ANTEEKSIANTO.

Hän oli kasvanut perheessä, joka eli erillänsä sulkeutuneena ja näytti

aina pysyttelevän loitolla kaikesta touhusta. Valtiollisista

tapahtumista tällaiset perheet eivät siis paljoa tiedä, vaikkakin

niistä ruokapöydässä keskustellaan; mutta kaikki hallitus-muutokset

y.m. tapahtuvat niin kaukana, niin kaukana, että niistä puhutaan kuin

historiallisista tapauksista, kuin Ludvig XVI:n kuolemasta tahi

Napoleonin maihin astumisesta.

Tavat muuttuvat, muodit seuraavat toisiansa. Mutta rauhallisessa

perheessä, jossa aina noudatetaan samoja juurtuneita tapoja, tuota

tuskin huomaatkaan. Ja jos ympäristössä tapahtuu joku epäilyttävän rivo

tapaus, kuolee häväistystarina jo tällaisen talon kynnykselle. Isä ja

äiti juttelivat eräänä iltana tuollaisista asioista puoli-ääneen, koska

seinilläkin voi olla kuuntelevat korvat.

-- Oletko kuullut siitä ikävästä tapauksesta Rivoil'in perheessä? kysyi

isä varovasti.

-- Niin, kuka olisi uskonut sellaista? vastasi äiti. Sehän on kauheaa.

Lapset eivät tavallisesti epäile mitään ja kasvavat täysi-ikäisiksi

ikäänkuin side silmillä, aavistamatta elämän nureaa puolta ja

tietämättä, ett'eivät ihmiset puhu niinkuin ajattelevat, eivätkä

ajattele niinkuin he toimivat. Yhtävähän tietävät he, että maailman

kanssa täytyy elää sotakannalla taikka ainakin aseellista rauhantilaa;

eivätkä he myöskään aavista, että luonnonihminen pettyy alin-omaa, että

avosydämiselle ihmiselle tavallisesti ilveillään ja että hyvää juuri

pahoin pidellään.

Toiset elävät kuolemaansa saakka tällaisessa hurskauden, laillisuuden

ja kunnian sokeudessa -- ja pysyvät niin koskemattomina, ett'ei mikään

avaa heidän silmiänsä.

Toiset taas, jotka maailmaa vieläkään oikein ymmärtämättä huomaavat

erehtyneensä, hoipertelevat epätoivoisina ja vimmoissansa eteenpäin

kuollen siinä uskossa, että he ovat joutuneet tavattoman kovan kohtalon

leikkikaluiksi tai surullisten tapahtumain ja erityisesti

rikoksellisten ihmisten uhreiksi.

Savignolin perhe naitti tyttärensä Bertan jo 18-vuotiaana. Hän solmi

avioliiton erään nuoren pariisilaisen pörssimiehen kanssa nimeltä

Georges Baron. Tämä oli kaunis poika, jutteli hyvin ja omasi kaikki

tarpeellisen ulkonaisen hurskauden hyveet; mutta sydämessänsä teki hän

hieman pilkkaa ajastansa jäljelle jääneistä appelan vanhuksista kutsuen

heitä nimellä: "rakkaat muinaismuistoni".

Muuten oli hän hyvästä perheestä; nuori tyttö taas oli rikas

asettuessaan puolisonsa kanssa elämään Pariisissa.

Hän lisäsi siis puolestansa pääkaupungissa eläväin maaseutulaisten

lukua, joka muutenkaan ei enää ole vähäinen. Mutta suurkaupungin

elämästä, sen loisteliaasta seurapiiristä, huvituksista ja

puku-urheilusta pysyi hän yhtä tietämätönnä kuin muistakin elämän

petollisuuksista ja salaisuuksista.

Suljettuna kotipiiriinsä, tunsi hän pääkaupungista tuskin muuta kuin

oman katunsa ja jos hän joskus uskalsi toiseen kaupunginosaan, tuntui

hänestä kuin olisi hän tehnyt pitkän matkan johonkin etäiseen,

tuntemattomaan ja outoon kaupunkiin.

-- Tänään olen minä tehnyt matkan aina bulevardeille saakka, sanoi hän,

joskus tällaisen retken jälkeen.

Pari kolme kertaa vuodessa vei puoliso hänet teaatteriin. Nämä illat

olivat hänestä juhlahetkiä, joita hän ei unhottanut ja joista hän aina

uudelleen jutteli.

