Jean de Valnoix on eräs ystävistäni, jota minun toisinaan on tapana
käydä tervehtimässä. Hän asuu pienessä talossansa, joka sijaitsee
keskellä metsää ... siellä joen varrella. Sinne oli hän vetäynyt
elettyänsä viisitoista vuotta hurjaa elämää pääkaupungissa. Äkkiä
kyllästyi hän huvituksiin, illallisiin, miehiin, naisiin, korttipeliin
ja kaikkeen ja muutti syntymäkotiinsa.
Meitä on pari kolme tuttavaa, jotka silloin tällöin vietämme pari kolme
viikkoa hänen luonansa. Hän ilahtuu aina nähdessänsä meidän saapuvan ja
jää taas mielellänsä yksin, kun me jätämme talon.
Viime viikolla matkustin minä taas hänen luoksensa ja hän
vastaanottikin minut avosylin. Aikamme vietimme milloin yhdessä,
milloin erikseen. Tavallisesti istui hän lukien jotakin, minulla taas
oli kirjoitustöitä. Illoin istuimme jutellen yhdessä keskiyöhön saakka.
Tukahduttavan helteisen päivän jälkeen istuimme viime tiistaina noin
klo 9 illalla joen rannalla katsellen, kuinka virta huuhtoi jalkojamme.
Vaihdoimme siinä sangen hämäriä mielipiteitä taivaan tähdistä, jotka
kylpivät tuolla virran välkkyvässä kalvossa ja näyttivät uiskentelevan
edessämme. Vaihdetut mielipiteet olivat tosiaankin sangen hämäriä,
sekavia ja lyhyitä, sillä molemmat olimme me kovin tyhmällä, väsyneellä
ja veltolla tuulella. Minä hellyin miettiessäni aurinkoa, joka --
tähtitieteilijäin mukaan -- kuolee pois Suuren Karhun taakse.
Ainoastaan valoisimpina öinä näkyy se jossakin pohjoisemmassa, niin
kalpeaksi se muka muuttuu. Hiukankin pilvisinä iltoina se häviää
kerrassaan vaikuttaen luontoon ihan kuolettavasti. Sitten koetimme
kuvitella mielessämme noiden kaukaisten maailmain asukkaita, näiden
ulkomuotoa, joka tuntui mahdottomalta edes kuvitellakaan, näiden
arvaamattomia luonnonlahjoja, näiden tuntemattomia elimistöjä, siellä
löytyvää eläimistöä ja kasvikuntaa sekä kaikkia lajia, valtakuntia,
olemuksia ja aineita, mitä ihmisen haaveksiva mielikuvitus vain keksiä
voi. Äkkiä kuului kaukainen huuto:
-- Herra, herra, hoi!
-- Täällä, Baptiste, vastasi Jean.
Tultuansa luo selitti palvelija:
-- Siellä on taas se herran mustilaisnainen.
Ystäväni ratkesi nauramaan ja nauroi kuin hullu, vaikka hän ei muuten
juuri naurajia ollut. Sitten kysyi hän:
-- Onko meillä siis tänään heinäkuun 19 päivä?
-- On, herra.
-- Hyvä on. Käske hänen odottaa hiukan. Tarjoa hänelle illallinen.
Kymmenen minuutin kuluttua olemme kotona.
Palvelijan mentyä tarttui hän käsivarteeni sanoen:
-- Palatkaamme hiljalleen kotiin. Matkalla voin kertoa sinulle tarinan
hänestä.
Seitsemän vuotta sitten eli toisin sanoen samana vuonna, jolloin
saavuin tänne syntymäkotiini, läksin eräänä iltana kävelemään metsäistä
ajotietä myöten. Ilma oli kaunis niinkuin on ollut tänäänkin.
Verkalleen astuin suurten puiden alla tarkastellen oksien läpi
tuikkivia tähtösiä ja hengitin ahmimalla keuhkoni täyteen illan
rauhallista, metsäisten tuoksujen täyttämää ilmaa.
Pariisin olin minä juuri jättänyt ainiaaksi. Olin näet väsynyt,
kerrassansa väsynyt ja sanomattomasti kyllästynyt kaikkiin niihin
tuhmuuksiin, alhaisiin ja likaisiin huvituksiin, joita olin siellä
nähnyt ja joihin olin ottanut osaa noin viidentoista vuoden aikana.
Kävelin kauvas, sangen kauvas synkän metsän läpi viepää, autiota tietä
myöten, joka tulee noin viidentoista kilometrin päässä olevasta
Crouzillen kylästä.
