IV.

Kuinka Etienne Gerard pelasti armeijaa.

Olen kertonut teille, ystäväni, kuinka me pidimme englantilaisia kuusi

kuukautta suljettuina leirissään Torres Vedrasin luona, nim. lokakuusta

1810 maaliskuuhun 1811. Näihin aikoihin juuri sattui minulle tuo

ketunajo heidän kanssaan; ja se näytti heille, ettei heidän

urheilijoittensa joukossa ollut ainoatakaan, jota olisi voinut verrata

Conflansin rykmentin husaariin. Nelistettyäni takaisin ranskalaisten

leiriin eläimen verestä tihkuvine miekkoineni, kohottivat etuvartijat

jotka olivat nähneet tekoni, minulle riemuisan eläköön-huudon, sillä

aikaa kun englantilaiset metsästäjät yhä vain huusivat ja kiljuivat

minulle, niin että olin siis kummankin armeijan ihastuksen esineenä.

Tämä oli minusta niin liikuttavaa, että kyyneleet kihosivat silmiini.

Nuo englantilaiset ovat jalomielisiä vihollisia. Samana iltana saapui

valkean lipun suojassa eräs paketti, joka oli osoitettu "sille

husaari-upseerille, joka tappoi ketun." Paketissa lepäili repo kahtena

kappaleena, aivan niinkuin minä olin sen sapelillani paloitellut. Vielä

seurasi mukana pieni kirjoitus, lyhyt mutta sydämellinen, oikein aito

englantilaiseen tapaan, jossa seisoi, että kun kerran olin tappanut

ketun, piti minun myöskin syödä se. Hehän eivät voineet tietää, että

meillä ranskalaisilla ei ole tapana syödä kettuja, niin että he tällä

teollaan lausuivat siis vain toivomuksen, että sen, joka oli

saavuttanut kunnian ajossa, myös piti saada osa saaliista. Ranskalaisen

ei sovi kuitenkaan jättää kohteliaisuuden osoitusta vastaamatta, ja

siitä syystä lähetin ketun takaisin noille oivallisille metsästäjille

pyytäen heitä käyttämään sitä välipalanaan ensi metsästyspäivällisillä.

Tällä tavalla käyvät ritarilliset vastustajat sotaa.

Olin tuonut kotiin retkeltäni selvän kartan englantilaisten asemista.

Sen ojensin illalla Massenalle.

Olin toivonut, että se saisi hänet hyökkäämään, mutta kaikki nuo

marsalkat olivat keskenänsä eripuraisia muristen ja toraillen kuin

nälkäiset koirat. Ney vihasi Massenaa, Massena vihasi Junota, ja Soult

taas vihasi heitä kaikkia. Tästä syystä ei voitu mitään toimittaa.

Aikaa myöten hupeni ruokavarastomme hupenemistaan, ja kaunista

ratsuväkeämme kalvoi rehun puute. Talven loppupuolella oli koko seutu

kynitty puhtaaksi, niin että oli vaikea saada mitään suuhun pantavaa,

vaikka lähetimme muonanhankkijamme kauas nuuskimaan. Oli siis selvää

urhoollisimmallekin meistä, että täytyi perääntyä. Minäkin olin

pakoitettu myöntämään sen. Mutta perääntyminen ei ollut varsin helppoa.

Meidän joukot eivät olleet ainoastaan heikontuneet ja lopen väsyneet

riittävän ravinnon puutteesta, vaan vihollinen oli myös käynyt

rohkeaksi pitkällisen toimettomuutemme takia. Emme juuri pelänneet

Wellingtonia. Tiesimme, että hän oli urhoollinen ja järkevä, mutta

häneltä puuttui yritteliäisyyttä. Ja sitäpaitsi seudun autius esti

häntä nopeasti takaa-ajamasta. Mutta suuri lauma aseistettuja

talonpoikia, portugalilaisia sotamiehiä ja sissijoukkoja, oli

kerääntynyt sivustamme ja jälkijoukon ympärille. Nuo miehet olivat koko

talven pysytelleet asiaan kuuluvan etäisyyden päässä meistä; mutta nyt

kun hevosemme olivat tulleet jäykkäjalkaisiksi, kiehuivat he

etuvartijoittemme ympärillä kuin kärpäset, ja sen miehen henki, joka

joutui heidän käsiinsä, ei ollut äyrinkään arvoinen. Voisin nimittää

tuttavieni joukosta yli tusinan upseereja, jotka he surmasivat, ja

onnellisimpia heistä olivat ne, jotka saivat luodin päänsä läpi tai

suoraan sydämeen. Muutamien kuolema oli niin kauhistuttava, ettei

koskaan uskallettu ilmoittaa heidän omaisilleen, millä tavalla he

olivat saaneet surmansa. Niin tavallisia olivat nämä murhenäytelmät, ja

vaikuttivat siihen määrään miestemme mielikuvitukseen, että oli hyvin

vaikeata saada heitä poistumaan leiristä. Ennen kaikkia on mainittava

eräs sissipäällikkö nimeltään Manuelo, ja lisänimeltään "hymyilevä",

jonka teot täyttivät meikäläiset kauhulla. Hän oli suuri, vankka ja

leikkisän näköinen mies. Tavallisesti hän oli vuorilla väijyksissä

villien veitikoittensa kanssa. Voisi kirjottaa kokonaisen nidoksen tuon

ryövärin julmuuksista ja raakuuksista, mutta varma on, että hän oli

oivallinen mies, sillä hän ymmärsi niin järjestää miehensä, että meidän

oli melkein mahdotonta kulkea hänen alueensa läpi. Tämän hän teki

mahdolliseksi pitämällä ankaraa kuria, jota hän toteutti rankaisemalla

miehiään suurella julmuudella, menettelytapa, joka teki heidät

pelottomiksi taistelussa, mutta joka sai aikaan odottamattoman

tuloksen, kuten kertomukseni on näyttävä. Eikö hän ollut ruoskinut omaa

luutnanttiaankin -- mutta te saatte kuulla siitä oikealla ajallaan.

