Kun yltiöromanttikot, joihin monet ovat tahtoneet lukea myöskin
Victor Hugon, vaikka sen varsinainen ja perikuvallisin edustaja on
Théophile Gautier, olivat oikullisia eriskummallisuuksia, jopa
luonnottomuuksiakin kuvaamalla saattaneet tämän kirjallisen suunnan
huonoon huutoon, syntyi jo v. 1848 vallankumouksen jälkeen uusi
terveempi ja todellisuutta enemmän kunnioittava suunta vastapainoksi
edelliselle.
Tavallisesti käy tämä realismin nimellä, vaikka sen edustajia
laulurunouden alalla on yleisemmällä yhteisnimellä kutsuttu
parnassolaisiksi, joiden etevimpänä kykynä on pidetty _Catulle
Mendês'ia_. [Ensimäinen suomenkielinen näyte Mendèsia on tämän
sarjan 10. n:ona ("Valittuja novelleja I".)] Alussa esiytyivät realismin
periaatteelliset harrastajat yhtä jyrkillä, vastakkaisilla
mielipiteillä. Jos Gautier on muodostellut taiteellisen oppinsa
muutamiksi kiteytyneiksi tunnuslauseiksi, joiden lähtökohtana oli:
taide on olemassa taiteen vuoksi ja taiteen tehtävä on kuvata
kauneutta, niin opettivat realistisen suunnan filosofiset arvostelijat,
että "rumuus on kaunista" ja koska jokapäiväisessä elämässä on paljo
rumaa, on kirjailijan havaittava ja kuvattava elämän rumuutta.
Näin jyrkkänä esiytyi uusi suunta "Le Realisme"-nimisessä
aikakauskirjassa, joka alkoi ilmestyä 1856 ja kohdisti hyökkäyksensä
pääasiallisesti Hugohon ja Gautier'iin. Kun ensimäinen kiihkon puuska
oli ohi mennyt, tasausi uusi suunta siedettävämmäksi, esittäen joukon
mielipiteitä tosielämästä tehtyjen havaintojen merkityksestä
kaunokirjallisuudelle.
Todellinen ihmiselämä ja luonto ovat ensin ymmärrettävät ja havaittu
todellisuus mahdollisimman uskollisesti esitettävä. Ihmiset ovat
kuvattavat sellaisina kuin he ovat taikka millaisiksi perinnöllisyys,
syntyperä, kasvatus, elinkeinot, yhteiskunnalliset olot ja koko
ympäristö heidät muodostaa. Kirjailijan ei tarvitse ruveta heitä
ihannoimaan eikä George Sandin tavalla kuvaamaan ihmisiä sellaisina
kuin heidän hänen mielestään tulisi olla. Eikä hänen myöskään tule
esiytyä maailman parantajana ja mieteperäisenä runoilijana, vaan
esittäköön hän maailman ulkokohtaisesti ja merkitköön havaintonsa
tosiasioiksi. Mentiinpä vielä niinkin pitkälle, että suorastaan
halveksittiin muodon kauneutta.
Jos näihin ylläesitettyihin mielipiteihin lisäämme ne vaatimukset,
joita jo järkevämmät romanttikot olivat tehneet luonnekuvauksen
suhteellisuudesta y.m., niin onkin meillä uusiaikaisen, todellisemman
kertomarunouden kaunotiede pääpiirteissään määrättynä. Realistisen
suunnan jälkeläiset, n.k. naturalistit, jotka edelleen ovat jatkaneet
ja kehittäneet tätä kuvaustapaa, eivät mielestämme ole voineet esittää
mitään suurempia periaatteellisia lisiä tahi kumoavia muutoksia
edeltäjiensä määritelmille.
Kaikki kirjallisuushistorioitsijat ovat yhtä mieltä siitä, että Ranskan
uusiaikainen, realistinen novelli eli uutelo alkaa _Prosper
Mériméen_ (1803-1870) mestarillisista kertomuksista, joista parhaat
ovat jo suomeksikin saatavissa, nim. kokoelma nimeltä "Helmiä" (Otavan
kustantama), "Pariisin verihäät" (Otto Andersinin kustantama) ja
etevimpinä pidetyt, laajahkot novellit "Colomba" ja "Carmen"
(ilmestyneet tässä sarjassa 5-6 ja 11 numeroina). Hänen kyvystänsä ja
kertomistavastansa voi siis suomenkielinenkin lukija jo näiden nojalla
saada jokseenkin täydellisen käsityksen.
