Kuinka Gerard kunnostautui Englannissa.
Olen kertonut teille, ystäväni, kuinka voitin englantilaiset
ketunajossa ahdistamalla eläintä niin hurjasti, ettei edes opetettu
koiraparvikaan pystynyt seuraamaan mukanani, vaan minä yksinäni omalla
kädelläni sivalsin miekalla ketun kahtia. Kentiesi olen puhunut liian
paljon tuosta asiasta, mutta urheilussa saavutetuissa voitoissa on
sellainen nautinto, jollaista eivät edes voitot sodassa voi tarjota;
sillä sodassa tasataan voitto rykmentin kanssa, niin, jopa koko
armeijankin kesken, mutta urheilussa saa sitävastoin yksin niittää
laakereita. Englantilaiset ovat siinä suhteessa meistä edellä, että
heillä kaikki yhteiskunta-luokat tuntevat suurta mielenkiintoa urheilua
kohtaan. Se voi johtua siitä, että he ovat rikkaampia kuin me, tai
myöskin siitä, että ovat joutilaampia; mutta sillä kertaa kun olin
vankina Englannissa, hämmästyin huomatessani, kuinka yleistä tuo
harrastus oli ja kuinka se valtasi kansan elämän ja ajatukset. Hevonen,
joka aikoo juosta kilpa-ajoissa, kukko, jonka pitää tapella, koira,
jonka pitää tappaa rotta, tai mies, joka aikoo nyrkkeillä: nähdäkseen
jotain näistä, he kääntävät silmänsä pois keisaristakin kaikessa hänen
komeudessaan.
Voisin kertoa teille monta juttua englantilaisten urheilusta, sillä
näin sitä paljon ollessani vieraana lordi Ruftonin luona siitä saakka
kuin Englantiin oli tullut määräys minun vaihtamisestani. Kului
kuukausia, ennenkuin minut voitiin lähettää takaisin Ranskaan, ja
oleskelin sen ajan kunnon lordi Ruftonin luona hänen kauniilla
maatilallaan High Combessa, joka on Dartmoorin pohjoispuolella. Hän
ratsasti poliisien mukana, kun minua etsiskeltiin Princetownista, ja
hän sääli minua, kun minut saatiin kiinni, kuten minäkin omassa
maassani olisin säälinyt urhoollista ja rehellistä soturia, joka oli
ilman ystävän apua. Sanalla sanoen: hän otti minut kotiinsa, vaatetti
minua ja kohteli minua aivan kuin olisin ollut hänen veljensä. Tahdon
sanoa englantilaisista, että he ovat aina olleet jalomielisiä
vihollisia ja oikein kelpo väkeä taistelutantereella. Espanjalaiset
etuvartijat Pyreneitten niemimaalla tekivät kivääreillään kunniaa
meikäläisille, kun taas englantilaiset tarjosivat ryyppyjä
viinapullostaan. Mutta kaikkien noiden jalomielisten miesten joukossa
ei ollut ketään tämän ihastuttavan mylordin vertaista, joka ojensi
auttavan käden onnettomalle viholliselle.
Ah, mitä urheilumuistoja herättääkään minussa High Combe-nimi. Näen sen
vielä silmieni edessä, tuon pitkän, matalan tiilikivistä tehdyn talon
punaisine muureineen ja portin pielessä olevine valkeine pilareineen.
Hän oli innokas urheilija, tuo lordi Rufton, samoin kuin koko hänen
seurapiirinsäkin. Mutta teitä varmaan huvittaa kuulla, että oli vain
harvoja urheiluja, joissa en voinut kilpailla heidän kanssaan, ja että
useimmissa voitinkin heidät. Talon takana oli metsä, jossa elätettiin
fasaaneja, ja lordi Ruftonin huvina oli tappaa niitä, mikä tapahtui
niin, että joku mies lähetettiin metsään ajamaan linnut liikkeelle,
jolloin lordi ystävineen ammuskeli niitä, kun ne kulkivat ohitse. Mutta
minä puolestani olin ovelampi; sillä minä tutkin fasaanien elintapoja
ja pistäydyin eräänä iltana ulos ja ammuin niitä koko joukon juuri kun
ne olivat parhaillaan nukkumassa korkealla puissa. Tuskin ainoakaan
laukaus meni hukkaan, mutta päällysmies, joka laukausten johdosta
saapui paikalle, rukoili minua säästämään jäljelläolevat linnut. Sinä
iltana paiskasin lordi Ruftonin hämmästykseksi kaksitoista fasaania
pöydälle, jolloin hän nauroi aivan pakahtuakseen, niin kovin iloiseksi
hän tuli nähdessään ne. "Tuhat tulimmaista, Gerard! Te tulette
aiheuttamaan kuolemani", huudahti hän. Hän sanoi usein nämä sanat,
sillä alituisesti tuotti hänelle yllätyksiä se tapa, jolla harrastin
urheilua.
