Tohtori riemuitsi. Hänen sydämensä sykki ilosta ja hänen kätensä
vapisivat. Mutta silloin huusi Picart, hänen entinen alaluutnanttinsa,
läheisestä väkijoukosta:
-- Tuo kaikki on hyvä. Mutta jos nuo toiset eivät tule ulos tuolta,
niin tuottaa tuo paperi teille vain ... huonot jalat, hra tohtori.
Hra Massarel kalpeni. Jos vastapuolue todellakaan ei aikonut jättää
taloa, niin täytyi hänen nyt marssia eteenpäin. Se ei ollut ainoastaan
hänen oikeutensa, vaan myöskin hänen velvollisuutensa.
Hän katsahti arasti kaupungintalolle päin toivossa, että näkisi oven
avautuvan ja vastustajan peräytyvän.
Mutta ovi pysyi suljettuna. Mitä tehdä? Väkijoukko kasvoi ja kertyi
sotaväen ympärille. Kaikki nauroivat.
Tohtoria harmitti varsinkin eräs ajatus. Jos hän nyt tekisi
hyökkäyksen, täytyisi hänen marssia joukon etunenässä. Ja kun koko
taistelu epäilemättä päättyisi, jos hän kuolisi, niin tähtäisivät hra
de Varnetot ja tämän kolme asemiestä tietysti ainoastaan häntä. Ja ne
olivat hyviä, sangen hyviä ampujia kaikki tyyni. Picart muistutti häntä
siitä vieläkin kerran. Mutta silloin pälkähti eräs ajatus hänen
päähänsä ja hän kääntyi Pommelia kohti sanoen:
-- Juoskaa pian apteekkarin luo ja pyytäkää häneltä servietti ja
kävelykeppi.
Luutnantti kiiruhti pois.
Tohtori aikoi tehdä valkean neuvottelulipun, joka ehkä ilahduttaisi
vanhan pormestarin laillista sydäntä.
Pommel palasi jo pyydetyn liinan ja erään luudanvarren kanssa.
Ohkaisella purjenuoralla sidottiin lippu tankoon, johon hra Massarel
kävi molemmin käsin kiinni ja lähestyi nyt uudelleen kaupungintaloa,
pitäen lippua edessänsä.
Päästyänsä ovelle huusi hän:
-- Hra de Varnetot!
Ovi aukesi samassa ja hra de Varnetot ilmestyi kynnykselle kolmen
vartijasotilaansa kanssa.
Vaistomaisesti peräytyi tohtori askeleen taapäin. Sitten tervehti hän
vihollista kohteliaasti ja sanoi liikutuksesta tukehtumaisillansa:
-- Hra pormestari, minä tulen antamaan teille tiedon saamistani
määräyksistä.
Vastaamatta tohtorin tervehdykseen vastasi vanha ylimys:
-- Minä peräydyn, hra komentaja, mutta tietäkää, ett'en tee sitä
pelvosta enkä tottelevaisuudesta minulle vastenmielistä hallitusta
kohtaan, joka nyt on vallan anastanut.
Lausuen nämä sanat sangen harvaan lisäsi hän:
-- Minä en tahdo antaa aiheita luuloon, että haluaisin olla päivääkään
tasavallan palveluksessa. Sillä hyvä.
Hämmästynyt tri Massarel ei tiennyt vastata tähän mitään. Hra de
Varnetot lähti nopein askelin tiehensä ja hävisi seurueensa kanssa
torin kulman ta'a.
Ylpeänä palasi tohtori väkijoukon luo. Tultuansa niin lähelle, että hän
otaksui äänensä kuuluvan, huusi hän:
-- Hurraa! Hurraa! Tasavalta voittaa kaikkialla!
Mitään liikutusta ei väkijoukossa huomattu.
Tohtori jatkoi:
-- Nyt on kansa vapaa, kaikki olette te vapaita ja riippumattomia
kansalaisia. Siitä voitte olla ylpeitä!
Hitaat kyläläiset katsoa töllöttivät häneen, mutta kenenkään silmissä
ei näkynyt mitään kunniantunnon välkettä.
Tohtori tarkasti vuorostaan heitä harmistuneena tuollaisesta
välinpitämättömyydestä ja miettien mitä hänen oli heille sanottava,
mitä hän voisi tehdä vilkastuttaaksensa tätä velttoa kansaa yhdellä
ainoalla iskulla ja miten hän parhaiten voisi täyttää kutsumustansa
kansan herättäjänä.
