VIII

Rönty-Kaisa, kuten jo huomautettu, oli oikeastaan nuorena aikonut

päästä Pirhosen akaksi, ja Pirhonenkin oli ihan tosissaan juossut

Kaisan jälestä. Mutta silloin sattui Pirhoselle se onnettomuus, että

hänen nykyinen vaimonsa, Kutvosen tyttö Liisa, sai ennen aikojansa

lapsen ja ukko Kutvonen uhkasi nostaa eläkejutun, jos ei Pirhonen nai

hänen tyttöänsä lopullisesti. Tietysti oli Pirhosen silloin pakko

hylätä Kaisa, ja elikin Liisan kanssa onnellista elämää. Varsinaista

riitaakaan ei ollut vielä sattunut koko yhdessäoloaikana.

Mutta siitä lähtien oli Rönty-Kaisa hautonut kostoa Liisalle. Sopivaa

asiaa vaan ei ollut sattunut milloinkaan, vaikka hän oli kyllä

hierotellut ja hieronut riitaakin jos millä tavalla.

Riemastui hän siis kuullessansa Jumppaselta minkälaisen miehen Liisa

oikeastaan olikin Pirhosesta saanut. Ja vaikka hänellä olikin vielä

entistä leipää ainakin kahdeksi viikoksi, ei hän malttanut odottaa,

vaan varusti kerjuuvehkeensä ja lähti kuuden lapsensa kanssa

kerjuumatkalle, saadaksensa siten asiaa poiketa Pirhosen mökkiin

viemään Liisalle terveisiä. Nuorinta lastansa hän kantoi selässänsä.

Toiset jaksoivat jo itse perästä juosta, kun hän etumaisena taivalsi

polkua myöten.

Kun hän saapui Pirhosen mökkiin, ei Pirhosta ollut kotona. Liisa

paikkasi hänen alushousujansa ja olikin tavallista iloisempi ja

toivorikkaampi ja hyvitteli lapsiansa:

"Saavat ne lapsetkin nyt orehkoita ja mesileipää, kun rytkyläinen

tulee!... isällä on kolme karhua kierroksessa, niin jotta on millä

ostaa lapsille namuja!"

Silloin työntyi mökkiin Kaisan risainen perhe. Mokin lapsilauma

riemastui, ja kuului kuin yhdestä suusta:

"Voi!... Kerjäläisiä tuli!"

Kaisa kotiutui nopeasti, joi vettä, tarkasti lapsi selässä

huttukattilan pohjaa ja käski lapsiansa:

"On siinä vielä pohjaan palanutta huttua... Ota Iida tikku ja kaavi se

pois ja anna Jussille toiset puolet!"

Iida täytti käskyn. Mökin risainen lapsilauma sekaantui yhteen joukkoon

vierasten kanssa ja alkoivat rähistä huttukattilan ympärillä, autellen

toinen toistansa. Liisa oli nyreissänsä, mutta karttoi riitaa. Kaisa

istahti lapsi selässä pankon nurkalle, kaivoi tupakkakojeet taskustansa

ja kaski vanhinta poikaansa:

"Tuopas Pekka tuo Pirhosen tupakkakukkaro tuolta naulasta!"

Liisa yritti ensin pelastaa huttukattilansa pohjaan palamaa. Mutta se

oli myöhäistä. Viimeiset palat olivat menossa ja Pirhosen tyttö

ilmotti:

"Ei siinä enää olekaan!... Me jo söimme sen kaikki."

Liisa harmistui:

"Kelpaa noille kaikki!..."

Kaisa sai siitä puheen alun, veteli savuja ja pisti:

"Mikäpä tämän on jumalan viljan kelvatessa... Kelpaavat nuo toisille

akoille miehetkin vaikka he olisivat missä rypeneet!" Kaisa oli nyt

ylpeä asiastansa, sillä hän tunsi olevansa voitolla. Lapset tappelivat

oven suussa. Kaisa odotti sanojensa tehoa. Liisa ei näyttänyt älyävän.

Silloin hän meni likemmä asiaa, arvellen:

"Montakohan lasta sillä oikeastaan tälläkin Pirhosella lienee?"

Nyt jo suuttui Liisa ja mutisi:

"Olisi noita tässä itselläkin elätettäviä!... Mutta siihen vielä

vääntäytyy kerjäläisiä, jotta mökki on haleta!"

