Argenteuilissa kutsuttiin häntä kuningatar Hortenseksi.
Mutta kukaan ei saanut koskaan tietää, miten hän oli tämän nimen
saanut. Ehkä sen vuoksi, että hän puhui kovasti kuin komentava upseeri?
Taikka siksi, että hän hallitsi pientä kotieläinten valtakuntaa, johon
kuului kanoja, koiria, kissoja, kanarialintuja ja vanhoille piioille
aina rakkaita papukaijoja?
Mutta näille eläimille ei hänellä koskaan riittänyt hemmottelevia
hyväilysanoja eikä noita lapsellisia hellittelyjä, jotka useimmiten
tulevat naisten huulilta, kun on kysymys esim. hyrräävän kissan
pehmeästä karvaturkista.
Kuningatar Hortense ohjasi eläinvaltakuntaansa arvokkaasti. Hän
hallitsi.
Muuten oli hän täydellinen vanha piika, yksi noita naimattomiksi
jääneitä, ijäkkäitä neitoja, joiden, ääni on särkynyt, joiden liikkeet
ovat särmikkäät ja joiden sielukin näyttää kovettuneen. Mitään
hangoittelua, vastaväitteitä, empimistä, leväperäisyyttä, laiskuutta
tai väsymystä ei hän kärsinyt. Koskaan ei hänen oltu kuultu valittavan,
ei katuvan mitään eikä kadehtivan ketään. "Kullekin osansa" oli hänen
tapana sanoa kohtalouskoisen vakaumuksella. Kirkossa ei hän käynyt, ei
suosinut pappeja eikä uskonut paljo Jumalaakaan, vaan olivat hänestä
kaikki uskon-asiat "kauppatavaraa itkijöitä varten".
Niinä kolmenakymmenenä vuonna, jotka hän oli asunut nykyisessä
talossansa, mihin kuului myöskin pieni puutarha kadun puolella, ei hän
koskaan ollut muuttanut tapojansa, vaikka hän armotta vaihtoikin
palvelustyttöjä niinpian kuin nämä olivat 21 vuotta täyttäneet.
Itkemättä ja surematta hankki hän uudet koirat, kissat ja linnut, kun
entiset kuolivat vanhuudesta taikka jostakin tapaturmasta, ja hautasi
pienen lapion avulla eläinvainajat erääseen puutarhapenkereeseen, jonka
hän taas tasaili entisellensä muutamilla välinpitämättömillä potkuilla.
Kaupungissa oli hänellä muutamia tuttavia virkamiesperheitä, joiden
isät joka päivä kävivät virkatunneillansa Pariisissa. Silloin tällöin
kutsuttiin hän näiden luo iltaisin teevedelle. Näissä iltaseuroissa hän
aina nukahti auttamattomasti, niin että isäntäväen täytyi herättää
hänet kotiinlähdön aikana. Koskaan ei hän sallinut kenenkään saattaa
itseänsä, sillä hän ei peljännyt mitään yöllä eikä päivällä.
Lapsia ei hän näyttänyt rakastavan. Aikansa kulutti hän tuhansilla
miesväen toimilla nikkaroiden, hoitaen puutarhaa, sahaten puita tahi
karsien niitä kassarilla, korjaillen milloin mitäkin ja tehden
muurarinkin työt, kun tarvis vaati.
Kahdesti vuodessa saapuivat häntä tervehtimään omaiset, nim. hänen
sisarensa rva Cimme ja rva Colombel puolisoinensa, joista toinen oli
kukkaislääkeyrttien kauppias, toinen koroistaan eläjä. Hra ja rva
Cimmellä ei ollut perillisiä, mutta Colombeleilla oli kolme: Henri,
Pauline ja Josef. Henri oli jo 20 ja Pauline 17, mutta Josef ainoastaan
3 vuotias; viime mainittu oli siis syntynyt toisia niin paljo
myöhemmin, ett'ei kukaan enää olisi uskonut heillä olevan saman äidin.
Näihin omaisiin ei vanhaa piikaa mikään hellyys sitonut.
