Oli kulunut muutamia päiviä. Aurelia ja Julia astelivat vuoripolkua
ylöspäin. "Kun pääsemme tuonne laelle, saat nähdä komean,
lumihuippuisen Hermonin idässä", puheli Aurelia ystävälleen.
Mutta matka keskeytyikin äkkiä, sillä alkoi kuulua huhuilua: "Äiti!
Äiti hoi!" Aurelia vastasi huhuiluun, ja siinä jo oli yksi hänen
kasvattipojistaan kertoen hengästyneenä: "Äiti, Luukas on palannut ja
tuonut vieraan mukanaan. Tule kotiin! — Se vieras on niin ihmeellinen,
se on melkein kuin Jeesus. Se hymyileekin aivan samalla tavalla kuin
Jeesus katsellessaan leikkiämme Genetsaretin rannalla. Tule nyt kotiin
äiti, katsomaan sitä vierasta!"
Naiset kääntyivät kotiinpäin. Aurelian sydämen täytti ilo. Nyt hän
sai taas kuulla rakkaista ystävistään etelässä. Mutta kukahan oli tuo
vieras? — Niin kuka! — — —
Siinä he jo saapuivat yläkerran saliin. Luukas tuli vastaan ja alkoi
kertoa kaikesta. Hämmästyneenä keskeytti Aurelia hänet sanoen:
"Luukas, Luukas, mitä sinä sanot! Johannesko täällä, Herran rakkain
opetuslapsi? Oi, en voi uskoa kaikkea! Mikset tuo häntä tänne?"
"Johannes on matkasta väsynyt, juutalaiset kun vainosivat meitä kaiken
tietä. Kun hän vähän on levähtänyt, tuon hänet tänne ylös."
* * * * *
Oli ilta. Aurelia oli kertonut Julialle Johanneksesta, opetuslapsesta,
jota Herra rakasti. Nyt he seisoivat ääneti pylvässalin kaidepuuhun
nojaten ja katsellen ilta-auringon valaisemaa seutua. Samassa alkoi
portailta kuulua askeleita. Julia tunsi Aurelian värähtävän, kun hän
kääntyi mennäkseen vierasta vastaan.
Aurelia oli aikonut sanoa niin paljon, mutta nyt kun Johannes seisoi
hänen edessään, ei hän saanut sanaa suustaan. Hän ojensi vain molemmat
kätensä Johannekselle, ja Johannes sanoi hiljaa: "Armo, laupeus ja
rauha Jeesukselta Kristukselta, joka on meidän kanssamme totuudessa ja
rakkaudessa!"
Vasta kun oli istuttu, alkoi keskustelu käydä. Aurelia kysyi nyt, mikä
saattoi Johanneksen lähtemään näin kauas Jerusalemista, aina maan
rajojen ulkopuolelle. Ja Johannes vastasi: "Kauan olen halunnut nähdä
sinua. Herrakin puhui sinusta usein. Uskollisesti olet auttanut ja
seurannut meitä kaikessa. Tämä ei sentään yksin tuonut minua tänne. On
minulla asiatakin. — Tulin kastamaan sinua ja Luukasta."
"Mitä! Kastamaan! Mutta tehän olette tähän asti epäröineet, emmehän ole
juutalaisia."
"Niin, olemme epäröineet, mutta emme epäröi enään, sillä Herra itse
on osoittanut, että taivasten valtakunta kuuluu kaikille, niin
roomalaisille kuin juutalaisillekin. — — —
"Kerroinhan äsken jo, kuinka tuon kauhean vainon jälkeen Filippus
saarnasi Samariassa ja kuinka kastetut saivat Pyhän Hengen. Täältä
Samariasta vei Herran Henki Filippuksen Gassaan vievälle tielle,
jossa hän tapasi Etiopian kuningattaren hoviherran. Tämä oli käynyt
Jerusalemissa rukoilemassa. Nyt julisti Filippus tälle ylhäiselle
miehelle evankeliumia ja kastoi hänet tien varrella. Mutta kastamisen
jälkeen tempasi Herran Henki Filippuksen ja toi hänet takaisin. — Kun
Filippus sitten kertoi minulle kaikesta, ajattelin heti: Ei mikään
voi estää kastamasta Aureliaa ja Luukasta, koska Herra itse lähetti
Filippuksen kastamaan Etiopian miestä. Minulla oli oikein vaikea olla,
kun muistin epäröimistämme, ja heti kun Luukas tuli, läksin hänen
kanssaan. Ja tässä nyt olen. Haluatko edelleen kastetta?"
