Sumuisena valkeni seuraava aamu. Jumppanen oli yöpynyt Pirhosen mökillä
ja nyt varustautuivat he lähtemään kierrosmatkallensa. Pirhosen eukko,
Liisa, oli jo laittanut eväät valmiiksi ja supatti miehensä korvaan
vielä viimeisen varotuksen:
"Anna nyt tuon Jumppasen kulkea etumaisena... Kuka tämän joukon jaksaa
yksinään elättää, jos hyvinkin sattuu pahasti käymään."
Pirhosta alkoi moinen varovaisuus tuskastuttaa. Närkästyksissään joi
hän vettä vaikka ei janottanutkaan, pyyhkäsi kämmenselällä suunsa ja
varustelihe jo viskaamaan eväskonttia selkäänsä. Liisaa miltei itketti.
Sitä salataksensa otti hän jauhovakan, ripotti siitä pari kourallista
jauhoja sian kakarapyttyyn suuruksiksi, kumartui hämmentämään kakaraa
ja valitteli suruansa salatakseen hiljaa, murheellisena:
"Minnehän lienee sekin sika taas juossut, kun ei tullut yöksikään
kotiin!" Silloin sattui syrjätapaus, jolla oli suuri vaikutus asian
lopulliseen kehkeytymiseen. Saapui näet karvari Heikki Koljosen eukko.
Leena, veljensä Antti Pinnasen kanssa. Pari kertaa ryäistyänsä alkoi
hän selittää riitelemällä:
"Siellä se nyt on se teidän sikahankura!... Viisikymmentä penniä
määräsi Koljonen siitä kakarapytystä, jonka se kaatoi."
Talon väki arvasi asian menon. Moinen vaatimus suututti varsinkin kun
talon rahat olivat ihan lopussa. Ei kukaan puhunut mitään. Liisa vaan
lisäsi jauhoja, jatkoi hämmentämistä ja nurkui paremman sanottavan
puutteessa asiaa painaaksensa:
"Noitakin jauhoja menee niin että ei enää piisaa maat eivätkä mannut!"
Antti Pinnanen istui sammunut piippu lerpallansa ikenissä. Leena
tarkasteli talon väkeä. Se näytti synkältä. Hän luuli niiden
varustelevan tinkimään alennusta vahingonkorvauksesta, ja turvautui
juoneen, jonka oli jo sikaa tuodessansa siltä varalta valmiiksi
punonut. Hän päätti torailulla ja asian liiottelulla masentaa Pirhosen
tinkimisaikeet. Hän alkoi:
"Laskevatkin sikansa lentämään pitkin kyliä, jotta eivät yöksikään hae
kotiinsa!"
Pirhosen sydäntä kaiveli sattunut onnettomuus ja röyhkeä vaatimus.
Aluksi hän todellakin masentui ja yritti voittaa Leenan veljen Antti
Pinnasen puolellensa. Siinä tarkotuksessa tekeytyi hän sen ystäväksi
kehottaen:
"Olisihan siinä pölkyssä talon tupakoita!"
"Ka vieläpä tämä piippu palaa entuudestaankin", valehteli siihen
Pinnanen tyhjä, sammunut piippu suupielessä. Leena arvasi juonen ja
yltyi toraillen muka itseksensä:
"Mitä ihmisiä he lienevätkin koko pirttipohjalaiset!... Sikojansakin
elättävät paljaalla nälällä!... Ei ole kumma jos ne sitte toisten
taloihin telläytyvät!"
Nyt suuttui jo Pirhosen Liisa ja väitti pisteliäästi vastaan:
"No kenenpä siat nuo sitte riisiryynipuuroa saanevat! Vaikka on
toisilla ihmisten nahatkin parkittavina, niin jotta luulisi tuota
kannattavan!"
"Kuka tässä nyt sinua tarkotti", ähähti silloin Leena, tekeytyen
viattomaksi. Kaikki olivat jo suutuksissansa, joten oli syntynyt
vaitiolo. Se rohkasi Leenaa:
"Ikäänkuin ei tässä olisi omissakin töissä jo kylliksi! Kaikkien
nälkäisiä sikoja tässä pitää vahtia ja paimentaa!"
Pirhosen sisu alkoi jo kuohua. Viisikymmenpenninen pisteli mieltä.
Leena ryki, Jumppanen imeksi piippuansa ja Pinnanen näytti aivan
torkkuvan. Leena huokasi katkerasti:
"Hoh-hoi... hoh-hoi, tätä köyhän elämää!"
Ei kukaan ääntänyt vastaan. Kotvan odotettuansa toisti Leena kuivasti:
"Viisikymmentä penniä se Koljonen määräsi siitä kakarasta."
Ja kun taas syntyi äänettömyys, uudisti hän entistä katkerammalla ja
kovemmalla äänellä:
"Viisikymmentä penniä se Koljonen siitä kakarapytystä käski ottaa."
Mutta silloin ärjäsi Pirhonen:
"Senkös täyteistä te ette pidä veräjiänne kiini, jotta eivät ihmisten
siat pääse!"
Leena säikähti ja alkoi ryiskellä. Pinnanen ymmärsi sisarensa hädän ja
murisi hänen puolestaan:
"Ka mitäpä niistä veräjistä näin talvea vastaan tukkeaa!... Ei tainnut
se Pirhosenkaan portti tulla viime kesänä valmiiksi, kun näkyy tuo
pellon veräjä olevan auki, jotta sikakin pääsi pois omasta pihasta."
Pirhonen joutui neuvottomaksi.
Mutta Liisa suuttuikin siitä ja vihotteli vastaan:
"Akathan ne aina vaan saavat Pirttipohjassa hyvät ja huonot kestää.
Vaikka miehissä itsessänsä ei ole sen vertaa että veräjän
tukkeaisivat!"
Koljosen Leena huomasi olevansa voitolla. Hän oli jo kuullut Jumppasen
Suson soimauksesta ja menestys innostutti häntä pistellen lisäämään:
"Johan näistä nyt Pirttipohjan miehistä olisi sen vertaa, jotta lutikan
tappajiksikaan."
Se pisti Olli Jumppasta. Ääneti nosti hän eväskontin hartioillensa ja
kehotti Pirhosta:
"Mitäs tämä nyt riitelemällä paranee!... Anna akkojen selvittää välinsä
ja tule sinä pois!"
Pirhonen riemastui neuvosta, joka hänet selvitti niin vähällä. Miehet
lähtivät ja vaimot jäivät jatkamaan riitaansa.
* * * * *
Äänettöminä astua jumppasivat miehet Suolamäkeä kohti. Tapaus oli
myrkyttänyt molempien mielen.
Tunnin ajan kulkivat he siten ääntä päästämättä ja tulivat Matkalammin
päähän. Siinä kelletti tien varrella suunnattoman paksu, oksainen
närepölkky, jota Pirhonen oli yrittänyt kolme eri kertaa laudoiksi
särkeä, koettaaksensa vain saako mies moisen oksikkaan hirviön
halkeamaan. Mutta turhia olivat olleet ponnistukset.
Kun he nyt saapuivat pölkyn kohdalle, oli molempien viha parhaiksi
hautunut, eikä Pirhonen voinut sitä enää hillitä, vaan iski kirveensä
närepölkkyyn täyttä voimaa, näennäisesti ikäänkuin muka huviksensa,
ohimennen. Oikeaa tarkotustaan salatakseen hän vielä äänsi:
"Siinä se on pölkky!"
Mutta Jumppanen tarvitsi samaa aihetta sisunsa purkaukselle. Hänkin
iski kirveensä pölkkyyn, että jysähti, ja äänsi:
"On siinä pölkky!"
Enempää ei tarvittu. Aivan kuin sopimuksesta ryhtyivät he verkalleen
puuhaillen halkasemaan pölkkyä. Äänettöminä ponnistivat he viimeisetkin
voimansa ja iskivät pölkkyä niin että kirveet uppoilivat silmäänsä
myöten. Paukkeen seasta kuului ainoastaan vihaista vuoronperäistä
ähkinää.
