III

Rauhallisen näköisenä, mutta jo suuttumisen makuun päässeenä astua

pätkytti Olli työmaallensa. Häntä harmitti Suson ilkeä solvaus ja

Pirhosen iva, ja luonto alkoi nousta. Hän jo ihmetteli närkästyneenä:

"Senkö juuttaan kipa sillä on sen karhun kanssa nytkin syksyllä, vaikka

lehmät ovat läävässä ja karhu itse pesässään. Tervastyöt pitäisi tässä

hylätä ja lähteä karhun hännässä juoksemaan! Ilmankos se Pirhosenkin

mökissä se köyhyys ja risaiset vaatteet kukoistavat, kun mies ei muuta

tekisi kuin lentäisi karhujen saparossa!"

Mutta hän ei saanut rauhassa loppuun asti suuttua, sillä tiellä sattui

muuta ajateltavaa, joka sotki ajatukset. Kun hän näet tuli

Karjakujaisnurmen veräjälle, oli se auki, ja hän yritti sitä tuketa.

Mutta sitä tehdessä muisti hän että nyt on jo syksy, elävät ovat

läävässä ja nurmet paljaat, joten ei ole väliä onko veräjä kiinni tai

auki. Hän keskeytti työnsä, purki veräjästä jo siihen panemansa

aidakset pois ja lähti jatkamaan matkaansa, kiersi Tervalammin ja

lähestyi jo Harjun petäjikköä. Siinä hän oli taas alkanut muistella

äskeistä solvausta, kun taaskin sattui asia, joka sotki: Tervalampiin

laskeva suo-oja oli näet tulvillansa ja porraspuun oli vesi vienyt.

Ylimenopaikalle tultuansa laski Jumppanen, olisiko hakata petäjä

porraspuuksi, vai pääsisikö sen yli kaalaamalla, niin että ei menisi

vesi varren suusta sisään, mutta ei päässyt varmuuteen, kummin tehdä.

Kun ei asia muuten selvinnyt, teki hän äkkipäätöksen:

"Yleensäkään sitä ei saa selvää, onko missään asiassa pohjaa, jos ei

sitä koeta!" Ja hän päätti koettaa.

Verkalleen, mutta varmasti laskeutui hän ojaan. Mutta tuskin oli hän

veteen laskeutunut, kun jo varmistui:

"Jo tuosta pahuuksesta on vesi vienyt koko pohjan... Vyötäistä myöten

näet on juuttaassa vettä!"

Hän kaaloi yli, istahti kivelle, riisui otrakkaat jalastansa ja valoi

niistä veden pois, sekä päätti:

"Kyllä se täytyy tuo petäjä kaataa porraspuuksi! Ei siinä lempokaan

enää avita!"

Niin hän tekikin: kaaloi ojan toiselle puolelle takaisin, kaatoi

petäjän ja kulki nyt kuivaa siltaa myöten puron yli, istahti

tupakoimaan ja tuli siinä miettineeksi vesien yleistä syvyyttä. Hän

järkeili:

"Onkohan ihan pohjattomia ja perättömiä jokia ja järviä, niinkuin

asioiden esikuvana puhua?" Ensin hän sitä vähä epäili, mutta sitten

mietti hän Jänisjärven syvyyttä. Siinäkin sanottiin olevan pohjattomia

paikkoja. Silloin alkoi hän uskoa, että on niitä pohjattomiakin vesiä,

ja päätteli hän:

"Ei suinkaan se syvyyskään voi kesken loppua", ja muistettuaan, että

suuremmat kalat elävät syvien vesien pohjalla, järkeili hän:

"Mutta mitenhän suuria niissä pohjattomissa vesissä ovat ne pohjimaiset

kalat?"

Ei hän jaksanut päästä aivan tarkoista mitoista selville, mutta

päätteli toki:

"Kyliä niiden täytyy olla saakelin suuria... Haukiakin täytyy olla ihan

pitkän tukkipölkyn pituisia! Semmoinen hauki se kun rysässäkin

jutkottaisi, niin paksusta nuorasta sen rysän pitäisi olla tehty, jos

mieli kestää! Ja sen kun milloin sattuisi pohjakoukulla saamaan, niin

olisi siinä miehelle veneesen nyhtämistä!"

Saalis huvitti häntä. Hän jatkoi: "Jos sattuisi talossa emäntä

kuolemaan ja leski veisi lehmän asemesta semmoisen hauvin papille, niin

tyytyisiköhän tämä meidän pitäjän pappi semmoiseen vaihtokauppaan?...

Kyllä se juutas tyytyisi, vaikka on ahne! Kun vetäisi semmoisen hauvin

ihan takareen kanssa sinne papin pytingin eteen ja se kun siinä reessä

jötköttäisi kuin paras hirsi, niin tupakat se pappi vielä antaisi

harjakkaisiksi."

