XII

Oli jo sydäntalvi. Karhun tappo oli tyyten unohtunut. Koko Pirttipohja

oli ikäänkuin sairas. Käräjien tuloa odotettiin pelolla joka talossa.

Ja taas ilmestyi uusia kärajäaiheita.

Kerran siinä asioita miettiessänsä ja kun elämä oli synkkää ja

yksinäistä, ja kaikki se näytti johtuvan Jumppasesta, muisti Pirhonen

Jumppasen kostaneen tuomarin herrasväelle keksimällä tuomarille

haukkumanimen. Hän muisti miten paljo tuomari oli saanut siitä kärsiä

naurua ja ivaa. Hän otti varteen Jumppasen antaman esimerkin ja kahden

viikon ankaralla työllä oli hän keksinyt Jumppaselle sopivan

haukkumanimen. Tämä sai siitä tiedon, ja sai kuluttaa puoli kuukautta

ennen kun keksi Pirhoselle sattuvan haukkumanimen vastalahjaksi. Se

kiristi välit entistä huonommiksi ja viimein täytyi molempien haastaa

toisensa oikeuteen tästä uudesta asiasta.

Mutta talven ankarat voimat raastoivat väsymättä. Paksut lumipilvet

pimittivät taivasta ja väliin pimitti kylmä sumu kaiken. Korpit

taistelivat koirien kanssa vasikan ja kissan raadoista. Susia oli nähty

jo talojen läheisyydessä. Lunta oli vähä. Maa oli syvälle routautunut.

Mutasuotkin olivat niin roudan syömät, että mudan vetäjä ei päässyt

sulaan mutaan asti koskaan. Haudan kaivaja oli ainoa joka oli sinä

talvena nähnyt sulaa maata. Väkisinkin synkkenivät ihmisten mielet.

Kaikista synkin oli Olli Jumppanen. Yksin eli hän, yksin raatoi kuin

karhu. Eräänä päivänä hän taas väänsi tervasmaallansa, ja kun oli

väsynyt, istahti ja rupesi tapansa mukaan nureksimaan. Hän järkeili:

"Niin minä nyt elän kuin karhu. Yöt nukun saunakuopassa yksin kuin

karjusika ja päivät saa täällä myllertää!"

Kotvan mietittyänsä hän heltyi:

"Ja tuo Pirttipohjan ihana talvi vaan siinä silmien edessä paistattaa

päivää ja nytkin sillä on semmoiset pakkasen helyt, jotta jos olisi

Jumppasen elämä ja mieli ennallansa, ja jos minulla olisi häntä takana

ja harja niskassa, niin häntää huiskauttaisi ja harjaansa heilauttaisi

taas Jumppanen sille ihanuudelle."

Hän alkoi päivä päivältä miettiä miten pääsisi sovintoon joukkonsa

kanssa. Mutta siinä nousi vaikeus. Suso oli äkäinen ja hänenkään

sisunsa ei antanut puhua ja lepytellä, varsinkin sen näppylän takia.

Sadasti oli hän jo yrittänyt, mutta aina nousi luonto vastaan, ja

kärsimys lisääntyi.

Eräänä päivänä mietti hän taas sitä sovinnon hieromista. Hän jo

ajatteli miten sopia koko maailman kanssa ja järkeili:

"Mikähän siellä sisussa on, kun se ei anna alottaa vaikka miten

haluaisi?"

Viisi päivää aprikoituaan hoksasi hän sen ihan sattumalta. Hän

päätteli, että se on se kadotuksen vanha isäntä päässyt sinne

livahtamaan. Mietittyään asiaa kauvan aikaa uskoi hän lopulta:

"Se pujahti sinne siellä Itkukalliolla siinä Ökön viinassa... Se näet

oli sen itsensä sarvipään pesässä keitettyä viinaa... ja se Ököhän

olikin jo unessakin nähnyt sen nousevan kiven aita!"

Hän tutki Ökön unen moneen kertaan ja päätti:

"Vaikka se oli antavinaan Ökön potkaista hänet alas kalliolta, niin se

olikin vaan sillä kavaluutta, jotta ei älyttäisi, että hän kätkeysikin

viinaan!"