Joskus tapahtui, että hän vielä kolme kuukautta jälkeen tällaisen illan

huudahti aterialle ruvettaessa:

-- Muistat kai sinä sen kenraalia esittävän näyttelijän, joka matki

kukon kiekumista?

Koko hänen tuttavapiirinsä supistui kahteen sukulaisperheeseen, jotka

hänelle edustivat ihmiskuntaa. Näitä nimitteli hän aina maalaisten

tavalla liittäen heidän nimiinsä päätteen -läiset, nim. Martinetiläiset

ja Micheliniläiset.

Hänen puolisonsa taas eli kuin itse tahtoi tullen joskus kotiin

kaupungilta vasta aamun sarastaessa ja syyttäen silloin liikeasioita.

Varmana siitä, ettei mikään epäilyksen taimi päässyt versomaan tässä

vilpittömässä sielussa, ei hän näet katsonut tarvitsevansa mitenkään

kahlita itseänsä. Mutta eräänä aamuna sai hän nimettömän kirjeen.

Hän ihan vimmastui, sillä hän oli liian vilpitön sielu ymmärtääksensä

panettelijain hävyttömyyksiä ja halveksiaksensa tällaista kirjettä,

vaikka kirjoittaja sanoikin toimivansa osanotosta hänen, Bertan,

avio-onneansa ja vihasta kaikkea vilppiä kohtaan sekä rakkaudesta

totuuteen. Kirjoittaja ilmoitti siinä, että hänen miehellänsä oli ollut

rakastajatar jo kaksi vuotta ja että tämä oli eräs nuori leski, rva

Rosset, jonka luona hänen puolisonsa vietti kaikki illat.

Hän ei osannut teeskennellä, ei salata, ei viekastella eikä vakoilla.

Kun puoliso palasi kaupungilta aamiaiselle, viskasi hän itkien kirjeen

tämän eteen ja pakeni huoneeseensa.

Näin jäi syytetylle aikaa harkita asiaa ja valmistaa vastausta, ennen

kuin hän meni naputtamaan vaimonsa ovelle. Se avattiinkin heti, mutta

Bertta ei uskaltanut katsoakaan mieheensä. Hymyillen istuutui tämä alas

ja otti Bertan syliinsä alkaen hellällä, hiukan ivallisella äänellä:

-- Rakkahin pikku vaimoni! Minulla on tosiaankin eräs ystävätär nimeltä

rva Rosset, jonka olen tuntenut jo 10 vuotta ja josta paljon pidän.

Voinpa lisätä tuntevani parikymmentä muutakin perhettä, joista en ole

sinulle koskaan puhunut, koska tiedän, ettet sinä rakasta suurta

seuraa, et juhlailtamia etkä uusia tuttavuuksia. Mutta tehdäkseni

kerralla lopun näistä hävyttömistä panetteluista, pyydän sinua

pukeutumaan aamiaisen jälkeen, niin voimme mennä vieraskäynnille tuon

nuoren naisen luo. Teistä tulee epäilemättä hyvät ystävykset.

Bertta syleili innolla puolisoansa. Ja koska tuollainen naisellinen

uteliaisuus, kerran herättyänsä, ei niin hevillä ole tyydytetty,

suostui hän lähtemään tuntemattoman lesken luo, joka hänestä sittenkin

tuntui hieman epäiltävältä. Vaistomaisesti tunsi hän, että ken vaaran

tietää, hän on sen jo puoleksi välttänyt.

Georges saattoi hänet pieneen, sievään huoneistoon, joka sijaitsi erään

kauniin talon neljännessä kerroksessa ja muuten oli täynnä

kirjallisuutta ja taideteoksia.

Viisi minuuttia kestäneen odotuksen jälkeen tässä tummilla tapeteilla,

oviverhoilla ja sirosti laskeutuvilla akuttimilla sumennetussa

salongissa avautui ovi ja sisään astui tummanruskea, pienikasvuinen,

mutta hiukan lihava nuori nainen hymyilevänä ja vähän hämmästyksissänsä.

Georges ehätti esittelemään.

-- Vaimoni ... rouva Julie Rosset.

