"En voi unohtaa menneisyyttä."
"Kautta pyhän Yrjön! Sinun täytyy! Olen rukoillut aivan tarpeeksi. Nyt
on aika käskeä; minä vaadin oikeuttani, ymmärrätkö?" Hän kietoi kätensä
lady Janen ranteen ympärille.
Viimeinkin olin hengittänyt tarpeeksi.
"Madame", sanoin minä nostaen hattuani. "Saanko sekaantua asiaan, tai
voinko jollain tavalla teitä palvella?" Mutta ei kumpainenkaan heistä
kiinnittänyt minuun enempää huomiota, kuin jos olisin ollut heidän
välissään suriseva kärpänen. Heidän silmänsä olivat toisiinsa
kiintyneet.
"Vaadin oikeuttani, sanon sinulle. Olen odottanut kyllin kauan."
"Ei maksa vaivaa purkaa sisuaan, George."
"Suostutko?"
"En, en koskaan."
"Onko se lopullinen vastauksesi?"
"On."
Mies kirosi karkeasti päästäen irti lady Janen käden.
"Hyvä, mylady, saadaanpas nähdä."
"Anteeksi, sir", sanoin minä arvokkaasti.
"Äsh, menkää helvettiin", huusi hän kääntäen kiukusta vääntyneet
kasvonsa minua kohti. Seuraavassa silmänräpäyksessä kannusti hän
hevostaan ja ajoi samaa tietä kuin oli tullutkin. Lady Jane katseli
hänen jälkeensä, kunnes hän oli pois näkyvistä, ja kun hän kääntyi
minua kohti, hämmästyin nähdessäni hänen hymyilevän sen sijaan että
olisi rypistänyt otsaansa. Hän ojensi minulle kätensä ja sanoi: "Te
olette hyvin ystävällinen, eversti Gerard. Ettekö usko, että olen nyt
turvassa?"
"Madame, jos haluatte antaa minulle tuon gentlemannin nimen ja
osoitteen, olen laittava, ettei hän enää koskaan vaivaa teitä."
"Pyydän, ei mitään skandaalia."
"Madame, en koskaan unohda itseäni. Voitte olla vakuutettu, etten
sellaisissa tilaisuuksissa milloinkaan mainitse naisen nimeä. Se, että
tuo gentlemanni käski minun mennä helvettiin, antaa minulle tarpeeksi
aihetta haastaa hänet taisteluun."
"Eversti Gerard", sanoi lady Jane vakavana, "teidän täytyy antaa
minulle soturin ja gentlemannin kunniasana siitä, ettei tämä asia tule
tunnetuksi, ja ettette kerro veljelleni, mitä olette nähnyt. Lupaatteko
minulle sen?"
"Kai minun täytynee."
"Luotan teidän sanaanne. Ajakaa nyt kanssani High Combeen, niin selitän
teille matkan varrella kaikkityyni."
Hänen tunnustuksensa ensimäiset sanat koskivat minuun kuin sapelin
kärki.
"Tuo herra", sanoi hän, "on mieheni."
"Teidän miehenne?"
"Tiesitte kai minun olevan naimisissa?"
Häntä näytti hämmästyttävän mielenliikutukseni.
"Sitä en tiennyt."
"Hän on lordi George Dacre. Olemme olleet naimisissa kaksi vuotta. Ei
ole välttämätöntä kertoa, miten hän on minua loukannut. Hylkäsin hänet
ja hain suojaa veljeni luota. Aina tähän päivään saakka on hän antanut
minun olla täällä rauhassa. Mutta ennen kaikkea minun täytyy saada
vältetyksi kaksintaistelu veljeni ja mieheni välillä. Tämän vuoksi ei
veljeni pidä saada mitään tietää tästä satunnaisesta kohtauksesta."
"Jospa pistoolini voisi vapauttaa teidät tästä kiusallisesta
asemastanne!"
"Ei, älkää niin ajatelko. Muistakaa lupauksenne, eversti Gerard. Ja ei
sanaakaan High Combessa siitä mitä olette nähnyt."