Pölkky alkoikin jo irvistyä. Oksat paukahtelivat halki ja poikki, että
ryski. Kerran vaan ehti Pirhonen sadatella:
"Etkö sinä pahennus halkea!"
Ja pölkky halkesi. Rusahtaen erkanivat puoliskot toisistansa. Miehet
istahtivat kivelle lepäämään, läähättivät ja olivat hikiset. Viimein
ilmotti Jumppanen:
"Nyt se on kahtena palana!"
He panivat tupakan, nostivat kontit selkäänsä ja lähtivät pyrkimään
karhun kierrospaikoille.
* * * * *
He olivat jo lähellä suurta Rämesuota, jossa karhun piti asustaa. Mitä
likemmä suota he tulivat, sitä vakavammaksi kävi mieli. Kumpikin
myönteli itseksensä, että karhu ei ymmärrä leikkiä.
Mutta aivan Rämesuon reunassa lähellä Itkukalliota, jossa pirun
kerrottiin asuvan, oli Kosken Mikki ampunut viime viikolla
hirven. Sen suolet ja osa lihojakin oli hänen täytynyt jättää
tappopaikalle, Itkukallion juurelle, tiheään näreikköön, ettei
joutuisi sala-ammunnasta kiinni. Korppijoukko oli kokoontunut niillä
aterioimaan. Nälkäisinä rääkyivät ja tappelivat korpit keskenänsä.
Kylmä vihmasade ja seudun autius, sekä Itkukallion läheisyys
täydensivät kuvan yleistä kolkkoutta. Kumpikin mietti, että olisi vähä
varustauduttava, sillä molemmat olivat varmat että näreikössä metelöi
Itkukallion piru.
Mutta luonto ei antanut alkaa, ettei toinen huomaisi mitään semmoista.
Astuntansa toki hiljensivät.
Mutta Tiilikaisen tervahaudan luo tultua, kun rähinä yltyi näreikössä,
rohkaistui Pirhonen väkisinkin sanomaan:
"Tämä on vähä kolkko ja kamala paikka!"
Jumppanen pysähtyi kiitollisena ja murahti asian peitteiksi:
"Jopa tässä on tupakoimisaika!"
Mietiskeltiin, kumpi lähtisi etumaisena. Pirhonen uskalsi etemmä,
arvellen kuin ohimennen:
"Mikähän siellä ihan korpin äänellä rääkkyy ja rähisee?"
Toinen vaikeni. Silloin hoksasi Pirhonen sanoa viimeiset sopivat sanat:
"Vaikka eipä tämä oikea ristitty yhtä pimeyden valtakunnan kehnoa
hätkähdä!"
Silloin oli Jumppanen valmis. Hän virkkoi verkallensa:
"Mikäpäs siinä on. Kun katsoo, niin sittehän näkee mikä se on."
Ja enempiä puhumatta nousi hän ja alkoi varmasti työntäytyä tiheään
näreikköön ääntä kohti. Pirhonen seurasi jälestä. He jakoilivat
näreiden oksia ja kurkistelivat varovasti eteensä. Molempien polvet
tahtoivat hervota.
Niin saapuivat he lähelle haaskaa. Jumppanen iski kirveshamaralla puun
kylkeen ja karjasi.
Korppiparvi säikähti ja pakeni rääkkyen. Miehet rohkaistuivat siitä,
tunkeutuivat haaskan luo, tarkastelivat sen, ja Jumppanen sanoi
viimein:
"Kah! Hirven raato!"
"Hirvenpähän on!" myönsi toinenkin. Enempää eivät he siitä asiasta
puhuneet. Oli vähä noloakin alussa. Mutta Jumppasta oli tapaus
rohkaissut ja hän päätti näyttää jo urhokkuutensa toisellakin tavalla.
Oli jo lounaan aika. Koko ikänsä oli hän, kuten kaikki muutkin
pirttipohjalaiset, pelokkaasti kiertänyt Itkukalliota. Mutta nyt lähti
hän työntymään näreikön halki suoraan sitä kohti. Hämmästyneenä
tiedusti silloin Pirhonen:
"Minnekkä sinä menet?"
"Lounatta syömäänpä tästä on jo aika... Tuolla Itkukalliolla on vähä
kuivempaa!" murisi Jumppanen rauhallisena, iski joskus pirua
pelotellaksensa kirveshamaralla puun kylkeen, mutta ihmetteli samalla:
"Kovasyistä petäjää siinä kasvaa kun se noin kumisee kuin paras honka."
Juhlallisesti nousivat he matalalle kalliolle, josta lirisi pieni puro.
Jumppanen viskasi konttinsa rennosti sammalikolle ja he alkoivat
aterioida. Siinä syödessä tuli nyt Jumppanen jatkaneeksi puhettansa
hirvestä:
"Eikö tuo liene Kosken Mikki tappanut sitä hirveä! Sehän se lurkkii
joka paikassa."
"Eikö tuo se liene!" vahvisti Pirhonen tosiasian.
Itkukalliolle näkyi Rämesuon huikea ulappa, jonka keskellä kohosi pieni
tiheän näreikön peittämä kumpu. Puhumatta varmistuivat miehet siinä
uskossa, että siellä sen karhun täytyy olla jo pesässänsä.
Kolealta näytti seutu semmoista näköalaa katsellessa, varsinkin kun oli
niin vakava tehtävä edessä. Lisäksi painosti mieltä ruokapaikan
salaperäisyys. Ei tahtonut ruokakaan maistua näin pyhässä metsässä, ja
vähäsen haukattuansa kiirehtivät he verkallensa pois koko paikalta.
Lähtiessä Jumppanen, varoen kaikkea arkuuden ilmausta, ihaili toki
vielä paikkaa, kehuen kallion pehmeää havumetsää:
"Ihania kuusia siinä ryökäleessä kasvaa!"
Nyt oli kierros alettava. He alkoivat aivan suon reunasta, tarkastellen
kaikkia eteen sattuvia jälkiä. Katselivat välistä aukeaa suotakin, ja
silloin kuvastui mielessä karhun voima. Molemmat mietiskelivät että
mitähän jos sieltä äkkiä karhu pölähtäisi vastaan. Pirhonen alkoi
silloin epäillä Jumppasen uskollisuutta ja ryhtyi sitä valmistamaan.
Hän alkoi:
"Se on sukkelajuoksuinen elävä, se karhu!"
"On se känttyrä!" täytyi Jumppasen myöntää. Pirhonen selitti:
"Se jos aukealla suolla äkkiä eteen pölähtäisi, niin ei siinä pako
auttaisi!..."
Jumppasesta ei olisi juoksijaksi kyllä ollutkaan, se häntä itseäänkin
nyt harmitti. Toinen jatkoi:
"Siinä olisi viisainta, jotta koettaisi vaan lyöttääntyä yhteen."
"Ka mikäpäs muu se näin huonojuoksuisella auttaisi", erehtyi Jumppanen.
Taas neuvoi Pirhonen: "Se vielä kuuluukin aina ensimäisenä lähtevän sen
aremman perästä painamaan."
Karhun moinen tuhmuus suututti Jumppasta. Pirhonen vielä lisäsi:
"Niinkun nyt luonnollista onkin, jotta urhokkaampaahan se aina
viimeiseksi kiertää!"
Kauvan mietti sitä Jumppanen. Viimein hän jo arveli:
"Kun sitä olisi ihminen jänis, niin ei sitä pelkäisi mennä ihan karhun
nenän eteen! Jäniksen käpälillä kun sitä pyyhkäisisi viime tiukan
tullessa pakoon, niin tyhjälle siinä saisi karhu viheltää!"
Pirhonen hätäytyi siitä, peläten jäävänsä tiukan tullessa yksin.
Jumppanenkin huomasi, että ei ollut osannut aivan selkeästi puhua, ja
koetti oikasta, valittaen:
"Se on oikeastaan jokainenkin asia tälle ihmisälylle hyvin vaikea ihan
meiningilleen sanoa... Kun se tämä ihmiskieli tahtoo olla semmoinen
kaksiteräinen miekka, niin siinä ei se järkikään kaikistellen avita!"
