Kas tässä kertomus, jonka vanha markiisi d'Arville jutteli meille erään
päivällisen jälkeen parooni Ravelsin luona Saint-Hubertissa.
Sinä päivänä olivat herrat olleet hirvenajossa. Pöytäseurasta oli
markiisi ainoa, joka ei ollut ottanut osaa tähän ajoon, sillä hän ei
ylipäänsä koskaan metsästänyt.
Juhla-atrian kuluessa oli tuskin puhuttukaan mistään muusta kuin
metsänriistan kaadannasta. Myöskin naisia huvittivat nämä julmat ja
usein melkein uskomattomat kertomukset; puhujat ikäänkuin esittivät
heille nämä ihmisten hyökkäykset ja taistelut elukoita vastaan,
huitoivat käsillänsä ja käyttivät kovaa ääntä selittäessään.
Hra d'Arville kertoi hyvin, jopa runollisesti, ja vaikka hän toisinaan
olikin hieman liian korkealentoinen, vaikutti hänen kuvauksensa aina.
Luultavasti oli hän kertonut tämän juttunsa usein ennenkin, koskapa hän
teki sen niin luontevasti ja tarvitsematta etsiä sanoja, jotka hän aina
valitsi taitavasti antaaksensa kuulijoille selvemmän kuvan.
-- Hyvät herrat! Minä puolestani en ole koskaan metsästänyt, eikä sitä
tehnyt isäni, ei isoisäni eikä myöskään iso-isäni isä. Viime mainitun
isä taas oli mies, joka eläessänsä metsästi enemmän kuin te kaikki
yhteensä. Hän kuoli v. 1764. Tahdonpa kertoa teille, kuinka tämä
tapahtui.
Hänen nimensä oli Jean, naimisissa oli hän myös ja, kuten sanottu, oli
hänellä jo poika. Hän asui yhdessä nuoremman veljensä François
d'Arvillen kanssa sukulinnassamme Lotringissa, suurten metsien
keskellä.
François d'Arville oli pysynyt naimatonna metsästysintonsa vuoksi.
Molemmat metsästivät he vuodet alusta loppuun, levähtämättä,
lakkaamatta ja väsymättä. He eivät rakastaneet muuta, eivät ymmärtäneet
muuta, eivät puhuneet muusta eivätkä eläneet muuta varten.
Tämä hirveä ja lannistamaton intohimo oli heillä verissä. Se poltti
heidän suonissansa ja valloitti heidät niin täydellisesti, ett'ei
heidän sielussansa ollut sijaa muille tunteille.
He olivat kieltäneet kaikkia millään syyllä häiritsemästä heitä
metsästysasioissa. Isoisäni isä syntyi, kun isäni oli ketunpyynnissä
eikä Jean d'Arville ensinkään keskeyttänyt ajoansa, vaan kirosi: "Sen
ja sen nimessä, olisi penikka voinut odottaa, kunnes päätöshuuto 'alles
tot!' olisi kuulunut!"
Hänen veljensä François osottausi vieläkin kiukkuisemmaksi. Aamun
koittaessa meni hän jo katsomaan koiria, sitten hevosia ja ampui sen
jälkeen lintuja linnan läheisyydessä, kunnes lähdettiin ahdistamaan
jotakin suurempaa eläintä.
Maakunnassa kutsuttiin heitä "hra markiisiksi" ja "hra nuoremmaksi"
eivätkä senaikuiset ylimykset olleet nykyajan sattumalta aateloitujen
miesten kaltaisia, jotka arvonimiin perustavat polveutuvan
arvojärjestyksensä. Markiisin poika ei enää ole kreivi eikä vikomtin
poika parooni eikä kenraalin poika ole synnynnäinen eversti. Vaan
nykyajan joutava turhamielisyys hyötyy tästä järjestyksestä.
Mutta minä palaan takaisin äskeisiin esi-isiini. He näyttävät olleen
tavattoman pitkiä, luisevia, karvaisia, rajuja ja voimakkaita miehiä.