Niin pääsi hän selville siitä asiasta, ihastui ojan syvyyteen, jossa

sikiää moisia kalajätkiä, ja järkeili:

"Niin se on tuokin tämän ihmisen ajatuksen ja älyn syvyys kuin

pohjattomat vedet ja virrat!"

Kun se asia näin oli selvinnyt, lähti hän rauhallisena jatkamaan

matkaansa. Koko karhuntappoasia oli jo tyyten unehtunut.

Mutta se juohtui hänelle taas väkisinkin mieleen, kun hän saapui

työmaallensa Harjun mäelle. Siellä näet oli karhu repinyt hänen

lehmänsä. Paikalle saavuttuansa raapasi hän korvallistansa ja

harmitteli: "Siinä se ruoja repi Punikin." Jumppasen mieleen johtuivat

vakavat ajatukset. Hän alkoi miettiä Punikin elämää sen syntymästä ja

nuoruudesta lähtien. Kumarassa istuen järkeili hän:

"Semmoista se oli Punikinkin vaellus: Sekin ensin syntyi, sitten oli

vasikkana, sitten hiehona, kunnes tuli emälehmäksi, lypsi maitoa ja

viimein joutui karhun mahaan."

Hän tuli verranneeksi sitä omaan elämäänsä:

"Ja eipä se ole paljon muuta tämäkään varsinaisen ihmisen elämä: Ensin

sekin syntyy, sitte on pienenä ja saa vitsaa, kunnes pääsee housuihin,

että voi jo juoksennella ympäri kylää."

Hetkisen kuluttua hän jatkoi omaa kohtaloansa:

"Niin kuin nyt näitä meidänkin joukkoa, näitä Jumppasia. Meitäkin oli

jumalaton liuta ja kaikki aika vehnäsiä! Ensin me tappelimme keskenämme

veljeyden alkutappelut!"

Hän mietti läpitse erään asian, josta hän oli tapellut veljensä kanssa,

ja kehasi:

"Silloin täällä Pirttipohjassa olivatkin kaikki pojat oikeita

jurtikoita ja rehellisiä tappelijoita... paitsi tämä Antti Luikurinen,

jolla nyt on karvarinversta... Se oli joutava ja epärehellinen

koiruuden tekijä."

Karvari Luikurista hän ei voinut sietää. Pikku poikana ollessansa he

näet olivat laskeneet suksilla mäkeä Kokkokalliolta, josta oli korkea

hyppyri. Erään kerran kun Olli Jumppanen oli jo onnellisesti laskenut

hyppyristä, pistikin sen alapuolella vartova Luikurin Antti

suksisauvansa Ollin suksen alle ja keikautti hänet kumoon ja sitte

vielä ilkkui että Olli muka sai "akan." Heti oli siitä noussut tappelu

ja siitä lähtien oli hän alkanut hautoa vihaa Luikurista kohtaan.

Nahkansakin hän parkitutti Koljosella eikä voinut sietää koko miestä,

varsinkin kun se vielä oli huomauttanut, että hänellä on näppylä

nenässä. Tämä pieni näppylä, joka itse asiansa ei hänen nenäänsä

rumentanut, oli siitä lähtien tullut Jumppasen arimmaksi paikaksi.

Nyt hän taas muisti tapauksen ja soimaili:

"Se onkin tämä Luikurinen ihan toista kansaa, eikä näitä oikeita

pirttipohjalaisia ristityitä!"

Se johti mieleen toisen miehen, jota hän vieroi katkerammin kuin

Luikuristakin. Se oli Pirttipohjan tuomari, kartanon herrasväen sukua,

syntyään entisiä Möttösiä. Sen isän isä oli ollut ruununvoudin renkinä

ja sitä tietä oli suku päässyt tuomariksi.

Eräänä päivänä sitte oli tämä tuomari lakasuttanut Jumppasella

pihamaatansa koko päivän. Ahkerasti olikin hän työtänsä tehnyt. Mutta

kun hän iltasella oli mennyt keittiöön ilmottamaan että työ on

suoritettu, olikin tuomarin rouva nuhdellut miestänsä siitä, että hän

oli laskenut hänet, näppylänenäisen ja likaisen pojan, kyökkiin.

Siitä oli hän myrtynyt tuomarille ijäksensä ja keksinyt sille

haukkumanimen, ja hän oli päättänyt että ei hellitä ennen kun on

Pirttipohjan kartanon isäntä, että voi tuomarillekin näyttää. Ikänsä

olikin hän sitte taistellut tuomarin herrasväkeä vastaan ja tullut sen

katkeraksi naapuriksi. Nytkin hän kiehahti ja vannoi:

"Ennen antaa Jumppanen lyödä halolla otsaansa, ennen kun näppyläänsä

höyhenelläkään sukaista!"

