XV

Mikko Pirhosen mökissä elettiin oikeastaan samanlaista elämää kuin

Jumppasenkin. Sielläkin kypsytettiin sovintoa, mutta vaikka Pirhonen

olikin Jumppasta liukkaampi mies, ei hänkään jaksanut alkuun päästä.

Mutta avioelämä ja -sopu oli rakentunut. Pirhonen oli käynyt maksamassa

käräjäkapat ja siltavoudin jyvät, palannut sieltä ja imeksi nyt

piippuansa onnellisena. Liisa kampasi pojan päätä.

"Panisit nyt nuo puhtaat alushousut jalkaasi!" kehotti hän tehtävänsä

lomassa miestänsä. Tämä tajusi onnensa. Kaikki oli rauhallista. Kissa

hyrräsi.

Niin oli perhe-elämä yhteiskuntajärjestyksen avulla pelastunut. Nyt oli

vielä yleinen naapurisopu kypsymättä.

Mutta molemmat miehet etsivät jo tilaisuutta missä saisivat toisiansa

tavata. Kerta he huomasivatkin toisensa metsässä, ja saadaksensa

aihetta pysähtyä toistensa lähettyville, ryhtyivät kuin sopimuksesta

kiskomaan virsutuohta, kumpikin tahollansa. Joskus kolauttivat

kirveellä koivuun ja sadattelivat sen huonotuohisuutta.

Vähä kerrassansa he sitte koivu koivulta likenivät. Mutta kun pääsivät

jo niin likitysten, että voi erottaa silmän valkuaisten välähdykset,

erosivat he eri suunnille ja kumpikin istahti ahollensa tekemään

virsuja. Se oli ensimäinen välitön sovintoyritys.

Kauvan saivat he etsiä toista yhtä sopivaa tilaisuutta. Mutta vihdoin

tarjoutui sekin: Heidän kauramaansa sattuivat olemaan nyt rajatusten.

Aita vaan sattui olemaan välissä. Eräänä päivänä huomasi Pirhonen

Jumppasen olevan siellä kyntämässä. Hänkin lähti omalle vainiollensa ja

alkoi kyntää.

He olivat alottaneet kynnön vastaisilta reunoilta, niin että vako

vaolta lähestyivät toisiansa. Ensimäinen päivä otti niin kovalle, että

täytyi lopettaa kesken päivän. Toisillensa eivät puhuneet, mutta sen

sijaan kiukutteli Pirhonen kerrankin ruunakopukallensa:

"Etkö sinä, pattijalka, pääse eteenpäin!... Kaurahan siinä ennättää

ripsille asti kasvaa ennen kun pääset toiseen paikkaan!"

Jumppanen tiesi sen olevan hänelle aiottua. Hän yritti sanoa sovittavan

sanan, mutta kun ei löytänyt, vaikka miten mietti, tuskastui hän

tammallensa ja ärjäsi:

"Etkö komppuroi siinä vaolla!"

Kohta kuului kyntömaalla ainainen riitely hevosten haukkumisen

muodossa. Hevosetkin tuskastuivat, luimistelivat korviansa. Jumppasen

tamma viuhautti jo häntäänsäkin. Pirhosen aura oli tarttunut kantoon

kiini ja kun Pirhonen silloin löi ruunaansa kyntövitsalla, ei tämä enää

sietänyt, vaan rupesi potkimaan.

Viimein ei Jumppanenkaan enää jaksanut kärsiä, vaan riisui tammansa,

ärjäsi sille ja laski syömään.

Hän palasi mökillensä, mutta ei mennyt tupaan, vaan lämmitti saunan.

Kylpyjä odotellessa istui hän saunan suulla päivän paisteessa ja

mietiksi sovinnon vaikeaa kysymystä. Sitte hän kylpi perinpohjaisen

kylvyn. Ei koskaan elämässä ollut hän niin juurtajaksaen kylpenyt.

Lauhtuneena palasikin hän mökkiinsä ja toivorikkaampana lähti hän

huomenna kynnöksellensä. Alku näytti lupaavalta. Pirhonenkin jo

hyvitteli ruunaansa:

"So, ruuna! So, so!... Elä nyt nelistä, jotta ei ennätä jälestä

hanttuuttaa!"

"No tamma! Prtuu! Otetaan tiero takaisin!" hyvitteli Jumppanenkin

hevostansa.

Mutta ennen päivän laskua oli nytkin työ lopetettava. Karhun mörinä

kuului aina vaan metsistä, ja Pirttipohja oli pelon vallassa. Ei

kenenkään karja ollut turvattu. Pakostakin oli pyrittävä

yksimielisyyteen.

