssa arvioitiin 20,000, rannerenkaat
35,000, rintaneulat, sormukset ja medaljongit 16,000, eräs koristus
viheriäin smaragdien ja safiirein kanssa 14,000 frangiksi; eräs
yksinäinen jalokivi, joka kultakäädystä voitiin ripustaa kaulaan, nousi
40,000 frangiin. Kaikki koristukset yhteensä arvioitiin 196,000
frangiin.
Lopuksi selitti kultaseppä leikillisen hyväntahtoisesti:
-- Ne ovat erään henkilön lahjoittamia, joka käytti kaiken omaisuutensa
jalokiviin.
-- Onhan se yhtä hyvä tapa käyttää rahansa kuin muutkin, arveli Lantin.
Ennen poislähtöänsä sopi hän ostajan kanssa, että hän saisi toisen
kultasepän kanssa toimittaa vasta-arvioimisen samoista koristeistansa.
Kadulle tultuansa katseli hän Vendome-kolonnia tuntien halua kiivetä
tuonne ylös ikäänkuin se olisi ollut joku kilpatanko. Hän tunsi itsensä
niin keveäksi, että hän olisi voinut suorittaa kilpahyppyjä Napoleonin
patsaan yli, joka kohosi tuolla taivasta kohti.
Hän meni syömään aamiaista Voisin'in ravintolaan ja joi viiniä, joka
maksoi 20 frangia pullo.
Sitten otti hän ajurin ja teki retken Boulognen metsän ympäri. Hän
katseli vaunuja jonkunlaisella ylenkatseella ja tunsi halun huutaa
ohiajajille: nyt olen minäkin rikas! Minulla on 200,000 frangia
omaisuutta!
Vihdoin muisti hän ministeristönsä, ajoi sinne ja meni suoraan
päällikkönsä luo ilmoittaen, että hän pyysi eron virastansa, sillä hän
oli perinyt -- 300,000 frangia. Sitten meni hän hyvästelemään entisiä
virkatoveriansa ja kertoi heille, kuinka hän aikoi täst'edes järjestää
elämänsä.
Päivällistä söi hän Café Anglaisissa. Istuessansa erään pöytäkumppanin
vieressä, joka näytti verrattain hienolta herrasmieheltä, ei hän voinut
olla kertomatta tälle hieman mielistelevästi, että hän juuri oli
perinyt 400,000 frangia.
Ensi kerran elämässänsä oli hänellä sinä iltana hauska teaatterissa.
Yönsä vietti hän "sulotarten" seurassa.
Mutta jo kuusi kuukautta myöhemmin meni hän uusiin naimisiin.