VI

Yö oli jo yli puolen, kun molemmat miehet lähtivät vaivoin kompuroimaan

kotia kohti. Olivat jo taivaltaneet Tahvo Holopaisen kasken ohi ja

saapuivat Immosen kuusikkoon. Kaunis kuun kiekura paistoi kuusen oksien

lomitse ja näytti heille hymyilevän. Jumppanen huomasi sen ja kehotti

Pirhosta:

"Mikko! Kuletaan kaulatusten, niin se ei ilku!"

Ei Pirhonen tajunnut minkä ilkkumisesta Jumppanen puhui, mutta suostui,

ja kaulatusten vaelsivat he nyt polkuansa.

Mutta Jumppasta ärsytti kuun nauru. Hän pysähtyi, otti palikan, viskasi

sillä kuuta ja ärjäsi:

"Häh! Elä yhtään irvistele!"

Taas vaelsivat he, kunnes Pirhonen kysyi:

"Olli! Oletko sinä se entinen Olli Jumppanen?"

"En! Entäs oletkos sinä se Mikko Pirhonen, jolla on Liisa-niminen

akka?"

"Liisako?... Onko minulla Liisa akkana?" äkäili Pirhonen, mutta

Jumppanen rauhotteli selityksellä:

"Kuule Pirhonen! Elä sure, vaikka sinä olet naimisissa!... Eläkä

sinäkään luule että minä olen enää se Jumppasen Olli, vaikka minulla on

Suso akkana... Eheh! Minussa ei ole enää entistä Jumppasta muuta kuin

nämä housut ja se Suso."

"Mikäs sinä nyt olet?" tenäsi Pirhonen epäselvää asiaa. Toinen ilmotti:

"Minä olen nyt itse se kadotuksen pääisäntä, jolla on Pekka Seppäseltä

varastetut housut jalassa!"

Pirhonen ehdotti:

"Lauletaan Jumppanen!"

He alkoivatkin hoilata.

"Syleillään!" pyysi Jumppanen, kun lauluun väsyttiin. He syleilivät, ja

Jumppanen ylpeili:

"Eikä se Susokaan saa olla enää minun akka... Minä otan uuden ja ihanan

akan!... Kuule Pirhonen: Minä nain koko tämän kauniin ja ihanan

Pirttipohjan."'

Niin saapuivat he kuusikon tiheimpään kohtaan. Mutta siinä väsyivät

voimat, ja miehet istahtivat kuusen juurelle havuläjään. Siinä

Jumppanen tunsi päätänsä painostavan ja kehui:

"Ei, Mikko Pirhonen! Jos mies kerran poikkeaa kehnon asunnolle, niin

omassa lihassansa se ei sieltä pois tule... vaan uusi Jumppanen siitä

maailmaan syntyy."

Mutta nyt jo loppui puhelahjakin ja miehet nukahtivat havuläjälle.

* * * * *

Siinä nukkuessansa näki Jumppanen unta: Hän oli olevinansa piru, jonka

nahkana oli karhun nahka. Hän asui Itkukalliossa paaden alla olevassa

saunassa, jossa oli suuri uuni, ja hän lämmitti sitä uunia, niin että

se porotti ihan tulipunaisena.

Mutta kerran tuli Pirhonen ja kertoi että Ökö-Antti ja Punkki-Matti

keittävät viinaa hänen saunansa katolla. Hän raivostui ja ärjäsi:

"Ja minä kun juuri lämmitin saunan helvetiksi tuomarille ja

Luikuriselle, jotta he paistuisivat ja jäisivät siihen ikuiseen

vaivaan! Nyt ne pakanat polttavat koko saunan ja Luikurinen pääsee

rangaistuksetta!"

Ja kiiruulla nousee hän tikapuita myöten ylös paaden alta ja alkaa

riidellä:

"Senkö täyteistä te siinä tuherratte ja poltatte vielä koko tämän

helvettirähjän, jotta ei ole missä tuomaria ja Luikurista kylvettää."

Mutta miehet vastasivatkin:

"Tule pois Jumppanen ja juo tästä ryyppy!"

Hän suostuu. He juovat ja tanssivat. Viimein hän nukkuu. Miehet silloin

iskevät toisillensa silmää, yks' kaks' on niillä puukot kädessä ja nyt

ne ryhtyvät nylkemään hänestä karhun nahkaa. Hän huutaa riivatusti ja

rukoilee:

"Elkää hyvät miehet nylkekö, halkeea maha ja suolet putoavat!"

