Pastori Marignan oli sotaisa mies. Hän oli pitkä, laiha, kiihkoisa
ja aina intomielinen, mutta rehellinen pappismies. Hänen uskonoppinsa
oli varma ja järkkymätön. Jumalansa kuvitteli hän tuntevansa
perinpohjaisesti ja uskoi pääsevänsä selville hänen suunnitelmistansa,
tahdostansa ja tarkoituksistansa.
Kävellessänsä pitkin askelin pienen maalaispappilansa puistotietä
liikkui hänen mielessänsä toisinaan kysymys: miksi on Jumala tämän
kaiken tehnyt? Asettuen ajatuksissansa Jumalan sijalle etsi hän
itsepintaisesti vastausta tekemäänsä kysymykseen ja löysikin sen
melkein aina. Hänelle ei johtunut mieleenkään hartaan nöyryyden
puuskauksessa huokaista: oi herra, tutkimattomat ovat sinun tiesi! Hän
mietti vain itseksensä: minä olen Herran palvelija, jonka tulee tuntea
syyt hänen menettelyynsä tai aavistaa ne, ellen niitä järjellä käsitä.
Kaikki luonnossa näytti hänestä luodulta täydellisen ja ihmeteltävän
johdonmukaisesti. Kysymykset "miksi" ja vastaukset "siksi, että"
olivat aina tasapainossa. Aamurusko oli luotu ilahduttamaan
huomenkoittoa, aurinko kypsyttämään ja sade kostuttamaan viljaa, ilta
valmistautuaksemme uneen ja pimeä yö nukkuaksemme.
Neljä vuodenaikaa vastasivat täydellisesti maanviljelyksen kaikkia
tarpeita eikä pastorin mieleen ikinä olisi johtunut mitenkään epäillä,
että luonnolta puuttuu tarkoitusperää ja että kaikki elämä päinvastoin
taipuu ajan, ilman-alan ja aineen ankarien lakien alaiseksi.
Mutta hän vihasi naisia, vihasi tietämättänsä ja halveksi niitä
vaistosta. Usein toisteli hän mielessänsä Kristuksen sanoja: "vaimo,
mitä meillä on yhteistä, sinulla ja minulla?" lisäten siihen, että
"luultavasti oli luoja itsekin tyytymätön tähän luomistyöhönsä." Nainen
oli hänelle kymmenkertaisesti epäpuhdas lapsi, kuten eräs runoilija
sanoo. Hän oli kiusaaja, joka oli vietellyt ensimäisen miespuolen ja
yhä jatkoi kirottua työtänsä ollen muuten heikko, vaarallinen ja
salaperäisesti häiriötä aikaansaapa olento. Ja vielä enemmän kuin
naisen katoovaa ruumista, vihasi hän tämän rakastuvaa sielua.
Usein oli hän tuntenut heidän hellästi liittyvän itseensä ja vaikka hän
tiesikin olevansa mahdoton hyökkäyksellä valloittaa, katkeroitui hän
tuosta rakkaudentarpeesta, joka heissä kaikissa asui väräjävänä
tunteena.
Hänen mielestänsä oli luoja luonut naisen ainoastaan miehen
kiusaukseksi ja koetukseksi. Naista ei voinut lähestyä muuten kuin
tarpeelliset puolustus-valmistukset tehtyänsä ja sittenkin oli heidän
paulojansa peljättävä. Ojennettuine käsivarsinensa ja miestä kohti
hymyilevine huulinensa olikin nainen vallan kuin joku viritetty ansa.
Ainoastaan uskonnollisia naisia kohtaan, joiden antama lupaus Herralle
teki heidät rauhallisiksi, oli hän mielessänsä anteeksi antavainen;
mutta sittenkin kohteli hän näitä kovaluontoisesti, koska hän elävästi
tunsi heidän kahlitun ja nöyryytetyn sydämensä pohjassa ijankaikkisesti
asuvan hellyyden, joka uhosi sieltä häntäkin kohtaan, vaikka hän olikin
pappismies. [Katoolisilla papeilla ei, kuten tunnettu, ole oikeutta
mennä naimisiin. Suoment. muist.]
