Urhoollisuusmitali.
Tarentin herttua, eli Macdonald, kuten hänen vanhat toverinsa häntä
mieluimmin kutsuivat, oli silminnähtävästi hirveällä tuulella. Majuri
Charpentier ja minä emme voineet olla huomaamatta että hän oli aivan
haleta kiukusta.
"Prikaatikenraali Gerard, husaariväessä", sanoi hän sillä tavalla kuin
korpraali rekryytille.
Tein kunniaa.
"Majuri Charpentier, ratsukrenatööriväessä."
Toverini löi kannukset yhteen.
"Keisarilla on teille määräyksiä."
Sen pitemmittä mutkitta tempasi hän oven auki ja ilmoitti meidät.
Olen nähnyt Napoleonin kymmenesti hevosen selässä silloin kun hänen
olisi pitänyt kulkea jalkaisin, ja mielestäni hän menetteli viisaasti
näyttäytyessään joukoille tällä tavalla, sillä hänen vartalonsa näyttää
varsin hyvältä satulassa. Seisoessaan siinä nyt meidän edessämme, oli
hän runsaan kädenleveyden lyhempi kuin me muut; hänen yläruumiinsa oli
epäilemättä liian pitkä jalkoihin verrattuna, ja paksuine, pyöreine
päineen, parrattomine kasvoineen ja pyöreine hartioineen muistutti hän
enemmän jotain Sorbonnen professoria kuin Ranskan ensimmäistä
sotilasta.
Hän seisoi ja tarkasti karttaa, joka riippui seinällä ikkunoiden
välissä. Berthier seisoi hänen vieressään ja koetti näyttää ylen
viisaalta meidän astuessamme sisään. Napoleon tempasi kärsimättömästi
häneltä miekan ja osoitti sillä karttaa. Hän puhui nopeasti ja hiljaa,
mutta sain kuitenkin siepatuksi sanan "Meusedal" ja kaksi kertaa
"Berliini."
Hän viittasi meitä luoksensa ja lausui minulle:
"Te ette ole vielä saanut urhoollisuusmitalia, prikaatikenraali
Gerard?"
Vastasin, etten ole saanut ja olin vähällä lisätä, ettei se ollut
tapahtunut sen vuoksi, etten sitä olisi ansainnut, kun hän keskeytti
minut tavallisella, lyhyellä tavallaan.
"Ja te, majuri?" kysyi hän Charpentier'ltä.
"En, sire."
"Niinpä saatte nyt erään tehtävän, te molemmatkin."
Hän vei meidät suuren kartan luokse ja asetti miekankärjen Rheimsin
kohdalle.
"Tahdon olla suora teitä kohtaan, herrani. Te olette kumpikin
seuranneet minua aina Marengosta lähtien, muistelen." Hänen kasvoiltaan
loisti merkillisen viehättävä hymyily, joka muistutti kylmää
auringonsädettä. "Tässä Rheimsin luona on juuri tällä hetkellä
pääkortteerimme. Tänään on meillä 14 p. maaliskuuta. Hyvä. Tuolla on
Pariisi, runsaan kahdentoista penikulman päässä täältä. Blücher on
pohjoisessa, Schwarzenberg etelässä." Hän osoitteli puhuessaan
sapelilla karttaan.
"Kuta kauemmaksi nuo miehet marssivat sisämaahan päin, sitä
täydellisemmin minä olen heidät musertava. He ryntäävät parastaikaa
Pariisia kohti. Sangen hyvä. Antaa niiden tulla. Veljeni, Espanjan
kuningas, on oleva siellä sadantuhannen miehen kera. Juuri hänen
luokseen minä lähetän teidät. Teidän on jätettävä hänelle tämä kirje,
josta kumpainenkin saatte yhden kappaleen. Kysymyksessä on ilmoittaa
hänelle, että minä saavun hänen avukseen koko joukkoineni kahden päivän
kuluttua. Jokikinen mies, hevonen ja kanuuna seuraa mukana. Te
ymmärrätte minut, herrani?"
Ah, kunpa voisin kuvailla teille ylpeyttäni ja onneani sen johdosta,
että tulin tuon suuren miehen uskotuksi. Hänen ojentaessaan meille
kirjeet, kilistin kannuksiani, hymyilin ja nyökkäsin saadakseni hänet
käsittämään, että ymmärsin hänen nerokkaan suunnitelmansa. Hän hymyili
myöskin ja antoi kätensä hetkisen levätä olkapäälläni. Olisin antanut
puolet palkastani, jos äitini olisi saanut nähdä minut tässä
tilanteessa.
"Minä näytän teille tien", sanoi hän kääntyen jälleen karttaan päin.
"Te kuljette yhdessä Bazochesiin. Siellä eroatte; toinen lähtee
Oulchyyn ja Menillyyn päin, ja toinen ratsastaa pohjoiseen Brainen,
Soissonsin ja Senlisin kautta. Onko teillä mitään muistuttamista,
prikaatikenraali Gerard?"
Olen vain yksinkertainen sotilas, mutta minulla on ajatuksia ja kyky
tuoda ne esille. Olin alkanut puhua Ranskan kunniasta ja suuruudesta,
kun hän keskeytti minut.
"Entäs teillä, majuri Charpentier?"
"Jos huomaamme tiet epävarmoiksi, onko sallittua valita toisia?" kysyi
hän.
"Sotamiehet eivät valitse, he tottelevat." Hän nyökkäsi päällään
merkiksi, että saimme lähteä, ja kääntyi Berthier'hen päin. En tiedä,
mitä hän sanoi, mutta kuulin heidän molempien nauravan.
Nousin pienen harmaan tammani Violetten selkään. Se on koko
seitsemännen prikaatin nopein hevonen ja sen on voittanut ainoastaan
englantilaisen Rovigon herttuan pikajuoksija. Charpentier'llä oli
sitävastoin sellainen kiikkuhepo, jolla nuo ratsastuskrenatöörit
tavallisesti ratsastavat: selkä kuin sängynpohja ja jalat kuin pylväät.
Hän oli itsekin kömpelö mies, ja yhtäkaikki löi hän, heikkopäisessä
omahyväisyydessään, silmäyksiä tyttölapsiin, kun ne heiluttivat minulle
nenäliinoillaan ikkunasta, ja hän kierteli rumia, punaisia viiksiään,
ikäänkuin jos tytöt olisivat olleet häneen ihastuneita.
En ole milloinkaan tuntenut erikoisempaa ystävyyttä tuota pöyhkeilevää
maakaria kohtaan; ensimmäisten kahdenkymmenen peninkulman kuluessa en
saanut sanaakaan hänen suustaan. Hän ratsasti kulmakarvat rypyssä ja
leuka rinnalle painuneena kuten mies, joka on ajatusten rasittama.
Useammin kuin kerran kysyin häneltä, mitä hän mietiskeli, koska
ajattelin, että minä nopeammalla älylläni kentiesi voisin selvittää
hänelle pulman.