"Montakohan sillä Pirhosella sitte mahtaa olla jo muualla, kun jo

mökilläkin näkyy puoli tusinaa", ihmetteli Kaisa. Liisa ei viitsinyt

enää vastata.

"Montako lasta sillä on Pirhosella ylipäätään?" korotti Kaisa silloin

ääntänsä, ja kun ei vieläkään vastausta tullut, yltyi hän vielä

lujemmin:

"Montako liikaa lasta sillä Pirhosella on tuolla maailman harteilla

juoksemassa?"

Nyt Liisa jo ärjäsi lapsillensa:

"Sukkelaan siitä penkille istumaan ja erilleen niistä kakaroista!"

Lapset hiljensivät vähän meluansa. Mutta Kaisa hönkäsi:

"Elä yhtään siinä ylpeile, sillä Luikurisen akan kanssa se omakin

miehesi elää!"

Liisa ei ollut jaksaa käsittää asiaa, mutta menetti malttinsa, otti

patukan, rapsi sillä lapsiansa kintuille ja torui:

"Ettekö kuule siinä, jotta istumaan ja kirja käteen!"

Hän ajoi lapsensa pöydän taakse ja viskasi niille vanhan aapisen, sekä

yritti jatkaa työtänsä. Mutta Kaisa ei hellittänyt. Hän jatkoi:

"Siellä oli karhunkierrosmatkaltaankin tullessa maannut Luikurisen

saunassa koko yön ja Luikurisen akka oli käynyt vähä väliä kodassa muka

kanoille ruokaa viemässä."

Liisa tyrmistyi. Pirhonen oli todellakin kierrellen puhunut siitä missä

he olivat olleet viime yön. Oli sanonut maanneensa Luikurisen

heinäpieleksen juurella. Pää meni jo sekaisin. Hän alkoi riidellä

Kaisalle:

"Pitäisit sinäkin sitä suutasi vähemmällä, etkä juoksisi pitkin maita

ja olisi härkkimenä jokaisen vellikattilassa... On noita itselläsikin

jo kuusi, joilla ei ole isää yhdelläkään!"

Suuttuneena viskasi hän Pirhosen housut penkille ja sieppasi rukkinsa.

Kaisa riiteli nyt:

"Visko vaan housuja!... Luikurisen akan miehen housuja sinä viskot!...

Aamuyöstä vasta oli Jumppanen löytänyt miehesi Luikurisen saunasta ja

seipään kanssa oli ajanut pellolle!"

Liisan korvissa humisi ja päähän nousi kuuma veri. Hän alkoi jo uskoa,

kun kuuli Jumppasen nähneen. Kaisa jatkoi ilkeästi:

"Pätii sen Luikurisen akan elääkin, kun Pirhonen alkaa sille salaa

kantaa hyvyyttä ja rikkautta... Pennut! Sukkelaan siitä hattu päähän ja

pois koko tästä pahuuden pesästä!"

Ja hän alkoi viskoa omiansa niskasta pitäen ulos ovesta ja työntyi itse

viimeisenä niiden jälestä.

* * * * *

Koko päivän oli Mikko Pirhonen hakannut tervaksia, Häntä painosti ja

vaivasi se miten salata tai selittää Liisalle Itkukalliolta johtunut

onnettomuus: karhun nahkojen, jopa vasikan meno. Koko tämän väliajan

oli hän punonut juonta, millä peittää asia, tai selittää se. Ainoa

lohdutus oli hänellä se, että ei toki tarvinnut Koljosta rikastuttaa.

Nyt olikin hän päättänyt juonensa. Hän puheli:

"Poltan tavallista suuremman tervahaudan, niin että tulee kahta

tynnöriä enemmän kuin tavallisesti, enkä niistä liioista puhu Liisalle

mitään, vaan myön salavihkaa syystalvella ja ostan vieraan vasikan oman

sijaan."

Ja kaksin voimin teki hän työtä saadaksensa kylliksi tervaksia.

Väsyneenä palasi hän mökillensä ja päätti oitis ryhtyä hiljakseen

valmistamaan Liisan mieltä, että ei vaan nousisi äkkipikaista toraa.

Kun hän tuli kotiin, istuivat kaikki lapset rivissä pöydän takana ja

supisivat aapisesta. Mikkoa se oudostutti. Ääneti poltteli hän kotvasen

piippuansa ja ihmetteli, miksi Liisa kehräsi nyt selin häneen.