On eräs peli nimeltään krikettipeli, jota harrastetaan kesällä,
ja sen minäkin tietysti opin. Rudd, ylipuutarhuri, oli kuuluisa
kriketinpelaaja samoinkuin lordi Ruftonkin. Talon edessä oli suuri
ruohokenttä, missä Rudd opetti minulle peliä. Se on erinomaista
ajanvietettä, oikein sotilaille sopivaa, sillä siinä koetetaan osua
toiseen pallolla, jota saa lyödä vain pienellä, kapealla kepillä. Kolme
takana olevaa keppiä ovat merkkeinä, kuinka kauaksi saa peräytyä. Voin
vakuuttaa teille, ettei tuo peli ole mitään lasten leikkiä, ja
tunnustan teille, että yhdeksästä sotaretkestäni huolimatta kalpenin,
kun ensimäinen pallo suhahti ohitseni. Se tuli suhisten sellaista
vauhtia, etten ehtinyt kohottaa keppiäni lyödäkseni sen takaisin, mutta
kaikeksi onneksi ei pallo sattunut minuun, vaan naksautti kumoon
rajamerkkeinä olevat puupalikat. Nyt oli Ruddin vuoro puolustautua ja
minun hyökätä. Poikuus-aikoinani Gascognessa opin heittämään pitkälle
ja tarkasti; olin senvuoksi varma siitä, että osaisin tuohon kunnon
englantilaiseen. Reippaalla heitolla linkosin pallon häntä vastaan. Se
lensi kanuunankuulan vauhdilla hänen kylkiluutansa vasten, mutta
sanaakaan sanomatta hän heilautti keppiänsä, ja pallo kimposi
ihmeteltävän korkealle ilmaan. Lordi Rufton paukutti käsiään ja huusi
"bravo!" Pallo lähetettiin jälleen minulle, ja nyt piti minun lyödä.
Tällä kertaa lähetin pallon hänen päänsä ohitse, ja minusta näytti että
hän kalpeni. Mutta hän oli urhoollinen mies, tuo puutarhuri, ja asettui
uudelleen eteeni. Rakkaat ystävät, nyt oli voittoni hetki lyönyt.
Hänellä oli yllään punainen liivi ja sitä vastaan sinkautin nyt pallon.
Olisi voinut luulla minua tykkimieheksi eikä husaariksi, sillä ei
konsanaan ole tarkemmin osattu. Epätoivoisesti kiljahtaen -- kuten
urhokas mies joskus tekee kaatuessaan -- lensi hän nurin puupalikoiden
päälle, jotka kaikki kaatuivat maahan. Hän oli julma, tuo
englantilainen lordi, sillä hän nauroi niin kovasti, ettei edes voinut
mennä palvelijaansa auttamaan. Minä siis, voittaja, kiiruhdin esiin ja
syleilin tuota pelotonta pelaajaa, autoin hänet ylös, kiitin ja
rohkaisin häntä. Hänellä oli kovia tuskia, eikä hän voinut seisoa
suorana. Mutta yhtäkaikki myönsi tuo oivallinen mies, ettei voittoni
ollut mikään sattuma.
"Hän teki sen tarkoituksella! Hän teki sen tarkoituksella!" toisteli
hän lakkaamatta. Se on tosiaankin ylpeätä peliä tuo kriketti, ja olisin
kernaasti halunnut vielä kerran koettaa. Mutta lordi Rufton ja Rudd
sanoivat, että oli liian myöhäinen vuodenaika, eivätkä he halunneet
enää pelata.
