Aurelia kätki kasvot käsiinsä ja puhkesi rajuun nyyhkytykseen. "Mitä
sanotkaan, Luukas", tuli viimein nyyhkytysten välistä, "ruoskivatko he
todella hänet veriin ja viimein naulasivat ristille Golgatalla? Näitkö
itse kaiken?"
"Näin, kaiken tuon näin omin silmin, sillä kuljin kansan joukon mukana
Pilatuksen palatsilta Golgatalle asti. Mutta älä itke, Aurelia! En
ole kertonut vielä kaikkea. Katso, Herra itse ei ollut surullinen.
Vaikka hänen ruumiinsa vielä vavahteli tuskasta, sanoi hän ristillä
riippuessaan ensimäiseksi: 'Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät
tiedä, mitä he tekevät!'"
"Niinkö hän sanoi noille julmille", ja Aurelia nosti ihmeissään
päätään. "Mutta hän ei ollutkaan tavallinen ihminen, tuo Rakkauden
Herra, hän oli Jumalan poika."
"Samaa sanoi roomalainen upseerikin, joka komensi vartiojoukkoa. Kun
hän oli nähnyt kaikki ne merkit, joita tapahtui Jeesuksen kuollessa,
viittasi hän syvästi liikutettuna ristille ja sanoi meille, jotka
seisoimme lähellä: Totisesti oli tämä hurskas mies ja Jumalan poika."
Mutta Aurelia puhkesi taas kyyneliin. "Minun murheeni otti hän kerran
pois. Mutta uuden, vielä raskaamman murheen olen nyt saanut. Mitä
onkaan elämä enään, kun hän, Rakkauden Herra, on poissa. Ja sillä
tavalla he hänet surmasivat."
"Aurelia, älä itke, en ole kertonut vielä kaikkea! Olin mukana
auttamassa häntä hautaan, enkä koskaan unohda hänen äitinsä tuskaa.
Sitten jäin hänen oppilaittensa seuraan, tuntui, etten voinut lähteä.
Ja ajatteles, sunnuntaiaamuna levisi tieto, että Jeesus on noussut ylös
haudasta. Enkelit olivat kertoneet Herran elävän!"
"Mitä, mitä sanot, Luukas!"
"Niin, semmoinen tieto levisi. Aamulla jo olivat vaimot nähneet hänet
ja illalla, ajatteles, kun kaksi opetuslasta juuri kertoi, miten he
olivat kulkeneet yhdessä Herran kanssa, seisoi Jeesus keskellämme ja
sanoi: 'Rauha olkoon teille!' — Olen itse pidellyt hänen käsiään ja
syleillyt hänen polviaan. Hän elää, Aurelia, hän elää!"
Oli aivan kuin kauhean raskas taakka olisi vierähtänyt Aurelian
sydämeltä: Hän elää! Rakkauden Herra elää!
"Luukas, sukulaiseni, olet matkasta väsynyt. Miten monasti oletkaan
tuonut minulle tietoja rakkaasta Mestarista. Kiitos sinulle! Mene nyt
lepäämään ja katso ohimennen, nukkuvatko lapseni! Kaikki käy nyt yli
ymmärrykseni. Olen mielelläni yksin", puhui Aurelia.
Luukas kumarsi ja lähti. Mutta Aurelia jäi yksikseen yläkerran saliin.
Yö oli tullut. Suuri, kellertävä täysikuu kohosi taivaalle antaen
Välimeren ulapalle kauniin, tyynnyttävän hohteen. Aurelia nojautui
pylvääseen ja antoi katseensa harhailla kaukaisuudessa. — Ah, miten
saattoivatkaan ihmiset olla niin julmia, että ripustivat ristille
hänet, Rakkauden Herran! Kyynelvuo kostutti Aurelian poskia, kun hän
ajatteli Jeesuksen tuskia. Vaan mitä, mitä se oli! Aureliasta tuntui
aivan kuin Jeesus olisi asettunut hänen vierelleen, pannut kätensä
hänen päälleen ja sanonut: "Aurelia, autuaita ovat murheelliset, sillä
he saavat lohdutuksen! Rakkaudesta ihmisiin olen tämän kaiken tehnyt.
Nyt on maailman synnit sovitettu. Älä enään itke, vaan iloitse siitä,
että rakkaus on voittanut!"
Sanoin kertomaton rauha laskeutui Aurelian sieluun. Rannaton ulappa
muuttui hänen silmissään mitä ihanimmaksi kukkaiskentäksi, jonka takana
hohti ijäisyyden kaupungin kultainen portti. Ja Libanonin satavuotiset
seetrit humisivat yön kätkössä: "Rakkaus on voittanut, rakkaus on
voittanut!"