Nyt alkoi Pirttipohjan historiassa niin sanottu himphampun aika, jonka
kehkeyttäminen paransi kokonaan Rönty-Kaisan kerjuumaat.
Jumppanen oli oikeastaan jo sen verran sulanut, että nautti siitä
pulasta, johon oli Pirhosen niin helpolla saattanut. Luikurisen asia
sen sijaan jäyti häntä edelleenkin.
Eräänä aamuna söi hän rauhallisena murkinaansa, kun mökkiin lennähti
Luikurisen akka Rosaliina Magdaleena. Hän kävi aina rimpsuilla
koristettuna ja hänen entisyydestänsä uskottiin vaikka mitä ja
vakuutettiin ihan totena:
"Luikurisen akka ei ole oikeassa saunassa syntynyt!"
Yhteen aikaan uskottiin, että kaikki paha, mitä Pirttipohjassa
tapahtuu, johtuu hänestä. Muassansa toi hän nyt vieraaksimieheksi
Nousiaisen pojan, karvarin sällin. Hän tervehti imelällä äänellä:
"Tämäkö se nyt on sen köyhän Jumppasen mökki?"
Jumppasella oli suu ruokaa täynnä. Tulija uudisti:
"Onko tämä sen ukko Jumppasen harakan pesä?"
Silloin sanoi Suso:
"Ei Jumppanen jouda turhia lavertelemaan, kun on einehtimässä!"
Rosaliina niiskutti nenäänsä ärtyisästi ja nenitteli:
"Haiseekin täällä kuin paraassa mämmitiinussa!" Silloin Suso jo sanoi
nenäkkäästi:
"Eipä tässä köyhän mökissä ole muuta mämmitiinua kuin tämä Jumppanen...
Ei täällä ole parkkitiinuja joissa mökkiläisten nahkoja parkitaan."
Rosaliina pöyhötteli hamettansa ja rykiä kakisteli, Jumppanen
oikeastaan arvasi asian, mutta oli siitä suorastaan tyytyväinen. Vieras
nyt jo kysyi:
"Luuleeko se tämä Jumppanen, että ei sitä Pirttipohjassa lakia ja
oikeutta olekaan, kun tuli tämä uusi tuomari?"
Ei vastausta. Taas hän räkätti:
"Ikänsä ovat Luikuriset täällä eläneet ja kunniallisella karvarityöllä
ovat leipänsä ansainneet ja Luikurisen parkitsemaa nahkaa ne saavat
pirttipohjalaiset kiittää, että ei ole jalat jo aikoja sitte
paleltuneet!... Luuleeko se Jumppanen niin? Häh? Niinkö se tämä köyhä
Jumppanen luulee, että eivät ne muut Pirttipohjassa enää ihmisiä
olekaan?"
"Elä nyt tuossa rallata, jotta Jumppanen saa rauhassa syödä sienensä!"
tarttui jo Suso miestänsä varjellen. Mutta Rosaliina yltyi, kehuen:
"On se Luikurisen akka herrojakin nähnyt ja passannut, eikä ole kukaan
siltä vielä kunniaa kieltänyt, vaikka on maita ja mantereita
kiertänyt... Setänkin pojilla on iso talo Jänisjärven takana ja isän
isä oli renkinä semmoisella herralla, joka kävi aina Ruokojärven takaa
hevosia varastamassa ja tappoi siellä miehiä, eikä vaan uskaltanut
vallesmanni tiellä kiini ottaa, sillä semmoista sukua se ukko oli, että
siitä piti olla pois tieltä kun se missä ruununoriilla ajoi... Ja
luuletko sinä, että sitä Luikurisen akkaa saa jokainen sormellaan
osottaa? Luuletko? Ähäh!"
Suso yritti ärjästä, mutta Rosaliina ei antanut suun vuoroa, vaan
kehui:
"Ja Luikurisen isän isäntä kuleksi kaikki Venäjän maat tappelemassa,
mutta herrana vaan kulki ja herrana kulkee, eikä ole tuommoinen
mämmitiinu kuin Jumppanen."
Suso nyt jo osotti suuttumisen merkkejä, mutta Nousiaisen poika
sovitteli:
"Se on tämä meidän talon emäntä tahi oikeastaan rouva liukaskielisempää
sorttia kuin nämä tavalliset pirttipohjalaiset... Niin jotta
puhuenpahan ne asiat selviävät!"