Nuori leski huudahti hieman hämmästyksestä ja ilosta ja riensi avosylin

häntä vastaan. Hän ei ollut uskaltanut toivoakaan onnea saada tutustua

rva Baroniin, kun tiesi tämän välttävän seuraa; vaan hän oli niin

onnellinen, niin kovin onnellinen! Ja hän piti niin paljo Georgesista,

kuten hän vallan lyhyesti sisarellisella tuttavuudella Bertan miestä

nimitti, että hän jo kauvan oli tuntenut kovaa halua tutustua hänen

nuoreen vaimoonsa, josta hän tulisi paljo pitämään, vakuutti hän.

Kuukauden kuluttua olivat nämä uudet ystävättäret jo ihan

erottamattomia. He tapasivat toisensa joka päivä, usein parikin kertaa

päivässä ja söivät aina päivällistä yhdessä, milloin toisen, milloin

toisen luona. Georges ei mennyt enää illoin ulos juuri koskaan eikä

syyttänyt liikeasioita, vaan jumaloi kotiliettänsä, kuten hän sanoi.

Kun sitten eräs asuinhuoneisto sattui vapaaksi siinä talossa, jossa rva

Rosset asui, kiiruhti rva Baron ottamaan sen haltuunsa ollakseen

ystävätärtänsä lähempänä ja voidaksensa tavata tätä sitä paremmin.

Kaksi kokonaista vuotta kesti tämä täydellisesti hellä, pilvetön,

uskollinen ja suloinen sydänten ja sielujen ystävyys. Bertta ei voinut

enää puhua mitään sekoittamatta siihen Julieta, joka hänen mielestänsä

oli itse täydellisyys.

Ja Bertta oli onnellinen, täydellisesti onnellinen, rauhallinen ja

lempeä.

Mutta sitten sairastui rva Rosset. Bertta oli erottamaton ystävätär.

Hän istui yötkin sairaan luona lohdutellen häntä; myöskin Georges oli

sen johdosta sangen suruissansa.

Tullessansa eräänä aamuna sairaan luota pyysi lääkäri Georgesia ja

hänen vaimoansa erilleen, ilmoittaen että heidän ystävättärensä tila

oli kovin arveluttava.

Lääkärin mentyä istuivat nuoret masentuneina vastakkain; sitten

ratkesivat he äkkiä itkemään. Yön valvoivat he yhdessä rva Rossetin

sängyn vieressä ja alinomaa syleili Bertta hellästi sairasta, sillä

välin kuin Georges seisoen hänen sänkynsä jalkapuolessa katseli häntä

äänetönnä ihan vimmatulla hartaudella.

Seuraavana aamuna oli sairas yhä huonompi.

Mutta illemmalla selitti hän taas voivansa paremmin ja pakotti

ystävänsä menemään kotiinsa päivälliselle.

Murheellisina istuivat nämä aamiaiselle voimatta syödä paljo mitään,

kun palvelustyttö toi Georgesille kirjeen. Tämä avasi sen, luki sen

läpi, kalpeni, hypähti ylös ja sanoi vaimollensa omituisen näköisenä:

-- Odota minua täällä, minun täytyy pistäytyä hetkeksi pois. Mutta

kymmenen minuutin kuluttua olen täällä taas. Elä missään tapauksessa

poistu kotoa.

Hän riensi kamariinsa noutamaan hattunsa.

Bertta odotti häntä uuden levottomuuden vallassa. Mutta taipuisana

kaikessa ei hän tahtonut mennä ystävättärensä luo, ennen kuin Georges

oli palannut.

Vaan kun häntä ei alkanut kuulua takaisin, pälkähti hänen päähänsä

mennä katsomaan, oliko hän ottanut hansikkaansa, sillä siinä

tapauksessa hän nähtävästi meni johonkin perheeseen.

Ensi silmäyksellä huomasi hän niiden olevan paikoillaan hänen

kamarissansa. Niiden viereen oli hän viskannut rutistetun paperilipun,

jonka Bertta heti tunsi: se oli äskeinen kirje Georgesille.

Ensi kerran elämässänsä valtasi hänet voimakas houkutus lukea toisen

kirje ja saada tieto sen sisällyksestä. Omatunto kamppaili tosin

vastaan, mutta piiskattu, surkuteltava uteliaisuus johti hänen

kättänsä, hän otti paperin ja avasi sen. Hetipaikalla tunsi hän Julien

käsialan... Vapisevalla kädellä oli siihen kirjoitettu lyijykynällä:

-- "Tule yksin syleilemään minua viime kerran, poloinen ystäväni. Minä

olen kuolemaisillani."

