XI

Nyt alkoi Pirttipohjassa kehkeytyä riita riidasta, asia asiasta, ja

kohta oli koko väestö noussut itseänsä vastaan. Asiat kehittyivät aivan

luonnollisesti.

Oli jo tullut talvi. Eräänä päivänä huuhtoi Suso pyykkiä avannolla, kun

Pirhosen Liisan oli tultava samalle asialle. Äänettöminä, vihaisina

huuhtoivat alussa, huljuttivat paitojansa avannossa, että vesi

vaahtosi. Mutta pian teki Liisa viittauksen kuudenteen käskyyn ja Suso

Luikurisen akkaan.

Siitä pienestä alusta nousi riita ja vähitellen tappelu, ja lopulta

vaimot syytivät kipoillansa avannosta toistensa päälle vettä, minkä

kerkesivät.

Ja sitä olisi kestänyt ties herra miten kauvan. Mutta silloin sattui

paikalle tulemaan Rönty-Kaisa joukkoinensa, piippu suussa ja vetäen

kahta nuorinta lastansa kelkassa. Hän pysähtyi asettamaan tappelua,

mutta vaimot eivät olleet tietävinänsäkään, vieläpä yltyivät ja

hyökkäsivät itse Kaisan kimppuun, ja nyt syntyi yleinen tappelu. Kaisan

nuorimmat lapset parkuivat pelosta, mutta vanhimmat luonnollisesti

toimivat äitinsä apuna, mättäen vettä Suson ja Liisan selkään ja

silmille. Tappelun ylimmillään ollessa ajoi paikalle Pirttipohjan

rytkyläinen Heikki Nissinen eli Pata-Heikki. Hän ajaa körötteli seisten

ränstyneen reslansa sevällä. Oitis sekaantui hän asiaan sanoilla:

"Prtuu!... Tappelevatko ne nämä akat?"

Hän pani nyt tupakan ja katseli rauhallisesti meteliä. Kun se alkoi

hiljetä, ryhtyi hän sovittelemaan kysyen:

"Eikö se vaikka tämä Jumppasen akka osta näitä saviastioita?"

Vastausta ei tullut. Rytkyläinen hieroi kauppaa edelleen, kehuen:

"Nyt olisikin ihan vereksiä kissan kuppeja ja vellivateja."

Kun riita ei hellittynyt, laskeutui Nissinen reslansa sevältä jäälle,

otti läjästä Suson märän paidan, levitti sen koholla pitäen ja neuvoi:

"Tämä onkin jo näkyy reikiä ja paikkoja täynnä... jo joutaa

rytkyläiselle!"

Akat riitelivät, mutta hän arvioi paitaa ja teki jo tarjouksenkin:

"Kissan kupin siitä voi antaa ja savikukon harjakkaiseksi."

Suso raivostui Nissiselle, joka oli hänen paitansa heikkoudet

paljastanut, viskasi vettä Nissisen niskaan, haukkuen häntä, ja repäsi

pois paitansa.

Rytkyläinen suuttui, uhkasi ruoskalla ja huusi:

"Tuolla minä voitelen teitä ympäri korvia joka ainoaa, että korvat

tälliä laulavat!"

Se lopetti akkojen sodan. Yhdessä nousivat he ruoska kädessä lähestyvää

yhteistä vihollista vastaan, kipat vettä täynnä, eikä Nissisen lopulta

auttanut muu kuin hypätä reslansa sevälle, piiskata koniansa ja ajaa

möskyten rantametsään. Rönty-Kaisakin oli likomärkä.

Tappelussa oli hän vielä pudottanut piipun varren avantoon. Se häntä

eniten kuohutti. Kun hän oli jo rantatöyräässä kelkkaansa ylös

nyhtämässä, uhkasi hän:

"Kaisan sarvilla niillä vaan ei enää kupata Jumppasen ja Pirhosen

selkiä, ei vaikka niiden veressä itse paholainen uisi!"