Keväällä 1882 sairastui kuningatar Hortense vallan äkkiä. Naapurit
kiiruhtivat noutamaan lääkäriä, mutta tämän ajoi sairas tiehensä. Kun
pappi sitten yritti taloon, nousi sairas puolialastomana sängystänsä ja
ajoi tämän tuokiossa ulos. Haikeasti itkevä tyttönen sai valmistaa
hänelle lääkejuoman.
Kolme päivää maattuansa kävi sairaan tila niin arveluttavaksi, että
lähellä asuva tynnyriseppä tunkeusi lääkärin neuvosta arvokkaana
ilmoittamaan, että hän oli kutsuttanut tänne nuo kaksi sukulaisperhettä.
Nämä saapuivatkin samalla junalla klo 10 aamulla. Pikku Josefin oli
Colombel ottanut mukaansa.
Puutarhan portille tultuansa huomasivat he ensiksi palvelustyttösen,
joka istui tuolilla muuria vastaan ja itki.
Olkimatolla portin luona nukkui vahtikoira kuumassa auringon helteessä.
Kahden ikkunan reunalaudalla makasivat talon kissat, silmät kiinni,
käpälät ojoina, häntä suorana ja ikäänkuin kuolleina.
Suuri kaakottava kana kuljetti kellertävällä pumpuli-untuvalla olevia
poikasiansa pienen puutarhan poikki; muurilla, puoleksi murattien
peitossa, riippui suuri häkki, jossa kokonainen parvi lintusia
viserteli tämän helteisen kevätpäivän paisteessa. Toisessa,
sweitsiläisen vuoristomökin näköisessä häkissä istui pari papukaijaa
nuokkuen rauhallisina istuin-paikoillansa.
Hra Cimme oli sangen turpea, puuskuttava mies, joka kaikkialle tunkeusi
ensimäisenä sivuuttaen tarvittaessa kaikki muut, olivatpa ne sitten
miehiä tai naisia: ensimäisenä hän nytkin tuli kysyen heti:
-- No, Céleste, täällä ovat asiat siis huonosti?
Tyttönen huoahti itkusilmin:
-- Hän ei tunne minua enää. Lääkäri sanoo lopun olevan lähellä.
Kaikki katsoivat pitkään toisiansa.
Rva Cimme ja rva Colombel syleilivät sitten toisiansa sanaa sanomatta.
He olivat kovin toistensa näköiset, molemmat kun aina kävivät sileissä
otsanauhoissa, soljissa ja punaisissa shaaleissa eli ranskalaisissa
kashmirhuiveissa, jotka hohtivat kuin palava hiiloshehku.
Hra Cimme kääntyi lankomieheensä, joka taas oli kalpean kellertävä,
laiha, vatsataudin vaivaama ja pahasti ontuva mies, ja sanoi vakavasti:
-- Saakeli! olipa siis jo aika tulla tänne.
Mutta kukaan ei uskaltanut tunkeutua kuolevaisen kamariin, joka
sijaitsi alakerrassa. Ei edes hra Cimmekään näyttänyt halukkaalta.
Vihdoin teki Colombel päätöksensä ja astui sisään häilyen kahtaalle
kuin laivan masto ja kalistaen pihakivitystä raudoitetulla kepillänsä.
Hänen jälkeensä uskalsivat molemmat naiset lähteä ja vasta viimeisenä
tuli hra Cimme. Pikku Josef jäi pihalle leikkimään koiran kanssa.
Auringon säde jakoi sängyn kahtia ja valaisi juuri hermostuneesti
kokoon puristuvat kädet, joita sairas vuoroin aukoi, vuoroin puristi
nyrkiksi. Sormet liikkuivat kuin olisi niitä ajatus liikuttanut tai
niinkuin olisi potilas tarkoittanut ilmaista niillä joitakin ajatuksia
tai niinkuin olisivat ne totelleet älyn käskyjä. Mutta vartalo pysyi
hievahtamattomana peiton alla. Kulmikkailla kasvoilla ei näkynyt
värähdystäkään. Silmät olivat ummessa.