Mutta riidan siitä sittekin täytyi sueta. Rosaliina jo kohentelihe
likemmä Jumppasta ja uhitteli:
"Sanoppas nyt!... Sanoppas nyt vielä Jumppanen, jos uskallat!"
"Mitä sinulle nyt pitää sanoa?" kiivastui jo Suso. Rosaliina ilkkui:
"Sanoppas!... Koetappas sanoa kun on vierasmies!... Sanoppas!... Ähäh!
Sanoppas!"
"Sano tuolle nyt Jumppanen!" hönkäsi Suso. Ja kun toinen vielä
kutitteli sanomaan ja Jumppasella sattui olemaan suu tyhjä, kysyi hän:
"Senkö täyteistä sinulle pitää tässä sanoa?"
"Sitähän se vaan läksi tiedustamaan, sitä Mikko Pirhosen asiaa, jotta
miten se oikeastaan on", tarttui Nousiaisen poika. Mutta Jumppanen,
jota Nousiaisen läsnäolo kiusasi, ärjäsi hänelle:
"Senkös täyteistä sinä täällä teet?"
Hän työnsi sientä suuhunsa ja lisäsi:
"On tuolla itselläänkin semmoinen suutorvi, jotta olisi sillä
yksinäänkin ennättänyt kysyä, mokoman asian!"
Mutta Rosaliina yltyi:
"Sanoppas nyt että Luikurisen akka on ollut saunassa Pirhosen kanssa ja
jotta sinä olet seipään kanssa käynyt herättämässä! On tässä maassa
vielä laki ja oikeus... Luikurisen akka on... kuuletko Jumppanen!...
Luikurisen akka on!..."
"On... on... ja olkoon Luikurisen akka, tahi vaikka kenen!" keskeytti
jo Suso uhkaavasti. Nyt nousi ankara riita. Jumppanen alkoi kiivastua
ja ärjäsi:
"Mene kotiisi harakka, eläkä räkätä, tahi minä herkeän kohta syömästä!"
Rosaliina siitä vähä säikähtikin, joten Jumppanen sai selittää:
"Kysyköön Pirhoselta itseltään, jos on ollut saunassa. En minä ole
hänen vahtinsa!"
"Ikäänkuin ei tässä Jumppasella olisi työtä tosissakin!... Vielä näitä
kaikkia maailman juoksuakkoja vahtia!" todisti Susokin. Mutta nyt
selitti Nousiaisen poika:
"Se Luikurinenhan se uhkaa vetää tämän Jumppasen oikeuteen kunnian
loukkauksesta."
Se muutti asian. Jumppaselle ei tahtonut enää ruoka maistua, sillä hän
tiesi että Luikurinen, joka oli tuomarin kanssa tuttu, voitti huonotkin
asiat. Susokin jo talttui ja selitti:
"No Jumppanenko se sitte on hänen akkansa kanssa elänyt! Vetäköön
Pirhosen oikeuteen!"
Rosaliina sai nyt uutta yllykettä ja meteli uudistui.
Jumppanen herkesi viimein syömästä ja Nousiaisen poika selitti:
"Se kuuluu tuo vaimon kunnia olevan nykyisen lain mukaan ihan sama kuin
paremman puoleisen hevosen varkaus."
"Eihän tämä Jumppanen hänen kunniaansa ole varastanut eikä ryövännyt...
Ei ole koko akasta puhunut sanaakaan", hätäili jo Suso.
Kotvasen siinä vielä riideltiin ennen kun Rosaliina julmasti uhkaillen
lähti. Silloin torui jo Suso Jumppastansa:
"Mitä sinä nyt menitkin siitä koko kylälle huutamaan, mokomasta
asiasta!... Olisi hänen antanut maata!"
Nyt ei Jumppanen saanut rauhaa. Hän aikoi lämmittää saunankin ja
hierottaa, mutta hieroja ei ollut kotosalla. Silloin neuvoi Suso häntä
menemään kysymään neuvoa lautamies Juntuselta. Olli huomasi neuvon
viisaaksi ja lähti.