Realistisen romaanin suurmestarina on täydellä syyllä pidetty
_Honoré de Balzacia_ (1799-1850), jonka tarkka ja luotettava
havainnollisuus, älykäs sydänten tutkistelu ja oikea, suhteellinen
luonnekuvaus tekevät hänen parhaat romaaninsa tosi-ansiokkaiksi ja
vielä tänäkin päivänä arvoltansa pysyviksi. Läheisessä tulevaisuudessa
saanee suomenkielinenkin kirjallinen yleisö ja nuoriso vihdoin
tilaisuuden omalla kielellänsä tutustua tämänkin maailmankirjailijan
etevimpiin romaaneihin.
Balzacin lahjakkaampana seuraajana realistisen romaanin alalla pidetään
yleisesti _Gustave Flaubert'ia_ (1821-80), jonka tunnetuimmatkin
ja ehdottomasti maailmankirjallisuuteen luettavat romaanit "Rouva
Bovary" ja "Salambo", sen pahempi, vielä ovat suomeksi kääntämättä.
Historiallisia romaaneja löytyy tosin jo paljo ja näiden joukossa
useita eteviäkin. Myöskin vanhanajan historian alalta on
maailmankirjallisuudessa muutamia tarkkoihin tutkimuksiin perustuvia ja
rikkaalla mielikuvituksella hienotuntoisesti ja älykkäästi
täydennettyjä kuvauksia, kuten esim. Ebersin "Homo sum" ja Rydbergin
"Viimeinen ateenalainen" (molemmat suomeksi saatavissa). Mutta löytyy
meilläkin luettuja kirjallisuushistorioitsijoita, joiden mielestä
Flaubert'in romaani "Salambo" on nerokkain kaikista vanhempaa historiaa
käsittelevistä kertomuksista, olletikin kun se sitä paitsi perustuu
mitä laajaperäisimpiin ja tarkimpiin tutkimuksiin.
Realistisen suunnan hienontajina ja melkeinpä
naturalistisen Emile Zolan vastakohtana on meidän pidettävä sellaisia
kirjailijoita kuin _Daudet_, veljekset _Goncourt, Bourget_ y.m.,
joista ainoastaan Daudet on suomalaiselle yleisölle tuttu teosten kautta,
joita täydellä syyllä voidaan pitää maailmankirjallisuuteen luettavina
nerontuotteina, nim. "Fromont nuorempi ja Risler vanhempi", "Tarasconin
Tartarin", "Kirjeitä myllyltäni", "Kuvaelmia ja kertomuksia" ja
"Seine-virran laivuri".
* * * * *
Flaubertin oppilaita oli alkuansa se novellikirjailija, jonka runsaasta
ja kuumeellisesta tuotannosta tässä tarjoamme ensimäisen valikoiman
suomenkielisessä asussa. Flaubert oli näet Maupassantin kummisetänä ja
perheen vanhana tuttavana joutunut läheisimpiin suhteisiin kirjallisia
taipumuksia osoittavan nuorukaisen kanssa, jonka aikaisempia, epäkypsiä
sommitelmia hän arvosteli ja hylkäsi, johtaen kirjailijan alkua
vapaaseen, itsenäiseen luomiseen.
_H.R. Albert Guy de Maupassant_ syntyi 5 päivänä elokuuta 1850
Miromesnilin linnakartanossa Normandiassa (Ali-Seinen dep.); hänen
isänsä oli vanhaa lotringilaista aatelissukua. Koulua kävi hän ensin
Yvetot'issa ja tuli ylioppilaaksi Rouenista. Alussa hän aikoi
virkauralle, mutta kun ranskalais-saksalainen sota syttyi 1870,
keskeytti hän opintonsa ja astui vapaaehtoisena sotaväkeen. Sodan
päätyttyä hänen tarkoituksensa oli jatkaa opintojansa, mutta runoilija
Bouilhet ja talonystävä Flaubert saivat hänet taivutetuksi antautumaan
kirjailijaksi.
