LAPSI.

Jo kotvan aikaa oli Jacques Bourdillèren kuultu vannovan, ettei hän

ikinä mene naimisiin, mutta sitten muutti hän nopeasti mielipiteensä.

Se tapahtui vallan äkkiä eräänä suvena ... merikylpylaitoksessa.

Maatessansa muutamana aamuna rantahietikolla ja katsellessansa

kylpemästä tulevia naisia, säpsähti hän nähdessänsä pienen, sievän ja

erittäin siron jalan. Ja kun hän sitten kohotti silmänsä ylemmäs,

viehätti häntä koko henkilö. Tosin ei hän tästä saanut nähdä muuta kuin

jalat ja huolella kiinnitetyn, valkoisen flanellilakanan sisästä esille

pistävän pään. Mutta hän näytti aistilliselta ja elämänhaluiselta.

Alussa viehtyi hän siis ainoastaan naisen muotojen sirouteen;

mutta sitten miellytti häntä nuoren tytön vieno, henkinen sulo,

yksinkertaisuus ja hyvyys, olletikin kun neitonen oli sielultansa yhtä

tuores kuin hänen poskensa ja huulensa olivat raikkaat. Tultuansa

esitetyksi perheelle huomasi hän miellyttävänsä tätä ja oli pian ihan

hullu rakkaudesta. Nähdessänsä Bertta Lannis'in tulevan kaukana pitkää,

keltaista rantahietikkoa värisi hän ihan hiusmartoon saakka. Tämän

vierellä kävi hän mykäksi eikä voinut saada sanaa suustansa eikä

ajatella mitään, sillä sydämessä tuntui kiehuvan, korvissa suhisevan ja

mielen valtasi kumma pelko. Oliko tämä sitten rakkautta, tämä?

Hän ei tiennyt sitä eikä ymmärtänyt sitä, mutta pysyi kaikissa

tapauksissa varmana päätöksessänsä tehdä tämä lapsi vaimoksensa.

Vanhemmat empivät kauvan aikaa, sillä nuoren miehen maine oli heistä

arveluttava. Hänellä kerrottiin näet olevan rakastajattaren, vanhan ja

lujan suhteen, jollaiset kestävät yhäti, vaikka asialliset luulevatkin

jo katkaisseensa kaikki siteet.

Sitä paitse rakasti hän lyhempien tai pitempien aikojen kuluessa

kaikkia naisia, jotka vain sattuivat niin lähelle, että hän huulillansa

heihin ylettyi.

Nyt valmistihe hän avioliittoon suostumatta tapaamaan ainoatakaan

kertaa sitä naista, jonka kanssa hän oli kauvan aikaa elänyt. Eräs

ystävä järjesti entisen rakastajattaren eläkkeen ja turvasi hänen

toimeentulonsa. Jacques maksoi, mutta ei tahtonut kuulla hänestä

puhuttavankaan ja vaati, että hänen nimensäkin jäisi tuntemattomaksi.

Tyttö kirjoitti hänelle kirjeitä, mutta Jacques ei niitä avannut. Joka

viikko saapui niitä ja kaikissa tunsi hän hyljätyn rakastajattarensa

kömpelön käsialan. Viikko viikolta kasvoi hänessä suuttumus tätä naista

kohtaan ja hän repi kirjeet heti paikalla koteloa avaamatta ja

riviäkään lukematta, koska hän hyvin kyllä tiesi ennakolta niiden

sisältävän moitteita ja valituksia.

Kun vanhemmat eivät tahtoneet uskoa hänen kestävyyteensä, jatkoivat he

koetusaikaa koko talven ja hyväksyivät hänen kosintansa vasta keväällä.

Häät vietettiin Pariisissa toukokuun ensi päivinä.

Jo aikoja ennen olivat he päättäneet etteivät tekisikään tavanmukaista

häämatkaa. Pienten tanssijaisten jälkeen, joihin molempain nuoret

sukulaiset kutsuttaisiin, mutta jotka eivät saisi jatkua yli klo 11:n,

ettei tämän pitkän juhlapäivän rasitus kävisi liian väsyttäväksi, piti

nuorten aviopuolisojen viettää ensimäinen yhteisyönsä vanhempain luona.