Hänen vastauksensa olivat aina siihen suuntaan, että huomasin hänen
ajattelevan vain tehtäväänsä, mikä muutoin minua hämmästytti, sillä
vaikk'ei minulla koskaan ole ollut suuria ajatuksia hänen
ymmärryksestään, tuntui minusta kuitenkin mahdottomalta, että joku
voisi olla ymmällä näin yksinkertaisen ja sotilaallisen tehtävän
edessä.
No niin, me saavuimme vihdoinkin Bazochesiin, missä hänen piti valita
eteläinen, ja minun pohjoinen tie. Ennenkuin hän ratsasti luotani,
kääntyi hän ympäri satulassaan ja katsoi minuun merkitsevä, tutkiva
ilme kasvoillaan.
"Mitä johtopäätöksiä te olette tehnyt, Gerard?" kysyi hän.
"Mistä?"
"Tehtävästämme."
"Sehän on varsin yksinkertainen."
"Niinkö arvelette? Miksi uskoi keisari suunnitelmansa meille?"
"Sen vuoksi, että hän tunsi älykkäisyytemme."
Seuralaiseni nauroi tavalla, joka minusta tuntui epämiellyttävältä.
"Uskallanko kysyä, mitä aiotte tehdä, jos huomaatte noiden kylien
olevan täynnä preussilaisia?" kysyi hän.
"Tottelen vain määräyksiäni."
"Mutta silloinhan teidät lyödään kuoliaaksi."
"Se on mahdollista."
Hän nauroi taas, ja nyt niin lähentelevästi, että kilahutin miekkaani.
Mutta ennenkuin ehdin hänelle sanoa, mitä ajattelin hänen tyhmyydestään
ja kasvatuksen puutteestaan, oli hän kääntänyt hevosensa ja hölkötti
matkoihinsa. Katselin hetkisen hänen jälkeensä ihmetellen hänen
esiintymistään, ja sitten läksin omaa tietäni.
Myöhemmin päivällä pysähdyin erään kapakan luokse antaakseni
Violettelle jotain syötävää. Nyt en ollut kaukana Soissonsista, ja
isäntä kertoi minulle, että preussilaiset kaksi päivää sitten olivat
kulkeneet sen ohitse matkalla Aisne-joen yli. Tuntia myöhemmin näin
häipyvässä päivänvalossa kaksi heidän ratsuvahtiaan tien
oikeanpuoleisella kukkulalla, ja kun pimeys oli peittänyt maan, tuikki
valo heidän nuotiostaan pohjoista taivasta vasten.
Kuultuani Blücherin olleen siellä jo kaksi päivää, hämmästyin suuresti
sen vuoksi, ettei keisari ollut tietänyt sen alueen, jonka läpi hän oli
määrännyt minut ratsastamaan tärkeän kirjeeni kera, jo olevan
vihollisen miehittämän. Mutta sitten muistelin sitä äänensävyä, jolla
hän oli sanonut Charpentier'lle, että sotilas ei saa valita, vaan
totella. Päätin seurata sitä tietä, jonka hän oli minulle näyttänyt,
niinkauan kuin Violette saattoi liikuttaa ainoatakaan jalkaansa ja minä
pidellä ohjaksia. Koko matkan ajan Sermoisesta Soissonsiin, missä tie
kulkee ylös ja alas, kiemurrellen mäntymetsän lävitse, pidin pistoolini
valmiina. Ratsastin hyvää kyytiä, kun tie oli suora, ja hiljensin
vauhtia, milloin minun piti kääntyä toiseen suuntaan, kuten opimme
Espanjassa tekemään.
Saavuttuani erääseen talonpoikaistaloon, joka on oikealla puolella
tietä, juuri kun on tullut Crisen luona olevan puusillan ylitse, missä
suuri madonnapatsas seisoo, huusi joku nainen minulle pellolta, että
preussilaiset olivat Soissonsissa. Pieni osasto heidän peitsimiehiään,
sanoi hän, oli tullut samana iltapäivänä, ja kokonaista osastoa
odotettiin ennen keskiyötä.
En malttanut kuunnella hänen kertomuksensa loppua, vaan iskin kannukset
Violetten kylkiin, ja viisi minuuttia myöhemmin päästin täyttä laukkaa
itse kaupunkiin.
Pääkadun päässä seisoi kolme ulaania keskustellen hevostensa vieressä
ja poltellen piippuja, jotka olivat yhtä pitkiä kuin sapelini. Näin
heidät selvästi eräästä avonaisesta ovesta virtaavassa valossa, mutta
minusta he saattoivat nähdä vain liehuvan viittani mustan varjon ja
Violetten harmaat sivut. Silmänräpäystä myöhemmin nelistin erästä
heikäläisten ryhmää vastaan, joka tuli portista ulos. Violetten lavan
sysäys heitti yhden nurin niskoin kadulle, ja minä lyödä huimautin
erästä toista, joka kuitenkin livahti käsistäni.
Puff, puff, paukahti kaksi karbiinin laukausta, mutta minä olin
lentänyt kadunnurkan ympäri, enkä kuullut edes kuulien vinkunaa. Oh,
kuinka suurenmoisia sentään olimme, sekä Violette että minä.
Hevoseni juoksi kuin ahdistettu jänis, ja tulta iskivät sen kaviot.
Nousin seisomaan jalustimille ja heilutin sapeliani. Joku mies hyppäsi
eteen tarratakseen suitsiini. Iskin häneltä käsivarren poikki ja kuulin
hänen takanani tuskasta ulvovan. Kaksi ratsastajaa tuli minua kohden.
Hakkasin toisen niistä maahan ja ajoin täyttä karkua eteenpäin.
Minuuttia myöhemmin olin selvinnyt kaupungista ja karautin pitkin
leveää, aukeaa maantietä, jonka kummallakin puolella kasvoi mustia
poppeleita. Jonkun aikaa kuulin kavioitten kapsetta takanani, mutta se
kuoli vähitellen pois. Pian oli kaikki hiljaista. He olivat luopuneet
takaa-ajosta.
Nyt oli ensimmäinen tehtäväni hypätä alas hevosen selästä ja viedä
tammani pieneen metsikköön, jonka läpi juoksi pieni puro. Siellä juotin
hevostani ja annoin sille kaksi konjakkipullossa kastettua
sokerinpalasta. Se oli hieman rasittunut kovasta ajosta, mutta oli
ihmeellistä huomata, miten se puoli tuntia levättyään tuli entiselleen.
Kun taas istuin satulassa, saatoin sen käynnistä ja ryhdistä päättää,
ettei ollut hevosen syy, ellen saapuisi täsmällisesti Pariisiin.
Oli mitä ihanin kuutamo. Jokainen puu loi mustan varjon tien ylitse.
Saatoin silmäillä maisemia yhtä selvästi kuin päivällä, ja hyvin
rauhallisilta ne näyttivät, ellei ota lukuun siellä täällä pohjoisessa
roihuavia tulipaloja. Yön hiljaisuudessa ja tietoisena siitä, että
vaara väijyi sekä takanani että edessäni, näytti minusta noissa
suurissa paloissa olevan jotain puoleensa vetävää ja kohtalokasta.