Jo v. 1873 ovat eräät tietävinään hänen kyhäilleen kertomuksia ja
runoja, vaikka hän vasta seitsemän vuotta myöhemmin julkaisi ensimäisen
kokoelmansa runoja, joita kehutaan muodoltansa kauneiksi ja
sisällykseltänsä alkuperäisiksi: Runoja ei hän kuitenkaan sen koommin
kirjoittanut, vaan antautui kerrassaan kertomusten alalle sen jälkeen
kuin hän Zolan julkaisemissa, ranskalais-saksalaisen sodan tapahtumia
kuvaavissa "Médanin iltamissa" olleen "Talipallo" nimisen kertomuksen
johdosta oli huudettu nuoren Ranskan etevimmäksi novellikirjailijaksi.
Maupassantin tavattoman runsas tuotanto tapahtui v. 1881-91;
vuosikymmenen kuluessa julkaisi hän 27 nidosta novelleja, romaaneja ja
näytelmiä, joita viimemainittuja kuitenkin on ainoastaan kaksi.
Novellikokoelmia on häneltä kaikkiansa ilmestynyt parikymmentä;
muutamina vuosina kolmekin nidosta à 300 sivua vuodessa.
[Nämä kokoelmat ilmestyivät seuraavassa järjestyksessä: Runoelmia
(1880), Tellier'in kahvila (novelleja, 1881), Neiti Fifi (nov.)
Suokurpan tarinoita ja Kuutamolla (nov. 1883), Päivän paisteessa
(matkakuvia Algeriasta ja Saharasta), Sisarukset Rondoli (nov.) ja
Neiti Harriet (nov. 1884); Naisten suosikki (romaani), Yvette (nov.),
Päivän ja yön tarinoita, Kertomuksia ja novelleja (1885); Pikku Roque
(nov.), Herra sukulainen (rom.), Toine (rom.) ja Valittuja kertomuksia
(1886); Mont-Oriol (rom.) ja Horla (nov. 1887); Pierre ja Jean (rom.),
Vetten päällä (tunnelmakuvia merimatkoilta) ja Rva Hussonin ruusupensas
(nov., 1888); Vasen käsi (nov.) ja Kova kuin kuolema (nov., 1889);
Hyödytön kauneus (nov.), Sydän (rom.) ja Vaeltaja-elämää (matkakuvia,
1890); Musotte (3-näyt. näyt, kirjoitettu Jacques Normandin kanssa
yhdessä 1891); Avioliiton rauha (2-näyt. näytelmä, 1893); Isä Milon
(1898); Kolporttööri (1900) ja Erään porvarin sunnuntaipäivä (1900).]
Tällainen tavattoman kiihkoinen työskentely ei tietystikään voinut olla
vaikuttamatta muuten ruumiiltaan kookkaan ja voimakkaan miehen
terveyteen. Jo 1880-luvun lopulla huomataan hänen romaaneissansa "Kova
kuin kuolema" ja "Sydän" omituinen raskasmielisyyden tunne, joka
tammikuulla 1892 kehittyi aivotulehdukseksi ja teki ainoastaan
40-vuotisen kirjailijaneron mielenvikaiseksi. Tästä onnettomasta
tilasta pelasti hänet kuolema sentään jo heinäkuun 6 p. 1893.
Kirjailijan kuoltua on hänen jälkeenjääneistä papereistansa vielä
julkaistu 2-näytöksinen näytelmä "Avioliiton rauha" (esitetty Théâtre
français'in näyttämöllä s.v.) ja kertomukset "Isä Milon" (1898),
"Kolporttööri" ja "Erään porvarin sunnuntaipäivät" (1900). Maupassantin
koko tuotanto käsittää siis kaikkiansa 31 nidosta.