Alussa ei hän ymmärtänyt mitään, vaan seisoi siinä tuhmana ajatellen

ystävättärensä kuoleman ilmoitusta. Sitten äkkäsi hän sinuttelemisen;

se vaikutti kuin suuri, koko hänen elämänsä valaiseva salama, joka

näytti hänelle koko katalan totuuden: heidän kavaluutensa ja

petollisuutensa. Nyt ymmärsi hän heidän pitkällisen kavaluutensa,

keskinäiset silmäyksensä, oman pilkatun vilpittömyytensä ja petetyn

luottamuksensa. Hän muisti nyt, kuinka he olivat istuneet vastakkain

iltaisin ... lampun varjostimen alla ... lukien samaa kirjaa ja

vaihtaen sivujen lopussa silmäyksiä. Ja hänen suuttumuksesta

kiihoittunut, kärsivä sydämensä joutui ihan rajattoman epätoivon

valtaan.

Samassa kuului askelia. Hän pakeni pois ja sulkeutui huoneeseensa.

Pian sen jälkeen kutsui Georges häntä.

-- Pian, pian, Bertta, rva Rosset on kuolemaisillansa.

Bertta tuli ovelle ja sanoi väräjävin huulin:

-- Menkää yksin hänen luoksensa... Minua ei hän kaipaa.

Georges katsoi häneen kuin surun murtama mielipuoli sanoessaan:

-- Pian, pian, hän -- kuolee.

Bertta vastasi vain:

-- Näkisitte kai mieluummin minun kuolevan?

Silloin hän vasta alkoi ymmärtää ja riensi takaisin kuolevaisen luo.

Hän suri rva Rossetia teeskentelemättä, häpeämättä ja välittämättä

siitä, että hän täten aikaansai kärsimyksiä vaimollensa, joka sen

jälkeen ei enää puhutellut häntä eikä katsonutkaan häneen, vaan eli

yksin harmiinsa sulkeutuneena ja ankaran pahastumisensa vallassa

rukoillen Jumalaa aamuin illoin.

Kuitenkin asuivat he yhdessä ja aterioitsivat vastakkain istuen

äänettöminä ja lohduttomina.

Georges olisi vähitellen leppynyt, mutta Bertta ei hänelle antanut

anteeksi.

Ja tätä molemmille kiusallista elämää jatkui yhä.

Kokonaisen vuoden pysyivät he toisillensa niin vieraina kuin eivät

olisi toisiansa koskaan tunteneet. Paljo ei puuttunut, ettei Bertta

menettänyt järkeänsä.

Eräänä päivänä oli hän mennyt ulos jo varhain aamulla ja palasi kotiin

klo 8 kantaen käsissänsä jättikimpun ruusuja, valkoisia ja punaisia

ruusuja.

Sitten lähetti hän sanan Georgesille, että hän halusi puhutella tätä.

Tämä saapuikin levotonna ja hätäytyneenä.

-- Tulkaa kanssani, sanoi Bertta, ja ottakaa nämä kukkaset

kantaaksenne; minulle ovat ne liian raskaat kantaa.

Georges otti kukat ja seurasi vaimoansa. Ulkona odotti heitä ajopelit,

joihin he nousivat. Vaunut pysähtyivät kirkkomaan portille.

Bertta, jonka silmät täyttyivät kyynelillä, sanoi puolisollensa:

-- Saattakaa minut hänen haudallensa.

Georges tunsi vapisevansa tietämättä syytä siihen ... ja lähti astumaan

eteenpäin kantaen ruusukimppua. Vihdoin pysähtyi hän erään valkoisen

marmoripatsaan eteen ja viittasi siihen mitään virkkamatta.

Bertta otti jättikimpun, polvistui ja laski ruusut hautapatsaan

juurelle. Sitten vaipui hän nöyränä rukoukseen, jonka sisällystä emme

tunne.

Hänen takanansa seisoi hänen puolisonsa muistelmien vallassa ... ja

itki.

Bertta nousi ylös ja ojensi hänelle kätensä:

-- Jos niin tahdotte, voimme jälleen olla ystäviä, sanoi hän.