Mutta en yleensä anna itseeni vaikuttaa kovin helposti.
Olinhan jo nähnyt tarpeeksi paljon merkillisiä asioita; viheltelin vain
erästä reipasta laulua ja ajattelin pientä Lisetteä, jonka ehkä saan
nähdä Pariisissa. Kaikki ajatukseni olivat parhaillaan häneen
kiintyneinä, kun minä, pyörähtäessäni eräästä tien mutkasta, tulin
suoraa päätä noin puolta tusinaa saksalaista rakuunaa vastaan, jotka
istuivat nuotion ympärillä tien vieressä.
Minä olen erinomainen sotilas. Luulisin uskaltavani sanoa näin paljon
tulematta silti epäillyksi itseni liiallisesta kehumisesta. Voin
jonakin pulmallisena hetkenä punnita jokaista seikkaa ja tuossa
tuokiossa löytää oikean ratkaisun yhtä hyvin kuin jos olisin sitä
tuumaillut kokonaisen viikon. Nyt käsitin salaman nopeudella, että mitä
hyvänsä tekisinkin, tultaisiin minua ajamaan takaa, ja että saisin
selviytyä niin hyvin kuin taisin hevosellani, joka jo oli taivaltanut
kuusi pitkää peninkulmaa. Mutta oli parempi tulla ajetuksi eteen- kuin
taaksepäin. Kummassakin tapauksessa oli vaara sama; mutta jos minun
onnistuisi välttää vainoojani heidän virkuista hevosistaan huolimatta,
pitäisin viisaimpana pysähtyä Senlisin lähettyville Soissonsin
etupuolelle.
Kaikki nämä seikat olivat minulle ikäänkuin vaistomaisesti selviä,
ymmärrättekö. Tuskin olin vilkaissut heidän partaisia, suurten
metallikypärien peittämiä kasvojaan, kun jo kosketin kannuksilla
Violetteä, joka läksi kiitämään tietä eteenpäin. Hohoi! sitä
hoilottamista, huutamista ja tömistelemistä takanamme! Kolme heistä
laukaisi pyssynsä, ja kolme hyppäsi hevostensa selkään. Yksi kuula osui
satulaani napsahtaen kuin keppi ovea vastaan. Violette kiiti hurjasti
eteenpäin, ja luulin sen tulleen haavoitetuksi, mutta se olikin vain
nirhama. Ah, tuota rakasta pientä eläväistä, kuinka sitä rakastin, kun
huomasin sen jälleen aloittavan omaa pitkää, kevyttä laukkaansa,
jolloin sen kaviot rapsahtelivat kuin espanjalaisen tytön kastanjetit.
En voinut hillitä itseäni. Käännyin ympäri satulassa, hosuin ja huusin:
"Eläköön keisari!" Ulvoin aivan naurusta kuullessani sitä kirousten
tulvaa, minkä sanani aiheuttivat.
Mutta vaara ei ollut vielä vältetty. Jos hevoseni olisi ollut virkeä,
olisi se varmasti selviytynyt vainoojista. Mutta nytpä olikin yksi
heistä nopeampi kuin muut. Se oli oikein reilu poika upseeriksi. Joka
kerta kun katsoin taakseni, huomasin välimatkan hänen ja hänen
tovereittensa välillä suurenevan. Hän lähestyi minua lähestymistään.
Odotin nyt, kunnes hän oli tullut noin kolme-, neljäsataa kyynärää
miestensä edelle. Sitten hillitsin Violetteä hiukkasen -- aivan
vähäsen, niin että hänen täytyi uskoa todellakin saavuttavansa minut.
Kun hän oli tullut pyssynkantaman päähän, vedin pistoolini esille ja
katsoin, mitä hän aikoi tehdä. Hän ei näyttänyt merkkiäkään siitä, että
tahtoisi ampua. Tuo tyhmeliini oli ottanut pistoolit satulakotelosta
pois, koska hänen piti olla leirissä yön aikana. Hän heilutti
miekkaansa minulle syytäen suustaan uhkauksia. Oli selvä, ettei hän
käsittänyt joutuneensa armeliaisuuteni varaan. Nyt oli vain noin
kaksikymmentä kyynärää välillämme. "Rendez-vous!" huusi hän. "Minun
täytyy lausua kiitokset monsieur'lle ranskan kielestä", sanoin minä
tukien pistoolin vasenta käsivarttani vasten ja tähdäten hänen
kasvoihinsa. Huomasin miten hän kalpeni nähdessään olevansa hukassa.
Mutta juuri sillä hetkellä, kun painoin liipasinta, tulin ajatelleeksi
hänen äitiänsä, ja laskin luotini hänen hevosensa olan läpi. Pelkään,
että hän loukkaantui kaatuessaan, sillä kuului ankara mätkähdys. Mutta
minun oli kirjeestä pidettävä huolta, jonka vuoksi annoin Violetten
ravata.
Noiden saatanan saksalaisten kanssa ei ollut niinkään helppo selviytyä.
Takana tulevat miehet eivät antaneet kaatuneen upseerin itseänsä
häiritä, vaan huhkivat perässäni. Olin tullut eräälle mäenrinteelle ja
luulin näkeväni heidät viimeisen kerran, mutta piru vieköön, nehän
olivat aivan kintereilläni. Ja samassa silmänräpäyksessä näin,
silmäillessäni eteenpäin, näyn, joka sai sydämeni nousemaan kurkkuun.
Pitkän, aukean tien päässä oli musta sotajoukko valmiina ottamaan minut
vastaan. Mihin tahansa käännyin, näin vain kuoleman.
Rakuunoita takanani ja husaareja edessäni! En milloinkaan sitten
Moskovan jälkeen ole ollut tällaisessa ahdingossa. Mutta rykmenttini
kunnian vuoksi tahdoin kuitenkin mieluummin saada kuoleman kevyen kuin
raskaan ratsuväen sotilaalta. Sen vuoksi en epäröinyt hetkeäkään, vaan
annoin Violetten laukata. Muistan, että halusin rukoilla, mutta olin
siitä viime aikoina hieman niinkuin vieraantunut. Ainoat sanat, jotka
saatoin keksiä, olivat eräästä rukouksesta kauniin ilman puolesta,
jonka me tavallisesti luimme koulussa lupapäivän aatto-iltana. Mutta
nekin, arvelin, olivat paremmat kuin ei mitään, ja kertasin niitä
parhaillani, kun äkkiä kuulin ranskan kielisen huudahduksen aivan
edessäni. Ne olivat meidän -- meidän omia, rakkaita pieniä solttujamme
Marmonten osastosta. Päästin kohtuullista ravia ystävien luo, sillä
tahdoin saada heidät ymmärtämään, että joskin husaari pakenee, niin on
hänen luontonsa vastaista paeta nopeasti.