Nuorempi veljeksistä, joka oli vanhempaa vieläkin pitempi, oli niin
kova-ääninen mies, että kun hän päästi huudon, niin lepattivat kaikki
lehdet metsässä, kertoo eräs tarina, josta hän oli ylpeä.
Veljesten satulaan nousu ja metsälle lähtö mahtoi olla erinomainen
näytös. Kaksi mokomaa jättiläistä kahareisin suurten ratsuhevostensa
seljässä!
Keskitalvella vuonna 1764 olivat pakkaset harvinaisen kovia, jonka
vuoksi sudetkin kävivät ihan julmiksi.
Ne ahdistivat myöhästyneitä talonpoikia, kiertelivät yöllä
ihmisasuntoja, ulvoivat auringon laskusta aamuun saakka ja tunkeutuivat
navettoihin tappotöitänsä tekemään.
Pian syntyi kylässä hälinä.
Kerrottiin, että eräs hirmuisen suuri, harmaja tai melkein valkoinen
susi oli syönyt kaksi lasta, repinyt erään naisen käsivarren, tappanut
kaikki seudun vahtikoirat ja tunkeutunut talojen aituuksiin
nuuskiaksensa heidän ovillansa.
Koko kylä vakuutti tunteneensa sen hengityksen, joka saattoi kynttiläin
valot värisemään. Ja pian levisi tämä kauhistus yli koko maakunnan.
Kukaan ei pimeän tultua uskaltanut enää mennä ulos talostansa. Pimeässä
oli tämä petoeläin näet jo useille näyttäynyt.
Veljekset d'Arville päättivät yhdessä etsiä sen ja tehdä siitä lopun;
he kutsuivat koko seudun aatelismiehet ottamaan osaa suureen
metsästysretkeen.
Mutta tämä metsästys-talkoo oli turha.
Turhaan samottiin metsät ja nuuskittiin pensastot: jättihukkaa ei
koskaan tavattu. Tavallisia susia kyllä kaadettiin, mutta tuota
hirviötä ei tavoitettu. Ja jokaisen ajometsästysretken jälkeisenä yönä
hyökkäsi jättihukka, ikäänkuin kostaaksensa, jonkun matkustajan
kimppuun tahi repi jonkun naudan, mutta aina kaukana niiltä tienoilta,
mistä sitä oli etsitty.
Eräänä yönä tunkeusi se Arvillen linnakartanon sikolättiin ja söi
suuhunsa pari kauneinta syöttösikaa.
Molemmat veljekset kiukustuivat vihasta tämän kuultuansa ja pitivät
tätä hyökkäystä hirviön uhmailuna, suoranaisena ilkityönä ja
taistelumanauksena. He ottivat kaikki vahvat ajokoiransa, jotka olivat
harjoitetut suurempien elävien ajoon, ja lähtivät vimmastunein sydämin
metsästysretkelle.
Aamukoitosta aina siihen saakka, kunnes päivä purppuraisena laskeusi
suurten, alastomain puiden taa, samosivat he läpi kaikki metsät ja
pensastot löytämättä mitään.
Vihdoinkin palasivat molemmat veljekset äreinä ja
epätoivoisina takaisin ratsujensa tuonoisia jälkiä myöten ja ajoivat
orjantappuraruusuilla istutettua harjannetta noloina siitä, että tämä
susi oli saattanut häpeälle heidän taitonsa; jonkunlainen salaperäinen
pelko yllätti heidät.
-- Se ei ole mikään tavallinen eläin, sanoi vanhempi veli. Sanoisinpa
sen paremminkin ajattelevan kuin ihmisen.
-- Ehkä pitäisi meidän antaa orpanamme piispan siunata joku kiväärin
luoti, vastasi nuorempi, tahi on meidän pyydettävä jotakin pappia
lukemaan tarpeelliset luvut tätä varten.
Sen jälkeen eivät he kotvaan puhuneet mitään.
--- Katsohan, kuinka aurinko on punainen, sanoi Jean vihdoin. Tänä yönä
tekee suuri hukka taas jonkun ilkityön.