Mutta ne eivät hellitä. Nyt on hän jo nyletty. Veresliha on joka

paikassa ja häntä hävettää mennä kotiin. Kun hän siinä töllistelee,

vievät miehet hänet kallion reunalle ja potkasevat siitä alas. Hän

lähtee kömpimään kotiinsa ja on tullut närepölkyn luo, kun muistaa

Pirhosen kertoneen, että hän on nauriskuopassa karhua piilossa. Hän

kuopalle ja rukoilee Pirhosta:

"Anna hyvä Pirhonen takki, jotta ilkeää mennä kotiin!"

Mutta Pirhonen tökkääkin häntä heinähangolla leukaan, niin että kolme

hammasta katkeaa ja ikenistä vuotaa veri. Pelokkaana luikkii hän nyt

mökillensä, piilotellen nurkkien takana, että ei kukaan näkisi hänen

tilaansa. Mutta silloin näkeekin hän, miten Ökö-Antti ja Punkki-Matti

keskustelevat, mille karvarille viedä hänen nahkansa parkittavaksi.

Joukkoon saapuu Pirttipohjan tuomari ja tuomitsee:

"Koska Jumppanen on katkaissut minun rekeni aisan, niin nahka vietäköön

Luikuriselle!"

Nyt hän raivostuu ja vannoo:

"Ei vaan Luikuriselle vaikka hitto olisi! Ennen sitte Koljoselle, sillä

se on toki oman kylän alkuperäistä väkeä!"

Ja vaikka hän onkin vereslihalla, ryntää hän pelastamaan nahkaansa

Luikurisen parkkitiinuun joutumasta. Syntyy ensin riita ja lopuksi

tappelu, sillä miehet eivät hellitä. Hän ottelee henkensä takaa, mutta

kolmea miestä vastaan hän ei jaksa puoliansa pitää, ja ne viskaavat

hänetkin Luikurisen parkkitiinuun.

Tiinuun pudotessansa hän kirosi täyttä voimaa, herätti sillä Pirhosen

ja heräsi itse.

* * * * *

Nopeasti vääntäytyivät miehet istuallensa ja haparoivat lakit päähänsä.

Päätä pakotti ja kummallekin selkeni asema, mutta eivät ilenneet siitä

mitään hisahtaa. Vasta kun olivat panneet tupakan, pään selvitykseksi,

murahti Pirhonen kuusta silmäillen:

"On siinä aika kuusen jurtikka!"

Jumppanen raapi korvallistansa. Viimein löysi hänkin puheen jatkon:

"Haralautoja siitä olisi saanut hyviä, kun olisi pienenä ollessa

hakannut ja tehnyt haran."

Mietiksiessään asemaansa muistivat he, että olivat juoneet karhun nahat

ja luvanneet ne parkituttaa. Paremman puutteessa jatkoi taas Pirhonen:

"Kun tuommoisesta kuusen jättiläisestä tekisi haran, niin se olisi jo

pellon pituinen!"

Jumppanen silmäili kuusta ja murisi:

"On se hirvittävän iso!"

He alkoivat nyt miettiä, millä maksaa nahkojen parkitsemishinta. Kauhea

unikin vaivasi vielä Jumppasta kuin paha painajainen.

Kauvan istuivat he. Viimein huokasi Jumppanen, kömpi ylös ja sanoi:

"Kotiinkin tästä olisi lähdettävä!"

* * * * *

Äänettöminä taivalsivat he nyt polkua myöten. Kumpikin laski ja

suututteli yöllistä kauppaa. Itse karhun nahkojen menetys ei vielä niin

harmittanut kuin se, että piti ne omilla varoilla parkituttaa.

Kummassakaan mökissä ei näet ollut rahoja. Mutta ei vaan kumpikaan

asiasta hisahtanutkaan.

Siinä astuessa tuli nyt kumpikin itseksensä laskeneeksi, paljonkohan

menee parkitsemispalkkaa. Vertailivat karhun nahkan kokoa lehmän

nahkaan, mutta eivät päässeet varmuuteen, kun eivät tienneet

vaikuttaako ehkä nahkan laatu ja paksuus sen parkitsemishintaan.

Niin saapuivat he siihen närepölkylle, istahtivat ääneti ja miettivät.

Viimein arveli Pirhonen:

"Ei suinkaan se karhun nahkan piskuutus ole sen kalliimpi kuin muunkaan

ison härän nahkan!"

Nyt jo oli Jumppanen saada selvän. Hän ilmottaa mörisi:

"Kuusi markkaa se Koljonen oli ottanut siitä Jääskeläisen ison härän

nahkasta!"

