Vuoren rinteellä korkealla, vanhojen seetrien suojassa sijaitsi
pieni, natsaretilainen synagooga. Se oli täynnä Herran kansaa. Oli jo
toimitettu tavallinen jumalanpalvelus kiitospsalmeineen ja kastettu
nuo kolme lasta. Nyt oli hetken väliaika, jolloin pienokaiset vietiin
pois. Vielä psalmi ja Luukas astui hitaasti puhujan paikalle. Sanoin
kuvaamaton jännitys kohosi kaikkien kasvoille, kun Luukas alkoi
aukaista pergamenttikääröjään. Paavali ja Barnabas kumartuivat aivan
tietämättään eteenpäin kuin poimiakseen jokaisen sanan. Aurelia ja
Julia pusertivat tuskaisesti käsiään. Ainoastaan apostoli Johannes
istui tyynenä ja nyökkäsi Luukkaalle hymyillen päätään kuin sanoakseen:
Aiota vain rauhassa, Herra kyllä tietää, mitä olet kirjoittanut! Luukas
pani avatun pergamentin syrjään sanoen: "Ystäväni! Olen kirjoittanut
tämän kertomuksen Jeesuksen elämästä ystävälleni Teofilukselle Roomaan.
Mutta kun tiedän, että lukemattomat muut saavat ainoan tietonsa meidän
Herrastamme vain tästä kertomuksesta, olen tehnyt työni äärimmäisellä
huolella, olen kirjoittanut vain tärkeimmät tapaukset ja hankkinut
luotettavat tiedot. Olen iloinen, kun saan lukea kirjoitukseni
Herran omille opetuslapsille. Jos jossakin olen erehtynyt, tulee se
oikaistuksi."
Sitten hän otti pergamentin ja alkoi lukea: "Koska monet ovat ryhtyneet
tekemään kertomusta meidän keskuudessamme täytäntöön käyneistä
tapahtumista — — —"
Tyynellä, tasaisella äänellä jatkui lukeminen tiimasta toiseen.
Mutta kuuntelijat eivät huomanneet ajan kulkua, vaan seurasivat
yhä kasvavalla jännityksellä kaikkea. Siinä kiiti heidän ohitsensa
kokonainen muistojen sarja, iloineen ja suruineen, toiveineen
ja tuskineen. Kun Luukas vihdoin tuli kohtaan, jossa kerrottiin
pitkäperjantain synkistä tapauksista, puhkesi koko pieni kirkko syviin
nyyhkytyksiin. Raakel painoi vaistomaisesti sydäntään, kun Luukas
luki: "Niin Jeesus kääntyi heihin ja sanoi: Jerusalemin tyttäret,
älkää itkekö minua, vaan itkekää itseänne ja lapsianne!" — Oi, hän oli
noitten naisten joukossa, ja hän muisti Herran katseen. Kuinka se koski
sielun syvyyksiin asti! Herra, Herra, miten sanomattomasti kärseitkään!
— Ja kun tultiin vihdoin Golgatalle, kävi apostoli Johannes
kuolonkalpeaksi, sillä niin vihlovina nousivat muistot mieleen.
Pääsiäisaamun tapahtumista luettaessa, kuivuivat kaikkien kyyneleet,
ja katseet saivat kirkastetun hohteen, kun vihdoin kaikui evankeliumin
loppu. "Ja he olivat alati temppelissä ja ylistivät Jumalaa."
Kaikkien päät painuivat hiljaa alas. Oltiin ääneti Herran edessä. Tuo
syvä äänettömyys oli enemmän kuin mitä sanat voivat kertoa. Se oli
rukousta, kiitosta, ihmissielun syvää yhteyttä ijäisen Jumalan kanssa —
— —
Herran muistoateria odotti yläkerran salissa, jonne kaikki tulivat
hiljaisina, vakavina. Koko aterian ajan täytti pyhä tunnelma salin,
kaikki elivät vielä Luukkaan kertomuksen tapauksissa. Vasta kun ateria
oli päättynyt, tuli Paavali Luukkaan luo ja sanoi: "Rakas veljeni,
hyvin olet työssäsi onnistunut, olet tehnyt aivan neuvojeni mukaan.
Kiitos sinulle ja kiitos Herrallemme, joka on työtäsi johtanut! Nyt
on meillä luotettava kirjoitus Jeesuksen elämästä. Minä en ainakaan
huomannut virheitä. Johannes, huomasitko sinä?"
Johannes: "En. Kaikki mitä on kirjoitettu, on niin tapahtunut.
Enemmän vain pitäisi kirjoittaa. Herran töitä on niin paljon, että
koko maailman kirjat niistä täyttyisivät. Poikani, sinun pitää jatkaa
työtäsi!"
Luukas: "Sitä olen itsekin ajatellut. Olen tuuminut kirjoittaa, mitä
kaikkea Herra on tehnyt oppilaittensa kautta sen jälkeen, kun hän nousi
korkeuteen. — Paavali, sinullahan on Aasian seurakunnille kirje, joka
sisältää Jerusalemissa tehdyt päätökset! Saan kai kopioida kirjeesi
tuota uutta kertomustani varten?"