Sukulaiset asettuivat puoliympyrään ja katselivat häntä äänettöminä,
ahdistunein rinnoin ja ikäänkuin lyhyesti hengittäen. Pieni
palvelustyttö oli seurannut heitä ja itkeä nyyhkytti yhäti.
-- Mitkä olivat siis lääkärin sanat?
Palvelustyttö sopersi:
-- Hän sanoi, että on viisainta jättää neiti rauhaan, sillä häntä eivät
muut voi enää auttaa.
Äkkiä alkoivat vanhan piian huulet liikkua. Hän näytti lausuvan
joitakin hiljaisia sanoja, jotka kätkeytyivät kuolevaisen päähän, ja
sormet tempoivat taas omituisella kiihkoisella tavallaan.
Nyt sanoi hän jotakin heikolla, ohuella ja hänelle ihan vieraalla
äänellä, joka kuulusti tulevan kaukaa, ehkä ainaiseksi suljetun sydämen
pohjasta.
Hra Cimme poistui hänen sänkynsä jalkapuoleen, sillä hänestä kävi tämä
näytös kiusalliseksi. Colombel, jonka raajarikkoista jalkaa väsytti,
istuutui.
Naiset jäivät seisomaan.
Kuningatar Hortense puhua sopotti nyt sangen nopeasti, mutta hänen
puheestansa ei voinut saada selkoa. Hän mainitsi nimiä ja puhutteli
hellästi vallan kuviteltuja henkilöitä.
"Tule tänne, pikku Filip, ja syleile äitiäsi. Sanopas, lapseni,
rakastatkos sinä äitiäsi? Sinä, Rosa, saat katsoa pikku siskoa sillä
aikaa, kun äiti on poissa. Mutta elä jätä häntä yksin, ymmärrätkö? Ja
tulitikkuihin minä kiellän sinua koskemasta."
Oltuansa vaiti muutamia sekunteja huudahti hän kovemmin: Henriette!
Hetken perästä jatkoi hän: -- Käskepäs isäsi tulla luokseni ennenkuin
hän menee toimistoon.
Ja sitten äkkiä:
-- Minä en ole oikein terve tänään, rakkaani. Lupaa minulle, ett'et
viivy kovin myöhään. Sano herralle, että minä olen kipeä.
Ymmärrättehän, että on vaarallista jättää lapset yksikseen, kun minun
täytyy maata vuoteessa. Minä laitan sinulle päivälliseksi riisipuuroa
sokerin kanssa. Lapsetkin pitävät siitä kovasti. Claire tulee
tyytyväiseksi, sen saat uskoa!
Sitten nauroi hän niin nuorta, äänekästä naurua, ett'ei hän koskaan
ennen ollut sillä tavoin nauranut:
-- Katsos, Jean, mikä käytännöllinen pää hänellä on! Hän on tuhrinut
kasvonsa sokurileivoksilla, tuo pikku siivoton! katsohan toki,
rakkaani, kuinka hassua!
Hra Colombel vaihtoi alinomaa matkasta väsynyttä jalkaansa ja kuiskasi:
-- Hän uneksii, että hänellä on puoliso ja lapsia. Kuolonkamppailu on
siis alkanut.
Molemmat siskot seisoivat hämmästyneinä ja tuhmina hievahtamatta
paikaltansa.
-- Eikö herrasväki tahdo riisua pois shaalejansa ja hattujansa ja käydä
saliin? kysyi palvelustyttö.
Äänettöminä poistuivat kaikki. Hra Colombel seurasi heitä ontuen ja
niin jäi sairas yksin.
Riisuttuansa matkapuvut kävivät naiset vihdoinkin istumaan.
Akkunalaudalla nukkuva kissa heräsi, venyttelihe, hyppäsi saliin ja
kapusi rva Cimmen syliin, joka alkoi sitä hyväillä.