* * * * *
Lautamies Juntunen oli Pirttipohjan taitavin lakimies. Jumppanen piti
häntä viisaana varsinkin siitä syystä että se oli lihavin mies koko
Pirttipohjassa ja lisäksi kohtalaisen varakas.
Kun hän saapui Juntusen taloon, oli tämä juuri tullut kuppuuttamasta ja
tervehti tulijaa:
"Ka Jumppanenko se vielä elää ja on terveenä?... Jumppanenpahan on!...
Minä tuota oikeaa jalkaa tässä vähä annoin kupata, jotta pääsisi tuo
paha veri pois." Hän hieroi reittänsä ja kysyi:
"Kuuluuko sitä vielä mitä?"
"Eipä tuota erikoista."
"Ei sitä kuulu enää erikoista... ei kuulu... Tuota vasenta jalkaa vaan
toisinaan syyhyttää... Mutta muutenhan tämä elämä on hiljaista täällä
meilläkin... Ja mitäpä näistä liioista kuulumisista sitte onkaan!"
"Eihän niistä mitä."
"Ei niistä ole mitään... ei ole... Hoh-hoi!... Hoh-hoi!... Ei niistä
liioista kuulumisista ole mitään!... Onko sillä tällä Jumppasella
mitään asiaakaan?"
"Eipä sitä erikoista."
"Eihän sitä ole erikoista... eikä sitä erikoista tarvitakaan... ei
tarvita, ei!"
"Ei sitä tarvita."
"Ei..."
"Ei."
Mutta tuonnempana alkoi Jumppanen jo oikaista:
"Vaikka olisihan sitä asiaakin vähä, vaikka ei sitä nyt järkiään olisi
tarvinnutkaan."
"Ka minkäpäs sille tekee, kun sitä kerran on asiaa... Ja ainahan sitä
tarvitaankin asiaakin, jotta pääsee edes pistääntymään toisen talon
kuulumisilla... Tarvitaan sitä asiaakin joskus, tarvitaan!"
"Tarvitaanhan sitä!"
"Tarvitaan... Ja mikäpäs sitä on tarvitessakaan, kun on ihminen vielä
voimissansa, eikä olisi tätä jalan kolotusta yöllä riesana... Päivällä
se vielä menisi sekin, mutta yöllä on ilkeä kun ei anna nukkua... Mitä
asiaa sitä tällä Jumppasella on?"
Koetti siinä nyt Jumppanen tavalla jos toisellakin selittää, mutta kun
hän ei ilennyt suoraan sanoa asiaa, ei Juntunen saanut siitä mitään
selvää. Hikisenä, kyynärpäihinsä nojaten hän viimein jo puolustautui
Juntuselle:
"Se on yleensäkin tuo asia hyvin vaikea näin selvin päin sanoa, niin
jotta sen tää tuhmempikin ymmärtäisi... Humalassa ollessa se vielä
paremmin selviää ronkelitonkin ja selvä asia, mutta näin kun minäkin en
sitä viinaa viljele, niin se tuo kieli tahtoo kuivua ja kangertaa."
"Niinhän se kuivaa kieli ja kangistuu... kangistuu se... Ei taida muuta
erikoista kuulua sinne teille?"
"Eipä sitä muuta kuin tämä asia."
Ja nyt hän taas mietti ja hikoili ja jo puolustautui, kun ei ollut
kieltänsä liukastuttanut. Hän selitti:
"Mutta kun viina sitte tahtoo toiselta puolen villitä miehen, niin kuin
sen Pirhosenkin, niin ei kannata köyhän sitä viljellä."
"Villitseehän se viina, villitsee se viisaankin... Ei meilläkään sitä
viljellä muuta kuin tätä kotiväkeä varten, jotta ei vieraita
villitse... Vai ei kuulu muuta kuin tämä asia?"
"Ei osu kuulumaan."
Mutta viimein Jumppanen rohkasi itsensä ja sanoi suorempaan:
"Eikä siinä tässäkään asiassa ole muuta ihmeellistä kuin että minä vaan
tulin siitä Luikurisen akka vaivatusta sanomaan vähä sitä pirtti
pohjalaista."