Hän näki sen näiden hartaudesta raukeammissa katseissa kuin munkkien
oli, hän huomasi sen heidän kiihkoilustansa, jossa aina ilmeni
sukupuolista intoa ja heidän rakkauden purkauksistansa Kristusta
kohtaan, jotka suorastansa harmittivat häntä ainoastaan sen vuoksi,
että ne todistivat naisen rakkauden lihallisuutta. Samoin näki hän
tämän kirotun tunteenarkuuden ilmenevän yksin heidän taipuisassa
nöyryydessänsä, kuuli sen väräjävän heidän äänensä vienoudessa ja
huomasi sitä heidän maahan luoduissa silmissänsä ja niissä kohtaloonsa
alistuvissa kyynelissä, joita he vuodattivat aina kun hän moitti heitä
ankarammin.
Viskattuansa pois papillisen kauhtanansa poistui hän luostarikirkon
portista kulkien pitkin askelin ikäänkuin olisi hän paennut jotakin
vaaraa.
Pastori Marignanilla oli veljentytär, joka asui äitinsä kanssa eräässä
pienessä naapuritalossa. Tästä koetti hän kaikin voimin tehdä laupeuden
sisarta.
Tyttö oli kaunis, rajuluontoinen ja ivallinen. Pastorin saarnatessa hän
usein naureskeli ja kun pastori harmistui hänen käytökseensä, syleili
hän tätä rajusti puristaen häntä rintaansa vastaan, jolloin hän aina
koetti tahtomattansa vapautua tästä lujasta syleilystä, vaikka hän
silloin tunsikin sitä vienoa iloa, joka hänen sydämensä pohjassa
herätti tuon kaikissa miehissä uinailevan isyyden tunteen.
Tytön kanssa kyläpolkuja kävellessään puhui hän tälle usein Jumalasta,
siitä nimittäin, millaiseksi hän tämän oli ajatellut. Tyttö tuskin
kuuntelikaan häntä; katseli vain taivasta, heinikkoa ja kukkasia
silmistä säteilevällä elämänilolla. Joskus syöksyi hän tavoittamaan
jotakin lentävää elävää, jonka kiinni saatuansa palasi enon luo
huutaen: "katsos, eno, kuinka kaunis se on; oikein tekisi mieleni
suudella sitä!" Tämä hänen halunsa "suudella hyönteisiä" tahi sireenin
kukkasia harmitti, suututti ja kiihoitti pastoria, sillä tässäkin näki
hän tuon naisten sydämissä aina versovan hellyyden, jota näytti olevan
mahdoton hävittää.
Eräänä päivänä ilmoitti lukkarin leski, joka hoiti pastori Marignanin
taloutta, kaikella varovaisuudella, että hänen veljensä tyttärellä oli
rakastaja.
Pastori tunsi kauhistuvansa tästä uutisesta ja pysyi kotvan ikäänkuin
tukehtuneena unhottaen saippuan kasvoillensa, joita hän juuri oli
ajelemassa.
Saatuaan takaisin ajatus- ja puhekykynsä huudahti hän: "se ei ole
totta! te valehtelette, Mélanie!"
Mutta lukkarin emäntä laski käden sydämellensä sanoen: "tuomitkoon
minut taivaallinen Jumala, jos valehtelen teille, hra pastori. Minä
vakuutan teille, että hän rientää lemmenkohtaukseen joka ilta niin pian
kuin sisarenne on mennyt levolle. He tapaavat toisensa tuolla joen
rannalla. Teidän tarvitsee vain mennä sinne katsomaan illalla klo 10:n
ja keskiyön välillä."
Pastori lakkasi raappimasta leukaansa ja alkoi kävellä rajusti
huoneessa, kuten hän aina teki jotakin tärkeää miettiessänsä. Ja kun
hän sitten aikoi ryhtyä uudelleen ajamaan partaansa, leikkasi hän
itseänsä kolme kertaa ... nenästä korvaan saakka.