On tosiaan naurettavaa, että minä, vanha, murtunut mies kertoilen
näistä voitoistani, mutta tunnustan teille, että tunnen vanhoilla
päivilläni suurta lievennystä ja lohdutusta muistellessani naisia,
joita olen rakastanut, ja miehiä, jotka olen voittanut. Minulle on
mieluisaa ajatella, miten viisi vuotta myöhemmin lordi Rufton, tultuaan
rauhan jälkeen Pariisiin, saattoi minulle vakuuttaa, että minun nimeni
oli kuuluisa Devonshiren pohjoispuolella niiden mainioiden tekojen
takia, joita olin siellä suorittanut. Erikoisesti, sanoi hän, puhutaan
siellä paljon minun nyrkkitaistelustani Honourable Baldockin kanssa.
Tähän otteluun tulin joutuneeksi seuraavalla tavalla. Eräänä iltana oli
joukko urheilijoita kokoontunut lordi Ruftonin luokse juomaan viiniä,
syömään metsänriistaa ja juttelemaan hevosistaan ja ketuistaan. Kuinka
hyvin muistankaan heidät vielä: sir Barrington, Jack Lupton of
Barnstaple, eversti Addison, Johnny Miller, lordi Sadler ja viholliseni
Honourable Baldock. He olivat kaikki samaa lajia, juomareita,
huimapäitä, tappelijoita, pelureita, täynnä kummallisia päähänpistoja
ja hurjia oikkuja. Tällä kertaa he olivat oikein kelpo tovereita
raakoine tapoineen lukuunottamatta yhtä heistä, Baldock-nimistä lihavaa
herrasmiestä, joka kerskaili ja ylisteli itseään pilviin asti
nyrkkeilytaidostaan. Juuri hän, pilkatessaan ranskalaisia siitä,
etteivät nämä osanneet urheilla, sai minut haastamaan hänet
koettelemaan taitoaan minun kanssani tuossa urheilussa, jossa hän oli
niin etevä. Te tietysti sanotte, että tämä oli mieletöntä, mutta
maljani vuosi jo yli reunojensa ja nuori vereni virtasi kuumana
suonissani. Tahdoin taistella tuon kerskurin kanssa; tahdoin näyttää
hänelle, että ellei meillä ole taitoa, on meillä ainakin rohkeutta.
Lordi Rufton ei tahtonut suostua, mutta minä en antanut myöten. Toiset
rohkaisivat minua ja taputtivat minua hartioihin. "Ei mitään tappelua,
Baldock, hän on meidän vieraamme", sanoi Rufton. "Itsepähän hän
tahtoo", vastasi toinen. "Katsos, Rufton, he eivät voi vahingoittaa
toisiaan, jos he panevat ylleen suojustimet", sanoi lordi Sadler. Ja
niin oli asia päätetty.
Minkälaisia nuo suojustimet olivat, en tietänyt; mutta pian he vetivät
esiin neljä suurta nahkapussia, jotka muistuttivat miekkailukäsineitä,
mutta olivat vain paljon suurempia. Ne sidottiin meidän käsiimme,
sitten kun olimme riisuneet pois takkimme ja liivimme. Sitten
siirrettiin pöytä laseineen ja maljoineen nurkkaan ja me asetuimme
vastatusten. Lordi Sadler istuutui nojatuoliin taskukello kädessään.
"Asentoon!" sanoi hän.
Tunnustan teille, ystäväni, että tunsin tällä hetkellä väristyksen,
jollaista en ollut ainoassakaan siihen astisista monista
kaksintaisteluistani tuntenut. Miekka tai pistooli kädessä olin kuin
kotonani, mutta nyt minä ymmärsin vain sen, että minun piti taistella
tuon lihavan englantilaisen kanssa nahkapussit käsissäni ja koetettava
voittaa hänet. Jo heti alussa minulta riistettiin parhain ase, mitä
saatoin käyttää. "Muista, Gerard, potkiminen ei ole luvallista", sanoi
lordi Rufton minun korvaani. Minulla ei ollut muuta kuin nuo kaksi
nahkatumppua ja kun mies oli lihava, olisi jokunen hyvin tähdätty potku
auttanut minut voittajaksi. Mutta nyrkkitaistelulla on omat sääntönsä
kuten miekkailullakin, ja minun täytyi mukautua. Minä katselin
englantilaista ja ihmettelin, millä lemmon tavalla saatoin päästä
häneen käsiksi. Hänen korvansa olivat suuret ja ulkonevat. Jos olisin
voinut tarttua niihin kiinni, olisin voinut temmata hänet maahan.
