Oli kevät. Käräjään lähtiessä oli lehmät päästetty ulos etsimään
ruokaansa. Aurinko paistoi keväisesti, kiuru lauleli ja jo alkoivat
urvut lehdiksi puheta.
Pirttipohjan väki vaelsi käräjistä kotiinsa. Yksinänsä kulki jokainen,
eikä kuulunut puhelua, ei naurua. Ainoastaan Pirhonen oli lyöttäytynyt
eukkonsa seuraan, ja Jumppanen koki pysytellä Susonsa takana sen
läheisyydessä. Mutta aivan äänettöminä vaelsivat nämäkin kaksi paria ja
eri teitä.
Mutta Susonkin mieli alkoi nyt lopullisesti heltyä. Hän ei vaan
löytänyt sanoja, että olisi päässyt sovinnollisen elämän alkuun. Siinä
miehensä edellä eväsnyytti kädessä kiirehtiessänsä ja puhelun alkua
miettiessänsä kuvastui hänen sielussansa koko asian kauheus semmoisena,
kuin Jumppanen oli sen oikeudessa unensa perusteella selittänyt. Sydän
heltyi ajatellessa mitä kaikkea hänen miehensä oli kärsinyt. Hän
kuivasi salaa kyyneleensä ja silloin tuli sovintopuheen alku aivan
itsestänsä. Hän ei näet voinut olla torumatta miestänsä hellällä
varotuksella:
"No mikä nyt pitikin miehen villitä semmoisille retkille! Kun alappa
nyt ja rupea piruksi ja sitte anna vielä nylkeä itsesi!"
Ei hän sitä aivan sanan mukaisesti tarkottanut, mutta ei osannut
paremminkaan säälitellä. Jumppanen mietiskeli vaan, ja vaikea oli
Susonkin jatkaa. Ei taas keksinyt semmoista tavallista, josta olisi yhä
heltyvä sisu antanut puhua. Paremman puutteessa täytyi siis lempeästi
nuhdella:
"Ja sitte vielä menee oikeudenkin edessä roikalehtamaan paljaalla
vereslihalla... jotta ei ole edes vaikka paitariepua päällä!"
Ei Jumppanen nyt osannut millään puolustautua: Hän koki vaan pysytellä
Suson kanssa hyvissä väleissä.
Niin jatkoivat he matkaansa kunnes tulivat Matkalammin päähän, näreen
puoliskojen luo. Siinä istahti Suso, avasi eväsnyyttinsä ja kehotti
Jumppastakin:
"Syö nyt sinäkin tuosta tuota pappilan rouvan antamaa otrarieskaa!"
Syötyänsä siinä lähtivät he sovinnossa jatkamaan matkaansa. Jouduttiin
tiehaaraan, jossa yhtyi käräjäpaikalta tuleva syrjätie. Siinä osui
heihin yhtymään Pirhosen pariskunta, joka oli valinnut eri tien, ettei
tarvitsisi Jumppasen matkueessa kulkea. Teki jo mieli lyöttäytyä yhteen
joukkoon, mutta mieli ei ollut aivan valmis, ja Pirhosen eukko ryhtyi
korjailemaan kengännauhojansa voidaksensa siten jättäytyä jälelle.
Nyt saapuivat molemmat parit veräjälle, josta alkoi Koistisen ja
Malisen raja-aita. Sen molemmilla puolilla oli polku, joten voi valita
kumman puolen hyvänsä. Jumppanen valitsi Koistisen puolisen polun ja
Pirhonen Malisen.
Tie oli metsäistä. Sekaisin kasvoi siinä koivua ja tuonta ja pihlajaa,
ja rauhallisena vaelsi kumpikin pariskunta. Jo läheni metsän reuna,
josta alkoi aho. Sen ahon keskellä oli iso muurahaiskeko.
Äkkiä alkaa silloin kuulua outoa mörinää aholta. Kulkijat eivät siihen
kääntäneet alussa huomiota, sillä mielessä liikkuivat helpotuksen
tunteet. Vasta ahoa lähestyessä sattuivat molemmat miehet arvelemaan
vaimoillensa:
"Koistisen iso härkäkin mörisee jo ulkona."