Pirhonen vähän hätkähti kuullessansa Koljosen nimen. Hän muisti miten

sen akka oli häntä solvannut. Ja Koljonen itse oli ilennyt vaatia 50

penniä kakarapytystä. Lisäksi tuli uni: Hän muisti pudonneensa Koljosen

kakarapyttyyn. Vaikka he olivat siihen asti olleet hyvät ystävät, ei

hän nyt olisi antanut sille nahkojansa parkittaviksi, vaikka hän olisi

ilmaiseksi parkinnut. Jumppanen hautoi omaa untansa ja mietti, mitä

ihmettä se merkitsee. Jo vilahti ajatuksissa Luikurisen parkkitiinu.

Aikansa siinä istuttuansa nostivat he näreen puoliskot pääpuiden

päälle, koholle maasta kuivamaan, ja lähtivät.

Ja nyt kaiveli Pirhosta koko Koljonen. Hän muisti myöskin, että

Jumppasella on ijankaikkista vihaa Luikurista kohtaan, eikä muita

karvareita Pirttipohjassa ollut. Hän mietti, millä lemmon jutkulla sen

tuon Jumppasen pötkylän saisi taipumaan Luikuriseen.

Niin tulivat he Luikurisen tiehaaraan. Nyt oli aika täpärällä, ja

kiireesti päätti Pirhonen asian ja ehdotti:

"Jos mentäisi tuosta Luikurisen tervahaudan kautta, niin nähdään onko

se vettä täynnä!"

Jumppasta se vahinko olisi huvittanut ja hän suostui ihan äänettömänä.

Tervahaudan pohjalla olikin vettä ja hän siitä jo iloitsi:

"No ei siinä ensi kesänä tervakset ihan iltikseen pala, jos ei vesi

kuiva!"

Hän aikoi kääntyä takaisin, mutta Pirhonen puhui taas:

"Häviää se koko Luikurisen talo rähjä. Sen akkakin kun menettää ja

hurvittelee rahat... Ostaa tuomarin akan kaikki vanhat hameet ja muut

rimpsut!"

Jumppanen ei kiirehtinyt. Toinen lisäsi:

"Nytkin sanotaan sen ruispellon olevan tulvan alla... Lieneekö sitte

totta!"

Jumppanen epäröi. Toinen lisäsi:

"Kun viitsisi kiertää sen talon kautta, niin sittepähän näkisi..."

Hän muljautti tutkivasti Jumppaseen ja lisäsi:

"Mutta maksaneeko tuo vaivaa tehdä semmoista kierrosta!"

Ja hän yritti jo kääntymään takaisin, mutta nyt huomautti Jumppanen:

"Ka eipä tuo suurta kierrosta tee!"

"No kun sinä nyt niin haluat, niin eipähän tuo matka koko ikää ota!"

suostui silloin Pirhonen.

* * * * *

He näkivät ruispellon. Nyt oli heidän kulettava aivan talon rappusten

editse. Mutta siihen tultua työntäytyikin Pirhonen taloon, selittäen:

"Jos käytäisi vaikka talossa!"

Ja Jumppasen täytyi tulla mukana. He istahtivat, ja Luikurinen, jonka

karvariversta oli tuvassa, tervehti:

"Eipä tätä Jumppastakaan ole näillä mailla näkynyt kotvaan aikaan.

Vieläkö tämä on hengissä?"

Jumppanen murjotti syrjäsilmällä parkkitiinuun. Luikurinen lykki

karvoja nahkasta ja kysyi kuulumisia. Pirhonen mietti kotvasen ja

alkoi:

"Nahkaako se tämä Luikurinen vaan parkitsee?"

"Nahkaa parkitsee Luikurinen, nahkaa... Ja Luikurinen kun sen

parkitseekin ja siitä tekee otrakkaat miehen jalkaan, niin työihmisestä

se mies menee vaikka hän muuten olisi paljas kyntöhärkä!... Pane siitä

savut... Ja kyllä sitä onkin tuossa parkkitiinussa jo toisenkin

pirttipohjalaisen tavara liuonnut ja rahaa tulee Luikuriselle, niin

jotta ilettää!"

"Vai tulee! Paljonko tulee noin isonpuoleisen kyntöharän nahkasta?"

pääsi Pirhonen likemmä asiaansa. Luikurinen kehui:

"No tulee siitä minkä vaan ilkeää tinkiä. Eikä vaan alle kymmenen

tarvitse tämä Luikurinen oikean härkäkarhun nahkaa piiskata."

"Mhyy!"

"Ei tarvitse, ei... Vai ei Pirttipohjaan sen parempia kuulu", toisti

Luikurinen. Pirhonen muisti, että rahaa ei ollut. Piti siis maksaa

tavarassa. Hän penäsi:

"Mutta jos niin kuin luonnossa tahtoisi maksaa... olisikohan

huokeampi?"