Paavali: "Tietysti! Onkin hyvä, että siitä jää toinen kappale tänne,
sillä tuo päätös on kovin tärkeä: Pakanoita ei tarvitse ympärileikata
ennen kastamista."
Johannes: "Herran Pyhä Henki aukaisi Jerusalemin seurakunnan silmät
näkemään, ettei Herra vaadi ympärileikkausta. — Luukas, olet saanut
ihmeellisen kertomislahjan. Jatka työtäsi, ahkeroitse yötkin! Herran
töitä on maailma täynnä!"
Aurelia: "Johannes ystäväni, älä kehota enään meidän Luukasta, hän
uurastaa muutenkin itsensä loppuun! Jospa tietäisit mitä kaikkea hän
on tehnyt! Katsos, tuolla synagoogan vieressä on hänen työmajansa,
kolme huonetta. Kun astut ensimäiseen, on se täynnä pergamentteja,
kirjakääröjä. Siellä hän uurastaa nuoren Johanneksen kanssa. Kun
astut toiseen kammioon, on se täynnä leilejä, yrttejä rohtoja, sillä
Luukas on tämän vuoriston ainoa lääkäri. Miten monen vaivat hän on
huojentanut! Mutta tämäkään ei vielä riitä, vaan tuolla on kolmaskin
huone, jonne ei kukaan pääse, mutta jossa Luukas työskentelee monta
hetkeä päivästä. Me kutsumme tuota huonetta 'Salaisuuden kammioksi' ja
niin paljon tiedämme, että Luukas aikoo tänään näyttää meille, mitä hän
siellä on valmistanut. — Niinhän se oli, Luukas?"
Luukas hymyili: "Niinhän se on. Kun aurinko vaipuu lähelle lännen
rantaa, niin tulkaa puutarhan jasmiinimajaan. Silloin näette, mitä on
valmistunut 'Salaisuuden kammiossa', joksi Aurelia nimittää kolmatta
työhuonetta." — — —
* * * * *
Oli ilta. Laskeva aurinko antoi valkealle jasmiinimajalle kultaisen
hohteen. Aurelia ystävineen astui majaan. Luukas työnsi varovasti
syrjään pensaitten oksia ja veti sitten hitaasti pois vaatteen,
joka peitti suurta maalausta. Tuskin oli vaate pudonnut, kun kaikki
huudahtivat hämmästyksestä. Raakel painoi sydäntään, ja Johannes
tarttui puuhun pysyäkseen pystyssä. Siinä oli heidän edessään suuri
taulu, joka kuvasi Kristusta ristillä. Hetken vain kesti katselemista,
sitten painuivat kaikki polvilleen. Oi, he eivät kestäneet tuon näyn
valtavuutta! Tumma, pehmeä itämainen yö kietoi hienoon vaippaansa
Kristuskuvan, maahan vaipuneet ihmislapset, puutarhan, vuoriston. Kun
he vihdoin tointuivat lähtemään, sanoi Johannes: "Tuommoinen juuri oli
Herra ristillään. On niin hyvä, kun meillä nyt on luotettava kertomus
Herrasta, ja taulu, joka näyttää tuon raskaan ja ihmeellisen Golgatan
päivän. Kun me olemme poissa, saavat jälkipolvet kuitenkin oikean
tiedon Herrastamme. Jumala siunatkoon sinua Luukas ja antakoon sinulle
edelleen voimia suureen työhösi! Herra on rakkaus, ikuinen rakkaus."
Kaikki menivät nyt levolle, Aurelia yksin nousi hiljaa yläkerran
pylvässaliin. Hän tahtoi olla hetken yksin Herran kanssa. Hän nojasi
pylvääseen. Keltainen kuu nousi taivaalle, ja yötuuli soitteli
vuoriston puita. Kaukana siinti Välimeri kuun kelmeässä valossa.
Aurelian sielu väreili niin oudosti. Oi, tämä päivä oli ihmeellinen,
iki-ihmeellinen! Kuka ymmärtää kaikkea! Herra on todella rakkaus,
ikuinen rakkaus! — —
Aurelia havahti. Hiljaiset askeleet kuuluivat portaista. Joku oli
tulossa tänne ylös. Samassa seisoi hänen nuorin kasvattinsa, 23-vuotias
Johannes hänen edessään. Ennenkuin Aurelia ennätti mitään kysyä, sanoi
Johannes: "Äiti, minä olen tehnyt päätökseni tänä ihmeellisenä päivänä.
Lähden julistamaan evankeliumia pakanoille kuten Paavali ja Barnabas.
Tunnen, että Kristus sielussani kutsuu minua siihen. Mitä sanot äiti,
saanko lähteä?"
"Rakas, rakas poikani, mene Herran Kristuksen nimeen!"