Se sotki vaan asiaa. Pirhosen epäluulo lisääntyi. Kotvasen kierreltyään
terotti hän Jumppasen uskollisuuden tarvetta toisellakin tavalla:
uhkauksella. Hän ilmotti:
"Vaikka jos taas juoksusta tulisi puhe, niin en sitä minäkään
takimaisena hyökkäisi!"
Jumppanen tunsi naapurinsa lahjat siinä asiassa ja nyt hän puolestaan
yksimielisyyttä terottaakseen huomautti:
"Mutta ei siinä vetelällä suolla jänistä huonompi juoksija pitkälle
potkisi semmoisen juoksuoriin edessä!"
Suo oli jo reunojaan myöten kierretty. Oli lähdettävä aukealle.
Turvattomuuden tunne enentyi. Oli alkanut epäluuloinen äänettömyys. Ei
ollut mistä puhua.
Mutta vihdoin tarjoutui puheen alku itsestänsä: Tähän asti he eivät
olleet löytäneet suolta mitään varmaa eläimen jälkeä, sillä suon
kuopista ei saanut selvää olivatko ne ihmisen vaiko eläimen polkemia
tai ehkä tavallisia suoreikiä, joita koko räme oli täynnä.
Mutta nyt he tapasivat ensimäiset varmat merkit ja Pirhonen riemuitsi:
"Kah! Lantaa!"
"Lantaapahan on... Ihan oikeaa eläimen tekemää!" myönsi Jumppanenkin,
mutta epäili vielä rauhottuaksensa:
"Vai jospa se onkin hirven."
He ryhtyivät sitä tutkimaan, mutta eivät päässeet selvyyteen. Jumppanen
valitti:
"Kun olisi joku hirven tappaja, joka osaisi erottaa karhun tavarat
hirven lannasta!"
Mutta kun asiantuntijaa ei ollut, täytyi jatkaa kierroksen supistamista
saadakseen lisävarmuutta. Hajusta päätteli toki Pirhonen:
"Kyllä se haisee vähä karhulta, kun sitä näin läheltä nuuhkasee."
Niin oli päästy taas puheen alkuun. Pirhonen lähti kehittämään asiaa
edelleen:
"Se on aika väkevä elävä se karhu... Eikä se voi enää olla yhäti
kaukana, kun sen tavaroita jo on täällä asti."
"Kukapa ne tietää kenen tavaroita ne ovat", väitti Jumppanen. "Sitä ei
yleensäkään minkään elävän eväistä saa oikeaa selvyyttä!"
Pirhonen yritti taas johtaa asiaa, sanoen:
"Ja eikä sen karhun laisen elävän kanssa yleensäkään ole
leikittelemistä."
"Mitäpäs hänen kanssa turhia kujeilee... Antaa vaan rienalle kuonoon,
jotta pääluut soivat kuin honka", myönsi Jumppanen painaen edelleen.
Pirhosta alkoi epäilyttää Jumppasen uhkarohkeus ja se sai hänen
huokaamaan:
"Kun olisi ihminen orava ja karhu hyvässä kuusikossa, niin kun sitä
oikein suureen kuuseen kapahtaisi ja sieltä laukaseisi, niin eiköhän
tuo leppyisi!"
Mutta asia sotkeutui yhä enemmän, kun Jumppanen siihen huomautti:
"Eihän siellä kuusessa sylipainiin joutuisi!... Vaikka mitäpä nauriita
sitä sielläkään ikänsä söisi!"
* * * * *
Oli tullut ilta. Miehet palasivat suolta korven reunaan, yöpyäksensä
siellä ja tiukentaaksensa seuraavina päivinä kierrosta. Kuusen juurelle
laittoivat nuotiotulen, söivät illallisensa äänettöminä ja laskeutuivat
havuvuoteelle nukkumaan. Ilma oli seestynyt. Otava kurkotteli kuusen
oksien lomitse ja vetre kuusen lehvä tuoksui pään alusena.
Mutta päivän tapauksien jännittämä mieli oli herkkä. Pirhonen alkoi
nähdä outoa unta: Hän on menevinänsä Jumppasen kanssa kasken polttoon.
Eväspussi on kummallakin selässä. Tiellä alkavat he keskustella karhun
metsästyksestä. Siitä sukeutuu väittely. Hän selittää Jumppaselle:
"Jos karhu tulisi vastaan, eikä saisi sitä suorastaan nujerretuksi,
niin silloin on paras kavuta kuuseen. Sieltä sitä sopii vaikka kivillä
pommittaa ja saa näyttää pitkää nenääkin."
Jumppanen ei siihen suostu. Se väittää:
"Ennen minä vaan pistääntyisin Tiilikaisen nauriskuoppaan ja
kyköttäisin siellä siksi kunnes se ruoja menee ohi."
Kotvasen siitä väiteltyä alkaa häntä jo suututtaa Jumppasen tuhmuus.
Hän selittää:
"Sitäkö lempoa sinä siellä kuopassa kykötät?"
Jumppanen siitä nenäytyy ja alkaa pistellä:
"Entäs senkö vietävää sinä siellä tyhjässä kuusen latvassa kuvattelet?
Sylelläsikö sinä sitä kivität kun ei ole kiviä?"
Siitä nousee kova kiista. Hän riitelee Jumppaselle:
"Luuletko, että se ei sinua nauriskuopasta ylety kaivamaan kynsiinsä?"
"Syömättäkös sinä elät ikäsi siellä kuusen latvassa, senkin koppelo?"
ilkkuu siihen Jumppanen. Hän harmistuu ja kiroaa, mutta Jumppanen vaan
selittää jauhaa:
"Mikäs minun on täydessä nauriskuopassa, kun vielä suun tukkean, niin
ettei jää kuin pieni reikä... Sinne jos se sitte kuononsa pistää, niin
vaikka terävällä taikon kärellä kun pistää tökkään siihen, niin ei tee
ruojan mieli toiste yrittämään!"
Niin riitelevät he kauvan. Viimein raivostuvat he molemmat ja alkavat
tapella, niin että lopulta säkit ovat tappuroiksi piiskatut, kun he
viimein väsyvät. Jumppanen vetää remelinsä tiukemmalle ja he eroavat
vihoissansa.
Nyt astua murjottelee hän ja saapuu sen paksun närepölkyn luo, jonka he
juuri olivat halkasseet. Mutta pölkky onkin muuttunut karhuksi, möyryää
ja murisee ja aikoo jo hypätä niskaan. Hädissään huutaa hän Jumppasta
avuksi.
Ja Jumppanen juoksee hätään. Yhdessä kellistävät he karhun ja rupeavat
sitä halkasemaan, kuten närepölkkyä. He lyövät vimmatusti, ja rusahtaen
halkeaa karhu!
Mutta voi kauhua taas! Karhun mahasta kömpii toisia karhuja laumottain.
Kauhuissansa hyppää hän kuuseen ja pääsee jo ensimäiselle oksalle, kun
karhu saakin hänet housun lahkeesta kiini ja alkaa kiskoa alas. Siellä
ammottavat sadat karhun kidat valmiina. Mutta Jumppanen on pujahtanut
nauriskuoppaan ja järsii siellä naurista rauhallisena. Kun hän rukoilee
apua, niin Jumppanen vaan irvistää nauris kädessä ja ilkkuu:
"Kukas sinun käski kuuseen kiivetä!"
Mutta juuri kun hän on putoamassa, lennättääkin Koljosen akka kuusen
juurelle kakarapytyn. Se alkaa kasvaa suureksi tiinuksi. Vetelä kakara
siinä vaan huppelehtaa. Hän on juuri siihen tipahtamassa, riuhtoo
jalkansa irti ja parkuu täyttä voimaa:
"Etkö sinä paholaisen Jumppanen tule apuun! Jumppanen hoi!"
Juuri silloin tipahti hän vetelään kakaratiinuun. Viime sanat hän huusi
unissansa aivan ääneensä, heräsi itse siihen huutoon ja herätti sillä
Jumppasen.
