Hän oli kiukuissaan. "Miksi et voi minua ymmärtää, Jenny?"

"En voi unohtaa menneisyyttä."

"Kautta pyhän Yrjön! Sinun täytyy! Olen rukoillut aivan tarpeeksi. Nyt

on aika käskeä; minä vaadin oikeuttani, ymmärrätkö?" Hän kietoi kätensä

lady Janen ranteen ympärille.

Viimeinkin olin hengittänyt tarpeeksi.

"Madame", sanoin minä nostaen hattuani. "Saanko sekaantua asiaan, tai

voinko jollain tavalla teitä palvella?" Mutta ei kumpainenkaan heistä

kiinnittänyt minuun enempää huomiota, kuin jos olisin ollut heidän

välissään suriseva kärpänen. Heidän silmänsä olivat toisiinsa

kiintyneet.

"Vaadin oikeuttani, sanon sinulle. Olen odottanut kyllin kauan."

"Ei maksa vaivaa purkaa sisuaan, George."

"Suostutko?"

"En, en koskaan."

"Onko se lopullinen vastauksesi?"

"On."

Mies kirosi karkeasti päästäen irti lady Janen käden.

"Hyvä, mylady, saadaanpas nähdä."

"Anteeksi, sir", sanoin minä arvokkaasti.

"Äsh, menkää helvettiin", huusi hän kääntäen kiukusta vääntyneet

kasvonsa minua kohti. Seuraavassa silmänräpäyksessä kannusti hän

hevostaan ja ajoi samaa tietä kuin oli tullutkin. Lady Jane katseli

hänen jälkeensä, kunnes hän oli pois näkyvistä, ja kun hän kääntyi

minua kohti, hämmästyin nähdessäni hänen hymyilevän sen sijaan että

olisi rypistänyt otsaansa. Hän ojensi minulle kätensä ja sanoi: "Te

olette hyvin ystävällinen, eversti Gerard. Ettekö usko, että olen nyt

turvassa?"

"Madame, jos haluatte antaa minulle tuon gentlemannin nimen ja

osoitteen, olen laittava, ettei hän enää koskaan vaivaa teitä."

"Pyydän, ei mitään skandaalia."

"Madame, en koskaan unohda itseäni. Voitte olla vakuutettu, etten

sellaisissa tilaisuuksissa milloinkaan mainitse naisen nimeä. Se, että

tuo gentlemanni käski minun mennä helvettiin, antaa minulle tarpeeksi

aihetta haastaa hänet taisteluun."

"Eversti Gerard", sanoi lady Jane vakavana, "teidän täytyy antaa

minulle soturin ja gentlemannin kunniasana siitä, ettei tämä asia tule

tunnetuksi, ja ettette kerro veljelleni, mitä olette nähnyt. Lupaatteko

minulle sen?"

"Kai minun täytynee."

"Luotan teidän sanaanne. Ajakaa nyt kanssani High Combeen, niin selitän

teille matkan varrella kaikkityyni."

Hänen tunnustuksensa ensimäiset sanat koskivat minuun kuin sapelin

kärki.

"Tuo herra", sanoi hän, "on mieheni."

"Teidän miehenne?"

"Tiesitte kai minun olevan naimisissa?"

Häntä näytti hämmästyttävän mielenliikutukseni.

"Sitä en tiennyt."

"Hän on lordi George Dacre. Olemme olleet naimisissa kaksi vuotta. Ei

ole välttämätöntä kertoa, miten hän on minua loukannut. Hylkäsin hänet

ja hain suojaa veljeni luota. Aina tähän päivään saakka on hän antanut

minun olla täällä rauhassa. Mutta ennen kaikkea minun täytyy saada

vältetyksi kaksintaistelu veljeni ja mieheni välillä. Tämän vuoksi ei

veljeni pidä saada mitään tietää tästä satunnaisesta kohtauksesta."

"Jospa pistoolini voisi vapauttaa teidät tästä kiusallisesta

asemastanne!"