Kenenkä huomasinkaan joukon etunenässä ellen juuri Bonvet-vanhuksen,
jonka pelastin Leipzigin luona. Hän tuli luonnollisesti liikutetuksi
jälleennäkemisestä, mutta kerrottuani hänelle tehtävästäni ja että
minun täytyi kulkea Senlisin kautta, nauroi hän epäilevästi.
"Vihollinen on siellä", intti hän. "Et voi päästä läpi. Miksi et
valitse suoraa tietä Pariisiin? Minkä vuoksi sinun pitää valita juuri
se tie, jota kulkiessasi voit olla melkein varma joko tulevasi
vangituksi tai tapetuksi?"
"Sotilas ei valitse -- hän tottelee!" sanoin hänelle Napoleonin omilla
sanoilla.
"Jaha, vainiin, jassoo", sanoi hän, "silloin on viisainta,
että seuraat meidän mukana, sillä mekin olemme matkalla
Senlisiin tiedusteluretkelle. Meillä on Poniatowskin puolalainen
peitsimies-eskadroona etunenässämme."
Ja niin lähdimme komeillen matkaan hiljaisessa yössä, kunnes saavuimme
puolalaisten sivustalle -- ne olivat kaikkityyni hienoja, vanhoja
sotureita, joskin hieman liian raskaita hevostensa kannettaviksi. Me
ryhdyimme pakinoimaan heidän kanssaan, ja varhain aamulla näimme valoja
Senlisistä. Eräs talonpoika tuli kärryjään vetäen, ja häneltä saimme
kuulla, miten oli asian laita kaupungissa.
Yksi ainoa kasakka-eskadroona oli majoitettu raatihuoneelle, joka
sijaitsi torilla ja oli kaupungin suurin rakennus. Kokonainen
preussilainen jalkaväen osasto oli leiriytynyt pohjoisessa päin olevaan
metsään, mutta Senlisissä ei ollut mitään muita vihollisjoukkoja kuin
kasakat. Nyt oli tervetullut tilaisuus kostaa noille raakalaisille,
joiden julmuus meikäläistä maalaisväestö-raukkaa kohtaan oli pysyvänä
puheenaineena kaikkien leiritulien ääressä.
Syöksyimme kaupunkiin kuin pyörremyrsky, hakkasimme maahan ratsuvahdit,
ratsastimme etuvartijoiden ylitse ja telkisimme raatihuoneen portin
ennenkuin vihollinen aavistikaan, että ranskalainen oli kahdenkymmenen
peninkulman etäisyyden päässä. Näimme kauhistuttavia naamoja
ikkunoissa, naamoja, jotka olivat ohimoita myöten parran peitossa,
musta tukka sikin sokin lampaannahkaisten lakkien alla, ja tyhmiä,
töllisteleviä suita.
"Hurraa, hurraa!" huusivat he kiväärinsä laukaisten, mutta meidän
miehet olivat jo sisällä ja tarrasivat raakalaisten kurkkuun, ennenkuin
he ehtivät kunnolleen valveutua unesta. Oli hirvittävää nähdä, miten
puolalaiset kävivät verivihollistensa kimppuun, aivan kuin
nälkiintyneet sudet hyökkäävät lihavaan lammaslaumaan. Useimmat
tapettiin pylväsparvekkeella, minne olivat paenneet piiloutuakseen.
Veri virtasi alas käytävään kuin sade katolta.
Kun taistelu oli loppunut, hain rehua ja vettä Violettelle, ja voittepa
uskoa, että pieni ystävättäreni niitä tarvitsi. Sitten pesin sen jalat,
sidoin sen suitsista erääseen vedenottopaikkaan ja menin sisään saamaan
jonkun palasen minäkin, niin ettei minun tarvitsisi enää pysähtyä ennen
Pariisia.
Ja nyt tapahtui jotain kummallista ja kohtalokasta. Vanha Bonvet seisoi
ja odotteli minua käytävässä astuessani sisään, ja hän kysäisi minulta,
emmekö joisi pullollista viiniä yhdessä. "Mutta emme saa, tuhat
tulimmaista, viipyä liian kauan", sanoi hän, "sillä metsän ulkopuolella
on noin kymmenen tuhatta Theilmannin preussilaista."
"Missä sitä viiniä on?" kysyin minä.
"Älähän hätäile; kaksi husaaria löytää aina viiniä, jos sitä kerran on
olemassa", sanoi hän, ja kynttilä kädessä tepasteli hän edelläni
kiviportaita alas keittiöön. Sieltä johtivat uudet kieruportaat alas
kellariin. Että kasakat olivat täällä vierailleet ennen meitä,
saatoimme huomata niistä lukuisista murskatuista pulloista, joita oli
pitkin lattiaa. Majuri oli suuri herkkusuu, ja seisoskellen siellä hän
haisteli noita kaikkia ihanuuksia -- Chambertinia, Gravesta,
Micantesta, valkoista ja punaista viiniä, imelää ja vaahtoilevaa --
aivankuin kissa maitokupin ääressä. Hän oli lopulta valinnut itselleen
valkoista bourgognea ja oli juuri ottamaisillaan käteensä pullon, kun
musketin laukaus pamahti ylitsemme, ja alkoi kuulua jalkojen töminää ja
sellaista ulvontaa ja kiljuntaa, jollaista en ole ikinä kuullut.
Preussilaiset olivat yllättäneet meidät.
Bonvet oli urhoollinen mies, se täytyy hänestä sanoa. Hän tempasi tuota
pikaa sapelinsa ja kompuroitsi portaita ylös niin että kannukset
kilisivät. Seurasin hänen perässään, mutta juuri kun olimme tulleet
keittiöstä ulos johtavaan käytävään, ilmoitti riemukas huuto
saksalaisten vallanneen talon.
"Kaikki on hukassa", sanoin minä.
"On vielä olemassa yksi, joka kuolee ensimmäisenä", huusi hän juosten
vimmatusti eräitä toisia portaita ylös. Ensin olin syöksymäisilläni
hänen perässään, mutta tulin ajatelleeksi, että minulla oli tärkeä
tehtävä suoritettavana, ja että jos kaatuisin, ei kirje tulisi
milloinkaan määräpaikkaansa. Minun täytyi siis antaa Bonvet'n kuolla
yksinään ja vetäytyä takaisin kellariin ja sulkeutua sinne.
Onneksi löysin jonkun aikaa haettuani kynttilän, jonka Bonvet oli
jättänyt, ja sain sen palamaan. Mutta mitä nyt tekisin, en saattanut
käsittää. Roistot pääni yläpuolella huusivat itsensä käheiksi, ja oli
selvä, että ne alkaisivat pian kaivata jotain kurkun kastiketta.