Tästä hirvittävän runsaasta tuotteliaisuudestaan huolimatta säilytti
tekijä melkein aina sen mestarillisen selvän, lyhytsanaisen ja loistavan
tyylin, joka on tehnyt hänet maailmankuuluksi ranskalaisimpana, elämän
tuoreimpana ja välittömimpänä kertoilijanerona, mitä Ranskalla koskaan
on ollut keskiaikaisten kertoilijain, Rabelaisin, Lamartinen, Voltairen,
ja Prevost'in tapaisia kirjailijakykyjä. Pieneksi kunnioituksen
osoitteeksi onnettoman lopun saaneen kirjailijan muistolle on isänmaa
pystyttänyt hänelle kuvanveistäjä Verletin muovaaman muistopatsaan
Monceaun puistoon.
* * * * *
Jo ensimäisen, Talipallo-nimisen kertomuksensa johdosta oli Maupassant,
kuten jo mainitsimme, huudettu Flaubert'in jälkeläiseksi ja nuoren
Ranskan etevimmäksi novellikirjailijaksi, etupäässä sen terävän ja
purevan ivan ja samalla keveän, hauskan ja luontevan hyväntuulen
johdosta, joka antaa leimansa melkein koko hänen myöhemmällekin
runoudellensa. "Médanin iltamat", kokoelma kuvauksia viimeisestä
ranskalais-saksalaisesta sodasta, sai osaksensa tavattoman huomion,
sillä se käsitettiin uuden kirjallisen koulun taiteelliseksi
julistukseksi. Naturalistisen suunnan johtaja Zola oli tässä koonnut
ympärillensä puolikymmentä nuorta kykyä, joiden otaksuttiin omaksuvan
johtajan kirjalliset näkökannat ja yhteisvoimin rynnistävän
kirjalliselle sotatantereelle.
Mutta useimmat näistä löysivät kuitenkin piakkoin oman tiensä.
Ulkopuolella maansa rajoja ovat näistä ainoastaan K.J. Huysmans ja
Maupassant saavuttaneet mainetta. Ja jos ranskalaisten selvä, tuores
ja leikkisä kertoilijakyky kerran tunnustetaan realistisen
novellikirjallisuuden perikuvaksi, niin on Maupassant, tämän taiteen
tosi-ranskalaisimpina edustajina, myöskin maineensa ansainnut.
Maupassant ei ole mikään väitelmöivä kirjailija, kuten Huysmans, eikä
mikään naisellisesti hento sydänten ja sielujen tutkistelija, kuten
Bourget. Hän on miehekäs, ylevän rohkea, välitön ja hyväntuulinen vapaa
kertoilija, joka kuvaa hienosti havaitut, kirjavat kuvansa
ulkomaailmasta voimakkaan ja pettämättömän taiteellisen vaiston
johdolla. Mikään mietiskelijä hän ei ole, mutta taiteellisen
luomisvoiman suoni pulppuaa hänessä niin luonnonraittiina, vapaana ja
valmiina, että se runsaasti korvaa tuon yllämainitun puutteellisuuden.
Mitään yhtenäistä, vakiutunutta maailmankatsomusta käynee sangen
vaikeaksi muodostaa hänen kirjavien, elämäntuoreiden kertomustensa
nojalla, vaikka sellaiset suuret aatteet kuin elämä ja kuolema
vastakkaisina voimina ehkä voidaan katsoa hänen tuotantonsa
yleisimmiksi tunnusmerkeiksi ja pääaineiksi. Näiden sokeain ja
salaperäisten voimain kohtaloleikkiä osaa hän kuvata lukemattomilla,
uusilla tavoilla; pirteä ja tuores tyyli vaikuttaa sen, ett'ei lukija
suinkaan niihin kyllästy, vaan mielihyvällä antautuu seuraamaan tekijän
esittämää värien, tunteiden, tunnelmain ja ilmiöiden milloin vuolaan
keveää, milloin raskaammin joleaa pohjavirtausta. Toisinaan voi hän
kuvauksessansa olla ivallisen raaka ja kyynillinenkin aivan yhtä
tyynesti kuin Mériméekin kuvaa kauheita asioita lyhytsanaisella,
olympolaisella kylmäverisyydellänsä, välittämättä vähääkään siitä
epämiellyttävästä vaikutuksesta, jonka hän voi tehdä tunteellisemman
lukijan herkkään mieleen. Ja tuoreinta, elämäniloisinta kuvausta voi
äkkiä seurata toinen, missä ihmisten jokapäiväinen, toivoton taistelu
mahtavan suurkaupungin pyörteessä salaperäisellä tavalla lannistuu,
tylsistyy ja kehittyy suorastansa elämäntympeydeksi. Omituista kyllä
kuvaa hän nämä vastakkaiset sieluntilat yhtä voimakkaalla,
taiteellisella nautinnolla pysyen sentään aina aineensa yläpuolella,
kuten realististen kertoilijain tapa ylipäänsä on.