Nyt oli Juntunen selvillä. Hän alkoi selittää lakia:
"Eihän sitä paljo tarvitse tämän nykyaikaisen lain mukaan sanoa väärää
todistusta lähimäisestänsä, kun ne jo antavat manuun... Se on
pirttipohjalainen jo hyvin kiellettyä tavaraa tällä turmeltuneella
ajalla."
Jumppanen huokasi raskaasti. Toinen jatkoi:
"Minä en enää sano kestään mitään pahaa... en mitään pahaa, että ei
vaan joutuisi oikeuteen pirttipohjalaisesta... Minä vaan kehun kaikkia,
vaikka eihän täällä koko Pirttipohjassa enää ole yhtä ainoaa kunnon
ihmistä... Varsinkin se Luikurisen akka on oikea keuhko... Mutta sitä
vaan pitää kehua... kehua ja kiittää niitä pitää!... Kenenkä hännässä
se Luikurisen akka nyt juoksi?"
"Pirhosenhan se", murahti Jumppanen tosissansa. Toinen lohdutti:
"Vai Pirhosen se... Se Pirhonenhan se on jo entuudestaankin tunnettu...
Jouti vietelläkin, niin viisastuu siinä Pirhonenkin ja tulee mieheksi."
Niin jatkettiin. Viimein tiedusti Jumppanen:
"Ei suinkaan se laki ole tuosta järin kova?"
Juntunen syyhytteli jalkaansa, mietti ja selitti:
"Sitä ei tätä nykyajan lakia tunne kukaan... niissä kuuluu olevan
näissä lakikirjoissa jos mitkä pykälät."
Jonkun aikaa mietittyään hän lisäsi:
"Sitä on ihmisen oltava varoillansa sitä pirttipohjalaista vastaan...
sitä on hyvin varottava ja kartettava! Minua kun se rupeaa vaivaamaan
ja tämä Pirttipohjan pappi kun on huono saarnamies ja suuri juoppo ja
syntinen, jotta ei viitsi sen kirkossa käydä, niin minä aina himon
tullessa haetan Rönty-Kaisan ja kuppuutan... Se auttaa... Hoh-hoi tätä
syntistä ihmistä!... Sinullakin taitaa olla vielä iltatyöt tekemättä!"
Masentuneena lähti Jumppanen taivaltamaan mökillensä. Lähtiessä
lohdutti häntä toki Juntunen:
"Se oli sinulle vielä onni, että sen vanhan tuomarin sijaisena istuu
nyt tämä Matikaisen poika... Se on onni sinulle. Sillä entisellä on
sinua vastaan."
Hän vihelsi ja jatkoi:
"Hui-uuu!... Sen lakikirjassa on sinua vastaan ne haukkumanimet ja tämä
aisan katkaseminen!... Ukko paha kun joutui sinun toimestasi ajamaan
aisapuolena!"
Se oli ainoa selvä lohdutus minkä Jumppanen sai tältä matkaltansa.
* * * * *
Paluumatkalla kohtasi Jumppanen Tuunaisen, joka kantoi pyttytakkaa
Luikuriseen. Se oli matkalla poikennut Jumppasen mökkiin ja kertonut
Susolle kaikki mitä oli Pirhoselta kuullut Jumppasen ja Ökö-Antin akan
väleistä. Kun hän nyt tapasi itsensä Jumppasenkin, ei hän malttanut
olla hieman pistämättä, sillä se porraspuujupakka kaivoi mieltä. Hän
tarjosi tupakkaa ja tervehti:
"Johan sitä olet sinäkin ikämies!... Siinä se vaan tuo aika kuluu... Ja
entäs tämä sinun akka?... Onko jo vanhempi sitä Ökö-Antin akkaa?"
Jumppanen ei oikeastaan tiennyt Susonkaan ikää vuosissa, mutta näöstä
päättäen myönsi:
"Eikö tuo tämä minun liene nuorempi."
Tuunainen korjaili pyttytakan paremmin hartioillensa ja laski:
"Ei siinä sitte kaupassa voittaisi... jos sattuisi milloin niiksensä
käymään."