Ja silloin olisi urhoollisen husaarin, hänen tehtävänsä ja
urhoollisuusmitalin loppu. Muistelin äitiäni ja muistelin keisaria,
kunnes kyyneleet kihosivat silmiini. Mutta heti kohta olin taas
ennallaan. "Reipasta mieltä", huudahdin rintaani lyöden. "Uljasta
mieltä, reipas poikaseni! Ei ole mahdollista, että se, joka selviytyi
Moskovasta niin vähällä, ettei saanut edes kylmänhaavaakaan, kuolisi
ranskalaisessa viinikellarissa." Koettelin ja tunsin, että kirjeeni oli
tallessa, ja se lisäsi rohkeuttani.
Ensimmäinen ajatukseni oli sytyttää talo palamaan, toivoen siitä
syntyneessä sekasorrossa voivani pujahtaa pakoon. Toinen aikeeni oli
kätkeytyä tyhjään viinitynnöriin. Haeskelin parhaillaan sopivaa
tynnöriä, kun äkkiä huomasin eräässä nurkassa matalan pienen oven, joka
oli yhtä harmaaksi maalattu kuin muurikin. Tyrkkäsin sitä ja luulin
aluksi sen olevan lukossa. Mutta äkkiä se antoi perää, ja silloin
hoksasin, että sitä piti kiinni jokin sen toiselle puolelle pönkitetty
esine. Töykkäsin selälläni, ja samaa kyytiä lensi ovi auki, niin että
syöksähdin takaperin toiseen huoneeseen. Kynttilä oli pudonnut
kädestäni. Olin siis jälleen pimeässä. Kokosin kaiken huomiokykyni ja
näin nyt reiän lävitse tai jostain muualta tulevan kapean valonjuovan
valossa, että olin jonkinlaisessa varastoviinikellarissa, joka oli
täynnä valtavia viinikulhoja. Joka tapauksessa tuntui tämä olevan
varmempi piilopaikka kuin ulkokellari, josta syystä minä, löydettyäni
jälleen kynttiläni, aloin kasata röykkiötä oven eteen uudelleen. Mutta
yht'äkkiä huomasin jotain, joka minua hämmästytti ja vieläpä, sen
myönnän, sai minut hieman pelkäämään.
Olen maininnut, että huoneen kaukaisimpaan soppeen pilkisti jostain
katossa olevasta reiästä pieni, himmeä valojuova. Kuinka ollakaan, kun
nyt tirkistelin pimeydessä, äkkäsin äkkiä pitkän, suuren haamun
liikuskelevan valonsäteiden kohdalla ja sitten taas katoavan pimeyteen.
Säpsähdin niin ankarasti, että olin vähällä särkeä huopalakkini
leukaremmin! Näky kesti vain sekunnin, mutta kerkesin siitä huolimatta
huomata, että miehellä oli karvainen kasakkalakki päässään, ja että hän
oli suuri, pitkäsäärinen, hartiakas, sapelilla varustettu ryöväri.
Tuhat tulimmaista, eikös itse Etienne Gerardkin hieman hätkähtänyt
ajatellessaan olevansa yksinään pimeässä tuollaisen miehen kanssa.
Mutta vain silmänräpäykseksi. "Rohkeutta poikaseni", ajattelin minä,
"kun tosi eteen tulee on tuolla raakalaisella suurempi syy pelätä minua
kuin minulla häntä." Ja samassa selveni minulle, että hän pelkäsi.
Saatoin sen huomata hänen nopeista askeleistaan ja kokoonkyyristyneestä
asennostaan, kun hän hyppi tynnöreitten keskellä kuin rotta koloa
hakiessaan. Ja hän se oli, joka oli pidellyt ovea kiinni, eikä mikään
pakkalaatikko tai viinitynnöri, kuten ensin olin arvellut.
Käsitin nyt, että mitä rohkeammin esiintyisin sen parempi. Sytytin siis
kynttiläni ja astelin häntä kohden pitkin askelin ja miekka kädessä.
"Tulehan esille, senkin veijari", huusin minä. "Nyt on vihdoinkin
viimeinen hetkesi koittanut!"
Kohotin kynttilää korkealle ja nyt saatoin erottaa vilaukselta miehen
pään, joka pisti esiin tynnöristä. Hänellä oli kultainen kokardi
mustassa hatussaan, ja hänen kasvojensa ilmeestä huomasin heti, että
hän oli upseeri ja hyvän kasvatuksen saanut mies.
"Monsieur", sanoi hän hyvällä ranskankielellä. "Antaudun teidän
suojelukseenne. Mutta ellette tahdo antaa minulle lupaustanne, niin
täytyy minun myödä henkeni niin kalliista kuin mahdollista."
"Herrani", sanoin minä, "ranskalainen tietää, kuinka on kohdeltava
onnetonta vihollista. Henkenne on turvattu."
Nämä sanat lausuttuani ojensi hän minulle sapelinsa.
"Kenet on minulla kunnia vangita?" kysyin minä.
"Olen kreivi Boutkin, donilainen kasakka", sanoi hän, "saavuimme tänne
tänä iltana ja päätimme viettää yön täällä. Hetkisen kuluttua rupesi
minua palelemaan ja senvuoksi menin kellariin saadakseni kulauksen
viiniä, mutta sillä aikaa, kun olin täällä, valtasi teidän väkenne
talon, ja kun nousin portaita ylös, oli koko juttu jo selvä. Nyt ei
minulla ollut muuta tekemistä, kuin koettaa pelastaa oma henkeni;
käännyin sentähden takaisin ja kätkeydyin tänne kellariin, mistä minut
löysitte."
Kreivin kertomuksesta kävi selville, ettei hän piilopaikkaansa
perimmäiseen kellariin ollut kuullut mitään viimeisestä kahakasta, ja
ettei hän siis voinut aavistaa, että hänen omat liittolaisensa taas
olivat herroja talossa. Jos hän kerran tämän saisi tietää, kääntyisi
juoni hänen edukseen, ja minusta tulisi sensijaan hänen vankinsa. Miten
menettelisin? Olin vähällä joutua kiikkiin, kun äkkiä sain päähänpiston,
niin loistavan, että aivan tyrmistyin oman kekseliäisyyteni vuoksi.
"Kreivi Boutkin", sanoin minä, "olen sangen arveluttavassa asemassa."
"Ja mistä se johtuu?" kysyi hän.
"Siitä, että olen luvannut suojella teidän henkeänne."
Hän näytti sangen hämmästyneeltä. "Ettehän aio peruuttaa lupaustanne?"
uteli hän.
"Jos pahin sattuu, täytyy minun uhrata oma henkeni suojellakseni
teidän", sanoin minä, "mutta se tuottaa suuria vaikeuksia."
"Minkä vuoksi?" kysyi hän.
"Tahdon olla suora teitä kohtaan", vastasin minä. "Tehän tiedätte, että
meidän miehet ja erikoisesti puolalaiset tuntevat piintynyttä vihaa
kasakoita kohtaan, niin että jo kasakkapuvun näkeminenkin tekee heidät
hurjiksi. He karkaavat silmänräpäyksessä miehen kimppuun repien hänet
pala palalta. Eivät edes heidän omat upseerinsakaan voi hillitä heitä."