Georg Brandes, pohjoismaiden etevin kirjallisuuden arvostelija, pitää
Maupassantia, tätä kirjavien kuvien vivahdusrikkainta sepittäjää,
synnynnäisenä ja jo ensimäisessä novellissaan selvästi klassillisena
nerona. Kirkkaana kuin auringon paisteessa välkkyvä säilä, virtaa hänen
loistavan selvä kielensä jo alusta alkaen, sanoo hän, terveimmällä
tavalla osaa hän kuvata sairalloisimmatkin sieluntilat muutamin
valikoiduin maalaavin tai ivaavin piirtein. Toisten aikalaisten
monisanaiset, eri sieluntiloja tutkistelevat kuvaukset osaa hän muuttaa
toiminnaksi, päästen täten oikotietä tarkoitusperänsä päähän. Samaa
lyhytsanaista kuvaamistapaa hän käyttää myöskin ympäristöä
esittäessään, minkä vuoksi nämä sivukuvaukset eivät koskaan käy
ikäviksi.
Jo tuotantonsa alkuaikoina esiytyy hän niinikään sommittelun mestarina,
osaten aina säilyttää yhtenäisyyden niin hyvin novelleissansa kuin
romaaneissansa. Mestarin taito ilmenee juuri tällaisessa kokonaisuuden
ja yhtenäisyyden täydellisessä hallitsemisessa, jota aina on pidetty
ranskalaisten kertoilijain pääominaisuutena. Yhtä aito ranskalainen on
hän tavallisesti myöskin aihevalinnassansa ja jos hän ottaa tutummankin
aiheen käsitelläksensä, suorittaa hän sen useimmiten omalla,
itsenäisellä tavallansa. Syystä onkin sanottu, että Maupassantin
uuteloissa löydämme tuota vanhojen ranskalaisten kertoilijain vapaata
veitikkamaisuutta, vaikkakin tyyliltänsä täydellisempänä, kuten jo
hänen ensimäinen kertomuksensa sodan vaikutuksesta Rouen'in
asujamistoon v. 1870 selvästi todistaa.
Porvarillisen arvokkaisuuden ivailu ja koomillisuuden keksiminen
kaikessa ovat Maupassantin vahvimpia puolia, sen näemme esim. hänen
perhekuvauksestansa "Eräs poika", jossa tavallinen virkamiesperhe on
joutunut hänen ivansa esineeksi. Toisissa käsittelee hän taas
voimakkaan luonnonvietin purkauksia ja näiden seurauksia, äpärälapsia
(esim. kertomuksissa "Hra Duchoux" ja "Hyljätty") taikka
sukupuolivietin eläimellisyyttä (esim. Rva Baptiste, Pikku Roque,
Salama). Hienontuneena, vaikka yhäti vapaasanaisena esiytyy hän sentään
jo sellaisissa romaaneissansa kuin "Naisten suosikki" ja "Kova kuin
kuolema", joissa hän armotta riistää elämältä sen viehkeyden, millä
n.k. pyhä valhe on elon ehittänyt. "Eräs elämäntarina" (Une vie) taas
on hienon, kelpo naisen taistelua kylmän, raakaluontoisen aviomiehen
kanssa; Mont-Oriol samoin nuoren, hienotunteisen naisen taistelua
nuoresta miehestä, joka kevytmielisenä on häneen kyllästynyt ja etsii
tyydytyksensä mitättömän talonpoikaistytön luona. "Naisten suosikki" on
tarina typerästä, mutta kauniista miehestä, joka juuri kauneutensa ja
naisten avulla nousee yhteiskunnan huipuille, j.n.e.