Nuotio oli puoleksi sammunut. Jumppanen latoi siihen uusia puita sillä
aikaa kun Pirhonen selvittäytyi kauheasta unestansa ja pyyhki hikeä
otsaltansa. Ei kumpikaan ollut asiasta tietävinänsäkään. Äänettöminä
istua kyköttivät vaan polvet pystyssä rovion ääressä. Vasta kun nuotio
oli taas syttynyt täyteen lieskaansa, kysyi Jumppanen:
"Mitä sinä äsken huusit?"
Puolisen tuntia mietti Pirhonen vastausta. Otava alkoi näyttää aamun
tuloa ja Jumppanen kopisteli jo eväskonttiansa. Vasta silloin oli
Pirhonen ennättänyt miettiä puheen alun, millä lähteä kertomaan untansa
ja selittää sen perusteella yksimielisyyden etuja. Hän alkoi:
"Ei se närepolkky olisi halennut jos ei olisi yksissä voimin sitä
yritetty."
Jumppanenkin syventyi miettimään. Pirhonen jatkoi:
"Sitä on kahdesta miehestä aina etua enemmän kuin yhdestä muulloin
paitsi henkirahan ja papin saatavien maksussa."
"Onhan niistä", myönnytti Jumppanen piippu ikenissä. Pirhonen täydensi
ajatustansa, oikasemalla:
"Paitsi sitte taas ihan suoranaisessa tappelussa... Siinä jos ei olisi
yhtä miestä enempää, niin moni tappelu jäisi tappelematta."
"Eihän sitä yksi mies osaa tapella muuta kuin akkansa kanssa", myönsi
Jumppanen asiaa käsittämättä, ja sotki siten koko asian alun. Ja sitä
etemmä ei Pirhonen enää jaksanut selityksessänsä päästä.
Jumppanen oli haudannut nuotion poroon muutamia nauriita. Nyt ne olivat
jo kypset. Päivä alkoi sarastaa. He söivät murkinansa ja lähtivät
jatkamaan kierrostansa.
V
Tänä päivänä painosti Pirhosta tavallista enemmän. Hän pelkäsi unen
olevan enteen, uskoi Jumppasen pettävän hänet vaaran hetkellä. Eikä
ollut kepeä toisenkaan miehen mieli.
Puolipäivän seudussa rämpivät he keskisuolla, kiertäen näresaarta. Jo
alkoi näkyä epäilyttäviä jälkiä ja yhä läheni kierros saarta. Nyt
löysivät he taas eläimen lantaa. Jumppanen ilmotti:
"Tämä on vielä ihan tuoretta... Kun ei liene viime yönä tehtyä!"
Se oli varma merkki että karhu oli näreikössä. Pirhonen puristi lantaa
ja ollen kiihtynyt oli hän huomaavinansa siinä lämpöäkin:
"Kun olisi vähän ennen tultu, niin se olisi vielä höyrynnyt."
Kotvasen seisoivat miehet sanattomina. Viimein pyyhki Jumppanen nutun
hihalla suunsa, lähti rämpimään edelleen ja järkeili:
"Jänis ja orava se ei saisi karhua tapetuksi!"
Pirhonen muisti kauheaa untansa. Taas huomautti Jumppanen:
"Mutta ei se karhukaan saisi jänistä tahi oravaa tapetuksi, jos lähtisi
metsästämään!"
Sitä hän mietti syvästi ja lisäsi:
"Se on niillä molemmilla oikeastaan tuo voima käpälässä, sekä
jäniksellä että karhulla!... Kun se olisi tämä ihminen semmoinen
kaksiteräinen miekka, jotta sillä olisi toisella puolen karhun ja
toisella puolen jäniksen käpälät."
"Mitä sinä oikeastaan sillä tarkotat edessanoa?" tiedusteli nyt
Pirhonen. Toinen selitti:
"Se vaan tämä ihmisen ajatus muuten selkenee ja pyrkii viisauteen näin
vaaran ovella, jotta sitä ei tuota kuolemaa huomaakaan!" selitti
Jumppanen tilansa aivan oikein.
Silloin löysivät he vieläkin vereksempiä karhun tavaroita, ja niiltä
johtivat jälet suoraan näreikköön. Jumppanen sanoi:
"Siellä se nyt on!"
Jälellä oli siis vaarallisin kierros: Oli tarkastettava johtivatko
jälet isompaan saareen asti vaiko vain sen sivulla olevaan pieneen
näretupsuun. Sitä tehdessä piti kulkea molempien näreiköiden välitse,
ehkä aivan karhun nenän alitse. Jumppanen alkoi jo kahlata, mutta
silloin teki Pirhonen ruton päätöksen puhua asia loppuun. Hän alkoi
päättävästi:
"Kuule Jumppanen! Sinä olet yleensä rehti mies ja minä sinusta pidän.
Istuhan tänne kelolle!"
Toinen suostui, Pirhonen mietti hetken ja jatkoi:
"Kyllä se on yksimielisyys hyvä asia tässä ajallisessa elämässä."
Jumppanen myönsi. Pirhonen rohkaistui ja jatkoi:
"No esimerkiksi tämä hirvi: Jos nekin olisivat kestäneet yhdessä
joukossa ja karanneet sarvet ojoina Kosken Mikin niskaan, kun se
salolla lurkki, niin tokkohan nyt emähirven suolet tuolla näreikössä
happanisivat! Kuuseen siitä olisi pitänyt Kosken Mikin kiivetä, jos
hirvet vaan olisivat yksimielisesti rynnistäneet."
"Kuuseen... Tahi sitte vaikka nauriskuoppaan", myönsi Jumppanen.
Mutta tästä huomautuksesta välittämättä ehdotti Pirhonen suoraan:
"Kuule Jumppanen! Jos tulisi tiukka paikka, niin seisotko takana kuin
mies?"
Jumppanen kuohahti ja kiivastui:
"No perhana vieköön! Onko Jumppanen ennenkään oikeassa tappelussa
jäniksen käpälällä miestä lyönyt?"
Pirhonen heltyi Jumppasen urhoollisuudesta ja kehasi hänkin:
"Sen saat nähdä, Jumppanen, että vaikka tuossa paikassa karhu eteen
tuprahtaisi, niin Pirhosen Mikko ei sinua heitä. Ennen riisuu vaikka
oman nahkansa karhulle."
Sillä puheella syntyi lopullinen sovinto.
* * * * *
Onnellisesti olivat miehet lopettaneet kierroksensa. Täysi varmuus oli
saatu siitä, että karhu oli pesiytynyt pääsaaren näreikköön. Ja
reippaina vaelsivat he Itkukalliota kohti, jonka ohi kulki kotipolku.
Hyvin onnistunut kierros oli rohkaissut ja reipastuttanut mieliä ja
vilkastuttanut puhelahjat. Karhujuttuja jutellen saapuivat he
Itkukallion juurelle.
Mutta siinä he hätkähtivät. Kuului näet epäilyttävä risahdus kalliolla
pimeässä kuusikossa. Vaistomaisesti puristivat miehet kirvesvartta,
pysähtyivät ja tarkkasivat.
Eikä kauvan viipynytkään ennen kun näkivät tulen kiiluvan metsästä.
Veri oli jähmettyä, ja Jumppaselta pääsi vaistomainen kuiskaus:
"Pirun silmä!"
"Voi paholainen!" sanoi Pirhonen hädissään.
Hetkisen seisoivat he vielä äänettöminä. Tulinen silmä kiilui
selvemmin, ja taas kuului risahdus. Jumppanen valmistautui ja kehotti
Pirhostakin:
"Tuli mikä tuli!"
Mutta silloin tupsahtikin puun varjosta aivan heidän eteensä mies,
puutakka sylissä. Ja vaikka olikin yö, valaisivat tähdet toki sen
verran että he tunsivat tutut Pirttipohjan miehen kasvot ja Jumppanen
huudahti tulijan nimen:
"Ökö-Antti!"