"Ei, älkää niin ajatelko. Muistakaa lupauksenne, eversti Gerard. Ja ei

sanaakaan High Combessa siitä mitä olette nähnyt."

Hänen miehensä! Olin mielikuvituksessani luullut, että hän oli nuori

leski. Tuo tökerö mies "Mene helvettiin!" hienouksineen, oli tuon

hempeän kyyhkysen, tuon rakastettavan naisen puoliso. Ah, kunpa hän

vain sallisi minun vapauttaa hänet tuosta vihatusta taakasta! Ei mikään

avioero ole niin nopea ja varma kuin se, jonka minä voisin hänelle

hankkia. Mutta lupaus on kerta kaikkiaan lupaus, ja pidin sen pyhänä

viimeiseen saakka. Suuni oli sinetöity. Viikon kuluttua lähetettäisiin

minut takaisin Plymouthista S:t Maloon, ja luulin siis, etten koskaan

saisi kuulla tuon jupakan loppua. Ja kuitenkin oli niin säädetty, että

se saisi lopun, jossa minulla oli sangen kiitollinen ja kunniakas osa.

Noin kolme päivää kertomani tapauksen jälkeen syöksyi lordi Rufton

huoneeseeni. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja koko hänen olennostaan

huomasi, että hän oli ankarassa mielenliikutuksessa.

"Gerard", huusi hän, "oletteko nähnyt lady Jane Dacrea?"

En ollut häntä nähnyt sitten aamiaisen jälkeen, ja nyt oli keskipäivä.

"Hyvä Jumala! Täällä tapahtuu hirveitä asioita", huusi ystävä-parkani

harpaten pitkin huonetta kuin hullu. "Portinvartija oli täällä ja

sanoi, että vaunut, joissa istui herra ja nainen, ajoivat täyttä

vauhtia Tavistockin tietä pitkin, ja että seppä kuuli naisen huutavan

vaunujen kiertäessä pajan ohi. Jane on kadonnut. Taivaan tähden!

Luulen, että tuo kirottu Dacre on vienyt hänet pois." Hän soitti

ankarasti. "Kaksi hevosta ja heti!" huusi hän. "Eversti Gerard!

pistoolinne! Joko Jane tulee tänä iltana kanssani Gravel Hangerista

takaisin, tai tulee High Combeen uusi haltija."

Ajatelkaahan nyt! Puolen tunnin kuluttua satulaan, kuin muinaisajan

ritarit, vapauttamaan ryöstettyä naista. Lordi Dacre asui Tavistockin

lähellä, ja jokaisen talon ja jokaisen tienmutkan kohdalla kuulimme

uutisia poiskiitävistä vaunuista, niin ettei voinut olla epäilystä

siitä, ettemme olleet oikealla tiellä. Ratsastaessamme kertoi lordi

Rufton minulle miehestä, jota ajoimme takaa. Hänen nimensä oli tunnettu

kaikkialla Englannissa jokaisen paheen, viinin, naisten, arpajaisten,

pelien, kilpa-ajojen yhteydessä -- hänen irstailunsa olivat hankkineet

hänelle kauhean maineen. Hän oli vanhaa aatelissukua, ja toivottiin

hänen luopuvan hurjasta elämästään, kun hän nai kauniin lady Jane

Ruftonin. Muutamia kuukausia oli hän käyttäytynytkin hyvin. Mutta

sitten haavoitti hän lady Janen arimpia tunteita eräällä arvottomalla

rakkaussuhteellaan. Lady Jane pakeni hänen talostaan veljensä luokse,

jonka suojeluksesta hänet oli nyt taas vastoin hänen tahtoaan otettu.

Kysyn teiltä, voiko kahdella miehellä olla kauniimpaa matkan päämäärää

kuin lordi Ruftonilla ja minulla?

"Tuolla on Gravel Hanger", huudahti hän viimein osoittaen

ratsupiiskallaan, ja siellä olikin vihannoitsevan mäen rinteellä vanha

tiilistä rakennettu talo, niin kaunis kuin vain englantilainen

herraskartano saattaa olla. "Aivan puistokäytävän vieressä on kapakka;

sinne jätämme hevoset", sanoi hän.