Kun kirjailijan terveys jo 1880-luvun lopulla alkoi juonitella, täytyi
hänen jättää suurkaupungin kuluttava elämä ja etsiä parannusta
hermostollensa, alituiselle päänkivistyksellensä ja sisäisille
verenvuodoille luonnonhelmassa; alussa hän liikkui vesillä, sitten
siirtyi hän taas vuoristoon, jonka keveää ilmaa pidettiin
terveellisimpänä hänen keuhkoillensa. Näin sai tämä Normandian luonnon
mestarillinen kuvaaja tilaisuuden laajentaa havaintojensa piiriä ja
näin syntyivät sellaiset kokoelmat kuin novellikokoelma Afrikan
rannoilta "Päivän helteessä", tunnelmakokoelma "Vetten päällä",
novellit "Eräs ilta", "Käynti maalla" j.n.e. Näissä esiytyy
Maupassant aina tarkkana, tuoreena ja väririkkaana luonnonkuvaajana,
joka ehdottomasti vie voiton sellaiseltakin mestarilta kuin
Bourget on. Kuitenkin on tämä draamallisin Ranskan uudemmista
novellikirjailijoista, kuten Brandes hänestä sanoo, toisinaan
vastakohtansa Bourget'in tavalla antautunut sielunelämääkin
tutkistelemaan; siitä on meillä ainaisena todistuksena hänen teoksensa
"Sydän."
Mutta se mielettömyyden hengetär, joka oli johtanut hänet kirjoittamaan
sellaisia voimakkaita kuvauksia hulluuden hiipivästä kehityksestä
ihmissieluissa kuin esim. "Horla", "Eräs mielipuoli", "Ero" ja "Ken
tietää", kukisti etevän kirjailijan miehuutensa parhaassa ijässä.
Vähitellen enenevää raskasmielisyyttä seurasi sairalloinen mietiskely,
joka milloin ilmeni henkevänä, hellänä haaveiluna, milloin surullisen
raskaana synkkämielisyytenä, kunnes se alussa vuotta 1892
auttamattomasti pimitti kirjailijan henkisen elämän.
Maupassantin asema uudemmassa ranskalaisessa kirjallisuudessa käynee
ehkä jo ylläolevasta hahmoilusta selville. Arvostelijat ovat olleet
sitä määrittelevinään monellakin lailla. Hermostuneen sielunelämän
hienoimpana kuvaajana pidetään Edmond de Goncourtia; yhteiskunnallisen
elämän mahtavimpana, vakavimpana esittäjänä naturalististen
jättiromaanien kirjoittajaa Emile Zolata; taiteellisesti hienotunteisen
elämän tosiranskalainen kertoja _par préférence_ on A. Daudet,
tuo kyynelten lävitse hymyilevä runoilija, kuten hänestä kauniisti
on lausuttu; mutta ranskalaisin kaikista Ranskan uudemmista
novellikirjailijoista on Maupassant, jonka rinnalla Bourget on
maailmankansalainen ja Huysmans hollantilainen.
Suomentaja on parhaampansa mukaan koettanut saada esille tätä
Maupassantin tyyliä, jota ehkä ei ole niinkään helppo jäljitellä.
Ell'eivat ylempänä huomauttamamme ominaisuudet siitä ilmene, täytyy
hänen ottaa siitä syy. Kustantajan tarkoitus on jatkaa tätä
valikoimasarjaa, niin että suomalaisellakin yleisöllä ennen pitkää on
tilaisuus omalla kielellänsä tutustua tämän novellikirjallisuuden
mestarin kaikkiin etevämpiin teoksiin. Suomentaja ei voi muuta kuin
toivoa, että yleisö suosiolla vastaanottaa tämän kiitettävän yrityksen,
joka ehkä vaikuttaa hedelmöittävästi maamme omatakeiseenkin
kertomarunouteen.
_Suomentaja_.