Hänen miehensä! Olin mielikuvituksessani luullut, että hän oli nuori
leski. Tuo tökerö mies "Mene helvettiin!" hienouksineen, oli tuon
hempeän kyyhkysen, tuon rakastettavan naisen puoliso. Ah, kunpa hän
vain sallisi minun vapauttaa hänet tuosta vihatusta taakasta! Ei mikään
avioero ole niin nopea ja varma kuin se, jonka minä voisin hänelle
hankkia. Mutta lupaus on kerta kaikkiaan lupaus, ja pidin sen pyhänä
viimeiseen saakka. Suuni oli sinetöity. Viikon kuluttua lähetettäisiin
minut takaisin Plymouthista S:t Maloon, ja luulin siis, etten koskaan
saisi kuulla tuon jupakan loppua. Ja kuitenkin oli niin säädetty, että
se saisi lopun, jossa minulla oli sangen kiitollinen ja kunniakas osa.
Noin kolme päivää kertomani tapauksen jälkeen syöksyi lordi Rufton
huoneeseeni. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja koko hänen olennostaan
huomasi, että hän oli ankarassa mielenliikutuksessa.
"Gerard", huusi hän, "oletteko nähnyt lady Jane Dacrea?"
En ollut häntä nähnyt sitten aamiaisen jälkeen, ja nyt oli keskipäivä.
"Hyvä Jumala! Täällä tapahtuu hirveitä asioita", huusi ystävä-parkani
harpaten pitkin huonetta kuin hullu. "Portinvartija oli täällä ja
sanoi, että vaunut, joissa istui herra ja nainen, ajoivat täyttä
vauhtia Tavistockin tietä pitkin, ja että seppä kuuli naisen huutavan
vaunujen kiertäessä pajan ohi. Jane on kadonnut. Taivaan tähden!
Luulen, että tuo kirottu Dacre on vienyt hänet pois." Hän soitti
ankarasti. "Kaksi hevosta ja heti!" huusi hän. "Eversti Gerard!
pistoolinne! Joko Jane tulee tänä iltana kanssani Gravel Hangerista
takaisin, tai tulee High Combeen uusi haltija."
Ajatelkaahan nyt! Puolen tunnin kuluttua satulaan, kuin muinaisajan
ritarit, vapauttamaan ryöstettyä naista. Lordi Dacre asui Tavistockin
lähellä, ja jokaisen talon ja jokaisen tienmutkan kohdalla kuulimme
uutisia poiskiitävistä vaunuista, niin ettei voinut olla epäilystä
siitä, ettemme olleet oikealla tiellä. Ratsastaessamme kertoi lordi
Rufton minulle miehestä, jota ajoimme takaa. Hänen nimensä oli tunnettu
kaikkialla Englannissa jokaisen paheen, viinin, naisten, arpajaisten,
pelien, kilpa-ajojen yhteydessä -- hänen irstailunsa olivat hankkineet
hänelle kauhean maineen. Hän oli vanhaa aatelissukua, ja toivottiin
hänen luopuvan hurjasta elämästään, kun hän nai kauniin lady Jane
Ruftonin. Muutamia kuukausia oli hän käyttäytynytkin hyvin. Mutta
sitten haavoitti hän lady Janen arimpia tunteita eräällä arvottomalla
rakkaussuhteellaan. Lady Jane pakeni hänen talostaan veljensä luokse,
jonka suojeluksesta hänet oli nyt taas vastoin hänen tahtoaan otettu.
Kysyn teiltä, voiko kahdella miehellä olla kauniimpaa matkan päämäärää
kuin lordi Ruftonilla ja minulla?
"Tuolla on Gravel Hanger", huudahti hän viimein osoittaen
ratsupiiskallaan, ja siellä olikin vihannoitsevan mäen rinteellä vanha
tiilistä rakennettu talo, niin kaunis kuin vain englantilainen
herraskartano saattaa olla. "Aivan puistokäytävän vieressä on kapakka;
sinne jätämme hevoset", sanoi hän.