Minun mielestäni olisimme voineet, katsoen asiamme oikeuteen, ratsastaa

ylpeästi suoraan pääportin eteen ja vaatia ladya haltuumme. Mutta siinä

olin väärässä, sillä ainoa asia, jota jokainen englantilainen pelkää,

on laki. He säätävät sen itse; mutta kun he kerran ovat sen säätäneet,

tulee siitä heille hirvittävä tyranni, joka hillitsee joka miehen.

Englantilainen hymyilee ajatellessaan kaulansa katkaisemista; mutta hän

kalpenee ajatellessaan lain rikkomista. Tuntui, sen mukaan mitä lordi

Rufton sanoi minulle mennessämme portista sisään, kuin jos tässä

asiassa menettelisimme vastoin lakia. Lordi Dacre oli täysin oikeassa

ottaessaan vaimonsa luoksensa kotiinsa, koska hän oikeuden mukaan

kuului hänelle. Meidän asemamme ei ollut murtovarkaan eikä lainrikkurin

asemaa juuri paljoakaan häävimpi. Murtovarkaiden ei sopinut julkisesti

lähestyä pääkäytävää. Saatoimme ottaa naisen joko väkivallalla tai

viekkaudella; mutta meillä ei ollut mitään oikeutta vaatia häntä, sillä

laki oli siinä kohden meitä vastaan. Näin sanoi ystäväni minulle

asianlaidan olevan.

Hiivimme eteenpäin pensaiden suojassa, joita kasvoi tiheään talon

ikkunoiden kohdalla. Saatoimme nyt tarkastella linnaa ja katsella,

voimmeko siihen tunkeutua tai ainakin asettua yhteyteen sisällä olevan

kauniin vangin kanssa. Nyt olimme, lordi Rufton ja minä, ikkunoiden

edessä, kummallakin pistooli ratsastustakin taskussa ja sydämessä se

vakaumus, ettei ilman lady Janea palata. Tutkimme innokkaasti

jokaisen ikkunan laajalle ulottuvassa talossa, mutta emme nähneet

vilaukseltakaan vankia emmekä ketään muutakaan. Ainoastaan vaunun

pyörien jäljet näimme oven edessä olevassa hietikossa. Ei ollut

epäilystäkään, etteivät he olisi tulleet. Ryömien ympäri

laakeripensaikossa pidimme kuiskaten sotaneuvottelua; mutta yht'äkkiä

tulimme odottamattomalla tavalla häirityiksi. Joku pitkä mies

pellavankeltaisine hiuksineen astui ulos portista; hän oli

juuri sennäköinen olento, joka olisi valittu sivusmieheksi

krenatööri-komppaniaan. Hänen kääntäessään ruskettuneet kasvonsa ja

siniset silmänsä meitä kohti, tunsin hänet lordi Dacreksi. Pitkin

askelin kulki hän alaspäin hiekkakäytävää, joka oli vastapäätä sitä

paikkaa, jossa me seisoimme.

"Tule esiin, Ned!" huusi hän. "Metsänvartija voi muuten erehdyksessä

ampua sinut. Astu esiin, mies, äläkä kätkeydy sinne penkin taakse."

Olimme varsin tukalassa asemassa. Ystävä-parkani nousi ylös kasvot

tulipunaisina, ja minä myöskin hypähdin seisoalleni ja kumarsin niin

arvokkaasti kuin saatoin.

"Ah, siinähän on ranskalainenkin, vai kuinka?" sanoi hän vastaamatta

kumarrukseeni. "Meidän välimme ei ole vielä selvä. Mitä sinuun tulee,

Ned, niin tiesin sinun heti rientävän peräämme, ja sen vuoksi vakoilin

sinua. Näin teidän luovivan puiston läpi ja menevän pensaikkoon. Tulkaa

esiin, ja pelatkaamme selvää peliä."