Moinen kavaluus häntä jo suututti. Hän moitti:

"Kun silläkin olisi rehellinen peli, jotta tulisi suoraan taloon kuin

renkiä pestaamaan, niin sittepähän olisi kunkin oma asia suostua, ja

silloin tämä tuhma pirttipohjalainenkin ymmärtäisi tuon asian, mutta

tämä kulkee kiertoteitä... ui ryökäle viinassakin niljakkana luikurina

kuin matikka!"

Kokonaisen viikon mietti hän nyt miten saada paholainen pois sisusta

ajetuksi. Sattuma johti mieleen pelastuksen keinon: Hän muisti

lautamies Juntusen puheet kuppuutuksesta. Valoa pilkahti sieluun.

Päätös oli valmis. Hän valitsi läjästä kaikista tervaisimmat puut

saunapuiksi ja laittoi niistä takan. Itseksensä hän laski

puolitosissaan:

"Kun se Rönty-Kaisa kuppaa pois sen pahan veren, niin nälkäkinhän sille

pahuukselle tulee; lähtee se pois sisusta ja jättää ihmisen rauhaan!"

Hän nosti tervatakan selkäänsä ja lähti kotiin kesken päivän. Keskellä

päivää lämmitti hän saunan ja lähetti vanhimman pojan hakemaan

Rönty-Kaisaa kuppariksi. Rauhottuneena odotti hän itse sen tuloa ja jo

vitkasi joskus Susoon, joka riiteli lapsille.

Viimein palasi poika ja Jumppanen jo kiirehti kysymään, joko se tuli.

"Ei se sano tulevansa enää milloinkaan, kun äiti on viskannut jäistä

vettä sen niskaan", selitti poika.

Jumppanen puhalsi savun suupielestänsä ja vaipui ajatuksiinsa.

Vasta ensi viikolla sai hän kuulia lähemmin kerrottavan Suson ja Kaisan

kahakasta avannolla.

* * * * *

Talvi oli kevääseen kallistumassa. Entistä surullisempaa oli elämä ja

entistä synkemmät Pirttipohjan olot. Käräjät lähestyivät, eikä tietty

miten niissä kellekin kävisi. Oli jo käräjien edelliset niin sanotut

painostusviikot.

Toivottomana oli Jumppanen taistellut ja koettanut masentaa sisussa

asuvaa henkeä. Viina ja Itkukallion asukas pyörivät alati mielessä. Hän

oli oikeastaan sairas. Hän kuvitteli mielessään, että kun hän saa

viinan vallan kukistetuksi Pirttipohjasta, niin hän juurittaa

tervaksiksi kaikki Itkukallion puut ja laittaa niistä tervahaudan, niin

että ei siellä enää ole näreen taintakaan, jonka juurella kykenisi

viinaa keittämään.

Mutta mieleen muistui, että voihan sitä muualla keittää. Siihenkin hän

mietti keinon, päätti:

"Sitte minä hakkuutan kaikki Pirttipohjan metsät, että ei jää kuin

paljas multa... Ja kaikki se rönty samaan tervahautaan!"

Sitä miettiessä hän riemuitsi:

"Siitä se syntyy kokko! Se kun palaa ja porottaa haudan pohjaa!... ja

kyllä siitä haudasta kun tuota tervaa tulla jötköttää, niin sitä tulee

yhtenä suurena jokena, jossa laivat vaan seilaavat ja valaskalat

uivat!"

Mutta hän tuli ajatelleeksi, mistä saisi tynnyreitä niin paljon, että

se tervan paljous saataisi korjuusen. Kauvan punnittuansa hän vihdoin

päätti:

"Eihän siihen riitä koko maailman puolikot! Tuo Vahvajärvi kuivataan ja

se lasketaan tervaa täyteen... Ja silloin se alkaa se Pirttipohjan

rikkaus rehentyä ja kukoistaa."

Hän unohti jo käräjätkin, kun innostelihe:

"Järvi on tervaa täynnä ja sitä myydään mikä ennätetään, ja on sitä

silloin Pirttipohjassa leipää!... Se rikkauden sanoma leviää ympäri

ristityn maailman ja silloin kokoontuu Pirttipohjaan koko maailman

ihanuus: kerjäläisiä alkaa tulvata avun pyyntöön ja harjulaista ja

rytkyläistä kaupan tekoon ja mustalaista hevosia vaihtamaan, jotta sitä

pitää tulla tien täydeltä ihan yhtenä jonona!... Minä silloin vaan

istua jöhötän rikkaana isäntänä ja kuppuutan joka lauvantai ja ajan

oriilla pyhänä kirkossa. Ja kerjäläisille minä käsken renkien ja

piikojen leikata semmoista leivän kimpaletta ja voimurikkaa kuin ne

ilkeävät ottaa."