Hyökkäsin hänen kimppuunsa, mutta pehmeät nahkakäsineet pettivät minut
ja otteeni heltisi. Englantilainen suuntasi iskun minua kohti, mutta
minä pidin varani, väistin ja tartuin häntä korvasta. Hän kaatui ja
minä heittäydyin hänen ylitsensä ja mäiskäsin hänen päänsä lattiaan.
Kuinka he huusivat ja nauroivat, nuo kunnon englantilaiset, ja kuinka
he taputtelivat minua hartioihin!
"Oiva temppu ranskalaiselta!" huusi lordi Sadler.
"Hän tappeli epärehellisesti", huusi vastustajani hieroen punaisia
korviaan. "Hän raa'asti löi pääni lattiaan."
"Saat pitää sen hyvänäsi", sanoi lordi Rufton kylmästi.
"Asentoon", huusi lordi Sadler, ja toisen kerran kävimme me
hyökkäykseen.
Vastustajani oli tulistunut ja hänen pienet silmänsä kiilsivät
kiukkuisina kuin verikoiralla. Viha hehkui hänen kasvoistaan. Minä
puolestani jatkoin taistelua reippaana ja iloisena. Ranskalainen
gentlemanni taistelee mutta ei vihaa. Minä lähestyin häntä ja
kyyristyin kuin kaksintaistelussa. Nyrkkeilyssä voi kumartaa sirosti ja
kohteliaasti yhtä hyvin kuin uhmaavastikin. Minä yhdistin liikkeeseeni
kaiken tämän ja samalla vielä halveksuvasti kohautin hartioitani. Juuri
tällä hetkellä hän syöksyi kimppuuni. Huone pyöri ympärilläni. Minä
kaaduin selälleni. Mutta seuraavassa tuokiossa olin jälleen jaloillani
ja karkasin käsiksi viholliseeni. Hänen korvansa, hänen hiuksensa,
hänen nenänsä, minä pöllytin niitä minkä kerkesin. Raju taistelun ilo
kiehui suonissani. Vanha voiton huuto pääsi huuliltani. "Eläköön
keisari!" Minä puskin voimaini takaa pääni hänen vatsaansa vasten. Hän
kiersi kätensä niskani ympäri ja pitäen päätäni kiinni toisella
kädellään hän toisella löi minua. Minä purin häntä, ja hän huusi
kivusta. "Kutsu hänet pois, Rufton!" kirkui hän. "Kutsu pois, kuuletko!
Hän runtelee minua!" He eroittivat minut vastustajastani. Voisinko
koskaan unohtaa sitä naurua, niitä hyvä-huutoja ja onnitteluja!
Vihollisenikaan ei tahtonut minulle pahaa, sillä hän pudisti kättäni.
Minä puolestani syleilin häntä. Viisi vuotta myöhemmin sain kuulla
lordi Ruftonilta, että hieno käyttäytymiseni tuona iltana oli
englantilaisten ystävieni tuoreessa muistossa.
Aikomukseni ei kumminkaan ole tänä iltana kertoa omista
urheilunharrastuksistani, vaan lady Jane Dacresta ja siitä
kummallisesta seikkailusta, jonka hän aiheutti.
Jane Dacre oli lordi Ruftonin sisar ja piti huolta hänen taloudestaan.
Pelkään, että hänellä oli siihen asti, kunnes minä saavuin, hyvin
yksinäistä, sillä hän oli kaunis ja hieno nainen. Lady Janesta ja
minusta tuli hyvät ystävät, sillä minun oli mahdotonta juoda kolme
pullollista portviiniä päivällisen päälle, kuten nämä Devonshiren
gentlemannit tekevät. Vetäydyin siksi ajaksi arkihuoneeseen, missä hän
joka ilta soitteli pianoa, ja minä laulelin synnyinmaani lauluja. Näinä
rauhaisina hetkinä sain lohtua kurjuudelle, joka täytti sieluni
ajatellessani, että rykmenttini seisoi vihollista vastassa ilman
päällikköään, jota se oli tottunut rakastamaan ja seuraamaan. Olin
repiä hiukset päästäni lukiessani englantilaisista lehdistä niistä
kauniista taisteluista, joita käytiin Portugalissa ja Espanjan
rajoilla, ja joihin nyt en voinut ottaa osaa siitä syystä, että olin
ollut kyllin onneton joutuakseni lordi Wellingtonin käsiin. Siitä, mitä
olen teille kertonut lady Janesta, ystäväni, pitäisi teidän arvata,
mitä tapahtui. Etienne Gerard on hukassa nuoren, kauniin naisen
seurassa! Miten oli käyvä minulle, miten hänelle? Minun ei sopinut,
vieras ja vanki kun olin, ruveta rakkaussuhteeseen isäntäni sisaren
kanssa. Koetin hillitä omia tunteitani ja taltuttaa hänen. Ah, kuinka
halusinkaan heittäytyä hänen jalkainsa juureen, suudella hänen
valkoisia käsiään ja vakuuttaa hänelle, että olin keksinyt hänen
sydämensä salaisuuden. Mutta ei, en ollut hänen vertaisensa; oleskelin
hänen veljensä katon alla vähäpätöisenä vihollisena, huuleni olivat
sinetöidyt. Tein itselleni väkivaltaa jäljitellessäni hänen
teeskenneltyä välinpitämättömyyttään; mutta kuten voitte arvata, olin
joka tilaisuudessa innokas palvelemaan häntä.
