"En. Sinun aikanasi kyllä mentiin julkisesti Isiksen papeiksi, mutta
nyt on toisin. Nyt vihkiydytään salaisesti Isikselle. Kuinka monen
puhdistuksen kilvoituksen ja koetuksen läpi saa siinä käydä. Värisin
kauhusta, kun yksin vietin yön puhdistuskuopassa, jonka sälökaton läpi
lakkaamatta tippui verta valkealle hunnulleni. Mutta kestin senkin,
ja kun sitten tulin viimeiselle asteelle, sain selvän tiedon siitä,
että manalanmatkallani kuningatar Isis valaisee Akeronin pimeyttä
ja hallitsee Styxin syviä vesiä. — Aurelia, on suurta, kun tuntee
puhdistuneensa kaikesta pahasta, tuntee kuuluvansa Isikselle ja löytää
lohdutuksen hänessä. Jospa sinäkin löytäisit hänet!"
"En kaipaa Isistä! Olen jo löytänyt ikuisen lohdutuksen. Olen löytänyt
sen, joka on julistanut murheelliset autuaiksi."
"Murheelliset autuaiksi! Kuka on sellainen?" kysyi Julia ihmetellen.
"Kristus, maailman vapahtaja."
"Minkä kansan jumala hän on? En tunne nimeä, en edes Pantheonissa ole
nähnyt sennimistä jumalaa."
"Ja kuitenkin hän, jos kukaan, on jumala. Hän nousi ylös taivaaseen.
Mutta hän asui ensin ihmisenä täällä keskellämme. Hän opetti, teki
kuolleet eläviksi, paransi sairaat. Olen itse nähnyt hänet."
"Olet nähnyt jumalan! Elävänä! Aurelia! En käsitä! Nähnytkö jumalan
elävänä?"
Aurelia kietoi kätensä ystävänsä vyötäisille ja vei hänet istumaan
mukavalle leposohvalle. Sitten hän kertoi hänelle kaiken, mitä
tiesi Jeesuksesta. Hän kuvaili oman tapaamisensa Genetsaretin
rannalla, kertoi Jeesuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta ja vihdoin
ihmeellisestä illasta, jolloin hän selvästi tunsi Jeesuksen läsnä-olon.
Julia oli iki-ihmeissään. Hänen oli vaikea käsittää kaikkea. Sairaitten
parantamisen hän vielä ymmärsi — oli semmoisesta ennenkin kuullut
— mutta kuolleitten herättäminen, ylösnousemus ja nuo ihmeelliset
opetukset! Rakastaa vihollisiaan! Ei, ei, kaikki meni yli ymmärryksen!
— Mutta Aurelia oli kärsivällinen selittäen yhä uudestaan. Ja kun hän
vihdoin kertoi, miten jo satoja vuosia sitten oli ennustettu Kristuksen
tulosta, kirkastuivat Julian kasvot äkkiä ja hän sanoi: "Kuules, nyt
minä tiedän, kenestä Vergilius puhuu neljännessä paimenrunossaan! Hän
ennusti Kristuksen tuloa! Annas kun haen!" — — —
Samassa jo palasi Julia, kädessä pergamenttikäärö, jonka hän varovasti
aukaisi. Hetken etsittyään hän luki:
"Syntyvi poika ja
uudelleen alkaa
vuossatain mahtava kierto.
Sukupolvi uuss'
taivaasta astuvi alas.
Juno, armoinen ollos
pojalle, mi ajan kultaisen alkaa!
Rikoksemme jäljet poistuvat kaikki.
Rauha on maassa,
luonnossa yltäinen kyllyys.
Käärme on kuoleva.
Karja ei jalopeuraa pelkää."
"Aurelia, eikös olekin tämä ennustus Kristuksesta?"
"Mahdollisesti! Mutta sille, joka on nähnyt Herran ja tuntenut hänen
läsnäolonsa, eivät ennustukset enään paljon merkitse, Herra itse
on kaikki kaikessa. — Jäi äsken kertomatta, että tuota onnellista
aikaa Pyhän Hengen vuodatuksen jälkeen ei kauan kestänyt. Ne, jotka
surmasivat Herran, alkoivat vainota hänen oppilaitaankin. Jalo Stefanus
kivitettiin kuoliaaksi, ja monen piti paeta Jerusalemista. Sukulaiseni
Luukas on juuri matkalla ottamassa selkoa, miten Herran omien on
käynyt."
"Sinäkin olet siis Kristuksen oma?" kysyi Julia.
"Olen. Vaikka ei minua ole vielä kastettu, Herran oppilaat kun eivät
ole olleet selvillä siitä, saavatko he kastaa semmoisenkin, joka ei
ole juutalainen. Mutta uskon varmasti, että minun osakseni tulee sekin
autuus."
"Kunpa se tulisi minullekin! Koko Isis-salaisuus tuntuu nyt niin
tyhjältä kaiken sen rinnalla, mitä olet kertonut Kristuksesta."
"Kyllä se tulee! Herra on ikuinen rakkaus. Hän ottaa omakseen kaikki ja
täyttää sydämemme ihmeellisellä lämmöllä, joka ei enään ole kotoisin
täältä alhaalta. — Julia rakkaani, minä tiedän, että Herra kätkee
sinutkin rakkautensa mereen ja ottaa pois sinun murheesi."
Julia kätki kyyneleiset kasvonsa ystävänsä syliin ja kuiskasi: "Sitä
minä juuri tarvitsenkin. Murheeni ovat raskaat."