Se huumasi ihan. Hän lupasi enemmän:

"Ja rakennutan niin suuren saunan että toista päätä saa lämmittää sillä

aikaa kun toisessa kylvetään, ja siellä saa joka ikinen kerjäläinen

kylpeä ja maata pehkuilla! ja kuppariakkaa pitää olla että vilisee ja

sarvisäkit vaan helisevät!... Ja lapsille ostetaan rytkyläiseltä

savikukkoja, jotta yksi piipitys vaan pitää taloista kuulua... Vie

pakana sitä Pirttipohjan rikkautta silloin!"

Hän nousi, teki riemuisan liikkeen ja vannoi:

"Ja silloin sen pitää Suson mielen sulaa ja olla kuin parasta

voinsulaa... Ja silloin se pitää Pirttipohjan maassa alkaa semmoinen

ijankaikkinen sovinto ja rauha, jotta rukoilemallakaan ei saisi

akkaansa riitelemään, eikä mies suuttuisi vaikka sitä vetäseisi

pärehalolla päähän!"

Nyt hän oli tyytyväinen pitkästä ajasta. Tulevaisuuden unelmain

huumaamana oli hän nyt valmis koettamaan viime keinoakin, että

Pirttipohja pelastuisi hänelle eikä hän sortuisi käräjissä. Hän tuli

ajatelleeksi poppamiehen luo menoa.

* * * * *

Niinä aikoina, joista tässä kirjassa on puhe, oli Pirttipohjassa, kuten

olemme huomanneet, jo täydellisesti kehittynyt yhteiskunta kaikkine

vikoinensa ja hyvine puolinensa. Kaikki kansallisen elämän ilmiöt

olivat jo muodostuneet ja kehittyivät alkutuoreutensa voimalla. Kerta

olikin Jumppanen Pirttipohjaansa ylistäessä tapansa mukaan sattunut

sotkeutumaan, niin että kieli sotki selvän ajatuksen ja hän tuli

sanoneeksi:

"Me olemme yleensä jo niin täydelliset tässä elämän rustauksessa, että

meillä on yksinpä tuokin täydellisyyden ihan täydellinen puute."

Pirttipohjan poppamiehistä oli Ruta-Leena kuuluisin. Hänen äitinsä oli

aikoinaan nostanut lemmen sekä Jumppaseen että Pirhoseen. Hän oli nyt

jo vanha ämmä, ja asui yksinänsä pikku tupapahasessansa, tien varrella

vähän loitommalla taloista, metsän keskellä. Useimmat avioliitot saivat

vieläkin alkunsa hänestä. Hänen luonansa kävivät myös varakkaammat,

nautinnon ja mukavuuden haluiset isäntämiehet kaapututtamassa päätänsä.

Tämä pään kaaputtaminen se oli Pirttipohjan suosituin kansallinen huvi.

Eräänä päivänä taivasteli Jumppanen hänen töllinsä edessä ja aprikoi:

"Auttaisikohan tuo näin ikämiehelle vielä, jos yrittäisi sitä keinoa

uudestaan?"

Itsestänsä hän oli oikeastaan varma, mutta epäili:

"Tai oikeastaan minun piti ajatella, jotta tehohteisikohan tuo Susoon

vielä... vaikka se tämä kieli taas sotki oikean ajatuksen."

Niin työntyi hän tölliin. Onnettomuudeksi sattui siellä olemaan

syrjäisiä. Laiskan mötkäleen näköinen talon isäntä Iisso Tuomainen oli

tullut kaapututtamaan päätänsä ja lojui nyt penkillä pää Leenan

sylissä. Jumppanen istahti pankolle. Ruta-Leena raaputti Iisson päätä

ja lauleli:

"Pikkuinen sittapörönen

pörisee oveni edessä.

Pörisee pikkuinen lintu;

pörisee, lentelee."

Hän jakasi hiukset ja raaputti ruoppaveitsellä Tuomaisen päätä jatkaen

puoli-laulaen, hyräillen:

"Si-iiltuvaa siinä on tuossa päässä... si-iiltuvaa siinä on sekä

saiva-aarta!"