Minun mielestäni olisimme voineet, katsoen asiamme oikeuteen, ratsastaa
ylpeästi suoraan pääportin eteen ja vaatia ladya haltuumme. Mutta siinä
olin väärässä, sillä ainoa asia, jota jokainen englantilainen pelkää,
on laki. He säätävät sen itse; mutta kun he kerran ovat sen säätäneet,
tulee siitä heille hirvittävä tyranni, joka hillitsee joka miehen.
Englantilainen hymyilee ajatellessaan kaulansa katkaisemista; mutta hän
kalpenee ajatellessaan lain rikkomista. Tuntui, sen mukaan mitä lordi
Rufton sanoi minulle mennessämme portista sisään, kuin jos tässä
asiassa menettelisimme vastoin lakia. Lordi Dacre oli täysin oikeassa
ottaessaan vaimonsa luoksensa kotiinsa, koska hän oikeuden mukaan
kuului hänelle. Meidän asemamme ei ollut murtovarkaan eikä lainrikkurin
asemaa juuri paljoakaan häävimpi. Murtovarkaiden ei sopinut julkisesti
lähestyä pääkäytävää. Saatoimme ottaa naisen joko väkivallalla tai
viekkaudella; mutta meillä ei ollut mitään oikeutta vaatia häntä, sillä
laki oli siinä kohden meitä vastaan. Näin sanoi ystäväni minulle
asianlaidan olevan.
Hiivimme eteenpäin pensaiden suojassa, joita kasvoi tiheään talon
ikkunoiden kohdalla. Saatoimme nyt tarkastella linnaa ja katsella,
voimmeko siihen tunkeutua tai ainakin asettua yhteyteen sisällä olevan
kauniin vangin kanssa. Nyt olimme, lordi Rufton ja minä, ikkunoiden
edessä, kummallakin pistooli ratsastustakin taskussa ja sydämessä se
vakaumus, ettei ilman lady Janea palata. Tutkimme innokkaasti
jokaisen ikkunan laajalle ulottuvassa talossa, mutta emme nähneet
vilaukseltakaan vankia emmekä ketään muutakaan. Ainoastaan vaunun
pyörien jäljet näimme oven edessä olevassa hietikossa. Ei ollut
epäilystäkään, etteivät he olisi tulleet. Ryömien ympäri
laakeripensaikossa pidimme kuiskaten sotaneuvottelua; mutta yht'äkkiä
tulimme odottamattomalla tavalla häirityiksi. Joku pitkä mies
pellavankeltaisine hiuksineen astui ulos portista; hän oli
juuri sennäköinen olento, joka olisi valittu sivusmieheksi
krenatööri-komppaniaan. Hänen kääntäessään ruskettuneet kasvonsa ja
siniset silmänsä meitä kohti, tunsin hänet lordi Dacreksi. Pitkin
askelin kulki hän alaspäin hiekkakäytävää, joka oli vastapäätä sitä
paikkaa, jossa me seisoimme.
"Tule esiin, Ned!" huusi hän. "Metsänvartija voi muuten erehdyksessä
ampua sinut. Astu esiin, mies, äläkä kätkeydy sinne penkin taakse."
Olimme varsin tukalassa asemassa. Ystävä-parkani nousi ylös kasvot
tulipunaisina, ja minä myöskin hypähdin seisoalleni ja kumarsin niin
arvokkaasti kuin saatoin.
"Ah, siinähän on ranskalainenkin, vai kuinka?" sanoi hän vastaamatta
kumarrukseeni. "Meidän välimme ei ole vielä selvä. Mitä sinuun tulee,
Ned, niin tiesin sinun heti rientävän peräämme, ja sen vuoksi vakoilin
sinua. Näin teidän luovivan puiston läpi ja menevän pensaikkoon. Tulkaa
esiin, ja pelatkaamme selvää peliä."