* * * * *

Turusen akka oli todellakin saanut esikoispojan, jota oli kauvan

halunnut. Jo naimisiin mennessä oli hänelle siitä povannut Kirppu-Matin

akka ja ennustanut odotetusta lapsesta tulevan niin julman työmiehen,

että se raataa kaikki Turusen maat pelloiksi ja auttaa muitakin

pirttipohjalaisia. Siksi olikin Turunen sanonut:

"Kun siitä kerran tulee niin julma pellon muokkaaja, niin sille pitää

panna nimeksi ihan Pellervo."

Eukkokin oli siihen mielellään suostunut, sillä hän Turusta ei yleensä

uskaltanut vastustaa. Ja nyt olivat ristiäiset. Jo ennen syntymistä oli

ajateltu kummiksi Pirhosen ja Jumppasen pariskuntaa.

Kun nyt ei kumpasellekaan ollut edeltäpäin annettu tuosta valinnasta

tietoa, olivatkin molemmat joukot saapuneet, luullen että toista ei

siellä ole. Turusen tupa oli vieraita täynnä. Pappi oli suorittanut

etutoimituksen: ottanut ryypyn ja juonut kahvit, ja kysyi jo

varovaisuuden vuoksi ovensuussa istuvaa isäntä Moilasta tarkottaen:

"Montako lypsävää tällä Heikki Moilasella tänä vuotena on?"

Kaikkien silmävalkuaiset välähtivät Moilaseen. Tämä punastui ja

kumartui ottamaan rikkaa lattialta, että ei joutuisi katsahtamaan papin

silmiin. Kun vastausta ei kuulunut, lopetti Turunen hiljaisuuden

vastaten:

"Ainoastaan kuusihan tällä Heikki Moilasella on sitä lypsykarjaa...

paitsi sitte hiehot ja vasikat!"

Pappi nyt jo nuuskasi ja ryki, niin että Moilaselle tuli paha olla. Hän

kohosi verkalleen pystyyn ja vetäytyen ovesta ulos murisi:

"Hevosen selästäkin on tainnut loimi pudota... pitää lähteä tästä

korjaamaan."

Syntyi äänettömyys. Ihmiset katsoivat Moilasen emäntää. Silloin

lukkari, joka oli Moilaselle velkaa viinapullon hinnan, aikoi maksaa

sen hyvällä teollansa. Kahvia teevadista hörppien hän selitti:

"Se on tämän Moilasen kuudes lehmä ollut puolet aikoja mahona... Siitä

se johtui että kirkkoherralle tuli voita yhtä naulaa vähemmän!"

Nyt päästiin varsinaiseen kasteeseen. Pappikin oli paikoillansa, äiti

toi lapsen ja pappi kysyi:

"Entäs ne kummit?... Kirkkolain mukaan pitää olla risti-isät ja äidit,

jotka holhoovat ja vartioivat uutta seurakunnan jäsentä."

Turusen eukko katsahti mieheensä. Tämä selitti:

"Eipä tässä ole sen erikoisempia kummeja kuin ensiksi tämä Jumppasen

emäntä... Tule tänne Suso!"

Suso ilostui, kun luuli päässeensä hän kummiksi, eikä Pirhosen Liisa.

Nopeasti kiepahti hän paikallensa. Turunen jatkoi:

"Ja sitte tämä Pirhosen eukko toiseksi naiskummiksi... Ja eikö tuo se

jo välttäne tämän vaimoväen vuitiksi, niin jotta jää tälle

miesväellekin tilaisuutta tähän pyhään kasteeseen... Tule Pirhosen

Liisa tähän Suson viereen seistä tojottamaan!"

Mutta Liisa ei ollut kuulevinansakaan, vaan muikisteli häjysti suutaan.

Suso alkoi jo rykiä ilkeästi. Turunen jatkoi:

"Ja vaikka sitte tämä Jumppanen olisi toisena mieskummina!"