Entistä raskaammin miettiä väänsi Jumppanenkin sitä asiaa. Alkoivat

siitä verkkaisat neuvottelut Suson kanssa. Jumppanen koki niillä pyrkiä

siihen, että Suso haettaisi Rönty-Kaisan kuppaamaan. Hän alkoi selittää

tautiansa, sanoen sen olevan veressä.

Suso katsahti mieheensä. Kovin se olikin näinä aikoina muuttunut, ei

tosin niin paljon ruumiillisesti kuin mieleltänsä. Hän huokasi.

Jumppanen sai siitä rohkeutta valaista kuppauksen tarvetta

selityksellä:

"Se tämänkään lihavan Juntusenkaan tauti ei hätkähdä muusta kuin

kuppuutuksesta!"

Sillä lailla oli jouduttu asian ytimeen ja nyt voi jo Jumppanen sanoa:

"Olisihan se Rönty-Kaisa kuppari!"

Mutta asiaa vaikeutti se, kun ei oltu varma Kaisan mielialasta. Kauvan

neuvoteltua lähetettiin poika tiedustamaan, joko Kaisalta oli lopussa

talven kerjuulla kootut leipävarat. Poika palasi ja sanoi, että lopussa

olivat. Se oli ilosanoma. Heti lähetettiin noutamaan Kaisaa. Tämä tuli

ilolla, ja niin alkoi Jumppasen lopullinen parantaminen.

* * * * *

Lämpimänä höyrysi nyt kuoppa. Jumppanen itse virui mahallansa leveällä

laudalla, jota käytettiin ruumislautana, ja Kaisa hääri sarviensa

kanssa. Niitä varustellen hän kehui:

"Niillä sarvilla on Kaisa ollut toisenkin kerran pirun kanssa

puskusilla, kun se rietas on imeytynyt ihmisen vereen... Mutta pois on

ruojan täytynyt verestä lähteä, kun Kaisa koko sarvivoimallansa päälle

hyökkää!"

"Siinä se nyt on! Johan minä arvasin, että sarvi se pitää olla sarvea

vastaan", riemastui Jumppanen itseksensä ja Kaisalta hän kysyi

ääneensä:

"Taitaa olla oikeaa sakramentillista työtä tämä sarvipään pois

imeminen?"

Kaisalla oli jo kuppuuveitsi valmiina. Hän kerskasi:

"Viimeksi kun imasin Mikko Pirhosenkin niskaan kaksitoista sarvea ja

luvut luvin, niin niin sanoi Mikkokin, jotta 'toista se olisi ollut jos

olisin sinut nainut tämän Liisan asemasta!'"

Jumppanen oudostui. Hän koetti urkkia syytä, miksi Pirhonen oli

kuppuuttanut. Varovasti kysyi hän:

"Vai oli se kuppuutuksillansa tämä Pirhonenkin! Ei suinkaan se sen

paljaan naimisasian tautta?"

Kaisa sanoi senkin olleen syynä, ja selitti vielä piippua täyttäessään

ja sytytyssavuja vetäessään, että Pirhonen ei ollut sanonut pääsevänsä

puheen alkuun eräässä tärkeässä asiassa.

Jumppanen ilostui siitä ja tiedusti:

"Ja lähtikö tuo Kaisan sarvipäätä pakoon Pirhosesta... se toinen

sarvipää?"

Kaisa uskoi puhuvansa totta vakuuttaessaan:

"No ei muuta näkynyt kuin häntä, kun livahti saunan ovesta pellolle.

Saunan katolla vaan rääkäsi kerran ja sinne tuntui Itkukalliolle päin

lähtevän lentää kahnuuttamaan! Ja paikalla sanoi Pirhonen

helpottaneen!"

Päästiin siitä jo työn alkuun. Kaisa imasi loppusavut piipusta ja alkoi

hakata Jumppasen selkään reikiä veren tulla. Sarvi sarven perästä

kiintyi Jumppasen selkään, ja kun niitä törötti siinä jo tusina, arveli

Kaisa riittävän.

Mutta Jumppanen halusi päästä Pirhosta terveemmäksi ja vaati imemään

toisen tusinan lisäksi. Kaisa pani välillä uuden tupakan ja siivosi

varpaittensa välit. Sen tehtyään lisäsi hän Jumppasen selkään toisen

tusinan sarvia. Selkä oli jo yhtenä sarvimetsänä. Kaisa otti

havuvastan, kylvetti sillä Jumppasen jalkapohjia ja loihti:

"Lähde lempo miehen luista,

kehno ihmisen lihasta!