Hän näytti olevan aseman herra, tuo jättiläinen mieheksi, joka seisoi

aivan rauhallisena ja itsestään varmana omalla maallaan, sillä aikaa

kuin me ryömimme esiin piilopaikoistamme. Lordi Rufton ei ollut vielä

lausunut sanaakaan; mutta huomasin hänen rypistyneestä otsastaan ja

yhteen vetäytyneistä kulmakarvoistaan, että rajuilma oli tulossa. Lordi

Dacre meni edellämme sisään, ja me seurasimme hänen kintereillään. Hän

johdatti meidät arkihuoneeseen, jossa oli korkea tammipaneli, ja sulki

ovet perässään. Sitten silmäili hän minua kiireestä kantapäähän

häpeämättömin ilmein.

"Sano minulle, Ned", sanoi hän, "milloin on tullut tavaksi, ettei

englantilainen perhe voi järjestää asioitaan vieraan avutta. Mitä on

tuolla vieraalla miehellä tekemistä sinun sisaresi ja minun vaimoni

kanssa?"

"Sir", sanoin minä, "sallikaa minun huomauttaa teille, ettei tässä ole

kysymys ainoastaan sisaresta ja vaimosta, vaan myöskin kyseessä olevan

naisen ystävästä, ja että minulla on etuoikeus, samoin kuin jokaisella

gentlemannilla, suojella naista raakuudelta. Tahdon tällä liikkeelläni

näyttää teille, mitä aikomuksia minulla on teidän suhteenne." Nämä

sanat lausuttuani viskasin ratsastushansikkaani, jota pitelin

kädessäni, vasten hänen kasvojaan. Hän peräytyi taaksepäin kolkosti

hymyillen, ja hänen silmänsä salamoivat.

"Sinä olet siis tuonut sijaisen mukanasi, Ned", sanoi hän, "sinun

pitäisi toki itse kaksintaistella, koskapa täällä sellainen näyttää

tulevan."

"Niin minä teenkin", huusi lordi Rufton, "tahdon taistella tässä ja nyt

heti."

"Kyllä, kunhan ensin olen tappanut tuo kerskailevan ranskalaisen."

Hän astui erään sivupöydän ääreen ja aukaisi messingillä päällystetyn

laatikon. "Jumal' auta", sanoi hän, "joko tuo mies tai minä poistuu

jalat edellä tästä huoneesta. Tunnen ystävällisyyttä sinua kohtaan,

Ned, kautta pyhän Yrjön, sitä tunnen, mutta ammun sinun adjutanttisi

yhtä varmasti kuin nimeni on George Dacre. Valitkaa pistoolit ja

ampukaa suoraan pöydän ylitse. Pistoolit ovat ladatut. Tähdätkää hyvin

ja tappakaa minut, sillä vannon, että muussa tapauksessa on loppunne

lähellä."

Turhaan yritti ystäväni itse taistelemaan. Kaksi seikkaa oli minulla

selvillä; ensiksikin, että lady Jane ennen kaikkea pelkäsi taistelua

veljensä ja miehensä välillä, ja toiseksi, että jos tapan tuon

suurisuisen mylordin, järjestyy koko juttu parhaiten. Lordi Rufton ei

tulisi häntä kaipaamaan, eikä myöskään lady Jane. Sen vuoksi maksaisi

heidän ystävänsä, Etienne Gerard, kiitollisuudenvelkansa vapauttamalla

heidät tuosta painajaisesta. Mutta eipä tässä ollutkaan mitään

valitsemisen varaa, sillä lordi Dacre oli yhtä innokas laskemaan kuulan

lävitseni kuin minä tekemään hänelle saman palveluksen. Turhaan

todisteli ja vastusteli lordi Rufton. Kaksintaistelun täytyi tapahtua.

"No niin, jos siis välttämättömästi tahdot taistella vieraani etkä

minun kanssani", sanoi hän vihdoin, "niin jätetään se aikaiseen

huomisaamuksi, jolloin kaksi todistajaa tulee olemaan läsnä. Sehän on

suorastaan toistensa murhaamista ampua toisiaan pöydän välimatkan

päästä."

"Mutta minä haluan niin, Ned", sanoi lordi Dacre.