Seuraavana aamuna oli heidän aikeensa kahden kesken matkustaa meren

rannalle, missä he olivat tutustuneet ja rakastuneet ja joka sen vuoksi

oli käynyt heille rakkaaksi. Ilta oli jo kulunut ja nuoriso tanssi

suuressa salissa. Nuori aviopari oli vetäytynyt pieneen, japanilaiseen

budoariin, jonka kalusto oli välkkyvällä silkillä päällystetty ja joka

tänä iltana oli vain heikosti valaistu; vieno valo tuli suuresta

värilyhdystä, joka riippui katossa kuin jättiläismuna. Ra'ollaan

olevasta akkunasta tuli toisinaan vilpoisia tuulahduksia ja kasvoja

hyväileviä hengähdyksiä, sillä ilta oli vilpas ja tyyni ja ilma kevään

tuoksuja täynnä.

He eivät puhuneet mitään, pitivät vain toisiansa kädestä puristaen sitä

joskus lujasti. Nuori nainen oli hieman hajamielinen ja liikutettu

tästä suuresta käänteestä hänen elämässänsä, mutta hän hymyili

tunteittensa vallassa, ollen milloin itkemäisillänsä, milloin taas

menehtymäisillänsä ilosta; hänestä tuntui kuin koko maailma olisi

muuttunut sen johdosta, mitä hänelle tapahtui, hän tunsi itsensä

levottomaksi, tietämättä syytä siihen, ja koko hänen ruumiinsa ja

sielunsa valtasi selittämätön ja suloinen raukeus.

Jacques katseli häntä itsepäisesti hymyillen yhtämittaa. Hän aikoi

puhua, vaan ei löytänyt sanoja ja pysyi siksi vaiti koettaen

kädenpuristuksissa osoittaa rakkautensa tulta. Silloin tällöin kuiskasi

hän: "Bertta!" ja joka kerta loi tämä silmänsä häneen hellän suloisella

katseella. Hetkisen katsoivat he toisiansa silmiin, kunnes tunteen

syttäminä ja tenhomina taas vaipuivat entisiin asemiinsa.

Mutta mitään toisillensa ilmaistavaa ajatusta eivät he keksineet.

Heidän annettiin olla kahden kesken; ainoastaan joskus ilmestyi joku

tanssipari ohimennen budoarin ovelle ja heitti heihin salaisen

silmäyksen ikäänkuin olisivat he tahtoneet olla jonkun salaperäisyyden

hienotunteisia ja luotettavia todistajia.

Sivuovi avautui, palvelijatar tuli sisään kantaen tarjottimella

kiireellistä kirjettä, jonka postiljooni juuri oli tuonut. Epämääräisen

ja pikaisen pelon, äkkionnettomuuden salaperäisen pelon valtaamana

tempasi Jacques kirjeen käteensä.

Kauvan katseli hän kirjekuorta tuntematta ensinkään käsialaa ja

uskaltamatta sitä avata; päinvastoin toivoi hän kuin hullu, ettei hänen

tarvitsisi lukea sitä nyt eikä olla siitä tietävinään, vaan pistäisi

hän sen taskuun sanoen: "huomiseksi tämä, sillä huomenna olen minä

kaukana eikä tämä voi minua liikuttaa." Mutta kotelon nurkassa oleva,

suurilla alleviivatuilla kirjaimilla kyhätty kirjoitus: _sangen

kiireellinen_ pelotti ja pidätti häntä siitä.

-- Kai sinä sallit, rakas ystäväni? kysyi hän Berttaan kääntyen,

repäisi auki liimatun paperiliuskan ja luki. Lukiessansa kalpeni hän

hirmuisesti, silmäsi kirjeen nopeasti läpi ja näytti hitaasti

tavailevan jotakin.

Kun hän taas kohotti päänsä ylös, olivat hänen kasvonsa aivan

hämmennyksissä.

-- Rakkahin pikku Berttani, sopersi hän, tämä on ... tämä on

parhaimmalta ystävältäni, jolle on tapahtunut suuri, sangen suuri

onnettomuus. Hän tarvitsee minua hetipaikalla ... niin, aivan tällä

hetkellä; ... kysymys on elämästä ja kuolemasta. Sallit kai minun

poistua pariksi kymmeneksi minuutiksi? Minä palaan tuossa tuokiossa

takaisin.

Vavisten ja peljästyen sopersi Bertta:

-- Poistuako, ystäväni?

Muuta ei hän uskaltanut udella eikä miestä kysymyksillä vaivata, kun

hän ei vielä ollut hänen vaimonsakaan.

Jacques riensi pois. Bertta jäi yksin kuullen läheisessä salongissa yhä

tanssittavan.

Jacques oli tempaissut hatun, joka sattui hänelle käteen, heittänyt

läheisimmän päällystakin yllensä ja laskeunut juosten alas rappusia.