Mutta silloin tupsahtikin silmiin outo näky. Jumppanen sen huomasi
ensiksiki ja ärjäsi:
"Karhun vaivattava!"
Ja todellakin mörisi karhu muurahaiskeon ympärillä. Nyt kirosi
Pirhonenkin hätäytyneenä:
"Ja sillä eväällä onkin kuusi pentua, vaikka Kokko valehteli olevan
kaksi!"
Kulkijat olivat jähmettyä. Jumppanen selviytyi ensiksi ja ärjäsi
kauhuissansa lehmäänsä muistaen:
"Jos nyt ne pennut ovat päästäneet jo sen viimeisenkin lehmän
läävästä!"
Karhu ärjyi muurahaiskeolla ja repi maata. Pirhonenkin muisti lehmänsä
kohtalon, menetti harkintakykynsä ja syöksyi suin päin metsän peitossa
mökillensä päin kankea noutamaan ja huusi:
"Hae kanki, Jumppanen, ja tule apuun!... Hae sukkelaan kanki!"
Vaimot eivät kyenneet pakenemaankaan, Jumppanen tyrmistyi aluksi, mutta
selvisi pian siksi, että huomasi huutaa:
"Pirhonen!... Kuule Pirhonen! Elä heitä akkaasi yksinänsä!... Elä heitä
akkaasi tahi ei jää lehmän lypsäjää!"
Mutta ei Pirhonen kuullut, vaan ryntäsi kankea hakemaan ja pelastamaan
lehmäänsä. Karhu mörisi kamalasti. Jumppanen sieppasi aidasta aidaksen
ja yritti hätäissänsä syöksyä aholle, mutta aidas oli niin laho, että
tynkä vain jäi käteen. Kiroten viskasi hän senkin pois ja huusi
Pirhosen Liisalle:
"Tule h--tissä tälle puolen aidan ja juostaan tuosta heinätietä myöten
Koistisen nauriskuopan kautta pakoon!"
Liisa yritti kavuta aidan yli, mutta tarttui hameistansa kiini,
Jumppanen kiskasi hänet irti, että hame repesi, ja kolmin alkoivat he
juosta Koistisen nauriskuoppaa kohti. Jumppanen hoki juostessansa:
"Kunhan Mansikki saadaan korjuuseen ja minä ennätän suuttua, niin
näytän minä sille!"
Alkuaan hän ajatteli viedä akat turvaan nauriskuoppaan ja itse rientää
Mansikkia pelastamaan. Mutta kuopalle tultua olivat kaikki niin
kiihkoissansa, että kukaan ei kuoppaa huomannutkaan. Ohi juoksivat ja
vasta Immosen kasken luona hoksasi Jumppanen asian ja noitui
juostessansa Mansikin turvaksi:
"Pimitti näet selvän älyn niin että ei huomannut sitä Koistisen
kuoppaakaan, johon olisi vaikka nuo akat sullonut!"
Hengästyneenä saapuivat he Jumppasen mökille. Mansikki ynisi
karjapihalla, sillä se oli vainunnut karhun olevan likellä ja haki
suojaa. Tuohtuneena löi Jumppanen sitä takkavitsalla lautasille, ajoi
läävään ja riiteli:
"Etkö kestä läävässä, vaan lennät suoraan karhun suuhun!"
Pirhonen oli sillä välin pelastanut oman lehmänsä ja palannut kanki
kädessä aholle. Mutta kun Jumppasta ei näkynyt, ei auttanut muu, kun
palata mökille ja jättää karhu rauhaan. Palatessansa iski hän kangella
petäjän kylkeen ja ärjäsi karhua pelotellaksensa.
Muurahaiskeolta alkoi silloin kuulua entistä kamalampi mörinä. Se
kuului Jumppasenkin mökille. Suso kävi murheelliseksi ja Jumppanen
painui synkkänä tupakoimaan. Suso otti vanhan virsikirjan ja alkoi
veisata. Veisuuseen yhtyi lopulta Pirhosenkin Liisa.
* * * * *
Kauran kylvöaika lähestyi. Siementen itävyys oli koeteltu, ja harattiin
kauramaita.