Ryssä kävi kuolonkalpeaksi nämä sanat kuultuaan. "Mutta sehän on aivan
hirmuista", huudahti hän. "Annan henkeni teidän käsiinne; mitä neuvotte
minun nyt tekemään? Eiköhän minun pitäisi riisua päältäni sotilaspuku?"
"Erinomaista", huudahtin minä. "Niin sitä pitää! Te riisutte
sotilaspukunne ja puette päällenne minun. Se tekee teidät pyhäksi
jokaisen ranskalaisen -- niin, vieläpä puolalaisenkin sotamiehen
silmissä."
"Miten voisinkaan teitä kiittää?" puhkesi hän puhumaan liikutettuna.
"Mutta entäs te itse -- mitä te otatte päällenne?"
"Minä puen päälleni teidän sotilaspukunne!"
"Velvollisuuteni on kestää tämä vaara", vastasin minä, "mutta en pelkää.
Menen sinne ylös teidän vihatussa puvussanne. Satoja miekkoja
ojennetaan minua vastaan. 'Seis!' huudan minä. 'Minä olen Etienne
Gerard.' Silloin tahtovat he nähdä kasvoni. He tuntevat jälleen minut.
Ja sitten kerron teistä ja pelastan siten teidät."
Hän vapisi innosta saada vaatteet päältänsä. Hänen saappaansa ja
housunsa muistuttivat omiani siinä määrin, ettei meidän tarvinnut niitä
vaihtaa, vaan annoin siis hänelle husaaritakkini, viittani,
huopalakkini, miekkavyöni ja laukkuni. Minä puolestani otin hänen
korkean lampaannahkahattunsa, hänen karvakauluksisen takkinsa ja hänen
käyrän sapelinsa. En luonnollisestikaan unohtanut pistää arvokasta
kirjettäni uuden takkini taskuun.
"Teidän suostumuksellanne", sanoin minä, "sidon nyt teidät johonkin
tynnöriin."
Hän ei tahtonut tähän millään suostua, mutta olen oppinut, että
varovaisuus on sotilaallakin hyvä ominaisuus. Miten saatoin tietää,
ettei hän, käännettyäni hänelle selkäni, saa päähänsä ottaa selvää
asian oikeasta laidasta ja siten haitata suunnitelmiani. Hän kyyristyi
erästä tynnöriä vasten, niin ettei minun muuta tarvinnut kuin juosta
köyden kera kuusi kertaa sen ympäri ja sitten sitoa kestävä solmu
tynnörin toiselle puolelle. Jos häntä nyt haluttaisi nousta portaita
ylös, täytyisi hänen kantaa vähintään kaksitoista litraa hyvää
ranskalaista viiniä selässään, kuten laukkuryssä. Sitten lukitsin
sisäkellarin oven, heitin kynttilän menemään ja nousin portaita ylös.
Oli noustava vain kaksikymmentä porrasta ja kuitenkin niitä noustessani
tuntui minulla olevan aikaa ajatella kaikenlaisia tämän maailman
asioita. Minulla oli samanlainen tunne kuin erään kerran Eylan luona
maatessani murtunein jaloin ja nähdessäni kenttätykistön nelistävän
suoraan minua kohti. Tiesin luonnollisesti, että jos minut
huomattaisiin, ammuttaisiin minut silmänräpäyksessä valepuvussa olevana
vakoilijana. Mutta sehän olisi ollut joka tapauksessa kunniakas kuolema
-- keisarin henkilökohtaisessa palveluksessa -- ja laskin, ettei
minusta voisi tulla vähemmän kuin viisi riviä, ehkäpä seitsemänkin,
"Moniteuriin." Palaret'sta tuli kymmenen riviä, ja olen varma, ettei
hänen uraansa voi verratakaan minun uraani.
Astuttuani saliin niin välinpitämättömän näköisenä kuin suinkin
mahdollista, pisti ensimmäiseksi silmiini Bonvet'n ruumis jalat
koukussa ja katkennut miekka kädessä. Olisin mielelläni paljastanut
pääni hänen ohitse kulkiessani, sillä hän oli hyvä toveri, mutta
pelkäsin sen herättävän huomiota, enkä sitä siitä syystä tehnyt.
Käytävä oli täynnä preussiläisiä jalkasotureita, jotka niin innokkaasti
hakkasivat ampumareikiä muuriin, että tuskia huomasivat minua. Mutta
upseeri, joka seisoskeli ovensuussa pitkä piippu suussaan, astui minua
kohti, taputti minua olkapäähän ja osoitti husaariparkojemme ruumiita.
Hän lausui samalla jotain, joka varmaankin oli lystikästä, sillä hänen
pitkä partansa lensi kahtia näyttäen minulle hänen ennenkuulumattoman
suuren kitansa loistavine valkoisine hevosenhampaineen. Nauroin
sydämellisesti hänen kerallaan ja lausuin ne ainoat venäläiset sanat,
mitkä taisin. Opin ne pieneltä Sonjaltani Vilnassa, ja ne kuuluivat
näin: "Jos yö on kaunis, tavataan tammen alla, mutta jos sataa, minun
kamarissani." Tuolle saksalaiselle kävi se täydestä latinasta, ja en
epäile, ettei hän luullut niiden merkitsevän jotain erikoisen sukkelaa,
sillä hän säteili naurusta ja löi minua uudelleen ihastuksissaan
olkapäähän. Nyökkäsin hänelle ja marssin ovesta ulos yhtä
kylmäverisesti kuin olisin ollut hänen joukkojensa käskynhaltija.
Pihalla oli noin satakunta hevosta kiinnisidottuna, useimmat niistä
olivat puolalaisten ja husaarien. Kelpo, pieni Violettenikin seisoi
siellä ja hirnahti nähdessään minun tulevan. Mutta en tahtonut nousta
sen selkään. Ei, siihen olin liian viisas. Valitsin sensijaan
takkuisimman kasakkahevosen, minkä saatoin löytää, panin suuren säkin,
joka oli täynnä ryöstettyjä esineitä ja joka oli sidottu sen kaulan
ympärille, Violetten selkään. Sitten hyppäsin satulaan ja kuljetin
Violetteä suitsista mukanani.
Kaupunki oli tulvillaan preussiläisiä. Ne seisoskelivat pitkin katuja
ja osoittivat minua toisilleen, epäilemättä täten ilmituoden, että
siinä meni yksi noita kirottuja kasakoita, joiden kanssa ei kukaan
pystynyt kilpailemaan ryöväämisessä ja rosvoamisessa.
Pari upseeria puhui minulle, mutta pudistin päätäni ja sanoin
hymyillen: "Jos yö on kaunis, tavataan tammen alla, mutta jos sataa,
tapaamme minun kamarissani", jonka kuultuaan he vain kohauttivat
olkapäitään ja luopuivat enemmistä keskusteluyrityksistä. Pääsin niin
muodoin esteettömästi ulos kaupungista. Jonkun matkan päässä tiellä oli
kaksi ratsuvahtia, mutta ne eivät minua saattaneet rauhattomaksi.