Koko päivän pysyi hän mykkänä ja kuohui harmista ja suuttumuksesta.
Hänen papilliseen vihaansa tuota voittamatonta rakkautta kohtaan
liittyi tytön siveellisen isän, suojelijan ja sielunpaimenen suuttumus
siitä, että tuollainen lapsi oli voinut pettää häntä ja tehdä hänelle
moiset kepposet. Se oli tuota itsekkäiden vanhempain suuttumusta sen
johdosta, että tytöt ilmoittavat valinneensa puolison itselleen heiltä
kysymättä ja vastoin heidän tahtoansa.
Päivällisen jälkeen koetti hän lukea hiukan, mutta ei voinut; kiukustui
vain yhä enemmän. Kun kello löi 10, otti hän keppinsä, peloittavan
tammisen sauvansa, jota hän aina käytti, kun hänen öisin täytyi lähteä
sairaitten luo. Hymähtäen katseli hän tuota hirmuisen suurta
myhkyrisauvaa, jota hän pyöritteli tukevassa maalaiskämmenessänsä
heilautellen sitä sangen uhkaavasti. Sitten nousi hän äkkiä ylös, puri
hammasta ja mätkäsi sillä erästä tuolia niin, että selkänoja
haljenneena lensi lattialle.
Jo avasi hän oven lähteäksensä ulos, mutta seisahtui kynnykselle
hämmästyneenä kovin harvinaisen kauniista kuutamosta.
Ollen kiihkosieluja, joita nuo runolliset uneksijat, vanhat
kirkko-isämme, nähtävästi ovat olleet, tunsi hän äkkiä itsensä
hajamieliseksi ja liikutetuksi kalpean yön suuremmoisesta ja kirkkaasta
kauneudesta.
Hänen pienessä puutarhassansa kylpi kaikki kuun vienossa hohteessa;
siinä seisoivat rivissä hedelmäpuut heittäen puistokäytävälle varjot
pitkistä, kapeista oksistansa, jotka tuskin vielä vihersivät;
jättimäiset kaprifoliot, jotka kiertelivät ylös talon seinämiä,
uhosivat hienoja ja hieman imeliä tuoksujansa täyttäen koko valoisan ja
haalean, ehtoisen ilman jonkunlaisella lemulla.
Pastori hengitti pitkään ... ahmien ilmaa kuin juopot viiniä ...
ja asteli virkistyneenä ja ihmeissänsä aivan verkkaisin askelin
eteenpäin ... melkein unhottaen veljensä tyttären.
Kedolle tultuansa pysähtyi hän katselemaan, kuinka koko lakeus välkkyi
tuota viehättävää hohdetta ja näytti ikäänkuin kylpevän selkeän yön
suloisessa ja vienossa viehkeydessä. Sammakkojen lyhyt ja metallimainen
kurnutus kuului alinomaa jonkun matkan päästä ja tähän yhtyi kaukaisten
satakielten keveä ja väräjävä liverrys, joka saattaa meidät
unelmoimaan, pakottaa meitä ajattelemaan elämän kauneutta ja joka
tuntuu ikäänkuin luodulta kuutamon houkutusta ja vaihdettuja suudelmia
varten.
Miksi kietoo Jumala maailman moiseen puoliharsoon? Miksi nämä sydämen
väristykset, nämä sielun liikutukset ja tämä lihan heikontuva
raukeneminen?
Miksi kaikki tämä laaja viehätys, josta ihmiset eivät kuitenkaan näe
mitään, kun makaavat vuoteissansa kaikessa rauhassa? Ketä varten oli
siis aiottu tämä yliluonnollinen näytäntö, tämä taivaasta maan päälle
viskattu runouden runsaus?
Pastori ei sitä ymmärtänyt.
Mutta silloin näkyi tuolla alhaalla joen rannalla, välkkyvään
valkoiseen usmaan kiedottujen puiden siimeskaaren alla, kahden
rinnakkain astelevan ihmisolennon varjot.