Jumppanen sylkäsi. Turusen eukko työnsi lapsen puoliväkisin Suson

syliin. Ukko Turunen hikosi isän pyhissä tehtävissä ja väänsi edelleen:

"Ja sitte tämä Mikko Pirhonen, niin siinä sitä jo riittääkin tämän

lapsen osaksi sitä tavaraa..."

Hän pyyhki hien otsaltansa.

Pirhonen oli alkanut väen taitse luikkia lähemmä ovea, ja jo haparoi

Jumppanenkin lakkia takaraivolta lähemmä otsapuolta. Syntyi odotus.

Turunen kehotti:

"Ka eipä tässä sen pitempiä pyyntöjä olekaan... Niin jotta ala sinäkin

Liisa jo vetäidä tähän Suson rinnalle!"

Lapsi alkoi jo itkeä, mutta ei kukaan vaan liikahda. Pappi ryki.

Turusen eukko supatti nyt Liisan korvaan, mutta tämä jo sähähti päätään

kiekauttaen:

"En minä vaan Jumppasen akan kanssa mene itseäni häpäisemään!"

Syntyi neuvottomuus. Pappikin jo älysi asian. Hikisenä jatkoi Turunen,

nähtyään Pirhosen olevan arveluttavan likellä ovea:

"Eipä tässä sinullakaan Pirhonen ole erikoisempia kiireitä..."

Tämä sytytti piippuansa ja muljautti sitä tehdessään Jumppaseen.

Turunen, jota painoivat isän huolet, jatkoi:

"Ja varsinkin tämä Jumppanen on sopiva mies tähän toimitukseen!"

Mutta ei kuulu hisahdustakaan. Nyt yritti jo pappi auttaa asiaa,

selittäen:

"Minä eritoten vetoan tämän Jumppasen tunnettuun ristillisyyteen ja

pitkämielisyyteen ja kehotan häntä astumaan tänne paikallensa."

Niiden sanojen aikana onnistui Pirhonen luikahtamaan ulos ovesta. Lapsi

parkui jo täyttä kurkkua. Uudestaan kehotti pappi Jumppasta, mutta tämä

pelastui nyt huomauttamalla:

"Eipä tuota ole enää Pirhostakaan... Niin jotta ei sitä uskalla ottaa

yksin omalle vastuullensa niin ronkelista asiaa."

Nyt vasta huomattiin Pirhosen livahtaneen tiehensä.

Turusen eukko hätäytyi, sekautui ja veti Liisan kädestä pitäen Suson

viereen rukoillen sekavana:

"Tulisit nyt Liisa tuohon vaikka sen verran, jotta saisi tuon lapsen

kastetuksi." Mutta Suso siitä suuttui, työnsi lapsen väkisin takasin

äidille, ja siitä syntyi papin takia hyvin hillitty naisten riita. Sen

kestäessä työntyi Jumppanen ulos.

Lapsi jäi sillä kerralla kastamatta.

* * * * *

Hiljaksensa ajeli Pirhonen mökillensä. Laiha ruuna aivan torkkui, sillä

ajaja oli vaipunut reslapahaseensa ajatuksiin.

Mutta äkkiä hän heräsi niistä, kun ruuna pysähtyi kokonansa ja rupesi

turvallansa hieromaan vuohostansa. Pirhonen nousi seisallensa reslan

sevälle, alkoi piiskata kaakkiansa ja noitui:

"Tässäkö sinulla on kestikievari keskellä tietä... Häh!"

Ruuna nelistää könttyytti minkä raskaista jaloista lähti. Resla

reuhkasi ja Pirhonen oli kaatua. Siitä hän suuttui, kiskasi ruunaa

ohjaksista ja huusi:

"Prtuu, pakana! Minnekä siinä nelistät!"

Ruuna pysähtyi aivan töksähtämällä. Pirhonen lensi nenällensä reen

sevän yli ja kiukuitsi ylös kompuroidessansa:

"Osasitpas vaivattu seisattua, kun minä riuhtasin ohjaksista!"