Sivuhuoneesta kuului kuolevaisen ääni, sillä viime hetkellänsä oli tämä
vironnut elämään nähtävästi jo odotettua, uutta elämää ja uneksi
unelmansa loppuun hetkellä, jolloin kaikki alkoi olla lopussa.
Hra Cimme leikitteli puutarhassa pikku Josefin ja koiran kanssa; hän
näytti huvittelevan kuin mikäkin kunnon maaiais-ukko muistamatta
ensinkään kuolevaa.
Mutta äkkiä tuli hän sisään ja kysyi palvelustytöltä:
-- Etkös sinä, tyttöseni, puuhaisi meille aamiaista? Mitä te haluatte,
hyvät rouvat?
Sovittiin ruokalajeista: kasvis-omelettia, filet-paistia uusien
perunain kanssa, juustoa ja kahvia.
Ja kun rva Colombel alkoi haparoida taskustansa rahakukkaroa, pidätti
hra Cimme hänet ja kääntyi palvelustyttöön kysyen:
-- Tarvitsetko sinä rahaa?
-- Tarvitsen, vastasi tämä.
-- Paljoko?
-- 15 frangia.
-- Kas tuossa. Joudu, tyttöseni, sillä minulla alkaa olla nälkä.
Rva Cimme huomasi katsahtaessaan ulos nuo auringon paisteessa
kylpeväiset kukkaset ja pari kuhertelevaa kyyhkystä vastapäätä olevalla
katolla ja sanoi suruisesti:
-- On surullista, että niin ikävissä oloissa tänne tulimme, sillä
muuten olisi tänään todellakin ihana olla täällä maalla.
Sisar huokasi vastaamatta ja hra Colombel murahti ehkä mahdollista
kävelyretkeä ajatellen:
-- Jalkaani pakottaa niin vietävästi.
Ulkona piti pikku Josef hirmuista meteliä koiran kanssa, joka haukkui
ankarasti pojan ilosta huudahdellessa.
Nyt leikkivät he piilosilla juosten kuin hullut kolmen laakapalkin
ympärillä.
Kuoleva jatkoi yhä keskusteluansa lasten kanssa kutsuen heitä ja
tarinoiden itsekunkin kanssa; milloin kuvitteli hän pukevansa heidän
yllensä, milloin hyväilevänsä niitä, milloin opettavansa niitä
lukemaan:
-- Kas niin, Simon, sano nyt uudelleen A, B, C ... niin, ja sitten
D ... ymmärrätkö? Vielä kerran...
-- Omituista hourausta viime hetkellä! sanoi hra Cimme.
-- Ehkä pitäisi meidän palata hänen luoksensa? arveli rva Colombel.
Mutta hra Cimme oli toista mieltä:
-- Miksi niin, kun emme kuitenkaan voi tehdä mitään hänen hyväksensä?
Yhtähyvin voimme olla täällä.
Kukaan ei pannut vastaan. Rva Cimme katseli noita molempia vihreitä
lintusia (papukaijoja), joita kutsuttiin "eroamattomiksi". Muutamin
kaunein sanoin kiitteli hän tuota harvinaista uskollisuutta ja
päivitteli ihmisiä, jotka eivät ota esimerkkiä noista eläimistä. Hra
Cimmeä alkoi naurattaa, hän katsoi vaimoonsa ja lauloi rivosti:
"tra- la laa, tra-la-laa" ikäänkuin olisi hän lintuna liverrellyt
uskollisuuttansa.
Hra Colombel taas, jota vatsanväänteet jälleen lienevät vaivanneet, löi
kepillänsä permantoon.
Sisään hiipi toinen kissa häntäänsä lierutellen. Vasta klo 1 voitiin
istuutua aamiaispöytään. Niin pian kuin Colombel, jolle oli suositeltu
ainoastaan valikoitua Bordeaux-viiniä, oli ehtinyt maistaa sitä, kutsui
hän palvelustytön:
-- Sanopas, tyttöseni, eikö teillä ole kellarissa mitään parempaa lajia
kuin tämä?
-- On, herra, sitä samaa hienoa, valkeata viiniä, jota te heti
tultuanne joitte.