Mutta ei Jumppanen käsittänyt tarkotusta. Mökillensä hän saapui niin
sekaantuneena, että ei huomannut Susossa tapahtunutta muutosta, vaan
istahti tapansa mukaan ja saatuaan puhelahjan jurisi:
"Niin se sanoi Juntunenkin, että kyllä se on se lakiasia tälle
koulunkäymättömälle niin ronkelinen, jotta ei sitä rylliä tämän tuhman
pirttipohjalaisen luut kestä, vaan siinä voi horjahtaa ja joutua
ijankaikkisestikin kärsimään."
Tämä huokaus joudutti vaan asian selvenemistä. Suso luuli hänen näet jo
puolustelevan itseänsä ja kiivastui:
"Lyhyet ne ovat, kuule Jumppanen, synnin ja pahuuden jälet, ja aina se
riettauden poluilla kuuluu itku kapaloista, niin jotta et tarvitse
uskoa, että siellä pääset salassa lurkkimaan ja saat jälkesi
peitetyksi... niin se on!"
"Mistä sinä Suso oikein puhut?" yritti Jumppanen, mutta Suso siitä
yltyi:
"Mene ja kysy Ökö-Antin akalta, senkin kahmu!"
Jumppanen muisti nyt epäselvästi, että oli halaillut viinapäissänsä
Kaisaa, mutta ei hän käsittänyt mistä oli oikeastaan kysymys. Ymmälle
joutuneena hän valitti:
"Nyt tässä jo häviää ajatuksestakin tuo selkeys ja sisälläpito!"
Mutta asia rupesi selviämään, kun Suso haukkui aikansa. Se olikin jo
selvä silloin kun Suso pauhasi:
"Luuletko, jotta Pirhonen ei sitä Tuunaiselle kerro, vaikka annoit
karhun nahkat Ökölle!... Elä murjota!... En ole ennättänyt vielä
suutani kunnolla avata, kun Tuunainen lähti tästä ja kertoi
juurtamyöten koko asian!"
"No voi tuota Pirhosen syötävää!... Voi sen kattilassa keitettävää!"
pääsi nyt Jumppaselta. Se vahvisti Suson uskoa, hän haukkui ja itkikin
välillä, eikä vaan antanut Jumppaselle suun vuoroa. Viimein hän potkasi
Jumppasta polveen, mutta tämä pysyi vielä ulkonaisesti tyynenä. Suso
siitä vain raivostui, ja nyt hän jo koski Jumppasen arimpaan paikkaan,
kiroten:
"Senkin nyppylänenä, en paremmin siunaa!"
Jumppasen mitta täyttyi siitä rutosti. Rajusti löi hän nyrkkinsä
pöytään ja ärjäsi:
"Akka hoi!... Minä julmistun!"
"Tuleppas!" uhitteli silloin Suso turvautuen leipälapioon. Jumppanen
raapi niskaansa, nousi ja työntyi ulos ovesta valitellen:
"No voi sitä Pirhosen paistia, miten väärin julkesi todistaa
läheisestänsä."
"Tuoss'on sinulle läheiseltäsi!" huusi Suso, viskaten hänen niskaansa
kauhallisen vettä.
* * * * *
Hän pakeni nyt kuoppaansa, saunaan, kuin vainottu peto. Tuntikauden oli
hän jo siellä istunut ja miettinyt sekavaa elämäänsä, ja vasta silloin
oli hän selvinnyt niin paljon että epäili:
"Tokkohan se tuo ajatus enää pääseekään siihen entiseen selkeyteensä ja
kirkkauteensa!"
Koetti hän pinnistää kaikki ajatuskykynsä, että se selkeneisi, mutta
epäselvältä näytti kaikki. Hän valitti:
"Kyllä se kun tuo akka oikein sydäntyy, niin pimittyy siinä selkeänkin
miehen ajatus."
Mutta viimein selkeni ajatusvoima sen verran että hän tajusi asemansa
vaikeuden. Käsi tahtoi nousta korvalliselle. Pirhonen ja Luikurinen ja
koko maailma sekottui yhteen ja näytti nousevan häntä vastaan. Hän
murisi:
"Kyllä kun tämä paha maailma ottaa ihmisen ryllätäksensä, niin eivät
siinä muokissa köyhän luut ruhjoutumatta kestä!"