Pitkänä pötkynä uinaili Iisso. Hiljaa! kysyi hän, kun kuuli

nisahduksen:

"Taasko sieltä löytyi?"

"Löytää se Leena elävät... Löytää se Le-eena", luiritteli taas

Ruta-Leena.

Ei koskaan ennen ollut Jumppanen kaivannut avio-onnea niin kuin nyt.

Hän näet muisti miten hellästi Susokin oli aikoinaan hänen päätänsä

kaaputellut. Valmis oli hän jo turvautumaan Leenankin apuun ja mietti

miten saada Iisso kuuntelemasta pois.

Rehellistä keinoa hän ei keksinyt. Viimein turvautui hän viekkauteen,

huomauttaen:

"Niin se minunkin sauna paloi, jotta en osannut arvellakaan!"

Toinen ei liikahdakaan, vaikka tajusi asian. Nyt jo lisäsi Jumppanen:

"Ja niinpä se on tämän sinunkin saunasi laita!"

Iisso Tuomainen alkoi miettiä ja kysyi kotvan kuluttua veltosti:

"Onko se syttynyt tuleen... minun sauna?"

"Ka mitäpäs tuossa nyt järkiään säikähtää!... Ennättäähän sitä sittekin

kun oma väki tuo sanan!" myönsi Jumppanen kaksimielisesti,

valehtelemista karttaen. Hetkisen kuluttua vääntäytyikin Tuomainen

istumaan ja sanoi:

"Kyllä se on herkkua tuo pään ruoputus! Kuka hänet lie keksinytkin."

Hän pani tupakan, selittäen sitä tehdessään:

"Pitää tästä sitte lähteä sitä saunan paloa sammuttamaan..."

Hän työntyi jo ulos, kun kysyi Jumppaselta:

"Päätä ruopututtamaanko sinä tulit?"

"Päätä."

Kotvasen sai Jumppanen jauhaa asiaansa, mutta selvisi viimein. Hän

valitti:

"Se tämän ikämiehen lempi jo on niin piintynyttä, jotta se ottaa ihan

lapaluille!"

Ruta-Leena kyhnehti hiljaksensa, kun ei olisi mitään kuullutkaan.

Ikäänkuin yksikseen vaan luritteli hiljaa, pankkoa pyyhkiä kyhnyttäen:

"Ottaa se lempi lapaluille... lapaluille se lempi ottaa... Hoh-hoi,

tätä vanhan elämän kytystystä!"

"Niin jotta jos Leena uskoisi sen vielä näin vanhan puoleiseen akkaan,

kuin Susoon, tehohtevan niin jos vielä sillä voimalla yrittäisi", pyysi

Jumppanen. Kotvan kytysteli Leena, mutta laskeutui sitte karsinaan, ja

loihti siellä aikansa laulaa hyräillen. Sitten loihtimisen loputtua

antoi hän Jumppaselle pienen lankapalan ja neuvoi:

"Leikkaa karvoja kissan hännästä, vuonnan saparosta. Leikkaa tilkku

paidastasi. Ota hevosen jouhea, ja sido ne kaikki tällä langalla yhteen

ja pistä tukko salaa Suson kengän kärkeen. Kolmen päivän perästä se jo

auttaa!"

Jumppanen huokasi helpotuksesta. Hän palkkasi vielä Ruta-Leenan

kuleksimaan taloissa Hölö-Heikin jälillä, mutta päinvastaisilla

asioilla kuin se.

Tarkasti täytti hän ohjeet ja odotti levollisesti kuopassansa. Mutta

hän oli tehnyt liika suuren tukun. Kun Suso yritti panna kenkiä

jalkaansa, puhui hän:

"Mitähän siellä on tuo toinen kengän kärki täynnä?"

Hän tutki asian, tarkasti kissan hännän, ja oitis älysi hän. Kiireesti

lähti hän vesipytyn kanssa kuopalle, paiskasi veden Jumppasen niskaan

ja sanoi:

"Tuosta saat! Vai vielä sinä kissan hännät keritset, pahan hengen

syöttiläs!"

Sen paremmin ei ollut Pirhosta auttanut Hölö-Heikin apu. Mutta molemmat

poppamiehet, Hölö-Heikki ja Ruta-Leena, tekivät toki kylällä ahkeraa

työtänsä.