Ennenkuin hän tuli ulos kadulle pysähtyi hän vielä pylvästön

kaasuliekin alle ja luki kirjeen uudelleen.

Kirje kuului näin:

Arvoisa herra!

Eräs tyttö, nimeltä Rovet, joka näyttää olevan teidän entinen

rakastajattarenne, on juuri synnyttänyt lapsen, jonka isäksi hän

väittää teidät. Äiti on kuolemaisillaan ja rukoilee saada tavata

teitä. Minä rohkenen sen vuoksi kirjoittaa teille asiasta ja pyytää

voitteko myöntää tämän viimeisen yhtymyksen naiselle, joka näyttää

olevan kovin onneton ja ansaitsevan sääliä.

Palvelijanne

Tri Bonnard.

Kun Jacques astui sairaan huoneeseen, kamppaili tämä jo kuoleman

kanssa. Alussa ei nainen tuntenut häntä. Lääkäri ja kaksi hoitajatarta

huolestivat häntä, permanto oli täynnä jäällä täytettyjä astioita ja

tahrittuja liinavaatteita.

Pirskoitettu vesi tulvehti lattialla; pari kynttilää paloi pöydällä,

sängyn takana olevassa pienessä pajukorissa lepäsi kirkuva pienokainen.

Joka kerran kun tämä parkasi, koetti kärsivä, jäisten siteidensä

sisässä värisevä äiti liikahtaa.

Hän vuosi verta, kuolettavasti haavoitettuna vuosi hän verta, sillä

tämä synnytys oli ollut hänelle kuolemaksi. Koko elämänsä vuodatti hän

verensä kanssa ja jäähaute sekä huolenpidosta huolimatta jatkui

ehkäisemätön vuoto kiirehtien hänen viimeistä tuntiansa.

Nyt tunsi hän Jacques'in ja aikoi kohottaa kätensä, vaan ei voinutkaan;

niin heikoiksi olivat ne käyneet, Mutta hänen sinertäville poskillensa

alkoivat kyyneleet vuotaa.

Jacques heittäysi polvilleen hänen eteensä, tarttui hänen toiseen

käteensä ja suuteli sitä intohimoisesti. Vähitellen kumartui hän sitten

aivan lähelle kuolevaista, aivan lähelle noita laihoja kasvoja, jotka

värähtivät hänen kosketuksestansa. Toinen hoitajattarista seisoi

kynttilä kädessä valaisten heitä ja syrjään vetäytynyt lääkäri katseli

kohtausta kamarin perältä.

Nainen kuiskasi kaukaisella ja huohottavalla äänellä:

-- Minä kuolen kohta, rakkaani; lupaa siis jäädä tänne loppuuni saakka.

Oi, elä jätä minua nyt, elä jätä minua viimeisellä hetkelläni.

Itkien suuteli Jacques häntä otsalle ja kiharoille sopertaen:

-- Ole huoletta, minä jään tänne.

Kesti muutamia minuutteja ennenkuin kuolevainen voi mitään puhua, niin

oli hän heikontunut ja rasittunut. Sitten jatkoi hän:

-- Pienokaisen isä olet sinä. Jumalan edessä vannon minä sen, sieluni

autuuden nimessä minä sen vannon tällä kuolemani hetkellä. Minä en ole

rakastanut muita kuin sinua... Lupaa siis minulle, ett'et sitä

hylkää...

Jacques yritti vielä kerran sulkea syliinsä tuon raihnaisen ja verestä

tyhjentyneen olennon. Omantunnon tuskien ja huolten valtaamana sopersi

hän:

-- Minäkin vannon sinulle, että kasvatan hänet ja rakastan häntä

lapsenani. Hänestä en ai'o luopua.

Kuolevainen yritti silloin suudella häntä. Jaksamatta kohottaa raukeaa

päätänsä tarjosi hän vaalenneet huulensa suudeltaviksi. Jacques lähensi

omansa poimiaksensa tämän surkuteltavan ja rukoilevan hyväilyn.

Hiukan tyyntyneenä kuiskasi tyttö:

-- Tuo se tänne, että saan nähdä rakastatko sinä sitä.

Jacques meni noutamaan lasta. Hän laski sen hellästi heidän välillensä

vuoteelle; pienokainen lakkasi itkemästä.

-- Ole hiljaa, lapseni, sanoi äiti. Eikä lapsonen sen koommin ääntä

päästänyt.