"Minä myös", lisäsin minä.

"Siinä tapauksessa en halua olla missään tekemisissä tämän asian

kanssa", huusi lordi Rufton. "Sanonhan vain sinulle, George, että jos

tällaisten olosuhteiden vallitessa ammut eversti Gerardin, joudut

oikeuteen. En halua olla sekundanttina tällaisessa kaksintaistelussa."

"Sir", sanoin minä, "olen täysin suostuvainen ilman sekundanttiakin."

"Se ei käy päinsä, se on vastoin lakia", huomautti lordi Dacre. "Tule

nyt, Ned, äläkä ole hullu. Näethän, että me tahdomme taistella. Tuhat

tulimmaista, mies, anna merkki nenäliinalla, kas siinä kaikki, mitä

sinulta pyydän."

"En halua olla osallisena tässä kaksintaistelussa."

"Siispä minun täytyy löytää joku, joka haluaa", sanoi lordi Dacre.

Hän levitti vaatteen pistoolien päälle ja soitti. Palvelija astui

sisään. "Pyydä eversti Berkeleytä tulemaan tänne; tapaatte hänet

biljardisalissa."

Hetkistä myöhemmin astui huoneeseen pitkä, laiha englantilainen.

Hänellä oli hyvin suuret viikset, mikä on varsin harvinainen näky

näiden sileiksi raakattujen miesten keskuudessa. Olen kuullut, että

ainoastaan kaartilla ja husaareilla oli viikset. Tuo eversti Berkeley

kuului kaartiin. Hänellä oli omituisen väsynyt, uninen ja riutunut

ulkomuoto, ja pitkä, musta sikari törrötti hänen viiksiensä välissä,

ikäänkuin seiväs pensaasta. Hän silmäili meitä toisesta toiseen, eikä

aikomuksemme kuultuaan osoittanut pienintäkään hämmästystä. "Aivan

oikein", sanoi hän, "aivan oikein."

"Minä en halua olla tässä millään tavalla osallisena, eversti

Berkeley", sanoi lordi Rufton. "Ottakaa huomioon, ettei tämä

kaksintaistelu voi tapahtua ilman teitä, ja teen teidät

vastuunalaiseksi kaikesta siitä, mitä tapahtuu."

Tuo eversti Berkeley tuntui olevan oikein pätevä mies

kaksintaistelu-kysymyksissä, sillä hän otti sikarin suustaan ja

selitti lain tuolla omituisen pitkäveteisellä äänellään.

"Asianhaarat ovat epätavallisia, mutta ei laittomia, lordi Rufton",

sanoi Berkeley. "Tämä gentlemanni on antanut alkuhaasteen, ja toinen on

sen ottanut vastaan. Seuraus tästä on selvä. Aika ja asianhaarat ovat

riippuvaisia siitä henkilöstä, joka pyytää hyvitystä. Aivan oikein. Hän

pyytää sitä nyt, täällä ja suoraan pöydän ylitse. Hänellä on siihen

oikeus. Olen valmis ottamaan vastuun päälleni."

Pitempiä puheita ei tarvittu. Lordi Rufton istuutui alakuloisena

nurkkaan kulmakarvat rypyssä ja kädet takintaskuissa. Eversti Berkeley

tarkasti pistoolit ja laski molemmatkin keskelle pöytää. Lordi Dacre

seisoi sen toisessa -- ja minä toisessa päässä. Välillämme oli

kahdeksan jalkaa kiiltävää mahonkipuuta. Pitkä, kalpea eversti seisoi

kaminan edessä selkä tuleen päin; oikeassa kädessään hän piteli

nenäliinaa, vasemmassa sikariaan kahden sormen välissä.

"Kun lasken alas nenäliinani", sanoi hän, "tartutte pistooleihin, ja

voitte ampua milloin haluatte. Oletteko valmiit?"

"Kyllä", me huusimme.

Hän aukaisi kätensä ja nenäliina putosi. Kumarruin nopeasti ja tartuin

pistooliin; mutta pöytä oli kahdeksan jalkaa pitkä, niin että

pitkäkäsivartisen mylordin oli helpompi ylettyä pistooliin kuin minun.