Ja hän kuvitteli olevansa koko maailman vainooma ja varustautui
puolustautumaan. Hän painautui kuoppaansa kuin ahdistettu peto
luolaansa, muisti Pirhosen kertomuksen karhusta ja kuopasta ja vannoi:
"Mutta nyt tulkoon vaikka koko maailma yhtenä karhuna, niin terävällä
heinähangolla minä sitä tuosta kuopan suulta turpaan suhautan ja häntää
myöten pitää pään puheta!"
Hän tunsi olevansa yksin jätetty, hylätty. Sitä miettiessänsä hän
päivitteli:
"Kun vielä akan ja pereen vierottivat paholaiset minusta... Ihan
täydelliseen pakanuuden pimeyteen ja yksinäisyyteen sulkivat hylyt
minut!"
Se häntä eniten masensi ja sai epätoivoiseksi. Mutta puoliyön aikaan
selkeni hän niin paljo, että siitä vihollisten ja vainoojien suuresta
joukosta karisi pois muu maailma ja jälelle jäi Luikurisen akka ja
Pirhonen. Niille hän vannoi kostoa ja niitä soimasi. Kun aamu läheni,
karisi Luikurisen eukko pois ja syylliseksi jäi yksin Pirhonen.
Rehellisesti vihasi hän nyt Pirhosta. Hautoessaan taas Pirhosen
levittämää juttua hän julmistui ja vannoi: "Mutta siitä pitää tulla
oikeusjuttu ja käräjä! Moseksen lain mukaan on hänet tuomittava siitä
että sanoi väärän todistuksen lähimäistänsä vastaan." Hän aivan
hihkasi, vannoen:
"Minä käräjöin niin kauvan ja niin julmasti, että koko Pirttipohjan
maan pitää mennä käräjäkuluista huutokaupalla myötäväksi!"
Oli jo aika päivä, kun hän seuraavana aamuna nousi saunastansa
liikkeelle. Hetken taivasteltuansa ryhtyi hän hakkaamaan havuja lehmän
alusiksi. Silloin saapuukin lautamies Juntunen, ja alkaa asiansa:
"Huonoksi näkyy menevän tämä sinunkin mökkisi... Ja huonopa se on
Pirhosenkin mökki... huono on ja rähjäinen... Mutta siinäpä tuo
Pirhonen vaan elää kituuttaa ja ahertaa ja leivissä pysyykin."
Jumppanen puri hammasta. Toinen jatkoi:
"Ja nyt vielä miesparka saa manuun Ökö-Antilta akan kunnian
loukkauksesta."
"Ähäh!" pääsi Jumppaselta ilo. Juntunen jatkoi: "Manuun saa Pirhonen
Ököltä, manuun... Olen tässä juuri sitä viemässä... Kuuluuko sitä
muuten mitä!"
"Ei tuota!... Vai saa Pirhonen toki manuun!" riemastui taas Jumppanen,
ja päivä tuntui aivan kirkastuvan. Juntunen jatkoi puhettansa ja
Jumppasen mieli keventyi.
Mutta Pirhosta haastamaan lähtiessänsä lisäsikin Juntunen:
"Ja yksillä teilläpä se sitte menee käräjäkutsu sinullekin, kun tähän
satuit... Se Luikurisen akkahan se vaan tahtoo sinulta sitä kunniaansa
oikeudessa perätä."
Jumppanen sylkäsi kiivaasti. Oltiin hetkinen vaiti. Mutta jo lisäsi
lautamies:
"Ja samallapa se menee tämäkin Pirhosen laittama käräjiin pyytäminen!
Sekin kärttää sinua oikeuteen siitä Luikurisen akan herjasta... Tahtoo
näet oman akkansa silmissä puhdistautua. Se kun on asiatta saunaan
lähtenyt se akka."
Nyt ei kyennyt Jumppanen mitään sanomaan. Juntunen päivitteli:
"Vaikka olisi tuossa hänelle jo ollut joukkoa!... jo olisi saanut antaa
akan mennä."
Hän oli jo menossa, kun Jumppanen tointui ja huusi:
"Kuulehan Juntunen!... Eikö siinä laissa ole ankarampaa parakravia
tästä, jos sanoo väärin lähimäisestänsä."
Arveli Juntunen siellä olevan hyvinkin ankaroita. Silloin käski
Jumppanen rutosti, huutaen:
"Käske sitte se Pirhonen käräjiin vastaamaan kaikista ankarimman
pykälän mukaan!"