Tämä säikähti, viskasi puut sylistänsä maahan, sieppasi niistä halon ja
karkasi päälle. Mutta nopeasti syöksyi Pirhonen häneen sylin ja silloin
alkoi paini.
"Matti! Tule apuun ja tuo pyssy! Ruunun miehiä on... Kaada viina
korpeen!... Joutuin vaivattu!" huusi Ökö-Antti.
Toveri riensikin metsiköstä ja uhkasi:
"Nyt karkkoa tahi muuten pamahtaa!"
Mutta onneksi hoksasi Jumppanen että kyseessä oli salaviinanpoltto. Ja
sen hän tiesi jo miehistäkin. Hän huusi:
"Senkö vallesmanni täällä on! Pirhonen vaan ja minä... tullaan karhua
kiertämästä."
Asia selvisi nopeasti, ja Ökö-Antti pyyteli kiroillen Pirhoselta
anteeksi erehdystänsä.
* * * * *
Ökö-Antti ja Punkki-Matti olivat Pirttipohjan perimäisiä mökkiläisiä.
He asuivat lähellä Jänisjärven seutuja ja olivat kovia työkarhuja.
Mutta syksypimeillä oli heillä tapana keittää viinaa. Ja ollaksensa
varmassa turvassa olivat he perustaneet polttimonsa Itkukalliolle.
Sieltä heitä voitiin kaikista vähimmin etsiä, sillä kukapa olisi
uskonut heidän uskaltavan sinne asettua varsinkin pimeiksi syysöiksi ja
vielä synnin töille.
Nyt oli heillä siellä pieni pannu kuusen juurella höyryämässä. Tuli
palaa lekotteli sen alla rauhallisena, valaisten havumajaa. Majassa oli
lauta pöytänä, siinä muutamia reikiä, ja reijissä töröttivät pyöreät
tuohitötteröt pikareina.
Ja tänä yönä olikin majassa tavallista eloisampaa. Ökö-Antin eukko
Kaisa oli tullut omansa ja Punkki-Matin tyttären kanssa tuomaan
miehille evästä, ja kun ilta pimeni, olivat he yöpyneet majalle ja
hääräilivät nyt siellä miesten apuna.
Lähdettiin siitä miehissä havumajalle. Oli tyyni ilma. Yö oli juuri
pimennyt. Tähdet tuikuttivat laihalla valolla.
Joukolla kohottiin siitä viinatulen ympärille ja oitis alkoi kieli
herketä. Hymyillen katselivat metsästäjät rauhallisena lekottelevaa
tulta ja porisevaa pannua, ja jo sanoi Pirhonen:
"No nyt se on jo tuo karhu kierretty ja tämäkin Itkukallion piru
voitettu."
Ökö-Antti kantoi miesjoukkoon laudan, jossa töröttivät ne
tuohitötteröt, ja kehotti:
"Siinä olisi sitte sitä tämän lehmän maitoa."
Pirhonen muljautti Jumppaseen, odottaen esimerkkiä. Tämä punnitsi
asiaa, mutta koetti voittaa kiusauksen. Kun ei uutta kehotusta
kuulunut, kiirehti Pirhonen itse pitämään tarjoamisasiaa vireillä,
vastustellen:
"Olisiko häntä ottaa!"
Hän muljautti samalla Jumppaseen tutkivasti. Ökö lisäsi:
"Se karhu on siitä hyvä, jotta se ei tätä viinalehmää revi!"
Kierosti katseli Jumppanen viinatötteröitä ja vastusteli
kaksiteräisesti:
"Eipä siitä viinan juomisesta oikeastaan ole mitään hyötyä... paitsi
jos humalaan tulisi!"
Kaisa sattui nyt jouduttamaan alkuun pääsyä laululla, jota hyräili
mäskipyttyä hämmentäessään. Laulu näet liikutti aina Jumppasen mieltä.
Nytkin hän heltyi:
"Se tuo laulu on niin kuin viina: ei sitä luonto kestä heltymättä!"
Mutta sitte taas jouduttiin pulaan, kun ei kukaan kehottanut. Pirhonen
hätäytyi vähän ja pitääkseen asiaa vireillä murisi paremman puutteessa
estellen:
"Ka välttäisipä tässä ilman sitäkin!... Mitä hänestä niin tarjoaa!"
Mutta nyt tuli Kaisa avuksi ja sanot:
"Ka ota nyt pois! Ei siitä suu ijäkseen väärään muikistu!"
"Eihän se muikistu!" kiitti Jumppanen ja ryyppäsi. Pirhonen seurasi
esimerkkiä ja todisti:
"Kylläpä on viinan voima pakanassa!"
Ryypättiin, Kielen kantimet heltyivät, puhelahjat liukastuivat.
Pirhonen jo toisti:
"Voitettu, voitettu on se piru, ja karhun koivissa on kierros
kahleena!"
"Voitettu on piru! Mutta kyllä siinä pojassa olikin voittamista!"
alotti Ökö-Antti yht'äkkiä oman urotyönsä kertomista. Varovaisuuden
vuoksi muljautti Jumppanenkin pimeään kuusikkoon, kun Ökö alkoi pirusta
puhua. Kaisa, joka huolehti että paikka ei menettäisi pyhää kammoansa
ja siitä johtuvaa turvallisuutta, pisti askareittensa lomasta väliin:
"Mitä tuon nimestä mainitsee! Suuttuu vielä ja ties herra minkä elämän
nostaa."
Aluksi se tuntuikin hillitsevän Ökön kertomishalua, ja vakavana murahti
Pirhonen:
"Vai oli voittamista! Tietäähän sen... Satuitko ihan näkemään hittoa?"
Maistettiin tuohitötteröistä ja Ökö kehasi:
"Ei suinkaan sitä näkemättä semmoista herraa kellistetä! Kyllä siinä
oteltiin, mutta lopulta täytyi pahuuksen myönnyttää, jotta on se Ökö
aika pökö!"
Syntyi kaamea epäilyaika. Teki väkisinkin mieli maistaa, että pelko
haihtuisi. Kotvasen kun oli vaiettu, väitti jo Pirhonen:
"Niin ettäkö sinä itse rytyytit?... Sitä pirua nimittäin?"
Mutta epäily haihtui kun otettiin uudet kulaukset. Silloin jo uskoi
Jumppanenkin sanoen:
"On siinä täytynyt olla voimaa liikkeellä! Mitenkä tuo oikein
ötäköi?... Niin jottako sinä oikein Zebaotin voimalla sitä rönkytit?"
"Ka mitenkäkö se ötäköi! Minä tässä näin tupakoin ja pannu tuossa
porisee, kun tuo iso kivipaasi alkaa kohota ja sen alta nousee rietas
tikapuita myöten."
Vaistomaisesti ryyppäsivät miehet paateen muljauttaen. Ökö-Antti
jatkoi:
"Nousee vääntäikse sieltä sarvipäänä... kohottaa tuon pannun kantta,
nuuhkaisee nenällään ja kysyy: 'Viinaako sinä Antti keität?'"
"Vai semmoisia kuulumisia kysyi?" ihmetteli Pirhonen.
"Semmoisia se kysyi... Maistahan sinäkin Jumppanen, eläkä murjota!"
Juotiin. Kertoja yltyi:
"Minä sitä alussa suinailin, enkä muistanut, missä minä olin niin
paikkaiset sarkahousut nähnyt. Mutta sitte hoksasin, että sen jalassa
olivatkin ne Pekka Seppäseltä varastetut housut."
Hämmästyttiin siitä.
"Vai Seppäsen housut sillä olivat?" ihmetteli Jumppanen.
"Seppäsen. Minä sitä jo sille ihmettelin, että mitenkäs ne minua
syyttivät näiden housujen varkaudesta, mutta se vaan ruuvaa sarven
päästään, täyttää sen viinalla niin kun tämän tötterön ja... No
ryypätään!"
Jumppanen mietti ja kysyi:
"Ihan omin lupinsako tuo sen sarvensa otti ja täytti?"