Hän kopisti tierat ruunan jaloista, pani tupakan, lauhtui hieman ja

lähti hiljaksensa ajaa kytyyttämään.

Matkaselän mäkeä alas ajaessansa huomasi hän kuohari Hilpan astuvan

vastaan salvuremelit olalla. Tämä Hilppa oli tietysti Pirttipohjan

omaperäisen kansallisen yhteiskuntaelämän tärkeimpiä, huomatuimpia

toimi- ja virkamiehiä.

Mutta Pirhonen oli saanut kuulla, että Hilppa on asettunut

Jumppasen puolelle ja että Jumppanen on kehunut sen tulevan hänen

vierasmieheksensä.

Nyt päätti hän kostaa. Hän nousi reslan sevälle polvillensa, ja ryhtyi

piiskaamaan ruunaansa. Ruuna nelistää kääkkäsi ja niin viiletti hän

mäkeä alas. Hilppa väisti tiepuoleen.

Mutta kohdalle päästessä nykäsikin Pirhonen ruunaa tiepuoleen, niin

että Hilppa oli jäädä jalkoihin. Tämä sieppasi salvuremelit olaltansa,

ennätti niillä vetäistä Pirhosta korville ja sanoi:

"A tuosta mie siulle annan, kun riähkä piälle laskettelet... vielä

ilkosen tahalla ajat!"

"Prtuu!" huusi Pirhonen, hyppäsi ruoska kädessä reslasta, hyökkäsi

Hilpan kimppuun ja löi häntä korville. Toinen maksoi samalla mitalla,

ja nyt alkoi tappelu. Kotvasen siinä toinen toistaan hutkittuansa

joutuivat he varsinaiseen käsirysyyn, joten kehittyi hiljainen tappelun

puhina. Kun sitä oli kylliksi kestänyt, erosivat he äänettöminä ja

puistelivat lumen housuistansa. Pirhonen hyppäsi reslaansa ja ärjäsi

ruunallensa, alkaen resloinensa reuhkasta mökillensä.

Paikalle laskea viiletti nyt alamäkeä myöten suksilla epäilyttävän

näköinen mies. Hänkin kuului Pirttipohjan omintakeiseen elämään, sillä

hän oli ammatiltansa hevosrosvo. Toisten edestä käräjissä vastaaminen

ja linnassa niiden rikoksista istuminen oli hänellä ainoastaan

sivutoimena.

Hän pysähtyi ja alkoi puhelun, kehuen sen lopussa vankilan ruokaa

hyväksi, mutta valitti samalla:

"Ainoastaan se siisteys tahtoo siellä tappaa, kun siitä puhtaanapidosta

koituu niin päättömän paljo sitä työtä."

Siksi olikin hän päättänyt luopua entisistä toimistansa ja ilmotti:

"Täällä Pirttipohjassa ei ole vielä tuota vakituista miesnoitaa ja

siitä on puute, niin arvelin sitä tointa ruveta harjottamaan. Pirtua

voi myydä siinä ohella ja ainahan sitä silläkin muutaman pennin tienaa.

Ei nämä nykyiset hevosvarkaudetkaan ole enää kehuttavia!"

Näin oli hän selvittänyt asiansa, ja he erosivat. Hilppa lähti

taivaltamaan edellensä. Mutta myöhemmin huomasi Pirhonen tehneensä

tahtomattaan palveluksen Jumppaselle ärsyttämällä sen vieraan miehen.

Ja hän mietti keinoa millä hänestä selviytyä.

Tilaisuus tarjoutuikin. Kohta sen jälkeen sattui näet Kososen sika

sairastumaan nälkään, eikä taudin laadusta saatu selvää. Kosonen itse

lähti hakemaan sille apua kylältä ja osui poikkeamaan Pirhosen mökkiin.

Pirhonen itse oli juuri Hilppaa ajattelemassa ja oli sen johdosta niin

synkkä, että ei huomannut kuulumisia kysyä. Siksipä täytyikin Kososen

hetken istuttuansa itse alottaa:

"Eipä tässä mitä kuulukaan, paitsi että se Hilpan viime kesänä

tohtoroima sika rupesi potemaan, eikä saa selvää mikä siinä on...