Mies oli hiukan pitempi naista jonka kaulan ympäri hän oli laskenut
kätensä ja jota hän tuon tuostakin otsalle suuteli. He loivat äkkiä
elon tähän liikkumattomaan luontoon, joka heidät ympäröi kuin heitä
varten luotu jumalallinen kehys. He näyttivät sulautuneen yhdeksi
olennoksi, jota ainoaa varten tämä vilpoisa, hiljainen yö oli aiottu ja
he lähestyivät sieltä kuin elävä luojan lähettämä vastaus pastorin
tekemään kysymykseen.
Sykkivin sydämin ja hämmästyneenä jäi hän seisomaan luullen näkevänsä
jonkun raamatullisen kuvan, joka muistutti Ruutin ja Boasin rakkauden
historiaa ja toteutti Jumalan tahdon sellaisessa suuressa ihanuudessa,
mistä pyhät kirjat tietävät kertoa. Hänen päässänsä alkoi hymistä
Korkean Veisun runolliset säkeet, kiihkeät huudahdukset, vetoamiset
lihan oikeuteen ja pastori lähti kävelemään sydämen heikommin lyödessä,
Jumala ties, mistä syystä. Hän tunsi äkkiä itsensä heikoksi ja
raukeaksi ja hänen teki mielensä istua, jäädä siihen katselemaan ja
ihailemaan luojaa hänen luomistöissänsä.
Tuolla alhaalla, missä pieni joki kierteli kimaltelevana, seisoi
mahtava mutkitteleva poppelikujanne. Hieno valkea usva, jonka läpi kuun
hopeiset säteet välkkyvinä paistoivat, leijui rantarinteiden yli
kiehtoen koko joen mutkaisen uoman jonkunlaiseen kevyeen ja kuultavaan
harsoon.
Pastori pysähtyi vielä kerran tuntien sielunsa syvyydessä asti yhäti
kasvavaa ja vastustamatonta heltymistä.
Ja hänet valtasi epäilys ja epämääräinen levottomuus: hän tunsi
sydämessänsä syntyvän erään noita kysymyksiä, joita hän toisinaan
asetti itsellensä.
Miksi on luoja kaiken tämän tehnyt? kysyi hän. Jos yö kerran on
määrätty unta, tiedottomuutta, lepoa ja kaiken unhotusta varten, niin
miksi tehdä se päivää viehättävämmäksi, huomenkoittoa ja iltaa
suloisemmaksi, ja miksi sytyttää tuo hiljainen ja viehkeä tähtöinen
tuolla, joka näyttää aurinkoa runollisemmalta ja suorastaan määrätyltä
vienolla tuikkeellansa päivän sijasta valaisemaan hienoja ja
salaperäisiä asioita? Miksi sytyttää se tuota usvaharsoa noin
läpikuultavaksi tekemään?
Miksi ei tuo laululinnuista etevin livertelijä voi levätä niin kuin
kaikki muut linnut, vaan koroittaa äänensä tuollaisen samean usman
keskestä? Ja miksi koko tämän tulista tunnetta palavan laulun huumaava
runous?
Ja hän sanoi itseksensä, että "ehkä on Jumala luonut tällaiset yöt
verhotaksensa ihmisten rakkauden jonkunlaisella ihanteellisuudella."
Hän väistyi syrjään tuon syleilevän ja häntä yhä lähestyvän pariskunnan
tieltä. Olihan se hänen oman veljensä tytär. Mutta hän kysyi
itseltänsä, eikö tuo sittenkin ollut vastoin Jumalan tahtoa. Vaan
kieltäisikö Hän rakkauden, joka varta vasten ympäröi sen tällaisella
ihanuudella?
Sangen liikutettuna ja melkeinpä häpeissään pakeni pastori pois
ikäänkuin olisi hän tunkeutunut temppeliin, johon hänellä ei ollut
oikeutta astua sisään.