"No johan se nyt tämmöiseltä mieheltä lupaa kysyisi!... Jotka eivät
älyä käskeä vieraita housuja pois heittämään!" äkäili Kaisa, mutta Ökö
puolustautui käskien Kaisaa:
"Pese sinä vaan sitä viinalaskua eläkä hänklätä, ja anna rauhassa
kertoa!... Tottapahan selviää sitte asia!"
Miehet raapivat päätään ihmetyksestä. Ökö pyyhki peukalon takapuolella
nenänsä alustan ja innostui:
"No mitäs muuta kuin ryypätään!... Tämä juo ja juo sarvestaan eikä puhu
maksusta mitään. Lopulta minä jo suutuin ja hönkäsin: 'Kenenkä housut
sinulla on jalassa?'... Ei vastaa."
"Vai ei äännä juutas", vilkastui jo Jumppanen.
"Eikä tässäkään Ökössä ole sen vertaa miestä, että olisi suorastaan
sivaltanut halolla päähän ja vetänyt housut pois jalasta", toraili
Kaisa ja huljutteli vettä laskussa että kohisi. Pirhonen koki estää
Kaisan enempää sekaantumista kysyen Ököltä:
"Entäs sitte?"
"No se vaan vekaroipi ja kuvattelee, eikä vastaa. Viimein minä hönkäsin
uudestansa: 'Mistä sinä ne housut varastit?'"
Silloin Jumppanen hymyili. Asia innostutti häntä, Ökö jatkoi:
"Ei vieläkään vastaa. Irvistää vaan. Nyt minä jo yritin tarrata ruojan
niskaan, mutta tää rietas yrittää kapsahtaa kuuseen."
"Kas kun ei kuoppaansa pujahtanut", ihmetteli Pirhonen moista
varomattomuutta. Kaisa oli ryhtynyt pesemään huiviansa. Miehet
maistoivat taas tuohitötteröä ja Ökö kehui:
"Mutta ei päässyt tuota alinta oksaa ylemmä, kun minä tarraan housun
lahkeesen ja ärjäsen: 'Anna pois ne Seppäsen housut!'"
Miehet nauroivat. Kertoja jatkoi:
"Se potkii ja sätkyttää mutta" -- hän nyhti oksalla kuivavaa Kaisan
hametta näytteeksi ja selitti: "mutta minä vaan nyhdän näin lahkeesta
ja sanon: 'Anna pois ne Seppäsen housut, tahi koko kinttusi
nyhtäsen!'"
Jumppanenkin oli yhtenä hymynä ja raapi korvallistansa ilosta. Pirhonen
tiedusti:
"Antoiko housut pois?"
"No se huutaa ensiksi: 'Elä revi housuja! Elä revi, Ökö, housuja!'"
Nauraa rähistiin ja juotiin.
"'Elä revi housuja!' huutaa vaivattu taas, mutta minä vaan nyhdän
lahkeesta ja sanon: 'revin uhallakin!' Viimein pudota ropsahti pakana
maahan."
"Vai putosi rietas!" innostui Jumppanen.
"Putosi. Ja silloin minä julmistuin, sanoin: 'Nyt sitä koitellaan
oikeata käsirysyä!' Mutta entäs tämä: rimpsauttaa näin jalkaansa,
kiskasee sarvet päästänsä, kuumentaa ne tulessa, jotta niiden piti
paistaa kuin tulinen rauta, ja pistää ne taas päähänsä!... Ja meneppäs
silloin sylipainiin!"
"No on pakanalla metkut!" ihmetteli Pirhonen ja Jumppanen huomautti:
"Kun et hoksannut pahuusta viinalla narrata... jotta olisit humalassa
ollessa köpertänyt!"
Kertoja sai siitä jatkon. Hän selitti:
"Ka tarvitaanpa ne viinat parempiinkin suihin... Mutta sitte me
istuimme tähän laudan ääreen ja minä sanoin: 'Juodaanpas nyt näistä
tuohisista sarvista kilpaa.' Se suostuu ja juotiin siinä toinenkin
mahallinen, ennen kun pää tuli täyteen! Mutta kun oli jo kuudes
mahallinen juotu, niin jo ukko sanoo: 'Eikö Antti tanssita?' kysyy."
Kaikki olivat yhtenä korvana.
"Ka voihan tuota pyörähtää, suostun minä ja ukko tiedustaa:
'Melkutostako tanssitaan vaiko kappia?' Minä ehdotan melkutosta, ukko
tahtoo kappia ja lopulta me tanssimme molempia, näin... Tulehan
Pirhonen pariksi... Tule vaikka Punkin tyttö sieltä kolmanneksi...
Tule, tule! eläkä vänkäile! Jumppanen lyö tahtia!"
Tyttö totteli, samoin Pirhonen. He alkoivat tanssia, vaikka Kaisa
torailikin. Lauloivat vielä tanssiessa:
"Minäpä se tanssin melkutosta
kultani kanssa kappia."
Se kerrattiin ja jatkettiin:
"Onkos sinun rinnassasi
kiiltäviä nappia?"
Kun tanssi oli tanssittu, naurettu ja ryypätty, alkoi Kaisa jo
surkeilla viinoja, kun ei ollut maksusta puhetta. Hän rupesi
riitelemään miehellensä:
"Eikö sinullakaan ole parempaa tehtävää kuin tanssia melkutosta ja
juottaa pirulla viinat ilmaiseksi!"
Punkki-Matti lepytteli Kaisaa:
"Elä Kaisa suutu! Kyllä piru aina nahallansa viinat maksaa!"
Kaisa tyyntyi, äkäillen ainoastaan viinapannulle, Ökö jatkoi:
"Mutta viimein kellistyi ukko tuohon havun oksille näin."
Hän näytti miten se oli kellettänyt, toiset nauraa rähisivät, hän kömpi
taas pystyyn ja lopetti:
"Silloinpa se olikin asia valmis: Minä ruuvasin sarvet sen syötävän
päästä irti ja päästin remelin vyöltä, jotta housut putoaisivat
jalasta, kun se lähtee juoksemaan. Herättyänsä tapasi sarviansa ja kun
ei löytänyt kirosi: 'Voi perhana!'"
"Vai ei omalla nimellään kironnut!" -- hymyili Jumppanen. Ökö ylpeili:
"Mutta ei auttanut muu kuin housut näpissä piti ukon lähteä mennä
junttuuttamaan näreikköön. Tuossa kallion reunalla minä sitte annoin
vaan potkun peruukseen ja sinne se kalliolta alas pyllähti!"
Nyt miehet nauroivat ja joivat. Viina teki asian uskottavaksi.
Ainoastaan Jumppanen epäili:
"Entäs ne sarvet?"
"Ne minä möin ukko Parikalle muka pukin sarvina ja Parikka sorvasi
niistä Pälkjärven papille piipun varren jolla se nyt polttaa tupakkaa
maailman loppuun asti."
Loppu huvitti eniten. Väkisinkin veti riemu juomaan ja ilo alkoi nousta
päähän.
* * * * *
Oli jo päästy karhujuttuihin, Pirhonen lämpeni, lähenteli Kaisaa,
taputti sitä olalle ja hyvitteli:
"Elä sinä, Kaisa, joutavia toraile ja äkäiie sillä... kuule Kaisa: on
se Pirhosen Mikko jo karhulta ennenkin kuonon polttanut."
"Etkö mene siitä!" äyskäsi Kaisa ja uhkasi märällä rievulla. Pirhonen
ryyppäsi, istahti ja alkoi karhujuttunsa, jonka oli unensa avulla
sommitellut, sillä aikaa kun Ökö-Antti oli oman karhutarinansa
valehdellut:
"Vaikka ei se tuo karhukaan ole mikään kumma elävä, vaikka vastaan
tulee, kun vaan mies kestää omissa housuissansa", alkoi hän ja pääsi
siten pitkän kierroksen perästä varsinaiseen asian alkuun, ja kertoi
nyt reilusti:
"Satuin sitä minäkin kerran, vaikka ei ole tullut siitä mainituksi:
Minä olin menossa naurismaalle, kun tämä ruotus vierittelee sitä paksua
närepölkkyä ja katsella tihraa onko siinä rakoja. Silloin se Mikko
Pirhosen luonto nousi!.".. Hän puhui ihan pauhaamalla: "Kuule Ökö:
Mikko Pirhonen julmistui silloin ja päätti: Kun täyttä kurkkua
ränkäsen: 'he-hei!' niin säikähtää pitää pölkynkin ja häntä ojona
juosta näreikköön... Sillä aikaa kun se on siellä näreikössä, arvelin
minä halaista raon pölkkyyn, ja kun se sitte tulee sitä suinailla
tihrailemaan, niin tarttuukin kynnestään rakoon, ja silloin Pirhonen
lentää kirves kädessä niskaan ja muks vaan!"