Vinkuu vaan ja laihtuu, eikä ota parantuaksensa!" Hän niisti välillä

nenänsä ja jatkoi valitusta:

"Vaikka on tuossakin ruuan antamisessa oltu niin varova, jotta ei vaan

pääsisi turpoamaan!"

Pirhonen mietti asiaa. Sillä aikaa lisäsi taas Kosonen:

"Niin arvelin käyttää Pirttipohjan uutta miesnoitaa... Se on tämä

Hölö-Heikki oppinut linnassa ne velhon konstit... Lemmenkin kuuluu

saavan nousemaan... niin eikö tuo silloin jo sikaan tehonne!"

Sitte syntyi äänettömyys. Jo tiedusteli Pirhonen:

"Vai se se Hilppa sitä teidän sikaa käsitteli!"

"Sehän se... Hilppa... Ja syöttämään neuvoi lopuksi!"

"Vai syöttämään!... Aikoikohan tuo turvotuttaa sian mahan!" yritti

Pirhonen, kun ei kiireessä ehtinyt muuta epäluulon aihetta löytää.

"Ka mene hänet tiedä!" synkkeni Kosonen ja kotvan mentyä huomautti

Pirhonen mietteissänsä:

"Se ei tämä köyhän sian maha kestä liiallista kyllyyttä... halkeamatta

tarkotan!"

Sinä päivänä ei päästy sen pitemmälle, sillä Kososella oli kiire.

Seuraavana päivänä Pirhonen jo keksikin oikeamman syyn, satuttautui

poikkeamaan Kososen mökkiin ja ihmetteli muut asiat puhuttuansa:

"Vai Hilppa se käsitteli sen teidänkin sian!... Suuri taikamieshän se

on se Hilppa!"

Siitä alkoi keskustelu. Pirhonen läheni asiaansa, sanoen:

"Arvasihan sen, jotta sairaus siitä tulee ja panee sian vinkumaan... Se

aina lopussa lukee luvut sian korvaan."

Nyt alkoi itää epäluulo. Seuraavana päivänä jo tiesi Pirhonen kertoa

Tuunaiselle:

"On se se Hilppakin aika kuohari! Pahan hengen on loihtinut siihenkin

Kososen sikaan!"

Ryhdyttiin asiaa tutkimaan ja sen lopussa jo päivitteli Tuunainen:

"Se ei olekaan tätä oikeaa ristikansaa koko mies... Mitä lienee Viron

uskoa pakana... Viron... Viron uskoa on koko kuohari!"

Ja jo hoksasi Tuunaisen akkakin:

"Ilmankos ne Pirttipohjan siat vinkuvatkin tuota nälkäänsäkin

alituiseen ja ovat niin laihoja, vaikka niille syöttäisi koko maailman

kakarat ja muut suurukset!"

Nyt sattui vielä Kososen sika synnyttämään ja söi nälissään

puolet porsaita. Hölö-Heikki ei kyennyt auttamaan ja selitti

puolustukseksensa:

"Se ei tämä lapin taika auta Viron taikaa vastaan, ennen kun vasta

kolmantena vuotena!... Tämä Hilppa on vaarallinen mies varsinkin noille

sioille."

Varmistuttiin siinä uskossa, että Hilppa istuttaa sikoihin pahan

hengen, puhaltamalla sian korvaan. Yksinpä Jumppanenkin uskoi sen

hiljaisuudessa, vaikka tosin karvaalla mielellä.

Eräänä päivänä vangittiin Hilppa irtolaisuudesta ja lähetettiin ensin

erääsen vieraasen kylään. Siellä kävi kumminkin ilmi, että Hilppa onkin

pirttipohjalaisia. Hän viipyi kuitenkin ruununkyytimatkoilla yli

käräjäajan, joten Jumppaselle ei ollut hänestä oikeudessa hyötyä.