Herkeä härisemästä,

tottele toran pidosta,

heitä kehno käräjän käynti

tämän miehen mahanahassa,

tämän jätkän jänterissä,

että saisi raukka rauhan,

säästyis suurista sakoista

sekä akkansa vihoista,

naapurinsa katehista,

nukkuisi levossa yönsä,

pötköttäisi niin kuin pölkky,

päivät työssä myllertäisi,

niin kuin karhu kankahalla,"

Hän aikoi jo lopettaa toimituksen, kun Jumppanen pyysi:

"Jos sinne keskiruumiillekin vielä imastaisi muutama varovaisuuden

vuoksi!"

Kaisa täytti pyynnön.

"Ja jos sitä suullistakin sakramenttia vielä annettaisi", pyysi

Jumppanen. Kaisa loihti:

"Heitä hullu huutaminen,

paha henki paukkaminen

tämän härän hartioilla,

Suson miehen selän takana!

Jos et lähde niin lähetän,

jos et poistu niin saat potkun!"

Toimitus oli lopussa. Kaisa kiskasi sarvet selästä, pesi verisen selän,

lakasi saunan havuilla, riisuutui, löi löylyn ja kylpi Jumppasen kansaa

herkullisen kylvyn.

* * * * *

Uutena miehenä kyntivät naapurukset seuraavana päivänä kauramaillansa.

Nyt he eivät enää hevosillensa riidelleet enempää kuin oli tarpeellista

maan kannokkuuden takia. Puheen alkuun eivät vieläkään päässeet.

Mutta jo seuraavana päivänä tapahtui käänne. He olivat jo likenneet

raja-aitaa ja lepuuttivat hevosiansa. Silloin asettuivat he raja-aitaa

vastaan seisomaan, kumpikin omalle puolellensa, noin viiden metrin

päähän toisistansa, tupakoivat siinä ja katselivat toistensa mullosta.

Noin puoli tuntia odottelivat he siinä asennossa alkua. Viimein teki

Jumppanen äkki päätöksen ja kysyi:

"Kyntämässäkö sinä olet?"

"Niinhän minä arvelin, että jos tuohon mullokseen olisi kylvää ripsua

niitä kauran akanoita, jos tuo miten kasvaisi!" vastasi Pirhonen

hyvillä mielin. Sen pitemmälle ei vielä päästy. Mutta kun olivat taas

tunnin kyntäneet ja hevoset lepäsivät, seisoivat he samoilla paikoin

samassa asemassa, ja nyt kysyi Pirhonen vuorostansa:

"Kyntämässäkös sitä sinäkin olet?"

"Ka sitähän minä arvelin, jotta jos tuo aho jotain törkyä kasvaisi, kun

häntä tonkii!" jurnutti Olli. Siihen loppui sen päivän yritys. Illalla

toki Jumppanen kehasi eukollensa, kuten Pirhonen häntä:

"Hyvä ja siivo mieshän se on tämä Pirhonen, vaikka sillä on ne omat

pahat puolensa."

* * * * *

Kirkkaana paistoi aurinko seuraavana päivänä. Rauhallisena lenteli

varis ja kuivumaan levitetyt lapsen rievut paistoivat valkeina

nurmella. Meskipehmeä lehmän kellon kilahdus aivan hiveli korvaa.

Miehet olivat nyt pysäyttäneet hevosensa veräjän kohdalla. Jumppanen

kömpi Pirhosen mullokselle ja poleksi paakkuja, muka tarkastaaksensa

miten kuohkeaa on multa. Sitten istahtivat he kivelle selin toisiinsa

ja hautoivat eilisen sovinnon ja puhelun jatkoa. Puoli tuntia

miettivät, ennen kun Jumppanen taas voi alkaa. Hän sanoa jörähti

selkänsä takana istuvalle Pirhoselle:

"On se kaunista maata tämä Pirttipohja, kun ei olisi vaan riitaa!"

Silloin pääsi Pirhosen kieli irti. Selin hän kyllä istui, mutta

rehellisellä mielellä hän innostui:

"On se kaunista!"

Molempien mieltä rupesi nyt omituisen ihanasti vellomaan, että ei

kumpikaan jaksanut enempää puhua. Hevoset saivat rauhassa levätä, kun

miehet nauttivat maan ihanuudesta.