--- No niin! Tuopas kolme pulloa sitä.
Se olikin erinomaista. Ei tosin mistään huomattavasta viinitarhasta,
mutta jo 15 vuotta vanhaa.
-- Tämähän on oikeaa sairaan juomaa, sanoi hra Cimme.
Hra Colombel tunsi tulisen halun päästä tämän Bordeaux-viinin
omistajaksi ja kysyi tyttöseltä:
-- Paljoko teillä on tätä vielä?
-- Melkein koko lähetys. Neiti sitä tuskin koskaan maistoi.
Sitten kääntyi hra Colombel lankoonsa:
-- Jos tahdotte, Cimme, vaihdan tämän viinin jotakin muuta
perintötavaraa vastaan. Tämä soveltuu näet hyvin vatsalleni.
Samassa tuli kana poikaparvensa kanssa katselemaan seuraa; naiset
huvittelivat itseänsä heittämällä niille leivänmurusia.
Niinpian kuin Josef ja hänen leikkitoverinsa olivat saaneet ruokaa
saivat he mennä takaisin puutarhaan.
Kuningatar Hortense puheli yhä houreissansa, mutta niin matalalla
äänellä, ett'ei voitu erottaa sanoja.
Kun kahvi oli juotu, mentiin miehissä katsomaan, kuinka sairas voi. Hän
näytti rauhalliselta. Sen vuoksi vetäytyivät sukulaiset kohta pois ja
istahtivat puutarhaan puoliympyrään levähtämään. Äkkiä alkoi koira,
joku esine suussansa, laukata heidän tuoliensa ympärillä, minkä ikinä
käpälistä lähti, ja koiran jäljessä juosta läähätti poikanen; molemmat
hävisivät sisälle.
Hra Cimme nukahti vatsa aurinkoon päin. Kuoleva alkoi taas puhua
kovalla äänellä ja päästi parahduksen.
Naiset ja hra Colombel riensivät katsomaan, kuinka hänen laitansa oli.
Hra Cimme heräsi tosin, mutta ei viitsinyt hievahtaa paikaltansa, sillä
tuollaiset asiat olivat hänestä ikäviä.
Kuoleva oli noussut istualleen sängyssä ja hänen katseensa näytti
vauhkolta. Pikku Josefin ahdistaessa oli koira hypähtänyt sänkyyn ...
kuolevan päälle, päänalustyynyn ta'a suojaan; sieltä katseli se
leikkitoveriansa kiiluvin silmin ja valmiina hyppäämään uudelleen
lattialle leikkiä jatkamaan. Suussansa oli sillä toinen emäntänsä
tohveleista, jolla se puoli tuntia oli leikitellyt ja jonka se oli
repinyt hampaillansa.
Säikähtyen äkkiä istuallensa noussutta potilasta oli lapsi jäänyt
liikkumattomana seisomaan sängyn luo ... hänen eteensä. Kana, joka
väliajalla oli pujahtanut sisään, oli melusta peljästyneenä hypähtänyt
tuolille ja kutsui epätoivoisesti luksuttaen poikasiansa, jotka
kauheasti piipittäen juoksivat tuolin neljän jalan ympärillä.
Tämän melun keskellä huusi kuningatar Hortense sydäntä vihlaisevasti:
-- Ei, ei, minä en tahdo kuolla, minä en tahdo, minä ... en tahdo!
Kukas minun lapseni kasvattaisi? Ja kuka pitäisi niistä huolta? Ja
rakastaisi niitä? En, minä en tahdo ... minä en...
Hän kaatui seljällensä. Kaikki oli lopussa.
Kovin kiihoittuneena hyppäsi koira ympäri sairashuonetta, hra Colombel
juoksi avonaiseen akkunaan ja huusi langollensa:
-- Joutukaa pian, joutukaa pian. Luullakseni on hän juuri kuollut.
Hra Cimme nousi ylös päättävästi ja kompuroi sisään sammaltaen:
-- Se loppui siis pikemmin kuin luulinkaan.