En ollut vielä oikaissut vartaloani ennenkuin hän ampui, ja sitä juuri

sain kiittää hengestäni. Hänen luotinsa olisi murskannut aivoni, jos

olisin seisonut suorassa; mutta nyt hipaisi se vain hiukan hiuksiani.

Siinä silmänräpäyksessä kun kohotin pistoolini ampuakseni, lensi ovi

auki, käsivarret kietoutuivat ympärilleni, ja lady Dacren kauniit,

hehkuvat kasvot olivat edessäni.

"Te ette saa ampua, eversti Gerard, minun tähteni, älkää ampuko", huusi

hän. "Tämä on väärinkäsitystä, sanon teille, väärinkäsitystä! Hän on

paras ja rakkain mies, enkä tahdo koskaan enää jättää häntä."

Hänen kätensä tarttuivat pistooliin.

"Jane, Jane!" huusi lordi Rufton, "tule kanssani, sinä et voi jäädä

tänne."

"Tämä on laitonta häiritsemistä", sanoi eversti.

"Eversti Gerard, ettehän ammu? Sydämeni murtuu, jos hän haavoittuu."

"Lopeta jo tuo, Jenny, anna miehelle vapaat kädet", huusi lordi Dacre,

"hän seisoi minun ampuessani kuten mies ainakin, enkä tahdo, että tähän

asiaan sekaannutaan. Mitä tapahtuneekin, pahemmin ei voi käydä kuin

ansaitsen."

Mutta lady ja minä olimme jo vaihtaneet silmäyksen, joka sanoi hänelle

kaiken. Hänen kätensä irtaantuivat pistoolista.

"Minä jätän mieheni hengen ja oman onneni teidän käsiinne, eversti

Gerard", sanoi hän.

Kuinka hyvin hän tunsikaan minut, tuo ihmeteltävä nainen. Seisoin

hetkisen pistooli koholla. Vastustajani tarkasteli minua

uhkamielisesti, ilman että hänen auringon paahtamat kasvonsa vähääkään

kalpenivat.

"Kas niin, sir, ampukaa laukauksenne", huusi eversti kaminan luota.

"Tehkää tästä vihdoinkin loppu", sanoi lordi Dacre.

Mieleni teki ainakin näyttää heille, kuinka täydellisesti hänen

henkensä oli vallassani; sitä vaati jo omanarvontuntonikin. Katselin

itselleni jotain maalitaulua. Eversti katsoi vastustajaani, odottaen

näkevänsä hänen kaatuvan. Hän kääntyi sivuuttain minuun. Hänen pitkä

sikarinsa törrötti hänen huultensa välissä. Sen päässä oli noin tuuman

pituudelta tuhkaa. Salaman nopeudella kohotin pistoolini ja laukaisin.

"Sallikaa minun niistää sikarianne, sir", sanoin minä kumartaen

sellaisella viehkeällä tavalla, joka on tuntematon näiden saarelaisten

keskuudessa.

Olen vakuutettu, että vika oli pistoolissa eikä minun tähtäämisessäni.

Saatoin tuskin uskoa omia silmiäni nähdessäni, että luoti olikin

sattunut itse sikariin, vain noin puolen tuuman päähän kärventyneistä

viiksistä. Näen vieläkin silmieni edessä everstin, hänen hämmentyneet

kasvonsa ja hänen tyhmät, tuikeat silmänsä. Sitten alkoi hän puhua.

Olen aina sanonut, etteivät englantilaiset ole vaiteliasta ja

hidasveristä kansaa, jos vain hiukankin ravistelee heitä oikealta

tolaltaan. Ei kukaan olisi voinut puhua innokkaammin ja kiihkeämmin

kuin tuo eversti.

Lady Jane piteli käsiään korvissaan. "Rauhoittukaa, eversti Berkeley;

te unohdatte itsenne", sanoi lordi Dacre vakavana; "ottakaa huomioon,

että nainen on huoneessa!"