* * * * *

Kului aika. Molemmat miehet sattuivat samalle työmaalle ja lepäsivät

nyt lojuen nurmella mahallaan ihan nenätysten. Jumppanen oli tarjonnut

Pirhoselle piipun perät ja Pirhonen Jumppaselle omansa. Nyt he

nauttivat tätä toistensa vierasvaraisuutta pureksien mälliänsä.

Ja siinä otti Jumppanen asian puheeksi. Hän ehdotti:

"Vaikka kyllä se on varovinta, että hävitetään se Itkukallion

viinasauna ja metsä poltetaan tervaksi!... Sillä kuka sitä muuten osaa

mennä takuuseen tästä syntisestä ihmisestänsä!"

Sitä oli Pirhonenkin ajatellut. Jumppanen vielä lisäsi:

"Niillä tavaroilla maksetaan ne Ökön viinat ja kun tätä veljeyttäkin ja

sovintoa nyt on näin piisalle asti, niin mikäs se on elää

pötköttäessä!"

Ja siinä päättivät he asian lopullisesti. Pirhonen rakensi sovintoa

edelleen. Hän lähti kiertämään Jumppasen saunan rakentamisasiaan, sillä

hän oli aikonut puuhata sitä varten talkoot ihan omin varoinensa. Hän

alkoi asian:

"Vielähän se sinäkin olet miesijässä oleva mies!"

"Ka onhan sitä niitä vielä elonpäiviä jälellä", karnautti toinen.

"Ja eikähän se tämä Susokaan ole vielä ihan ikäkulu!" läheni Pirhonen

asiaa, pureksi mälliä ja meni yhä likemmä sanoen:

"Vielähän se tämä Liisakin eilen tarvitsi saunaa."

Ujostutti aivan. Sitä salatakseen hän kehui:

"Niin jotta kuka sen tietää jos Susokin vielä terhistyy..."

"Vai vielä se Liisakin lisäsi sitä perikuntaansa!" älysi nyt Jumppanen

ja kysyi:

"Pojanko tuo toki teki?"

"Pojan!"

Sitte vaiettiin, kunnes Pirhonen taas lähestyi asiaa:

"Niin jotta jos Susokin vielä villiintyisi semmoisiin toimiin, niin ei

olisi kunnollista saunaa..."

Monesti oli Jumppastakin se jo huolestuttanut, mutta hän valitti:

"Eipä tässä ole ollut varsinaista tilaisuutta saunan tekoon, kun on

ollut vähin erin näitä maatöitäkin!"

Silloin Pirhonen ilmotti suoraan:

"Minä siitä näille pirttipohjalaisille juttusin, jotta jos tehtäisi

talkoolla se Jumppasen sauna, niin olisihan toki siltäkin kohdalta se

asia selvä."

Jumppanen iloitsi naapuristansa, ja huomenna lähetti hän Suson

lapsisaunoihin, viemään piirakoita ja verestä leipää Pirhosen Liisalle.

Sitä seuraavana päivänä lähetti hän ainoat voinsa papin voista ja

selitti:

"Sitä pitää semmoisesta naapurista osata kiittää ja antaa

kymmenyksensä!"

Ja vaimollensa hän vielä todisti:

"Se on jumalattoman rehti mies se Pirhonen! Saunatalkootkin lupasi

laittaa... niin että ei sinullakaan enää ole huolta perekunnan

puolesta!..."

* * * * *

Alkoi yleinen sovinnon teko. Hitaasti se kävi, mutta varmasti. Jokainen

sovitti omat asiansa.

Silloin huomattiin, että eräs pirttipohjalaisista puuttui. Tarvittiin

jo kuoharia ja silloin muistettiin, että Hilppa oli, kuten jo kerrottu,

erehdyksessä lähetetty ruunun kyydillä vieraaseen kylään. Heti

lähetettiin miehiä sitä noutamaan vaimonsa mökille omaistensa pariin.

Mutta vieraassa kylässä epäiltiin miehiä veijareiksi, sillä pidettiin

mahdottomana että on muka erehdytty niin hullusti, että oma mies on

lähetetty ruunun kyydillä vieraaseen maahan. Kahdet hakijat oli jo

palautettu ruunun kyydillä tyhjin toimin Pirttipohjaan ja lopuksi

kielletty useampia enää lähettämästä.

Mutta kuoharista oli kova puute. Täytyi ponnistaa viimeisetkin voimat.

Viimein yritys onnistuikin ja iloisena palasi Hilppa Pirttipohjaan,

jossa ensiksi joutui tekemisiin Pirhosen porsaiden kanssa ja sopi

välinsä hänen kanssansa.