Tuskin olin päässyt enemmän kuin sadan kyynärän päähän heistä, kun
äkkiä näin oikean kasakan täyttä laukkaa päästävän minua kohti.
Saatte uskoa, ystäväni, että tuo näky saattoi minut epätoivoon. Niin,
tunnustan suoraan, että rohkeuteni petti silmänräpäykseksi, ja että
olin vähällä jo pitää asiaani menetettynä. Mutta vain silmänräpäyksen
ajan. Avasin takistani kaksi nappia, niin että saatoin helposti tarttua
keisarin kirjeeseen, sillä luja aikomukseni oli, sitten, kun kaikki
toivo oli turhaa, niellä kirje ja sitten kuolla miekka kädessä. Vedin
käyrän sapelini tupesta ja nelistin sinne päin, missä nuo kaksi
ratsuvahtia olivat. He näyttivät olevan halukkaita minua hillitsemään,
mutta osoitin heille oikeata kasakkaa, joka oli noin sadan kyynärän
päässä. He käsittivät liikkeeni siten kuin tahtoisin ratsastaa häntä
vastaan, ja antoivat tervehtien minun jatkaa matkaani.
Iskin kannukset konin kylkiin, sillä jos vaan pääsisin kyllin etäälle
ratsuvahdeista, luulin kyllä voivani kasakasta selviytyä. Hän oli
upseeri, pitkä karvainen mies, aivan samanlaisessa sotilaspuvussa kuin
minäkin. Kun lähestyin häntä, auttoi hän tietämättään minua hevostaan
pidättämällä, josta syystä pääsin vieläkin kauemmaksi ratsuvahdeista.
Kiitäessäni häntä vastaan, saatoin huomata hämmästyksen katseen hänen
ruskeissa silmissään muuttuvan epäilyksi, kun hän kiinnitti silmänsä
minuun, vaatetukseeni ja hevoseeni. En tiedä, mikä seikka minussa
herätti hänessä epäilystä, mutta kaitpa hän huomasi, ettei kaikki ollut
minussa niinkuin olla piti. Hän huusi minulle jotain kysyen, ja kun en
vastannut, paljasti hän sapelinsa. Ja olin iloinen, että hän sen teki,
sillä en ole koskaan voinut hakata maahan ketään vihollista, joka ei
mitään pahaa aavista. Nyt asetuin rintamaan häntä vastaan, ja
väistäessäni hänen iskunsa, täräytin häntä hänen takkinsa neljännen
napin alapuolelle. Hän lensi päistikkaa hevosen selästä ollen vähällä
kiskaista minutkin mukanaan, ennenkuin kerkisin irroittaa satulan. En
ehtinyt edes nähdä, oliko hän kuollut vai elävä, sillä hyppäsin alas
ponin selästä ja kiepsautin itseni Violetten selkään. Viittasin
hyvästiksi molemmille ulaaneille, jotka tulivat täyttä laukkaa
perässäni, sillä Violette oli nyt saanut levätä, ollen yhtä virkku kuin
matkalle lähtiessämme. Käännyin ensimäiselle syrjätielle länteen päin,
ja sitten ensimäiselle etelään päin vievälle tielle, jota pitkin pääsin
pois vihollisen alueelta. Katsoessani vihdoinkin taakseni en nähnyt
jälkeäkään takaa-ajajistani.
Kuinka onnelliseksi itseni tunsinkaan. Olin tarkasti noudattanut
keisarin antamia määräyksiä. Hän oli käskenyt minun kulkea Sermoisen,
Soissonsin ja Senlisin läpi ollenkaan aavistamatta, että kaikki nuo
kolme kaupunkia olivat vihollisen hallussa. Olin vienyt hänen kirjeensä
vihollisen rivien läpi -- husaarien, rakuunain, peitsimiesten,
kasakkain ja jalkaväen -- rohkeasti, ovelasti ja mielenmalttini
säilyttäen olin suorittanut mitä uhkarohkeimpia ja aivan mahdottomilta
tuntuvia tekoja. Mitähän keisari sanoisi, jos kertoisin kaiken hänelle?
Päästyäni Domartiniin saakka, näin ensi kerran omia etuvartijoitamme.
Siellä hääräili joku raakunajoukko pellolla, ja ratsastin heidän
luokseen kysymään, oliko tie täältä Pariisiin turvallinen.
Ratsastaessani heitä kohti tunsin itseni niin ylpeäksi, siitä että
vahingoittumattomana oli palannut kotiin ystävieni luokse, etten voinut
olla heiluttamatta sapelia ilmassa.
Eräs nuori upseeri ratsasti esiin joukosta, hänkin sapeliaan
heiluttaen, ja sydäntäni lämmitti ajatus, että hän tuli minua
vastaanottamaan ja toivottamaan tervetulleeksi niin kovin ihastuneena
ja iloissaan. Panin Violetten tanssimaan ja tultuamme lähemmäksi
toisiamme, heilutin miekkaani sorjemmin kuin konsanaan. Mutta voitte
kuvitella hämmästystäni, kun hän yht'äkkiä suuntasi minua kohti iskun,
joka varmasti olisi erottanut pääni muusta ruumiista, ellen olisi
heittäytynyt nenälleni Violetten kaulaa vasten.
Tämän kohtauksen aiheutti luonnollisesti kirottu kasakkapukuni, jonka
ihastuksissani olin kerrassaan unohtanut, ja tuo nuori luutnantti piti
minua yhtenä niistä hurjista venäläisistä tappelijoista, jotka olivat
rasitukseksi ranskalaiselle ratsuväelle.
Suuri Jumala, kuinka hän kauhistui, saatuaan kuulla, että oli ollut
vähällä tappaa tunnetun prikaatikenraali Gerardin.
No niin, kaksi rakuunaa saattoi minua Pariisiin. On vaikeata kuvailla
sitä huomiota, jota esiintymiseni tässä puvussa herätti Rue de
Rivolilla. Luulen, että perässäni seurasi noin puoli eskadroonaa katuja
pitkin. Molempia rakuunoita aivan pommitettiin kysymyksillä, ja kun he
olivat kertoneet yhtä ja toista kokemuksistani matkan varrella, ja
miten olin saanut kasakkapukuni, syntyi siitä sellainen huuto ja
nenäliinojen heiluttaminen, etten koskaan ole sellaista kuullut enkä
nähnyt. Naiset suutelivat käsiäni ja heittelivät ikkunoista kukkia
perääni; tämä oli todellista riemukulkua, ja tunsin itseni omituisen
liikutetuksi ja onnelliseksi tämän juhlimisen johdosta.
Olin tuskin puettu tapaamaan kuningasta, mutta en uskaltanut hukata
aikaa, ja annoin sen vuoksi heti ilmoittaa itseni kuningas Josefille.