Hän ei ehtinyt vielä lopettaa lausettansa, kun hänen ratsunsa karkasi
pystyyn ja François'in hepo hypähti sivulle. Laaja ja villi pensasto,
täynnä kellastuneita lehtiä, avautui heidän eteensä ja tämän helmasta
ilmestyi mahdottoman suuri, harmaa susi, joka loikki tien poikki
metsään.
Molemmat veljekset karjasivat ilosta, kumartuivat raskaiden ratsujensa
kaulalle, heittivät ne ruumiidensa painolla eteenpäin kiihoittaen,
innostaen ja hoputtaen niitä huutamalla, huitomalla ja kannustamalla
sellaiseen menoon, että voimakkaat ratsumiehet näyttivät suorastansa
kantavan nuo raskaat hevoset sääriensä välissä ja kiitävän niiden
kanssa eteenpäin kuin lentämällä.
Näin lensivät ratsut edelleen, vatsat melkein maata viiltäen, samosivat
halki pensastojen, loikkasivat yli vesikuoppain, kapaisivat ylös
vaaranrinteitä, syöksivät alas laaksoihin, jotka raikuivat metsämiesten
täysin keuhkoin torviin puhaltaessa ja ajoväkeä sekä koiria kutsuessa.
Silloin sattui -- tämän mielettömän menon kestäessä -- että Jean äkkiä
löi otsansa suunnattoman suurta oksaa vastaan, niin että hänen päänsä
halkesi ja mies lensi kuolleena maahan, sillä välin kuin hullautunut
ratsu laukkasi edelleen ja hävisi metsän varjoisaan helmaan.
Nuorempi d'Arville seisautti kohta ratsunsa, hyppäsi alas, nosti veljen
syliinsä ja huomasi aivojen valuvan ulos veritulvan mukana.
Hän istahti ruumiin ääreen, laski tämän revityn ja verestävän pään
polvillensa ja katseli mietteissänsä vanhemman veljensä jäykistyneitä
piirteitä. Vähitellen valtasi hänet pelko, omituinen pelko, jota hän ei
ollut ennen tuntenut, pimeän, yksinäisyyden ja aution sydänmaan pelko,
ja hän tunsi pelkäävänsä myöskin tuota haaveellista hukkaa, joka näin
tappoi hänen veljensä kostaaksensa ahdistajillensa.
Illan varjot tummenivat ja kova pakkanen paukkui puissa. François nousi
ylös väristen, hän ei voinut viipyä tässä kauvempaa, sillä hän tunsi
voimiensa melkein uupuvan. Metsässä ei enää kuulunut mitään: ei koirien
haukuntaa eikä torvien toitotuksia. Kaikki taivaan rantaan saakka oli
äänetöntä. Tässä kylmän illan kolkossa hiljaisuudessa oli jotakin outoa
ja kauhistuttavaa.
Hän tarttui jättiläiskäsillään Jeanin ruumiiseen, nosti sen ylös ja
asetti sen poikkipuolin satulaan viedäkseen sen linnakartanoon
takaisin. Sitten lähti hän hiljalleen liikkeelle, hämmennyksissä kuin
olisi hän ollut juovuksissa ja hirmuisten, kummien kuvien ahdistamana.
Äkkiä näki hän suuren otuksen varjon yön peittämällä polulla.
Se oli äskeinen susi.
Hirmuinen väristys puistatti metsämiestä. Jotakin kylmää ... joku
vesipisara ... juoksi hänen selkäpiitänsä myöten, ... jolloin hän,
pirun houkutteleman munkin lailla, teki suuren ristinmerkin
peljästyneenä tuon kulkuhirviön äkillisestä ilmestymisestä. Mutta
samassa sattuivat hänen silmänsä vieressä lepäävään kuolleeseen
ruumiiseen ... ja silloin vaihtui hänen pelkonsa vihaksi ja hän vapisi
hillitsemättömästä raivosta.
Sitten kannusti hän ratsunsa ja syöksähti hukan jälkeen.