Uusi sovintokausi alkoi nyt hiljaksensa valmistua Pirttipohjassa. Sen
tarpeen tunsi jokainen, mutta ei kenenkään sisu ollut vielä niin kypsi,
että olisi sallinut siitä puhua.
Eräänä päivänä tupakoi Jumppasen mökissä Pirttipohjan puheliain ja
pienin miehen rehvana, joka ujosteli pienuuttansa ja siksi kerskui
suuruudellansa. Tämä mies, Pekka Kuikka, otti nyt karhun puheeksi ja
sanoi:
"Ei sitä oikeastaan sitä niin suurta karhukarjaa ilkeä mennä yksinään
ryskyttämään tämä isokaan miehen härkä!"
Hän imasi savut, sylkäsi terhakasti ja kehasi:
"Mutta kun sitä oikein yksipuraisiksi heretään ja otetaan seipäät ja
niillä mojautetaan sivuille rietasta, niin kystä siitä pitää tulla!"
Hän valehteli nyt pitkän karhuhistorian, jonka hän lopetti näin:
"Mutta kun me kaikki Kuikan pojat tarrasimme sen emäkarhun partaan
yksimielisinä kuin yksi tuulen vihuri, niin takakäpälilleen istumaan
kapsahtivat pentukarhut ja armoa uikuttivat ja veli-Tahvo sanoi
silloin, jotta ollappa tuossa pilli millä puhaltaa, niin tanssia
pitäisi joka turrikkaan, että parta vaan leuhkaisi!"
Jumppasen hartiat olivat kumarassa ja piippu oli sammua.
"Vai mitä sinä Jumppanen ajattelet?... Niin jotta painostaako tämä asia
sinua, kun olet synkeä tuossa tupakkameiningissäsi?" kysyi silloin
Kuikka.
"Eipä tämä erikoisesti... Tämä on ainoastaan semmoista tavallista
tupakoimissynkkyyttä", epäsi Jumppanen. Kuikka selitti:
"Se on yksinpä tässä avioelämässäkin se yksipuraisuus semmoinen voima,
että ei siinä akka uskalla miehellensä torailla. Siinä Kuikankin
talossa jos vaan akka rupeaa rykimään ilman yskää ja minä vaan nostan
oikean miehen luonnon ja sanon että: ak-ka! niin letti ojona siinä akka
laputtaa ulkotöillensä!"
Jumppanen mietti. Kuikka puhui nyt Pirttipohjan yleisestä voimasta ja
kehui:
"Sitä tässä jo yhdessäkin suuremman puoleisessa miehessä asuu semmoinen
voima, minkä nyt tässä minunkin kokoisessa miehen jätkässä, niin mitä
sitte tässä koko Pirttipohjassa! Karhun tanssia siinä pitää petojen
tanssia, kun täältä nousee miestä kuin karpaloa mättään alta!... Siinä
se voima on siinä sovussa!... Silloin, kuule Jumppanen, ei tarvitse
muuta kuin vähä hönkäistä ja näyttää kurassia, niin häntänsä uneuttaa
karhu aholle, kun hätäpäissään lähtee pakoon latmistamaan!... Vai mitä
sinä Jumppanen syleksit?... Minä jo sanoin Pirhoselle: 'Pirhonen',
sanoin minä Pirhoselle, 'turvaannu sinä Pirhonen vaan Kuikkaan ja pole
rikki se eripuraisuus sen Jumppasen kanssa, ja Kuikka kun on
etukynnessä, niin suolla se vaan karhu soittaa mennessänsä!'..."
Jumppasella ei ollut vastaamista mitään. Kun Kuikka lähti, kypsytteli
Jumppanen taas sovinnon tarvetta, kuten Pirhonenkin. Kertakin hän taas
valitti Susollekin:
"Se on yleensäkin koko se varsinainen sovinto niin monien sakkojen ja
käräjöimisien takana täällä Pirttipohjassa!"
Mutta rehellisesti hän siihen pyrki ja koetti keksiä keinoa miten
lähestyä Pirhosta. Asia alkoi häntä painaa. Lisäksi harmittivat häntä
vielä maksamattomat viinat. Hän synkkeni viinalle yleensä ja uudisti
lupauksensa hävittää koko viinasauna.