Hän näytti olevan aseman herra, tuo jättiläinen mieheksi, joka seisoi
aivan rauhallisena ja itsestään varmana omalla maallaan, sillä aikaa
kuin me ryömimme esiin piilopaikoistamme. Lordi Rufton ei ollut vielä
lausunut sanaakaan; mutta huomasin hänen rypistyneestä otsastaan ja
yhteen vetäytyneistä kulmakarvoistaan, että rajuilma oli tulossa. Lordi
Dacre meni edellämme sisään, ja me seurasimme hänen kintereillään. Hän
johdatti meidät arkihuoneeseen, jossa oli korkea tammipaneli, ja sulki
ovet perässään. Sitten silmäili hän minua kiireestä kantapäähän
häpeämättömin ilmein.
"Sano minulle, Ned", sanoi hän, "milloin on tullut tavaksi, ettei
englantilainen perhe voi järjestää asioitaan vieraan avutta. Mitä on
tuolla vieraalla miehellä tekemistä sinun sisaresi ja minun vaimoni
kanssa?"
"Sir", sanoin minä, "sallikaa minun huomauttaa teille, ettei tässä ole
kysymys ainoastaan sisaresta ja vaimosta, vaan myöskin kyseessä olevan
naisen ystävästä, ja että minulla on etuoikeus, samoin kuin jokaisella
gentlemannilla, suojella naista raakuudelta. Tahdon tällä liikkeelläni
näyttää teille, mitä aikomuksia minulla on teidän suhteenne." Nämä
sanat lausuttuani viskasin ratsastushansikkaani, jota pitelin
kädessäni, vasten hänen kasvojaan. Hän peräytyi taaksepäin kolkosti
hymyillen, ja hänen silmänsä salamoivat.
"Sinä olet siis tuonut sijaisen mukanasi, Ned", sanoi hän, "sinun
pitäisi toki itse kaksintaistella, koskapa täällä sellainen näyttää
tulevan."
"Niin minä teenkin", huusi lordi Rufton, "tahdon taistella tässä ja nyt
heti."
"Kyllä, kunhan ensin olen tappanut tuo kerskailevan ranskalaisen."
Hän astui erään sivupöydän ääreen ja aukaisi messingillä päällystetyn
laatikon. "Jumal' auta", sanoi hän, "joko tuo mies tai minä poistuu
jalat edellä tästä huoneesta. Tunnen ystävällisyyttä sinua kohtaan,
Ned, kautta pyhän Yrjön, sitä tunnen, mutta ammun sinun adjutanttisi
yhtä varmasti kuin nimeni on George Dacre. Valitkaa pistoolit ja
ampukaa suoraan pöydän ylitse. Pistoolit ovat ladatut. Tähdätkää hyvin
ja tappakaa minut, sillä vannon, että muussa tapauksessa on loppunne
lähellä."
Turhaan yritti ystäväni itse taistelemaan. Kaksi seikkaa oli minulla
selvillä; ensiksikin, että lady Jane ennen kaikkea pelkäsi taistelua
veljensä ja miehensä välillä, ja toiseksi, että jos tapan tuon
suurisuisen mylordin, järjestyy koko juttu parhaiten. Lordi Rufton ei
tulisi häntä kaipaamaan, eikä myöskään lady Jane. Sen vuoksi maksaisi
heidän ystävänsä, Etienne Gerard, kiitollisuudenvelkansa vapauttamalla
heidät tuosta painajaisesta. Mutta eipä tässä ollutkaan mitään
valitsemisen varaa, sillä lordi Dacre oli yhtä innokas laskemaan kuulan
lävitseni kuin minä tekemään hänelle saman palveluksen. Turhaan
todisteli ja vastusteli lordi Rufton. Kaksintaistelun täytyi tapahtua.
"No niin, jos siis välttämättömästi tahdot taistella vieraani etkä
minun kanssani", sanoi hän vihdoin, "niin jätetään se aikaiseen
huomisaamuksi, jolloin kaksi todistajaa tulee olemaan läsnä. Sehän on
suorastaan toistensa murhaamista ampua toisiaan pöydän välimatkan
päästä."
"Mutta minä haluan niin, Ned", sanoi lordi Dacre.