Silloin valtasi hänet eräs ajatus ja kääntyen Pommeliin päin sanoi hän:
-- Hra luutnantti, käykääpä noutamassa erotetun keisarin rintakuva
kunnallisneuvosten istuntosalista ... ja ottakaa joku tuoli mukaanne...
Eikä aikaakaan, niin palasi lähetti takaisin kantaen oikealla olallansa
Bonaparten kipsistä rintakuvaa ja vasemmassa kädessänsä tuolia.
Hra Massarel riensi häntä vastaan, otti tuolin, asetti sen maahan ja
nosti valkoisen rintakuvan tuolille; sitten peräytyi hän pari askelta
taapäin ja puhutteli kipsikuvaa sointuvalla äänellä tähän tapaan:
-- Tiranni, tiranni, nyt olet sinä kukistunut, kukistunut ja suistunut
maahan ja katulokaan. Kuoleva isänmaa korisi jo saappaasi alla. Mutta
sallimuksen kosto kohtasi sinut. Tappio ja häpeä liittyvät nimeesi.
Sinä kukistut voitettuna ja preussilaisten vankina... Suistuvan
keisarikuntasi raunioille nousee nuori ja säteilevä tasavalta, joka
jälleen kohottaa sinun katkenneen kalpasi...
Tohtori odotti suosionosoituksia. Vaan suosionhuutoja ei kuulunut eikä
kättentaputuksia. Peljästyneet talonpojat pysyivät vaiti ... ja
keisari, jonka ohuiksi punotut viikset ulottuivat ulommaksi poskipäitä
ja joka vaikutti hyvin harjatulta kuin joku vahakuva parturin
akkunassa, näytti katselevan hra Massarelia häviämättömällä ja
ivallisella kipsihymyllänsä.
Näin katselivat he jonkun aikaa toisiansa kasvoihin, Napoleon
tuolillansa ja Massarel seisoalta ... noin kolmen askeleen päässä.
Komentaja Massarel tunsi harmistuvansa. Mitä tehdä? Mitä voi hän tehdä
herättääksensä tämän kansan ja voittaaksensa lopullisesti yleisen
mielipiteen uudelle hallitusmuodolle?
Sattumalta tuli hän laskeneeksi kätensä vatsansa päälle ja tapasi
punaisen vyön alle pistetyn revolverin pään.
Mitään uutta ajatusta, mitään uusia sanoja ei hän enää keksinyt. Sen
sijaan veti hän revolverin vyöstänsä, peräysi pari askelta ollaksensa
sopivan matkan päässä ja ampui entistä hallitsijaansa.
Luoti teki Napoleonin otsaan pienen mustan läven, joka näytti tuskin
huomattavalta täplältä. Laukauksella ei siis ollut mitään vaikutusta.
Silloin ampui tohtori toisen laukauksen, joka teki toisen läven, sitten
kolmannen ja lopuksi vallan peräkkäin kolme viimeistä patruunaa.
Napoleonin otsa pirstausi valkoiseksi tomuksi, mutta hänen silmänsä,
nenänsä ja ohuet, pitkät viiksensä pysyivät koskemattomina.
Epätoivoisena iski tohtori sitten nyrkillänsä tuolin kumoon ja laski
vihdoin jalkansa rintakuvan jäännösten päälle ja kääntyi tässä
voittajan asennossa seisten ällistyneeseen yleisöön päin huudahtaen:
-- Noin kukistukoot kaikki kavaltajat!
Mutta kun mitään innostusta ei sittenkään seurannut ja kun
katselijakunta näytti tyhmistyvän hämmästyksestä, huusi komentaja
sotilaillensa:
-- Nyt voitte te palata takaisin -- kotiinne!
Itse harppasi hän pitkin askelin kotiansa kohti ikäänkuin olisi hän
halunnut paeta tiehensä.
Eteisessä ilmoitti emännöitsijä tohtorille, että eiliset potilaat
olivat varronneet häntä jo neljättä tuntia odotushuoneessa. Tohtori
riensi sinne.
Ja siellä istui tuo suonipaisuketta sairastava pariskunta, joka oli
saapunut jo päivän koittaessa, ja yhä vartoi lääkäriä itsepintaisella
kärsivällisyydellä.
Tämän astuttua sisään, ryhtyi ukko jälleen selittämään:
-- Se alkoi, nähkääs, sillä lailla, että tuntui kuin kusiaisia olisi
juossut alinomaa sääriäni pitkin...