"No ränkäsitkö sinä?" innostui Ökö-Antti. Pirhonen ylpeili:
"Ränkäsin. Ensin arvelin nousta kuuseen ja sieltä karjasta, mutta sitte
pujahdinkin siihen Takkusen nauriskuoppaan ja karjasin: Häh! Korven sen
vaan piti kaikua, ja töpi ojona karkkosi riivattu pölkyn luota. Minä
sillä aikaa halkasin raon pölkkyyn, ja sitte taas kuoppaan!... Kaisa!
Elä äkäile, vaan tuo sitä viinan lientä!... ja sitte sitä koitettiin!"
Hän sytytti piippunsa ja jatkoi:
"Mutta tuo pakana hoksasikin jutkun eikä pistänyt kynsiänsä rakoon,
vaan tulee kuopan suulle ja alkaa möyrytä ja repiä maata!"
"Olipas rutkaleella älyä!" päivitteli Punkki-Matti.
"Oli. Mutta ei se Mikkokaan kuopassa hätäillyt. Naurista vaan pureksin
ja lopulta arvelin jotta: osaa se Pirhonenkin! Minä aloin könytä
kuopassa karhuna, murisin ja väliin kuopasin takajalalla kuopan
pohjaan... näin... näin... jotta nauriit vaan lentelivät kuopan
lakeen!"
"No uskoiko tuo asian?" tiedusteli Jumppanen innostuneena. Toinen
vannoi:
"Uskoi ruotus! Ja pois otti häjyltä luonnon, kun se luuli kuopan olevan
karhuja täynnä! Käpälillensä rupesi kuopan suulle ja sovintoa
hieroessaan uikutti siinä kuin koira oven takana huoneeseen
pyrkiessään."
Jumppanen ihastui naapuriinsa, ryyppäsi ja raapi korvallistansa suu
hymyssä. Punkki-Matti viritteli viuluansa ja Kaisa hääräili pannun
luona. Pirhonen jatkoi:
"Minä heittäännyin samalla lailla ystäväksi, mutta olin sillä välin
tehnyt kuoppaan tulen ja korventanut siinä tulisen kekäleen. Ja silloin
kun Pirhosen Mikko surautti sitä tulisella kekäleellä ikeniin, niin
kolme hammasta lensi poikki ja jälet yhtenä nuorana se painoi kangasta
pitkin pakoon!"
Kertomuksesta innostuneena oli Jumppanen kavahtanut pystyyn, riuskautti
jalkaansa ja hihkasi:
"Hei Pirhonen!... Tuo Kaisa viinaa! Hih!"
* * * * *
Yö oli kauneimmillansa. Komea kuu nousi kuusikon takaa ja kumotti
pehmeiden havuoksien lomitse. Tähdet näyttivät nukkuvan rauhan unta ja
Otava koreili kuin taivaalle hylätty viikate.
Olli Jumppasen mieli oli kuin läikkyvä vesi, johon kuvastui kotimaan
ihana yötaivas ja rantametsien pehmeä, leppoisa kauneus. Hän uskoi nyt
mahdottomankin todeksi, niinkuin toisetkin.
Mutta Jumppanen ei olisi vielä yltynyt liikoihin kaduttaviin tekoihin,
jos ei taas olisi sattunut pieni syrjätapaus, joka näkymättä kietoutui
hänen ja koko Pirttipohjan kohtaloihin: Ökön tyttö näet oli äskettäin
käynyt Ruta-Leenan luona nostamassa lempeä Turusen poikaan. Se oli
tehonnut. Hän istui nyt kuusen juurella lähellä maan rajaa kasvavalla
kuusen oksalla keinuen ja lauleli lemmen kaihosta ja ikävästä, keskellä
yön salaperäistä runoutta. Sanat olivat suruisat ja sävel kaunis.
Kun Jumppanen oli hetken laulua kuunnellut, nousi hänen kätensä
korvalliselle ja hän sanoi:
"No jo on Ruta-Leena pannut tyttöön oikeat lemmen hiivat!... No on tuo
osannut panna, kun tyttö jo noin suloisesti yösydännä laulaa."
"Jumppanen!... Kuule Jumppanen!..." yritti Pirhonen pyytää häneltä
tupakkaa, mutta Jumppanen luuli tämän varottavan häntä juomasta ja hän
siitä jo kiivastui keskeyttäen:
"Elä mukise Pirhonen!... Laulu on näin ihanassa maassa semmoinen
kapine, että se villitsee miehen viinaan ja siihen lemmen luritukseen."
Ja nyt kun viinakin oli jo tekonsa tehnyt, alkoi hänkin kertoa omaa
karhutarinaansa: kehua Pirttipohjaansa, jonka voittamista oli ikänsä
valmistellut:
"Mutta ei se ihme ole, jos karhun tekee mieli sieltä Rämesuolta
Pirttipohjan ahoille, sillä..."
Hänkin taputteli jo Kaisaa poskelle ja jatkoi reilusti:
"Sillä tuommoisia kukkasia vaan ei kasva karhun omilla soilla... Kaisa!
No elä nyt tyrki ja ole olevinasi, Kaisa, vanhalle akalliselle
miehelle!"
Ökö-Antti kituutti viuluansa. Soitto hellytti Jumppasta ja hän jatkoi:
"Katsohan koko tätä Pirttipohjaa! Kuu tuolla soutaa Tervalammin ja
Vahvajärven pohjassa ja naureksii Otavalle ja rannoilla siellä nukkuu
niin saakulin pehmeä havu, jotta sillä pätisi nukkua vaikka morsiamensa
kanssa."
"Oon... on tämä korea korpi tämä Pirttipohjan salo!" myönsi
Punkki-Matti, Kaisakin oli heltynyt ja lisäsi:
"Kunpa vaan osaisivat ristityiksi elää ihmiset, niin mikäpä täällä
olisi toimeen tullessa! Katso vaan tyttö, jotta se viinapuolikon tappi
ei rupea tippumaan siitä hanikan juuresta", lopetti hän puhettansa
korostaen. Jumppanen innostui:
"Anna, Kaisa, hanikan tippua, jotta saa ilonestettä Pirttipohjan
siunattu maakin! Kun siinä maassa sitte kesällä putkikko kasvaa ja käki
riivattu kukkuu koivikossa ja karhu kun siihen vielä viheltää salolla,
kuin paraalla pillillä soittaisi, niin mieltä sen pitää himaista kuin
paraan vihille vietävän morsiamen!... No, juo Pirhonen eläkä sure
lehmää. Repiköön karhu vaikka joka kantturan, kunhan vaan jää tämä
Pirttipohja!... No Punkki ja Ökö! Juodaan! Eläkä sinä Kaisa toraile
enään koskaan!"
Kaisa kuivasi silmäkulmaansa huivin kolkalla. Mutta Jumppanen jatkoi:
"Senkö saakurin hätä meillä on tämmöisessä maassa eläessä, vaikka olisi
karhuja metsät täynnä! Orava nukkuu tuolla kuusessa makeasti ja
Tervalammissa makaa hauki akkansa vieressä ja näkee unta täkykaloista!
Ja tähdet tuikuttavat havunoksien lomitse. Kun siihen vielä viinapannun
alla palaa lekottelee tuommoinen punainen korpituli tuossa havumajan
edessä keskellä yötä, niin taivaan autuudella sen pitää mieltä
himauttaa ja riemusta heilauttaisi ihminen häntäänsä, jos sillä se
olisi!... Hih!"