"Minä myös", lisäsin minä.
"Siinä tapauksessa en halua olla missään tekemisissä tämän asian
kanssa", huusi lordi Rufton. "Sanonhan vain sinulle, George, että jos
tällaisten olosuhteiden vallitessa ammut eversti Gerardin, joudut
oikeuteen. En halua olla sekundanttina tällaisessa kaksintaistelussa."
"Sir", sanoin minä, "olen täysin suostuvainen ilman sekundanttiakin."
"Se ei käy päinsä, se on vastoin lakia", huomautti lordi Dacre. "Tule
nyt, Ned, äläkä ole hullu. Näethän, että me tahdomme taistella. Tuhat
tulimmaista, mies, anna merkki nenäliinalla, kas siinä kaikki, mitä
sinulta pyydän."
"En halua olla osallisena tässä kaksintaistelussa."
"Siispä minun täytyy löytää joku, joka haluaa", sanoi lordi Dacre.
Hän levitti vaatteen pistoolien päälle ja soitti. Palvelija astui
sisään. "Pyydä eversti Berkeleytä tulemaan tänne; tapaatte hänet
biljardisalissa."
Hetkistä myöhemmin astui huoneeseen pitkä, laiha englantilainen.
Hänellä oli hyvin suuret viikset, mikä on varsin harvinainen näky
näiden sileiksi raakattujen miesten keskuudessa. Olen kuullut, että
ainoastaan kaartilla ja husaareilla oli viikset. Tuo eversti Berkeley
kuului kaartiin. Hänellä oli omituisen väsynyt, uninen ja riutunut
ulkomuoto, ja pitkä, musta sikari törrötti hänen viiksiensä välissä,
ikäänkuin seiväs pensaasta. Hän silmäili meitä toisesta toiseen, eikä
aikomuksemme kuultuaan osoittanut pienintäkään hämmästystä. "Aivan
oikein", sanoi hän, "aivan oikein."
"Minä en halua olla tässä millään tavalla osallisena, eversti
Berkeley", sanoi lordi Rufton. "Ottakaa huomioon, ettei tämä
kaksintaistelu voi tapahtua ilman teitä, ja teen teidät
vastuunalaiseksi kaikesta siitä, mitä tapahtuu."
Tuo eversti Berkeley tuntui olevan oikein pätevä mies
kaksintaistelu-kysymyksissä, sillä hän otti sikarin suustaan ja
selitti lain tuolla omituisen pitkäveteisellä äänellään.
"Asianhaarat ovat epätavallisia, mutta ei laittomia, lordi Rufton",
sanoi Berkeley. "Tämä gentlemanni on antanut alkuhaasteen, ja toinen on
sen ottanut vastaan. Seuraus tästä on selvä. Aika ja asianhaarat ovat
riippuvaisia siitä henkilöstä, joka pyytää hyvitystä. Aivan oikein. Hän
pyytää sitä nyt, täällä ja suoraan pöydän ylitse. Hänellä on siihen
oikeus. Olen valmis ottamaan vastuun päälleni."
Pitempiä puheita ei tarvittu. Lordi Rufton istuutui alakuloisena
nurkkaan kulmakarvat rypyssä ja kädet takintaskuissa. Eversti Berkeley
tarkasti pistoolit ja laski molemmatkin keskelle pöytää. Lordi Dacre
seisoi sen toisessa -- ja minä toisessa päässä. Välillämme oli
kahdeksan jalkaa kiiltävää mahonkipuuta. Pitkä, kalpea eversti seisoi
kaminan edessä selkä tuleen päin; oikeassa kädessään hän piteli
nenäliinaa, vasemmassa sikariaan kahden sormen välissä.
"Kun lasken alas nenäliinani", sanoi hän, "tartutte pistooleihin, ja
voitte ampua milloin haluatte. Oletteko valmiit?"
"Kyllä", me huusimme.
Hän aukaisi kätensä ja nenäliina putosi. Kumarruin nopeasti ja tartuin
pistooliin; mutta pöytä oli kahdeksan jalkaa pitkä, niin että
pitkäkäsivartisen mylordin oli helpompi ylettyä pistooliin kuin minun.