Hän muisti mielihyvällä pienen jutkun, jonka oli äskettäin tehnyt

tuomarille. Tuomari oli ajaa porhaltanut vastaan ja hän, Jumppanen, oli

kääntänyt halkokuormaa ainoastaan pikkuisen tiepuoleen, niin että

tuomarin aisa tarttui sen halonpäihin, ja sitte antanut tamman

riuhtaista. Poikki lensi tuomarin aisa ja aisapuolena ajoi mies

kotiinsa, että koko Pirttipohja nauraa!

Tyynnytettyään tällä vähän harmiaan, jatkoi hän elämäkertaansa,

muistellen erikoisesti vaivaloista rippikoulunkäyntiä ja akan-saantia,

ja päätteli:

"No muutapa sitä ei enää sitte olekaan. Kun on päässyt ripille ja

saanut akan, niin elää vaan ja rehkii ja laittaa näitä lapsia, että on

kuka hautaa ja maksaa papille haudan siunauksesta. Sillä sitä pääsee

täältä pois, niin kuin punikkikin."

Mutta lapsista johtuikin mieleen elämän pääkysymys: Pirttipohjan

kartanon lunastaminen ennen kun Pirhonen ennättää. Rauhallisena

muisteli hän yhdeksää lastansa Pirhosen kuuden rinnalla ja lausui:

"Saunan karsina on, herran kiitos, ollut viljava!... Abrahamiin asti

minä en itse pääse... niin jotta olisi kuin taivaan tähdet, mutta

Jaakoppiin asti minä ennätän!"

Se tuntuikin riittävän. Hän järkeili:

"Eikähän se oikeastaan itsensä Abrahamin ansiota ole tämäkään

varsinainen Israelin kansa. Vastahan se Jaakopin kahdestatoista pojasta

lähti suuremmassa määrässä lisääntymään!"

Hän lopetti mietteensä sanoen: "Siinäpä se sitte onkin koko tämä

Jumppasen sukupuu ja Jessen juuri!"

Mutta ajatellessaan, että yhden karhun takia pitää tuotakin Pirhosen

rehvanaa pitää mielillä, ei hän voinut olla halveksivasti lisäämättä:

"Riesaa siitä vaan Mikosta olisi tässä Pirttipohjan ostossa. Vaikka

kepulimiehiähän se Pirhonen oikeastaan on tuon ruumillisenkin

rustinkinsa puolesta... Se hyvä siinä toki on, että sen mökkiin on

pesiytynyt tuo saunahalla!"

* * * * *

Mikko Pirhosesta johtui nyt mieleen se karhuntappo-asia:

"Eikö se Pirhonen, viisas mies nyt älyä, että mitä sitä nyt Suolamäkeen

lähtee semmoista petoa härnäämään! Jos nyt esimerkiksi minä olisin

karhu ja mörisisin Suolamäessä, enkä hätyyttelisi kenenkään lehmiä,

enkä tekisi muutakaan härninkiä, ja jos sitte joku tulisi minua

esimerkiksi vaan kangella mukiloimaan, niin saakeli ollen minä

suuttuisin ja söisin koko Pirttipohjan lehminensä päivinensä!... Toista

se olisi jos minä suorastaan jo lehmän säkään hyppäisin ja alkaisin

repiä."

Mutta kun hän sitäkin tapausta harkitsi, alkoi hän järkeillä:

"Ja eikä nyt silloinkaan tarvitseisi minua suorastaan kangella päähän

sukaista! Sanoisi ensin niinkuin oikea ristitty, että: Mene nyt hyvä

Jumppanen matkaasi ja häpeä rauhallisten köyhien ihmisten viattomia

lehmiä repiessäsi!... Ja minä menisin! No menisin saakeli soikoon! Niin

mennä luikkisin häpeissäni häntä koipien välissä ja piilottelisin

nurkkien takana, että ei vaan kukaan näkisikään! Ja tämä Pirhonen

tulisi ja mukaseisi suorastaan kirvespohjalla!"

Hän piti karhun puolta. Tarkasti muisteli hän nyt koko viimeisen

keskustelun. Sitä muistellessa johtuivat mieleen Suson halveksivat

sanat, että hän "ei uskalla syöpäläistäkään tappaa."

Silloin harmistui hän, raapasi päätänsä ja päivitteli:

"No voi tuota akan raatoa miten sanoi!... Voi tuota hönkälettä minkä

pakanuuden teki!"