Hän seurasi sitä karsikkometsien läpi, vesikuoppien poikki ja
hongistojen halki ... samoten uppo-outojen erämaiden läpi ... tähystäen
alinomaa valkoista pilkkua, joka paeten hälveni maitten yli laskeutuvan
yön peittoon.
Myöskin hänen ratsunsa näytti saaneen oudon voiman innon. Se laukkasi
kaula ojona suoraan eteenpäin, hiipaisten puita, raapaisten kallioita
ohi kiitäessään... Ja yhäti laahasi hän veljensä ruumista poikkipäin
satulassansa... Oksat repivät hänen tukkaansa, otsa kolahteli
aarniopuiden runkoja vastaan ja pirskoitti verta ympärillensä ... ja
kannukset raappivat puista kaarnan pirstaleita.
Äkkiä pääsivät hukka ja ratsumies ulos metsästä ja viskautuivat alas
laaksoon juuri kuin kuu pistäysi esille vuoriston takaa. Laakso oli
kivinen, suunnattomien kallioiden sulkema ja ilman mitään ulospääsyä.
Ahdistettu susi seisahtui ja kääntyi päin ajajaansa.
François ei voinut pidättää ilon mylvähdystä, jonka kaiku toisti kuin
ukkosen jyrinän, ja hyppäsi jahtipuukko kädessä alas satulasta.
Tuo pitkäkarvainen, pyöreäselkäinen otus vartoi häntä ja sen silmät
tuikkivat pimeässä kuin kaksi tähtöistä. Mutta ennenkuin tuima
metsämies kävi ratkaisevaan taisteluun, tarttui hän veljeensä, laski
tämän eräälle kalliolle, pönkitti kivillä vainajan verisen pään ja
huusi hänelle kuin mykälle:
-- Katsos, Jean, katsos tuota!
Sitten syöksyi hän pedon kimppuun. Hän tunsikin itsensä kyllin
voimakkaaksi vierittämään vuoria tai murtamaan paasia kämmentensä
välissä. Otus aikoi purra häntä koettaen tonkaista hänen vatsaansa
kohti. Mutta asetta käyttämättä tarttui hän tätä kurkusta kiinni ja
kuristi sen hitaasti, kuunnellen kuinka sen hengitys seisahtui
henkitorvessa ja lakkasi sydämen lyönti. Mielettömän nautinnon vallassa
nauroi hän tiukaten hirmuista kuristusta yhä enemmän ja enemmän, kunnes
hän hulluna ilosta huudahti:
-- Katsos tänne, Jean, katsos!
Otus ei vastustellut enää. Susi oli menettänyt kaiken voimansa. Se oli
kuollut.
Silloin otti François sen suureen syliinsä ja heitti sen vanhemman
veljen jalkoihin toistaen heltyneellä äänellä:
-- Katsos, katsos, katsos rakas pikku veljeni Jean! Tuossa se nyt on!
Sitten asetti hän ratsun selkään molemmat ruumiit päällekkäin ja lähti
kotimatkalle.
Itkien ja nauraen palasi hän linnaan kuin Gargantua Pantagruelin
syntyessä huudahdellen voitonriemusta ja hyppien ilosta kertoessansa
otuksen taposta; veljensä kuolemaa kuvatessa hän taas vaikeroi
partaansa repien.
Usein myöhemminkin, kun hän jälleen puhui tästä päivästä, lausui hän
kyyneleet silmissä:
-- Jos Jean raukka vain olisi voinut nähdä minun kuristavan sen toisen,
niin olisi hän kuollut tyytyväisenä, siitä olen varma.
Isoisäni isän leski juurrutti orpopoikaansa kauhun kaikkea metsästystä
kohtaan, joka sitten on periytynyt isästä poikaan aina minuun saakka.
Markiisi d'Arville vaikeni.
-- Tuo juttu on tietysti tarina, eikö totta? kysyi joku.
Kertoja vastasi:
-- Minä vannon teille sen olevan totta alusta loppuun.
Silloin arveli eräs nainen heikolla, vienolla äänellänsä:
-- Samapa se, mutta tuollaiset intohimot ovat ihania.