En ollut vielä oikaissut vartaloani ennenkuin hän ampui, ja sitä juuri
sain kiittää hengestäni. Hänen luotinsa olisi murskannut aivoni, jos
olisin seisonut suorassa; mutta nyt hipaisi se vain hiukan hiuksiani.
Siinä silmänräpäyksessä kun kohotin pistoolini ampuakseni, lensi ovi
auki, käsivarret kietoutuivat ympärilleni, ja lady Dacren kauniit,
hehkuvat kasvot olivat edessäni.
"Te ette saa ampua, eversti Gerard, minun tähteni, älkää ampuko", huusi
hän. "Tämä on väärinkäsitystä, sanon teille, väärinkäsitystä! Hän on
paras ja rakkain mies, enkä tahdo koskaan enää jättää häntä."
Hänen kätensä tarttuivat pistooliin.
"Jane, Jane!" huusi lordi Rufton, "tule kanssani, sinä et voi jäädä
tänne."
"Tämä on laitonta häiritsemistä", sanoi eversti.
"Eversti Gerard, ettehän ammu? Sydämeni murtuu, jos hän haavoittuu."
"Lopeta jo tuo, Jenny, anna miehelle vapaat kädet", huusi lordi Dacre,
"hän seisoi minun ampuessani kuten mies ainakin, enkä tahdo, että tähän
asiaan sekaannutaan. Mitä tapahtuneekin, pahemmin ei voi käydä kuin
ansaitsen."
Mutta lady ja minä olimme jo vaihtaneet silmäyksen, joka sanoi hänelle
kaiken. Hänen kätensä irtaantuivat pistoolista.
"Minä jätän mieheni hengen ja oman onneni teidän käsiinne, eversti
Gerard", sanoi hän.
Kuinka hyvin hän tunsikaan minut, tuo ihmeteltävä nainen. Seisoin
hetkisen pistooli koholla. Vastustajani tarkasteli minua
uhkamielisesti, ilman että hänen auringon paahtamat kasvonsa vähääkään
kalpenivat.
"Kas niin, sir, ampukaa laukauksenne", huusi eversti kaminan luota.
"Tehkää tästä vihdoinkin loppu", sanoi lordi Dacre.
Mieleni teki ainakin näyttää heille, kuinka täydellisesti hänen
henkensä oli vallassani; sitä vaati jo omanarvontuntonikin. Katselin
itselleni jotain maalitaulua. Eversti katsoi vastustajaani, odottaen
näkevänsä hänen kaatuvan. Hän kääntyi sivuuttain minuun. Hänen pitkä
sikarinsa törrötti hänen huultensa välissä. Sen päässä oli noin tuuman
pituudelta tuhkaa. Salaman nopeudella kohotin pistoolini ja laukaisin.
"Sallikaa minun niistää sikarianne, sir", sanoin minä kumartaen
sellaisella viehkeällä tavalla, joka on tuntematon näiden saarelaisten
keskuudessa.
Olen vakuutettu, että vika oli pistoolissa eikä minun tähtäämisessäni.
Saatoin tuskin uskoa omia silmiäni nähdessäni, että luoti olikin
sattunut itse sikariin, vain noin puolen tuuman päähän kärventyneistä
viiksistä. Näen vieläkin silmieni edessä everstin, hänen hämmentyneet
kasvonsa ja hänen tyhmät, tuikeat silmänsä. Sitten alkoi hän puhua.
Olen aina sanonut, etteivät englantilaiset ole vaiteliasta ja
hidasveristä kansaa, jos vain hiukankin ravistelee heitä oikealta
tolaltaan. Ei kukaan olisi voinut puhua innokkaammin ja kiihkeämmin
kuin tuo eversti.
Lady Jane piteli käsiään korvissaan. "Rauhoittukaa, eversti Berkeley;
te unohdatte itsenne", sanoi lordi Dacre vakavana; "ottakaa huomioon,
että nainen on huoneessa!"