Ilta alkoi jo pimetä, mutta hän harmitteli yhä, peläten joutuvansa

ivattavaksi:

"Luuletko minun pelkäävän yhtä karhua, vaikka hän olisi koko maailman

kokoinen!"

Vihoissansa sieppasi hän kirveensä, iski sen tervaskantoon ja uhitteli

Susolle:

"Noin minä antaisin sille kuonoon, vaikka itse olisit karhu!"

Hän hakkasi vihoissansa kantoa niin kauvan, että oli jo iltapimeä, kun

hän astua pötkytteli mökillensä hikisenä, likomärkänä. Alkutaipaleella

hän vielä kiukutteli Susolle, mutta tultuansa ojalle, jonka

porraspuuksi oli petäjän kaatanut, muisti hän seikkailunsa ja vasta nyt

huomasi olevansa likomärkä. Kengätkin olivat vettä täynnä.

Silloin kääntyi hänen vihansa ojaan. Hän sadatteli sitä:

"Mistähän lieneekin tuota vettä imenyt. Ikäänkuin ei olisi ennen moista

rapakkoa nähty!"

Vesi purskui kengistä. Hän sydämmistyi ojalle ja ilkamoi:

"Kunhan saunaan päästään, niin nähdäänkin, eivätkö sinun vetesi kuiva."

Silloin muistikin hän, että oli ajanut lapset saunaa lämmittämään,

vaikka ei ollutkaan saunapäivä. Se oli hänestä onnen sattuma.

Mutta jatkaessaan matkaa johtui hänelle mieleen se mahdollisuus, että

lapset ehkä eivät olekaan lämmittäneet saunaa. Hän punnitsi sitä asiaa

ja pelkäsi Suson ehkä niitä kieltäneen, kun ei kerran ollut saunapäivä.

Ajatus alkoi häntä kiusata:

"Sen pitääkin pistää nenänsä joka paikkaan! Ikäänkuin hän olisi isäntä

joka asiassa."

Viimein päätti hän varmasti:

"Kertakin minä näytän, kuka se on isäntä Jumppasen mökissä! joka sorkan

pitää kohona hypätä saunaa lämmittämään, jos se vaan ei ole jo tehty."

Rivakasti astui hän nyt mökkiä kohti. Mutta kun hän kääntyi aittarähjän

nurkan takaa mökin pihamaalle, tulikin siinä vastaan Antti Laurikaisen

vaimo. Se oli ollut tulipaloa sammuttamassa ja ilmotti nyt Jumppaselle:

"Siinähän se on Jumppanen! Eikä tule aikanansa kotiin, vaikka sillä

aikaa paloi sauna!"

Jumppanen ei osannut muuta kuin kirota ja huutaa:

"Voi sen vietävää! Johan minä lähtiessäni sanoin, jotta polttavat ne

paholaisen vietävät sillä aikaa sen saunan!"

Juoksujalassa riensi hän saunan paikalle, jossa suitsusi enää joku

kekäle. Hän menetti malttinsa ja huusi:

"Kuule Laurikaisen akka! Ota sukkelaan ämpäri ja tule kanna vettä!"

Itse hän sieppasi korvon, ammensi sen vettä täyteen, kantoi sen saunan

raunioille ja alkoi valella kekäleitä. Turhaan kehotti häntä

Laurikaisen Maija heittämään turhan työn. Hän ei herennyt ennen kun oli

valellut koko rauniot ja sammuttanut viimeisenkin kekäleen.

Sen tehtyänsä istahti hän raunioiden ääreen ja nieli niiden häkäsavua.

Viivyttyään siinä kotvan hän kömpi tupaan ja istui kauvan ääneti,

sydämmystyneenä, kuulematta toisten puhettakaan. Viimein raapasi hän

korvallistansa ja päivitteli:

"No voi vaivattua tätä elämää! Kaikki menee nurin päin siitä lähtien

kun se peto sen Punikin repi!"

Nyt raivostui hän karhulle ja hänen päätöksensä oli valmis. Hän viskasi

eväskontin selkäänsä, sieppasi kirveen olallensa ja työntäysi pimeään

yöhön. Hetken kuluttua vääntäytyi hän Pirhosen mökkiin, istahti ja

alkoi kaivella tupakkavehkeitänsä. Aluksi hän ei tahtonut päästä puheen

alkuun, eikä talon väkikään ollut niin puhetuulella, että olisi edes

kuulumisia tiedustanut. Vasta kun Jumppanen oli jo piippunsa

puolillensa polttanut, kysyi Pirhonen:

"Paloiko se karsinaa myöten se teidän sauna?"

Olli sylkäsi eikä vastannut. Vasta tovin kuluttua hän sai selitetyksi:

"Sitä minä arvelin, että jos käytäisi hakemassa sen kehnon nahka

karvarille parkittavaksi."