Mutta kun ei sen pahempaa kuulunut, alkoi hän valmistaa asiaa. Hän

murahti:

"Ei tästä Mustikin vasikasta taida tulla emäänsä... hyvälypsyinen

tarkotan."

Ei vastausta. Pirhonen jauhoi edelleen:

"Se tämä Koljosen härkä on huonoa rotua."

Turhaan odotti hän taas vastausta, syleksi ja meni etemmä:

"Luikurisella olisi ollut hyvärotuinen sonni... Olisikin oikeastaan

muutettava."

Liisan rukki alkoi hyristä kiivaammin ja kiihkoissansa vetäsi kehrääjä

levettä minkä kädet ylettyivät. Pirhosen olo kävi vaikeaksi, mutta hän

koetti jatkaa:

"Vaikka myötäisi tämä Mustikin vasikka keväällä ja ostettaisi

syystalvella vaikka se Tuunaisen lehmän vasikka... Sen emä on

runsaslypsyinen."

Välillä hän nyt kiskoi päreitä ja luullen Liisan äänettömyyttä

suostumukseksi lisäsi:

"Vaikka myötäisi tämä oma vasikka Luikuriselle syksyyn asti velaksi,

niin sittepähän olisivat rahat säilössä sen takana."

Vihaisena lähti Liisa ulos, paiskaten oven kiini. Sekavana pistäytyi

hän läheiseen Tuunaisen mökkiin. Siellä oli jo käynyt Rönty-Kaisa,

joten väki tiesi asian. Kaikki olivat sen johdosta salaperäisiä, eikä

Liisaltakaan puhe sujunut. Äänettöminä istuttiin, kunnes Tuunaisen

eukko kysyi säälien:

"Joko sitä on sinulla Liisa miten paljo tätä ikää?"

"Johan sitä on yli kolmenkymmenen", myönsi vieras surullisena. Mökin

väkeä säälitti hänen kohtalonsa, ja pitkän ajan kuluttua ei Tuunaisen

eukko voinut olla hiljaa säälittelemättä:

"Saapihan se tämä köyhä ihminen kaikkea nähdä ja kärsiä, kun joutuu

huonoon kelkkaan!"

Liisa arvasi mistä se sääli johtui. Ei hän jaksanut mitään siihen

sanoa. Tuunainenkin heltyi ja päivitteli hiljaa:

"Seköhän villinneekin nykyään jo vanhat akalliset miehetkin

verkkoonsa!"

Siihen loppui puhelu. Ei tehnyt mieli koskea onnettoman vaimon suruun

sen enempää. Pois lähtiessänsä vaan valitti Liisa surullisena:

"Sillehän se Luikurisen akalle aikoo viedä viimeisen vasikankin."

Kaikki huokasivat silloin raskaasti.

* * * * *

Myöhään maatamenon aikana palasi Liisa mökillensä. Ääneti nouti hän

alusolet eteisestä, teki vuoteen ja latoi lapset pehkuille. Pirhosta

painosti. Hän kävi ulkona tarkastamassa Otavan kulkua, ja kun Liisa jo

oli kyykähtänyt olille, istui hän vielä kotvasen paitahihasillansa ja

tupakoi.

Viimein laskeutui hänkin kyljellensä olkivuoteen reunalle, Liisan selän

taakse, selin Liisaan. Mutta tuskin oli hän siihen asettunut, kun Liisa

tyrkkäsi häntä kyynäspäällänsä selkään ja ärähti:

"Siihenkö vielä vetäännyt!"

Pirhonen ei sitä ymmärtänyt. Moista ei ollut vielä ennen tapahtunut.

Nöyränä vetäytyi hän kauvemmaksi, aivan paljaalle lattialle, mutta

hetkisen kuluttua äkäili Liisa taas:

"Mene siitä matkaasi!... Mokomakin mies!"

Pirhonen ihan hämmästyi, ja murisi jotain nöyrää. Liisa odotti hetken,

nousi sitte äkeissänsä, otti nukkuvan nuorimman lapsen syliinsä ja

puheli sille:

"Tule pois, lapsi, äidin viereen uunille nukkumaan!"