"Oi, älä kysy! Se on suurinta, mitä voin toivoa! — Mutta kastatko
myöskin ystäväni Julian, roomalaisen rouvan? Hän rakastaa Herraa ja
haluaa kastetta."
"Kastan! — Uskotko, Julia, että Kristus on Jumalan Poika?"
"Uskon."
"Uskotko, että hän kuoli meidän synteimme sovitukseksi?"
"Uskon."
"Uskotko ylösnousemukseen ja ijäiseen elämään?"
"Uskon."
"Lähtekäämme rannalle!"
* * * * *
Yö levitti hämärvaippansa yli vuorten ja laaksojen. Herran apostoli
Johannes seisoi syvästi liikutettuna puron partaalla. Hän oli laskenut
kätensä kastettujen päälle ja rukoillut. Silloin oli Pyhä Henki
laskeutunut. Herran läsnä-olo oli sanomattoman valtava. Kauan oli oltu
ääneti Herran edessä. Vihdoin sanoi Johannes: "Lähtekää te edellä
kotiin, jään vielä hetkeksi tänne!"
Aurelia, Julia ja Luukas lähtivät. Mutta apostoli polvistui kiittämään
Herraa. Ja hän tunsi siinä yksin ollessaan, että Herra kätki hänet
ikuisen rakkautensa syvyyksiin, siirsi hänet hetkeksi sinne, minne jo
kuuluu alkusointuja kirkkauden maasta.
Vihdoin Johannes nousi. Mutta kun hän oli astunut muutaman askeleen,
heittäytyi äkkiä mies nyyhkyttäen hänen jalkoihinsa. Hämmästyneenä
koetti Johannes nostaa miestä, kysyä, mikä tällä oli. Ja itkien kertoi
mies: "Olen vainonut sinua viikkoja. Ja tänä iltana olin aikonut sinut
surmata. Mutta näin Natsaretilaisen tekevän ihmeitä äsken. Mitä sanot
minusta ja mitä sanoo minusta kurjasta Natsaretiläinen?"
"Herra on rakkaus."
"Olen vainonut kamalasti seurakuntaa Jerusalemissa. Mitä Kristus siitä
sanoo?"
"Herra on rakkaus."
"Minä Stefanustakin ensimäiseksi heitin kivellä. — Luuletko, että
Natsaretiläinen voi antaa anteeksi kaiken?"
"Kyllä, sillä Herra on rakkaus."
"Minäkin tahtoisin rakastaa Kristusta ja olla hänen omansa, sillä nyt
tiedän, että Hän on Jumalan Poika."
"Tule, niin kastan sinut! — Herra on rakkaus."
* * * * *
Johannesta oli jo hetken varrottu yläkerran salissa. Seinäverhot
olivat edelleen syrjässä, ja tulisoihdut paloivat kaidepuun renkaissa.
Kun Johannes vihdoin astui saliin, jossa Herran muistoateria odotti,
oli hänen olennossaan jotain niin kirkastunutta, että hän aivan
tietämättään toi tullessaan tuulahduksen toisesta maailmasta. Luukas
otti luuttunsa ja alotti kauniin ehtoollisvirren. Tulisoihdut
lepattivat vasten tummaa taivasta. Hartaina vyöryivät virren verkkaiset
säveleet yli öisen vuoriston. Ilma tuntui olevan täynnä enkelsiipien
suhinaa. Ja Ikuinen Rakkaus laskeutui ihmislasten sydämiin.