Tunsin hänet varsin hyvin Espanjan ajoilta, ja hän näytti olevan yhtä
paksu, tyyni ja rakastettava kuin ennenkin. Talleyrand oli hänen
luonaan, ja hän luki kirjeeni, kun Josef Bonaparte ojensi sen hänelle,
ja sitten katseli hän minua tuolla omituisella ilmeellä, joka oli niin
tavallinen hänen pienissä, veitikkamaisissa, kiiluvissa silmissään.
"Oletteko te ainoa lähetti?" kysyi hän.
"On toinenkin", sanoin minä. "Majuri Charpentier ratsukrenatööreistä."
"Hän ei ole vielä saapunut", sanoi Espanjan kuningas.
"Jos olisitte nähnyt hänen hevosensa jalat, ei se teitä
kummastuttaisi", huomautin minä.
"Voi siihen olla muitakin syitä", sanoi Talleyrand hymyillen tuota
samaa omituista hymyään.
Niin he lausuivat minulle joitakuita kohteliaisuuksia, ja olisivat
kernaasti saaneet lausua niitä enemmänkin menemättä silti
liiallisuuksiin. Otin jäähyväiset ja olin iloinen päästessäni jälleen
matkalle, sillä vihaan hovielämää yhtä sydämeni pohjasta, kuin rakastan
leirielämää. Kiiruhdin vanhan ystäväni Choubertin luokse, joka asui
Meromesnil-kadun varrella, ja lainasin hänen husaaripukunsa, joka sopi
minulle sangen hyvin. Hän, Lisette ja minä söimme yhdessä päivällistä
kaikessa ystävyydessä, ja kaikki kestetyt vaarani olivat tipo tiessään.
Seuraavana aamuna olin jo kotimatkalla, sillä halusin tietenkin
kiihkeästi saada kuulla keisarin kiitosta ja lunastaa palkintoni.
Kun saavuin pääkortteeriin Rheimsiin varmaa tietä pitkin Meaux'in ja
Thierryn kautta, vietiin minut heti keisarin eteen. Hän istui
kirjoituspöytänsä ääressä. Berthier ja Macdonald olivat kumartuneina
hänen puoleensa keisarin selittäessä heille jotain piirustettua
asemakarttaa, joka oli hänen eteensä levitettynä. Mutta minut
huomattuaan heitti hän kynän kädestään ja hyppäsi ylös kasvoillaan
ilme, joka sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitäni.
"Mitä pirua te täällä teette?" kiljui hän. Kun hän oli vihoissaan
muistutti hänen äänensä suuresti kalkkunan kirkumista.
"Minulla on kunnia ilmoittaa, että olen jättänyt asiapaperin Espanjan
kuninkaalle", sanoin minä.
"Mitä hemmettiä!" kirkui hän, ja hänen silmänsä lävistivät minut kuin
kaksi pajunettia. Ah, noita peloittavia silmiä, jotka muuttuivat
harmaista sinisiksi, kuten teräs auringon paisteessa. Näen ne vieläkin
joskus unissani.
"Kuinka Charpentier'lle on käynyt?" kysyi hän.
"Hän on joutunut vangiksi", sanoi Macdonald.
"Keiden?"
"Venäläisten."
"Kasakkain?"
"Niin, yhden ainoan kasakan."
"Antautuiko hän?"
"Vastustelematta."
"Hän on älykäs upseeri. Saattepa nähdä, että hän saa
urhoollisuusmitalin."
Kuultuani nämä sanat täytyi minun hieroa silmiäni tullakseni
vakuutetuksi, että olin hereillä.
"Mitä teihin tulee", huusi keisari ottaen askeleen minua kohden
ikäänkuin tahtoisi lyödä minua. "Te pöllöpää, minkä vuoksi luulette
minun lähettäneen teidät tälle asialle? Otaksuitteko ehkä, että minä
lähettäisin jonkun tärkeäsisältöisen kirjeen sellaisen sananviejän
mukana kuin te ja kaikkien noiden vihollisen miehittämien kaupunkien
kautta? Miten niistä selviydyitte, on minulle käsittämätöntä; mutta jos
teidän toverillanne olisi ollut yhtä vähän tervettä järkeä kuin teillä,
olisi koko sotaretkisuunnitelmani mennyt myttyyn. Ettekö käsitä, että
tuo kirje saattoi sisältää vääriä tietoja ja että sen tarkoituksena oli
viedä vihollinen harhaan, pannessani toimeen aivan toisenlaisen
suunnitelman."
Kuullessani näitä hirveitä sanoja ja nähdessäni edessäni nuo vääntyneet
valkoiset kasvot, täytyi minun pitää tuolin selustasta kiinni, sillä
kaikki musteni silmissäni, ja polveni vapisivat.
Mutta kokosin kaiken rohkeuteni, ja kiukun tunne heräsi minussa
ajatellessani, että koko elämäni oli pyhitetty taisteluun tuon miehen
ja rakkaan maan puolesta, ja että nämä kovat sanat sain palkinnoksi.
"Sire", sanoin minä kykenemättä pidättämään kyyneleitä, "jos haluatte
käyttää minunlaistani miestä, niin teette viisaimmin, että pelaatte
selvää peliä. Jos olisin tiennyt teidän toivomuksenne olleen, että
kirje joutuisi vihollisten käsiin, niin olisin sen heille myös
toimittanut. Kun kuitenkin luulin, että minun oli sitä suojeltava, olin
myöskin valmis uhraamaan henkeni sen edestä. En usko, sire, että kukaan
ihminen maailmassa on kohdannut niin monia esteitä ja vaaroja, kuin
minä sain kestää ja voittaa suorittaakseni sen, minkä luulin olevan
teidän tahtonne."
Kuivasin kyyneleet silmistäni puhuessani, ja esitin hänelle, niin
suurella lämmöllä ja vilkkaudella kuin taisin, lyhyen kuvauksen matkani
vaiheista: yhteentörmäyksestäni rakuunoiden kanssa; seikkailustani
Senlisissä; kohtauksestani kreivi Boutkinin kanssa kellarissa;
valepuvustani; paostani, ja siitä kuinka lopulta eräs omista
luutnanteistamme oli vähällä hakata minut maahan. Keisari, Berthier ja
Macdonald kuuntelivat kasvavalla hämmästyksellä. Kun lopetin
kertomukseni, astui Napoleon luokseni ja nipisti minua korvasta.
"Kas niin, kas niin!" sanoi hän. "Unohtakaa kaikki, mitä olen tullut
sanoneeksi. Olisi ollut viisainta luottaa teihin. Voitte mennä."
Käännyin ovea kohti ja tartuin ovenripaan kun keisari kutsui minut
takaisin.
"Toimittakaa", sanoi hän Macdonaldille, "että prikaatikenraali Gerard
saa urhoollisuusmitalinsa, sillä uskon, että jos kohta hänellä onkin
paksu pää, niin on hänellä myöskin urhoollisempi sydän, kuin kenelläkään
muulla joukossani."