Äkkiä seisahtui suuri saksalainen koirani Bock, joka aina oli mukanani,
ja alkoi murista. Luulin jonkun ketun, suden tai metsäsian olevan
läheisyydessä ja hiivin hiljaa varpaillani eteenpäin, ett'en
askeleillani säikyttäisi otusta pois. Mutta samassa kuulin huutoja,
valittavia, pidätettyjä, vihlovia ihmishuutoja.
Varmaankin murhattiin tuolla metsikössä joku ja puristaen lujasti
oikeassa kädessäni olevaa raskasta tammikeppiä, joka oli oikea
pahkasauva, läksin juoksemaan huutoa kohti.
Kuulin jo voihkeita, jotka kuulustivat yhä selvemmiltä, vaikka
tavattoman kumeilta. Ne tulivat kai jostakin mökistä, ehkä jostakin
miilun-polttajan töllistä. Kolme askelta minun edelläni juoksi koirani
Bock, milloin pysähtyen, milloin peräytyen ja yhäti kiihoittuneena
muristen. Äkkiä salpasi meiltä tien eräs toinen suuri musta koira,
jonka silmät kiiluivat kuin tuliset hiilet pimeässä. Näinpä varsin
hyvin valkeat torahampaatkin, jotka loistivat sen avonaisessa kidassa.
Sauva ojona ryntäsin minä koiraa vastaan, mutta samassa oli Bock jo
käynyt sen niskaan ja molemmat pyörivät ne nyt äristen maassa kidat
vuorotellen toistensa niskassa. Minä riensin eteenpäin ja olin tölmätä
tiellä makaavaan hevoskaakkiin. Pysähdyin kovin hämmästyneenä tutkimaan
elukkaa ja huomasin edessäni vankkurit eli jonkunlaisen pyörillä
kuljetettavan huoneen, jommoisia ilveilijäseurat ja ulkolaiset
kulkukauppiaat käyttävät maaseudulla matkustaessansa markkinoilta
markkinoille.
Nuo yhä jatkuvat vihlovat huudot tulivat sieltä vankkurein sisältä. Kun
sisäänkäytävä oli vastakkaisella puolella, kiersin minä tämän katetun
ajopelin ja nousin äkkiä ylös puuportaita myöten, jotka veivät
vankkurin ovelle, mutta olin samassa kompastua pahantekijään.
Näky vaikutti minuun niin oudosti, ett'en alussa ymmärtänyt mitään.
Eräs polvillaan oleva mies näytti rukoilevan hartaasti. Vankkurein
sisälle tehdyllä vuoteella taas lepäsi kyljellänsä joku puolipaljas
olento, itseänsä väännellen; hänen kasvojansa oli minun mahdoton
erottaa, sillä alinomaa hän liikahteli, vääntelihe ja ulvoi.
Se oli vaimo lapsivuoteessa.
Niin pian kuin minulle oli selvennyt tämän tapahtuman laatu, joka nuo
voihkeet aiheutti, huomautin minä läsnäolostani; mies, joku höpertynyt
marseillelainen, kääntyi päin ja rukoili minua pelastamaan hänet ja
tuon poloisen vaimon luvaten lukemattomin sanoin palkita työni vaikka
millä tavoin. Minä, joka en koskaan ollut nähnyt synnytystä enkä ikinä
ollut auttanut ketään naista enkä narttua, en kissaa enkä koiraa
tällaisessa tilaisuudessa, selitin hänelle kykenemättömyyteni asiassa
ja katselin kummastellen tuota olentoa, joka vuoteellansa yhä huusi
niin sydäntä särkevästi.
Voitettuani jälleen kylmäverisyyteni, kysyin hätäytyneeltä mieheltä,
miks'ei hän ole jatkanut matkaa seuraavaan kylään saakka. Hevonen oli
tiellä kompastunut erääseen maanhalkeamaan ja nyrjäyttänyt jalkansa
niin pahasti, ett'ei se jaksanut enää nousta seisoalleen, selitti mies.
-- Mitä siitä, sanoin minä, onhan meitä nyt kaksi miestä; vetäkäämme
nainen vankkureineen minun luokseni.
Koirain rähinä pakotti meidät samassa kömpimään ulos vankkureista ja
minun täytyi erottaa ne niin ankarilla sauvaniskuilla, että pelkäsin
niiden heittävän henkensä. Sitten pälkähti päähäni valjastaa ne
avuksemme, toinen oikealle, toinen vasemmalle puolen vankkureja.