Jacques jäi siihen pitäen omassaan kuolevaisen tulista kättä, jota

kuolon ahdistuksen väristykset puistattivat, pitäen sitä samalla tapaa

kuin hän äsken oli pitänyt toista rakkauden väristysten puristamaa

kättä. Silloin tällöin katseli hän kelloa salasilmäyksellä seuraten

viisaria, joka jo näytti puoliyötä, sitten yhtä ja vihdoin kahta.

Tohtori oli vetäytynyt syrjään; molemmat hoitajattaret kuljeksivat

jonkun aikaa kevein askelin ympäri huonetta, mutta nukkuivat nyt jo

tuoleillansa. Lapsi nukkui niinikään ja äiti näytti myöskin lepäävän

silmät ummessa.

Kun päivän heikot säteet alkoivat tunkeutua ristiakuttimien lävitse

liikautti äiti äkkiä käsivarttansa niin rajusti ja lujasti, että lapsi

oli putoamaisillansa lattialle. Jonkunlainen korina kuului hänen

kurkussansa; sitten jäi hän liikkumattomana ja kuolleena makaamaan

seljällensä.

Hoitajattaret olivat havahtuneet, kiirehtivät luo ja selittivät:

-- Nyt se on lopussa.

Viimeisen kerran katsoi hän tätä naista, jota hän oli rakastanut, ja

vilkaisi sitten kelloon, se näytti jo neljää. Lapsi sylissä pakeni

Jacques pois ainoastaan juhlapuvussa, sillä hän oli unhottanut pukea

ylleen päällystakkinsa.

Yksin jäätyänsä oli hänen nuori vaimonsa odottanut häntä alussa sangen

rauhallisesti pienessä japanilaisessa budoarissa. Mutta kun häntä ei

alkanut kuulua palaavaksi, palasi tämä salonkiin näennäisesti

välinpitämättömänä ja rauhallisena, vaikka sisällisesti tavattoman

levottomana.

Nähdessänsä hänet yksinänsä oli äiti kysynyt:

-- Missä puolisosi on?

Tähän oli Bertta vastannut:

-- Huoneessansa, mutta kyllä hän pian palaa.

Kun kaikki vieraat tunnin kuluttua kysyivät nuorta aviomiestä, kertoi

hän kirjeestä, Jacques'in hämmästyneestä ulkomuodosta ja hänen

pelvostansa, että joku onnettomuus uhkasi.

Vielä varrottiin häntä palaavaksi. Mutta sitten poistuivat vieraat ja

jäljelle jäivät ainoastaan lähimmät omaiset. Puoliyön aikana käytiin

levolle, nuori aviovaimo itkevänä ja nyyhkyttäen. Hänen äitinsä ja

kaksi tätiä istuivat äänettöminä ja lohduttomina hänen vuoteensa

ympärillä kuullen hänen yhäti itkevän. Isä oli mennyt poliisikonttoriin

kysymään, tiedettiinkö siellä mitään asiasta.

Klo 5 aamulla kuului hiljaista ääntä rappukäytävästä. Ovi avautui ja

sulkeusi hiljaa. Sitten kuului äkkiä muuten hiljaisessa talossa pientä

ääntä, joka muistutti kissan naukumista.

Naiset hypähtivät kerralla seisoallensa ja äidistänsä ja tädeistänsä

huolimatta syöksi Bertta aamupuvussansa ensimäisenä ulos.

Kylmästä sinertävänä ja hengästyneenä seisoi Jacques keskellä lattiaa

pitäen pienokaista käsivarsillansa.

Hämmästyneinä katsoivat häneen nuo neljä naista; pelonalaisena ja

ahdistunein sydämin juoksi Bertta hänen luoksensa:

-- Mitä nyt? Mitä tämä merkitsee, sano!

Hän näytti vallan mielipuolelta vastatessaan änkyttäen:

-- Se merkitsee, että ... että ... minulla on lapsi, jonka äiti on

juuri kuollut...

Samassa antoi hän parkuvan pienokaisen Bertan tottumattomiin käsiin.

Sanaakaan virkkamatta otti tämä lapsen syliinsä, suuteli sitä ja painoi

sitä rintaansa vastaan. Sen jälkeen loi hän kyyneleiset silmänsä

puolisoonsa sanoen:

-- Sanoitko, että tämän äiti on kuollut?

Jacques vastasi:

-- Äsken juuri ... minun syliini hän kuoli... Minä tein eron hänestä

viime kesänä .. tästä en minä tiennyt mitään. Lääkäri kutsui minut

hänen luoksensa...

-- Mutta tämän pienokaisen me kasvatamme yhdessä, kuiskasi Bertta.