"Hih!" hihkasi Pirhonenkin, ja toiset miehet kertasivat huudon yhdessä.
"Siinä maassa himoitsee mies viinaa kuin kuiva maa vettä, ja kun laulu
helähtää, niin on ihminen kuin taikinapytty, jossa makea ja suloinen
lemmen taikina nousee!... Laula Pirhonen!... Tahi Kaisa!... Laula sinä
Ökön akkal... Laula Jumppaselle!"
Kaisa jo sylkäsi alkaaksensa laulun, mutta ei ennättänyt ennen kun
Jumppanen itse ja alkoi laulaa vedellä.
Laulettuaan hän ryyppäsi taas ja riemuitsi:
"Elä sinä Pirhonen nyt murjota, kun on jo karhukin pentuinensa
ansassa!... Meillä, Pirhonen, on semmoinen maa tämä Pirttipohja, että
me emme siitä pääse mihinkään putoamaan. Eikä sitä lehmää karhu revi...
Vai mitä, Kaisa?"
"Kunhan vaan osaisit siinä kunnolla elää, että et tuhmuuksiasi tekisi",
tarttui puheeseen Kaisa.
Jumppanen alkoi leikitellä Kaisalle, mutta tämä löi häntä rievulla ja
torui:
"Etkö kestä etempänä, nainut mies!... Kyllä niitä tuhmuuksia osaisi
jokainen tehdä, kun vaan varat kannattaisi!"
Mutta Jumppanen kiehahti:
"Jottako minun varat eivät kannattaisi. Ne kannattavat, sillä minä syön
kovasti ja minun talossani on aina kova ruokahalu... Ja kuulehan
Kaisa!"
Hän korotti äänensä kun lisäsi:
"Ja minun saunankarsinani viheriöitsee ijankaikkisesti kuin Libanonin
maan nurmi; siellä laskevat kuninkaan pienet tytöt häränpyllyä ja pojat
tappelevat keskenänsä ja... Kuule vielä Kaisa: ruoka ja nälkä ei pidä
minun majastani loppumaan hamaan ijankaikkisuuteen asti. Kenen silloin
kannattaa tuhmuutta tehdä, jos ei Jumppasen Ollin!... Ja jos minä tämän
Mikko Pirhosen kanssa vähän joskus kompastunkin, niin omaan maahan minä
lankean! Kestää sen kamara, kun siitä taas ponnistaa noustaksensa ja
kun pääsee pystyyn, niin mieltä vaan himasee tuo maan ihanuus, niin
että sitä taas lähtee uuteen vauhtiin kuin nuori ori, joka hirnahtaa ja
potkasee pyllyään ja viuhauttaa häntäänsä, kun on päässyt tallista
irti, ja riemastuu kukkaisesta nurmesta ja porhaltaa sinne, että
sieramet vaan pärähtävät: prtuu!... Tuo, Kaisa, viinaa, eläkä mukise!"
* * * * *
Mutta Kaisaa alkoi viinan meno jo harmittaa, kun ei maksustakaan ollut
puhetta. Hän jo kiukutteli:
"Millä häntä päässee taas talven yli, kun viinatkin menevät ihan
noinka-tuonansa!"
Jumppanen ymmärsi sen ja kerskui:
"Elä napise, Kaisa, vaan ole oikea ristitty! Jumppanen maksaa ja sillä
on millä maksaa!"
"Onhan sinulla!... Yksi ainoa lehmän kanttura on koko mökissä... Eikä
akallakaan ole eheää hametta päällä!" vihotteli Kaisa. Se nosti
Jumppasen luontoa. Hän ylpeili:
"Elä sano niin, Kaisa! Entäs karhut! Kolme karhua on Jumppasella ja
Pirhosella kierroksessa. On silloin millä yhdet viinat maksaa! Ja jos
on akan hameessa reikä, niin se on vaan sitä varten että olisi mihin
panna paikkatilkut paikaksi. Sillä risaisia vaatteita ja paikkatilkkuja
pitää Jumppasen majassa yltäkyllin olemaan!... Kuule Pirhonen!
Ostetaanko koko tuo viinapuolikko ja juodaan ja juotetaan itse
paholainenkin humalaan!"
Kauvan ei tarvinnutkaan Pirhosta houkutella, kun jo yhdessä alkoivat
tinkiä viinapuolikon hinnasta. Miehet olisivat luovuttaneet sen kolmen
karhun tuoreesta nahasta, mutta Kaisa äkäili tinkimispuuhissa:
"Kukahan noita parkitsemattomia nahkoja huolii... Menee vielä toiset
viinat karvarille!"
Pirhonen rupesi tinkimään, mutta Kaisa koveni:
"Enkä anna puolikkoa, jos ei ole nahkat parkittu!"
Silloin Jumppanen käski Pirhosta:
"No maksetaan se karvarin palkka, niin heittää äkäilemisen! Sillä
kirjoitettu on että: parkitsemattomalla nahalla ei sinun pidä
lähimmäisellesi viinoja maksamaan, eikä rippikouluttamatonta miestä
avioksi tarjoomaan!"
Kaupat tehtiin. Karhun nahoilla ostettua viinapuolikkoa ruvettiin
tyhjentämään. Kaisa oli toki olevinansa vastaan ja torui näön vuoksi:
"Tarvitsisit tuota Jumppanenkin ne karhun nahkat parempiin asioihin,
kuin tähän viinaan!"
Mutta Jumppanen ei nyt surkeillut. Hän otti Kaisaa kaulasta kiini,
likisteli ja retusi:
"Elä sinä, Kaisa, katso Jumppasta ylen, sillä pitää sillä
Jumppasellakin olla oma akka ja oma maa ja omat vikansa!"
"Niin!" muikisti Kaisa ylenkatseelliseksi tekeytyen. Mutta Jumppanen
tenäsi:
"Niin niin Kaisa! Usko sinä Jumppasta kun se sanoo, että joka maalla ja
joka miehellä pitää olla omat vikansa!"
"Pitää, pitää ne olla vikansa", myönsivät toiset miehet riemuissansa.
Jumppanen ihaili viinatulta ja vannoi:
"Jos ei olisi Pirttipohjassa muuta kuin paljaita ahoja, niin tuo tuli
ei näyttäisi miltään... Mutta tuota pimeää kuusikkoa se vietävä
koristaa. Siksi se Jumppanenkin ottaa ryypyn. Mutta annahan metsät
loppuisivat, että viina pitäisi ruveta kaupungin viinasaunoissa
keittämään, niin jumaliste en pane sen näköistä vettäkään suuhuni,
vaikka ratilla valettaisi väkisin!... Mutta niin kauvan kun yksikään
näre huojuu Pirttipohjan maalla, ottaa Jumppanen ryypyn, jotta
viinatuli ei pidä lakkaamaan maan kauneutena lekottamasta... No
ryypätään!"
He ryyppäsivät. Kaisa murisi taas:
"Ikäänkuin siitä olisi sitte mitä hyötyä. Riitaa vaan nostaa ja
epäsopua, koko liemi!"
Nyt kiehahti taas Jumppanen:
"Kai-sa! Vai riitaa! Kuule Kaisa: Jumppanen ja Pirhonen on jo syleillyt
veljen syleilyn, että Pirttipohjassa ei pidä enää olla muutaa riitaa
kuin harakoiden rähinää... ja harakoidenkin pitää rähistä supattamalla,
että ei ristisielu sitä kuule!... Kuule Pirhonen: Syleile minua!"
Tämä totteli. Jumppanen syleili Kaisaakin ja vannoi:
"Aina maailman loppuun asti ei Pirttipohjasta enää kuulu muuta riitaa
kuin harakan supatusta!... Soita Ökö viulua, sillä nyt tanssitaan, nyt
tanssitaan Pirhonen ja Punkki ja akkaväki melkutosta Jumppasen kanssa!"
Ei auttanut naisten vastustelu, Ökö soitti ja kolme paria tanssi
kuusikossa melkutosta.