Kymmenen minuutin kuluttua oli kaikki valmiina ja hiljalleen lähti
ajopeli liikkeelle netkahdellen ja tärähdellen syvissä maantiekuopissa
niin tuntuvasti, että vaimoparan olisi toisinaan luullut kylkiluunsa
katkaisevan.
Voi sitä matkantekoa, ystäväni! Hengästyneinä ja hiessäpäin röhisten,
jopa joskus kompastuenkin livettävällä savitiellä, vedimme me
vankkureita pimeässä, sillä aikaa kuin koirat huohottivat jaloissamme
kuin palkeet.
Vasta kolmen tunnin kuluttua saavuimme tänne linnakartanoon. Portille
tullessamme lakkasi vaimo vaikeroimasta. Äiti ja lapsi voivat kumpikin
hyvin.
Pian saivat he hyvän vuoteen ja sitten lähetin rengin noutamaan
lääkäriä, sillä välin kuin marseillelainen, joka taas tunsi itsensä
rauhoittuneeksi, iloiseksi ja lohdulliseksi, söi itsensä melkein
tukehduksiin ja joi itsensä patahumalaan juhliessansa onnellista
synnytystä.
Vastasyntynyt oli tyttölapsi.
Viikkokauden saivat he sitten asua talossa. Äiti, neiti Elmire, oli
erittäin tarkka unissa ennustaja ja lupasi minulle sanomattoman paljo
onnea ja loppumattoman pitkää elämää.
Seuraavana vuonna ja täsmälleen saman päivän illalla tuli sama
palvelija, joka juuri kävi kutsumassa meitä, päivällisen jälkeen
luokseni tupakkahuoneeseen ilmoittaen:
-- Se viime vuotinen mustalaisnainen on täällä ja tahtoisi kiittää
herraa.
Käskin hänen tulla sisään ja hämmästyin huomatessani hänen vierellänsä
pitkän, tukevan, valkoverisen nuoren miehen jostakin pohjoisesta
maakunnastamme; tervehtiessään selitti tämä olevansa joukkueen päämies.
Hän oli kuullut hyvyydestäni neiti Elmireä kohtaan eikä tahtonut antaa
tämän vuosipäivän mennä käymättä minua kiittämässä ja osoittamatta
hänkin puolestansa kiitollisuuttansa.
Käskin palvelijan saattamaan heidät kyökkiin illalliselle ja
valmistamaan heille yösijat. Seuraavana päivänä jatkoivat he matkaansa.
Sen jälkeen tulee tämä poloinen nainen joka vuosi samana päivänä
luokseni, tosin aina saman lapsen, erittäin sievän tyttösen kanssa,
mutta mukanansa aina joku uusi -- herrasmies. Ainoastaan yksi ainoa,
eräs auvergneläinen mies, joka omalla murteellansa kiitti ja kosteli
minua, tuli kahtena vuonna peräkkäin. Kaikkia näitä kutsuu tyttönen
isä-nimellä aivan samalla tapaa kuin me ranskalaiset annamme kaikille
mieshenkilöille nimityksen "herra". -- -- --
Niin olimmekin jo tulleet linnakartanoon ja huomasimme hämärissä kolme
varjoa seisovan rappusten luona odottamassa meitä.
Ylimmäisellä rapulla seisova olento tuli neljä askelta vastaamme,
tervehti suurellisesti ja sanoi:
-- Hra kreivi, me olemme tulleet tänne tänä muistopäivänä osoittamaan
teille kiitollisuuttamme...
Tällä kertaa oli se eräs belgialainen! Hänen jälkeensä koroitti
pienokainen äänensä kiittäen minua opetetulla ja sen vuoksi
teennäiseltä kuuluvalla kohteliaisuudella.
Tekeytyen viattomaksi pyysin minä neiti Elmiren hiukan sivulle ja
kysyin häneltä:
-- Onko tuo lapsenne isä?
-- Ei suinkaan, herra.
-- Onko hänen isänsä siis kuollut?
--- Ei suinkaan, herra. Kyllä me joskus vieläkin tapaamme toisemme. Hän
on santarmi.
-- Mitä sanotte? Tytön isä ei siis ollutkaan se marseillelainen, joka
oli seuralaisenne silloin synnytyksen aikana?
-- Eihän toki. Se juoppolalli varasti minulta vähät säästönikin.
-- Entäs santarmi, lapsen oikea isä, tunnustaako hän lapsensa?
-- Kyllä, herra, vieläpä hän rakastaakin tytärtänsä. Mutta hän ei voi
ottaa tätä luoksensa, sillä hänellä on -- muitakin lapsia ja oma vaimo.