Hän nousi uunille, laittoi päreistä alusen itsellensä, ja valitti

niille laskeutuessaan:

"Kaikenlaisten vieressä tässä pitäisi virua!... Ilkeääkin vielä!"

"Liisa!" yritti Pirhonen lepyttää, mutta vaimo huusi:

"Pidä suusi kiini!"

* * * * *

Se yö oli raskas molemmille. Pirhonen koki miettiä syytä, joka oli

vaimon mielen mustentanut, mutta ei sitä löytänyt. Ei tullut unikaan

silmiin koko yönä. Ja aamulla oli elämä yhtä pimeä. Oli jo työhön

lähtöaika ja hän tiedusti:

"Joko sinä paikkasit ne housut?"

Pitkän ajan kuluttua vastasi vaimo:

"Paikuuttaisit ne Luikurisen akalla... Kun se muutenkin on niin makea

ja imelä!"

Äänettömänä raapi mies korvallistansa ja sanattomana lähti hän

tervasmaallensa. Mennessänsä mietti hän:

"No siitä vasikastakohan tuo nyt otti ja mustensi mielensä?"

Muuta järkisyytä hän ei löytänyt. Hän alkoi etsiä onnettomuuden juurta.

Kauvan laski hän retkeänsä ja jo pääsi siihen asti jolloin Jumppanen

osti karhun nahkoilla viinatynnyrin. Silloin hän päivitteli:

"Eihän sitä olisi tullut koko asiaa, jos ei se Jumppanen olisi

villiintynyt semmoista kauppaa tekemään! Voi tuo lemmon jätkä, minkä

kaupan teki!"

Mutta nyt sattui hän saamaan valaistusta asiaan: Tien varrella

näreikössä osui Tuunainen hakkaamaan pikkunäreitä ja tervehti Pirhosta

sanoilla:

"Luikurisen akka kärtti tekemään maitopyttyjä, niin pitää tuosta hakata

ropsia näitä vannenäreitä!"

Pirhonen pysähtyi, tarjosi tupakan, ja he istahtivat puhelemaan.

He olivat jo puhuneet Tuunaisen viimevuotisen hevoskaupan selväksi, kun

Pirhonen kysyi kuulumisia.

"Eipä tässä mitä uusia... Se Rönty-Kaisa se vaan oli akalle vähän

jutunnut siitä Luikurisen akasta, jotta se elää toisen miehen kanssa",

väänsi Tuunainen.

Se oudostutti Pirhosta. Hetkisen ihmeteltyänsä hän tiedusti:

"Tuota akan pahuusta!... Kenenkähän tuo rietas villitsi?" Kun Pirhonen

tenäsi toistamiseen, sanoi Tuunainen:

"Ka eipä se varmuudella tiennyt muita kun minkä vähän oli sinusta

puhetta."

Pirhoselle selvisi nyt hetkessä Liisan viha. Hän tuli sanattomaksi.

Tuunainen lohdutteli häntä:

"Eivätkä ne sinustakaan muut tietäisi, mutta kun se Jumppanen on

sanonut tavanneensa sinut ihan verekseltään..."

Pirhonen kirosi. Tuunainen toisti:

"Ja vasikan on vielä sanonut sinun luvanneen Luikurisen akalle

kiilloiksi!"

* * * * *

Sinä päivänä raatoi Pirhonen kuin raivostunut. Tervaspino suureni aivan

silmissä, ja koko ajan hautoi hän naapurinsa kataluutta. Vasta

iltamyöhällä istahti hän lepäämään ja alkoi varsinaisesti asiaa pohtia.

Kauvan harmiteltuansa huudahti hän:

"No voi tuota Jumppasen hyväkästä!... Otappa nyt ja koplaa minut

Luikurisen akkakuontalon kanssa, jotta koko Pirttipohjan maa nauraisi!"

Hän alkoi miettiä millä kostaa. Yht'äkkiä johtui silloin asia mieleen:

Olihan Jumppanen syleillyt Ökö-Antin Kaisaa! Hän löi näppiä ja vannoi:

"Maltahan!... Maltahan Jumppanen, kun tämä Pirhonen paukauttaa!"

Ja oitis lähti hän Tuunaisen mökille. Matkalla hän laitteli juonta. Hän

muisti miten Jumppanen oli yöllä humalassa kulkiessa kerskannut että

Suso ei ole enää hänen akkansa, vaan että hän ottaa eukoksensa koko

Pirttipohjan. Oitis hoksasi hän:

"Se ruoja vaan yritti tällä tavalla peittää jälkensä ja vyöryttää nämä

aviolliset pillansa Pirhosen niskaan!"