Eversti kumarsi jäykästi. "Jos lady Dacre tahtoo olla rakastettava
ja poistua luotamme", sanoi hän, "niin sanonpa tuolle pienelle
ranskalais-pirulle, mitä ajattelen hänestä ja hänen marakatin
tempuistaan."
Tällä hetkellä käyttäydyin suurenmoisesti, sillä en ollut
kuulevinanikaan hänen sanojaan ja ajattelin vain sitä tavatonta
sattumaa, joka oli ne aiheuttanut.
"Sir", sanoin minä, "olen kernaasti halukas pyytämään teiltä anteeksi
onnettoman sattuman vuoksi. Tunsin, että lordi Dacren kunnia tulisi
loukatuksi, ellen laukaisisi pistooliani, ja kuitenkin oli minun aivan
mahdotonta, kuultuani mitä tämä nainen sanoi minulle, tähdätä hänen
mieheensä. Hain itselleni maalitaulua, ja valitettavasti oli minulla
huono onni ampua sikarianne, kun aikomukseni oli vain sitä niistää. En
tuntenut pistoolia, se olkoon puolustuksekseni sanottu, sir, ja jos te
tämän selitykseni kuultuanne edelleenkin katsotte minun olevan teille
velkaa hyvitystä, niin on se pyyntö, jota en voi evätä."
Tämä oli tosiaankin jaloa käyttäytymistä minun puoleltani, ja se
taivuttikin kaikkien sydämet puolelleni. Lordi Dacre kiiruhti luokseni
ja tarttui käsiini. "Kautta pyhän Yrjön", sanoi hän, "en olisi koskaan
uskonut, että joku ranskalainen voisi olla sellainen kuin te olette. Te
olette mies, gentlemanni, muuta en voi sanoa."
Lordi Rufton ei puhunut mitään, mutta hänen kädenpuristuksensa ilmaisi
minulle, mitä hän ajatteli. Vieläpä everstikin osoitti minulle
kohteliaisuuttaan selittäen, ettei hän tämän enempää ajattelisi
onnetonta sikaria. Ja hän -- ah, olisittepa nähneet sen silmäyksen,
jonka hän minuun loi, hehkuvin poskin, kostein silmin, vapisevin
huulin! Kun vielä joskus muistelen kaunista lady Janea, näen hänet
elävästi edessäni. He tahtoivat minua jäämään sinne päivällisille;
mutta käsitätte kyllä, ystäväni, että lordi Rufton ja minä olimme liian
hienotunteisia jäädäksemme kauemmaksi aikaa Gravel Hangeriin; sovinnon
tehnyt pariskunta tahtoi luonnollisesti olla yksin. Vaunuissa oli
lordi Dacre vakuuttanut vaimollensa rehellisesti katuvansa, ja nyt
olivat he taas rakastava pariskunta. Jos he edelleenkin sellaisena
pysyisivät, oli minun tietenkin parasta vetäytyä syrjään; miksi
häiritsisin heidän kotoista onneaan? Vieläpä vastoin tahtoanikin
saattoi läsnäoloni ja ulkomuotoni vaikuttaa nuoreen rouvaan. Ei, ei,
minun täytyi lähteä pois. Eivät edes hänen houkuttelunsakaan saaneet
minua jäämään. Useita vuosia myöhemmin kuulin, että heidän
avioliittonsa oli onnellisimpia koko kreivikunnassa, ja ettei mikään
pilvi enää pimittänyt heidän elämäänsä. Kuitenkin uskallan väittää,
että jos hän olisi voinut lukea vaimonsa sydämestä -- mutta enempää en
sano. Naisen salaisuus on hänen omansa, ja pelkään, että sekä hänen
salaisuutensa että hän itse ovat haudatut johonkin Devonshiren
kirkkomaahan. Ehkäpä on koko tuo entinen rattoisa piiri jo hävinnyt, ja
lady Jane elää vain vanhan sotilaan muistossa. Hän ei voi koskaan
unohtaa.