Eräänä aamuna ajoi lady Jane ajopeleissään Okehamptoniin. Läksin
kulkemaan samaa tietä kuin hänkin, toivoen tapaavani hänet
paluumatkalla. Sydämeni tuntui raskaalta. Istahdin eräälle tien
vieressä olevalle kivelle ja katselin synkkää maisemaa. Ajatuksiani
häiritsivät kaikenlaiset tulevien onnettomuuksien aavistelut. Äkkiä,
katsoessani eteenpäin tielle, kohtasi silmiäni näky, joka sai minut
kaikki unohtamaan, ja hämmästyksestä ja vihasta huudahtaen läksin
juoksemaan näkyä kohti. Eräästä tien mutkasta ilmestyivät ajoneuvot,
joita hevonen kiidätti eteenpäin. Vaunuissa istui tuo nainen, jota olin
tullut kohtaamaan. Hän ruoski ponia kuin se, joka ponnistelee
paetakseen uhkaavaa vaaraa. Aina vähän päästä vilkaisi hän taaksensa.
Mutkaisen tien vuoksi en voinut nähdä, mikä häntä niin peloitti.
Syöksyin esiin aavistamatta mitä tulisi tapahtumaan. Mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä näin ahdistajan, ja ihmetykseni lisääntyi hänet
nähtyäni. Se oli herrasmies, jolla oli yllään punainen takki,
sellainen, jota Englantilaiset ketun metsästäjät tavallisesti
käyttävät, Istuen suuren, harmaan hevosen selässä päästi hän täyttä
laukkaa, ikäänkuin olisi ollut kilpa-ajoissa. Oivallisen hevosen nopeat
kaviot toivat hänet pian pakenevan naisen vaunujen luokse. Näin
ratsastajan kumartuvan alas ja tarttuvan ponin suitsiin pakottaakseen
sen pysähtymään. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän syventynyt
vilkkaaseen keskusteluun naisen kanssa; kumartuen eteenpäin satulassa
puhui mies innokkaasti; nainen vetäytyi taaksepäin ikäänkuin hän
pelkäisi ja vihaisikin miestä.
Te voitte kyllä käsittää, ystäväni, ettei tuo ollut näky, jota olisin
tyynenä voinut katsella. Kuinka suunniltani olinkaan ilosta,
ajatellessani, että tässä tarjoutui tilaisuus tehdä lady Janelle joku
palvelus. Juoksin, ah taivaan talikynttilät, kuinka juoksin! Lopulta
pääsin ajoneuvojen luo aivan hengästyneenä ja kykenemättömänä puhumaan.
Mies katseli minua sinisillä englantilaisilla silmillään; mutta hän oli
niin syventynyt keskustelemaan lady Janen kanssa, ettei hän välittänyt
minusta, eikä lady Janekaan sanonut sanaakaan minulle. Hän nojasi
taaksepäin kauniit kasvot mieheen suunnattuina. Mies oli kaunis, pitkä,
voimakas ja tummaverinen. Tulin mustasukkaiseksi hänet nähdessäni. Hän
puhui hiljaa ja nopeasti kuten englantilainen tekee ollessaan vakavalla
tuulella.
"Sanon sinulle, Jenny, vain sinua, sinua vain rakastan", sanoi hän.
"Älä enää minua vihaa, Jenny. Unohda menneisyys."
"En, en koskaan, George, en milloinkaan", vastasi lady Jane.
Tumma puna levisi miehen kauniille kasvoille.