Hän kiirehti kulkuansa ja varmistui voimiensa mukaan Jumppasen

syyllisyydestä.

Tuunainen vannehti Luikurisen pyttyä, kun Mikko saapui. Voiton iloisena

istahti ja alotti asiansa sanoen:

"Vai sitä se Luikurisen akkaa Jumppanen minulle hieroisi!"

Hän mietti vähän ja jatkoi:

"Eipä se ihme ole, jos se omia pillojansa panee toisen päähän... Se on

selvänä ollessaan semmoinen salakavala mies se Jumppanen!"

"Niinhän ne ovat kaikki nämä pirttipohjalaiset", myöntää väännätteli

Tuunainen, väänsi vanteen kynteen ja lisäsi sitä tarkastellen:

"Salakavalaahan tämä on koko Pirttipohja selvänä ollessaan..."

Pirhonen meni nyt edelleen:

"Se näet kun itse lyöttääntyi siihen Ökö-Antin eukkoon siellä retkellä

ollessa, niin se asiaa sotkeakseen nosti perättömän jutun!"

Se lankesi hyvään maahan: Tuunainen näet oli suutuksissansa

Jumppaselle, siitä kun se ei ollut antanut hänen kulkea

porraspuupetäjää myöten ojan yli. Hän höristeli korviansa ja ihmetteli

asiaa auttaaksensa:

"Niin tämäkö ukko Jumppanen?"

Pirhonen innostui:

"Ka semmoinen vehnänenhän se on, vaikka minä en ilennyt siitä ennen

puhua koko asiasta."

Tuunainen oli epäilevinänsä:

"Vai semmoista se on se Jumppasenkin ristillisyys!"

"Semmoista! Silmän lumettahan se on aina ollut", todisti Pirhonen.

Illan kuluessa selvisi koko asia. Pirhonen kertoi sen nyt

yksityisseikkoja myöten, selittäen:

"Eihän se muuten olisi vielä uskaltanutkaan siltä Ököltä, mutta sitte

otti ja ostaa sipasi kaikki Ökön viinat ja juotti Ökön humalaan."

"Vai on sillä Ököllä taas viinoja!... Olisi tähän meidänkin mökille

tarvittu tilkka", keskeytti Tuunainen. Pirhonen jatkoi:

"On sillä niitä... ja kun Ökö sitte nukkui, niin vierittivät sen vaan

kuusen juurelle kuin pölkyn... Akka siinä vielä lopussa avitteli

Jumppasta..."

"Voi ruojia!" siunasi Tuunaisen eukko. Pirhonen täydensi:

"Ja Jumppanen akan kanssa sitte havusaunaan..."

"No voi tuota pakanaa!" keskeytti Tuunainen. Toinen varmisti:

"Ja sillehän se sitte lupasi nekin karhun nahkat antaa niin kuin hyvän

tekijäisiksi... jotta Ökökään ei niin kuin nostaisi asiasta sen

suurempaa pahaa elämää."

Tuunainen päivitteli:

"Vai semmoiset teki Jumppanen karhua kiertäessään! Ei olisi uskonut

pahuuksesta!" Hän pisti pytyn vesikorvoon turpoamaan ja selitti:

"Johan minä aina epäilin sitä Jumppasen ristillisyyttä, vaikka se on

olevinansa."

Pirhonen lähti tyytyväisenä. Reippaana saapui hän mökillensä. Mutta

siellä olikin tupa tyhjä. Liisa oli lasten kanssa muuttanut saunaan

asumaan. Turhaan yritti Pirhonen päästä sinne asiaa selittämään. Liisa

asettui korento kädessä ovelle ja uhkasi:

"Tulehan, niin tuosta saat, jotta herkeät vieraiden perästä

lentämästä!"

Nyt alkoivat Pirhoselle surulliset ajat. Vasta kolmantena päivänä

puhutteli Liisa häntä sen verran, että huusi hänelle saunan ovelta, kun

hän oli työmaalle menossa:

"Sen vaan saat nähdä, jotta Mustikin vasikka ei ole Luikurisen akan

kelkassa, ei vaikka!"