"Ka voihan sen käskeä. Mistä asiasta se olisi käskettävä?"
Jumppanen oli sekaisin, tapaili sanoja, ei löytänyt selviä ja sanoi
umpimähkään:
"Ka, siitä kun minä halasin sitä Ökön akkaa... josta se Ökökin sitä
Pirhosta kärttää!"
Hän iski kirveensä pölkkyyn ja Juntunen lähti Pirhosta käräjiin
haastamaan.
* * * * *
Jumppanen oli taas lähtenyt tervasmaallensa mieli mustana. Hänelle oli
selvinnyt, että Tuunainen oli ollut Pirhosen apuna perätöntä juttua
levittämässä, ja luonto oli alkanut myrtyä Tuunaisille. Ei hän
käsittänyt mitä Tuunaisellakin olisi ollut hänelle kostettavana.
Niissä ajatuksissa saapui hän ojalle, josta hän oli oman
porraspetäjänsä pois vetänyt. Ojan yli oli juuri tullut Joonas
mustalainen porsaansa ja suuren joukkonsa kanssa, kulkien Tuunaisen
kaatamaa porrashirttä myöten, ja levähti nyt rannalla, jonne oli
hevosensakin uittanut, ja siunaili:
"Siunaus vuotakoon hänelle joka on porraspuun hakannut ja mustalaiselle
tien valmistanut!"
Sitä ei Jumppanen enää sietänyt. Hän tiesi että porraspuu oli Tuunaisen
kaatama, ja Tuunaista siunasi nyt mustalainen. Joonas lähestyi häntä ja
kerjäsi tupakkaa.
"Annan minä sinulle tupakat!" murahti jo Jumppanen. Mustalainen
hämmästyi. Jumppanen kiukutteli itseksensä:
"Se siunaus pitää lähteä Tuunaiselta ja vuotaa Jumppasen porraspuulle!"
Ja oitis käskikin hän mustalaista:
"Mene sukkelaan siitä ojan yli takaisin niine rutajoukkoinesi ja tule
toista porraspuuta myöten yli!"
Toinen ällistyi, mutta Jumppanen sanoi siinä olevan toden edessä:
"Luuletko sinä minun joutavan mustalaiselle joutavaa leikkiä puhumaan!"
Mustalainen jo kirosi, mutta Jumppanen vannoi:
"Vaikka mahani syön, mutta mustalaisen pitää totella!"
Mustalaisen akka sekaantui asiaan ja syntyi riita. Lapsijoukko huusi ja
kiroili vanhempiensa apuna ja mustalainen oli kova.
Silloin sieppasi Jumppanen seipään ja ajoi koko joukkueen takaisin,
työnsi oman hirtensä portaaksi ja pakotti joukon palaamaan sitä myöten
uudestaan takaisin. Kiroillen lähti mustalainen pyrkimään kylää kohti,
kiersi Jumppasen mökin aikoen yöpyä Pirhosen mökille, ja Jumppanen
lähti työmaallensa.
Mutta työstäkään ei nyt tullut mitään. Kun hän oli asiaa miettinyt,
löysi hän yhden ainoan valopilkun. Hän päätteli:
"On se toki hyvä, jotta se aisapuoli tuomari on jo virkaheittona
ja tämä nykyinen toki on siksi älykäs että ymmärtää tämän
yksinkertaisenkin ihmisen asiaa puolustaa!"
Mutta kauvan ei sekään ilo jaksanut mieltä virkeänä pitää. Mieleen
johtui taas tilan koko toivottomuus: Vaimo oli vierotettu, Pirhosen
joukko voi lisääntyä. Hän koetti ajatella lepytellä Susoa, miettien:
"Jos sille heittäytyy oikeaksi vehnäseksi niinkuin oikeana
kosinta-aikana, niin sulaa sen sydän!"
Mutta silloin muisti hän, että Suso oli koskenut hänen nenänsä
näppylään. Sitä hän ei voinut sietää, vaan vannoi:
"Ei!... Ei vaikka mikä!... Hän on ruvennut tuomarin akankin kanssa
vetämään yhtä köyttä tästä näppylästä!"
Sitä ajatellen ryhtyi hän juurittamaan kantoa kuin karhu.