Eversti kumarsi jäykästi. "Jos lady Dacre tahtoo olla rakastettava

ja poistua luotamme", sanoi hän, "niin sanonpa tuolle pienelle

ranskalais-pirulle, mitä ajattelen hänestä ja hänen marakatin

tempuistaan."

Tällä hetkellä käyttäydyin suurenmoisesti, sillä en ollut

kuulevinanikaan hänen sanojaan ja ajattelin vain sitä tavatonta

sattumaa, joka oli ne aiheuttanut.

"Sir", sanoin minä, "olen kernaasti halukas pyytämään teiltä anteeksi

onnettoman sattuman vuoksi. Tunsin, että lordi Dacren kunnia tulisi

loukatuksi, ellen laukaisisi pistooliani, ja kuitenkin oli minun aivan

mahdotonta, kuultuani mitä tämä nainen sanoi minulle, tähdätä hänen

mieheensä. Hain itselleni maalitaulua, ja valitettavasti oli minulla

huono onni ampua sikarianne, kun aikomukseni oli vain sitä niistää. En

tuntenut pistoolia, se olkoon puolustuksekseni sanottu, sir, ja jos te

tämän selitykseni kuultuanne edelleenkin katsotte minun olevan teille

velkaa hyvitystä, niin on se pyyntö, jota en voi evätä."

Tämä oli tosiaankin jaloa käyttäytymistä minun puoleltani, ja se

taivuttikin kaikkien sydämet puolelleni. Lordi Dacre kiiruhti luokseni

ja tarttui käsiini. "Kautta pyhän Yrjön", sanoi hän, "en olisi koskaan

uskonut, että joku ranskalainen voisi olla sellainen kuin te olette. Te

olette mies, gentlemanni, muuta en voi sanoa."

Lordi Rufton ei puhunut mitään, mutta hänen kädenpuristuksensa ilmaisi

minulle, mitä hän ajatteli. Vieläpä everstikin osoitti minulle

kohteliaisuuttaan selittäen, ettei hän tämän enempää ajattelisi

onnetonta sikaria. Ja hän -- ah, olisittepa nähneet sen silmäyksen,

jonka hän minuun loi, hehkuvin poskin, kostein silmin, vapisevin

huulin! Kun vielä joskus muistelen kaunista lady Janea, näen hänet

elävästi edessäni. He tahtoivat minua jäämään sinne päivällisille;

mutta käsitätte kyllä, ystäväni, että lordi Rufton ja minä olimme liian

hienotunteisia jäädäksemme kauemmaksi aikaa Gravel Hangeriin; sovinnon

tehnyt pariskunta tahtoi luonnollisesti olla yksin. Vaunuissa oli

lordi Dacre vakuuttanut vaimollensa rehellisesti katuvansa, ja nyt

olivat he taas rakastava pariskunta. Jos he edelleenkin sellaisena

pysyisivät, oli minun tietenkin parasta vetäytyä syrjään; miksi

häiritsisin heidän kotoista onneaan? Vieläpä vastoin tahtoanikin

saattoi läsnäoloni ja ulkomuotoni vaikuttaa nuoreen rouvaan. Ei, ei,

minun täytyi lähteä pois. Eivät edes hänen houkuttelunsakaan saaneet

minua jäämään. Useita vuosia myöhemmin kuulin, että heidän

avioliittonsa oli onnellisimpia koko kreivikunnassa, ja ettei mikään

pilvi enää pimittänyt heidän elämäänsä. Kuitenkin uskallan väittää,

että jos hän olisi voinut lukea vaimonsa sydämestä -- mutta enempää en

sano. Naisen salaisuus on hänen omansa, ja pelkään, että sekä hänen

salaisuutensa että hän itse ovat haudatut johonkin Devonshiren

kirkkomaahan. Ehkäpä on koko tuo entinen rattoisa piiri jo hävinnyt, ja

lady Jane elää vain vanhan sotilaan muistossa. Hän ei voi koskaan

unohtaa.

Napoleonin sotilaan seikkailut · 第 10 / 10 题