"No sama se! jos antaa lehmän viimeisen vasikan, kun se jo on yli kesän

elätetty, niin oli menneeksi!" suostui Luikurinen. Pirhonen raapasi

korvallistansa muistaen, että hänellä samoin kuin Jumppasellakin oli

yksi vasikka, ja karhuja oli kolme. Hän yritti viekkaudella tinkiä,

kysyen:

"Vaikka kyllä kai niitä karhun nahkoja menisi kolme kahdesta

vasikasta?"

Jumppanen arvasi jo asian ja rykäsi varotukseksi. Mutta se panikin

Pirhosen hätäilemään, että saisi vaan kaupan päätetyksi. Hän joudutti:

"No mitäpäs siinä sitte on sen enempää! Meillä on tämän Jumppasen

kanssa tasan kolme karhua kierroksessa, ja saa olla sitte kauppa

päätetty!"

Jumppanen nousi ja työntäytyi ulos ovesta.

* * * * *

Hieman pahalla omallatunnolla kiirehti Pirhonen Jumppasen jälestä,

saavutti hänet pellolla ja miettiä pinnasi sovittelun alkua. Ei

tahtonut löytää sopivaa lähtökohtaa.

Hän astua reuhkasi jälestä ja yritti jo selittää:

"Se tämä Luikurinen tekee hyvän työn... Eikä ole järin

kallispalkkainenkaan!"

Olli kiirehti astuntaansa. Toinen koki päästä perästä ja taas

huomautti:

"Vaikka sama tuo nyt olisi kenellä parkituttaisi. Mutta kun se Koljonen

on jumalaton sitä hintaa kiskomaan, niin mitäs sitä turhaa rupeaa

liikoja maksamaan."

Jumppanen turisti nenäänsä. Pirhonen yritti taas:

"Ja se on se Koljonen muutenkin semmoinen hyvin koirasa mies... Sen

metkujahan se oli sekin Simosen ja Ratisen käräjöiminen... Se levitti

syyttömästi jutun jotta Simonen on elänyt Ratisen akan kanssa, ja siitä

se alkoi..."

Jumppasta se ärsytti. Hän polki kiivaasti eteenpäin päästäksensä eroon

koko Pirhosesta. Mutta tämä vaan jatkoi:

"Ja tämä Luikurinen on muutenkin siistimpi mies jo varallisuutensakin

puolesta ja enemmän herrasväkeä kuin näitä tavallisia tuhmempia

pirttipohjalaisia!"

Se kuohautti Jumppasta.

Oli tultu veräjälle ja sen yli noustessa polkasi Jumppanen jo

porraspuun poikki, että rusahti.

Mutta ei Pirhonenkaan hellittänyt selitystänsä. Ketterästi kiepsahti

veräjän yli ja taas puolusteli Luikurista, sanoen viekkaasti:

"Eikä sen akkakaan ole pahinsuisia, eikä kiehu keuhkona toisten

soppakattiloissa, niin kuin tämä Koljosen akka sinustakin juoruaa."

Viimein hän jo vaikeni, ja he kulkivat tovin ääneti. Viimein pysähtyi

Jumppanen rutosti Pirhosen eteen ja sanoi:

"Kuule Pirhonen! Minä en pääse varsinaisen suuttumisen alkuun, mutta

kun minä siihen pääsen, niin minä olen julma mies enkä lepy maailman

lopussakaan!"

Kiivaasti pyörähti hän taas jatkamaan matkaansa. Vähän matkan päässä

osui tien varrella olemaan Jääskeläisen tyhjä tervakorvo. Hän löi sen

kirveshamaralla laudoiksi. Vihdoin tiehaaraan tultuansa erosivat he

toisiinsa katsomatta ja Jumppanen oli jo aika taipaleen vaeltanut omaa

kotitietänsä, kun hän pysähtyi ja huusi:

"Kuule Pirhonen! Sen minä vaan sanon, että Luikuriselle niitä nahkoja

ei viedä!"

Mutta Pirhosenkin sisu oli täysi. Hän uhitteli:

"Mutta ei niistä vaan Koljosenkaan pidä hyötyä saada!"

"Nähdäänhän!" ärjäsi julmistunut Jumppanen ja toinen tiuskasi yhtä

kovasti:

"No vaikka sata kertaa nähtäisi, niin Pirhosen vasikka ei ammu Koljosen

navetassa, ei vaikka naukuisi!"

"Paholaisen vietävä!" huusi sydämmistynyt Jumppanen. Pirhonen siihen

ärjäsi:

"Senkin täyteisen näppylänenä!"

"Hä-häh!" karjasi nyt jo Jumppanen täyttä voimaa ja lähti synkkänä

painautumaan mökillensä.