Paljon vaikeuksia oli kertynyt paluumatkan johdosta, mutta oli selvää,

ettei muutakaan keinoa ollut, ja niin Massena alkoi lähettää

kuormastoja ja sairaita Torres Nevasista, joka oli hänen

pääkortteerinsa, Coimbraan, ensimmäiseen lujaan asemaan

yhteyslinjoillamme. Hän ei kuitenkaan voinut sitä suorittaa

huomaamatta, ja sissilaumat parveilivat yhä tiheämmin sivujoukkojemme

ympärillä. Yksi osastoistamme, nim. Clauselin, majaili Montbrun'in

ratsuprikaatin kanssa kaukana eteläänpäin Tajosta, ja oli välttämätöntä

ilmoittaa heille paluustamme, sillä muussa tapauksessa he olisivat

jääneet jäljelle aivan vihollismaan sydämeen. Minä ihmettelin, kuinka

Massena voisi heille ilmoittaa tästä, sillä yksinäiset pikalähetit

eivät voineet saapua perille, ja pienempi osasto olisi tullut varmasti

tuhotuksi. Tavalla tai toisella täytyi noille joukoille antaa käsky

perääntyä takaisin, sillä muussa tapauksessa Ranska kadottaisi noin

neljätoista tuhatta miestä. Tuskinpa saatoin aavistaa, että juuri minä,

eversti Gerard, olin saava osakseni tehtävän suorittamisen, joka

kunnian kirkkaudella olisi kruunannut jokaisen miehen elämän ja joka on

suurimpia niistä urotöistä, jotka ovat tehneet minut niin

maineikkaaksi. Siihen aikaan palvelin Massenan esikunnassa. Paitsi

minua oli hänellä vielä kaksi muuta adjutanttia, jotka olivat myös

sangen rohkeita ja älykkäitä upseereja. Toisen nimi heistä oli Cortes,

toisen Duplessis. He olivat molemmatkin iältään minua vanhempia, mutta

nuorempia kaikissa muissa suhteissa. Cortes oli laihahko, tummaverinen

mies, hyvin, eloisa ja tulinen. Hän oli kelpo sotilas, mutta aivan

liian itserakas. Oman mielipiteensä mukaan oli hän armeijan etevin

mies. Duplessis oli gascognelainen kuten minäkin, ja varsin rohkea

mies, kuten kaikki gascognelaiset. Päivisin vuorottelimme

virkatehtävissämme, ja sinä aamuna, josta nyt on puhe, oli Cortesin

vuoro. Näin hänet aamiaisella, mutta senjälkeen ei häntä eikä hänen

hevostaan nähty. Koko päivän oli Massena tavallisella synkällä

tuulellaan, viettäen suurimman osan ajastaan tirkistelemällä

kenttäkiikarilla englantilaisten linjoja ja laivoja Tajo-joessa. Hän ei

maininnut mitään siitä retkestä, jolle hän oli lähettänyt toverimme,

eikä meidänkään sopinut kysellä.

Seistessäni noin kello kahdentoista aikana yöllä marsalkan

pääkortteerin ulkopuolella, tuli hän ulos ja seisoi noin puoli tuntia

liikkumattomana kädet ristissä rinnallaan ja tuijotti pimeän läpi itään

päin. Hän seisoi niin jäykkänä ja liikkumattomana, että olisi voinut

kuvitella tuon verhotun olennon kolmikolkka hattuineen olevan

kuvapatsas eikä elävä olento. En voinut käsittää, mihin hän tuijotti;

mutta lopulta päästi hän karkean kirouksen, kääntyi ympäri, meni sisään

ja sulki oven perästään.

Seuraavana päivänä oli toisella adjutanteista, Duplessis'llä, ollut

aamulla kohtaus Massenan kanssa, jonka jälkeen hän ja hänen hevosensa

olivat kadonneet. Yöllä, istuessani marsalkan etuhuoneessa, astui hän

ohitsesi, ja näin hänen taaskin seisovan ulkona ja tuijottavan itään

päin aivan samoin kuin edellisenäkin yönä. Hän seisoi siellä runsaan

puoli tuntia, mustan varjon kaltaisena pimeydessä; sitten hän meni

sisään paiskaten oven kiinni jälkeensä. Kuulin kannusten ja miekan

säilän kilahtelevan ja kolisevan hänen kulkiessaan. Hän oli kiivas

vanha mies, mutta kun hänellä oli vastoinkäymisiä, olisin melkein

mieluummin seisonut keisarin kuin hänen edessä. Kuulin hänen yöllä

noituvan ja polkevan jalkaansa ylhäällä, pääni päällä, mutta hakemaan

minua ei hän lähettänyt, ja tunsin hänet liian hyvin mennäkseni

kutsumatta hänen luokseen.

Seuraavana aamuna oli minun palvelusvuoroni, sillä olin nyt hänen ainoa

ja sitäpaitsi suosikkiadjutanttinsa; hän antoi aina arvon uljaalle

soturille. Olen vakuutettu, että hänen tummissa silmissään kiilsi

kyynel tullessani sinä aamuna hänen luokseen.

"Gerard", virkkoi hän, "tulkaa tänne."

Hän tarttui ystävällisin elein käsivarteeni vieden minut avonaisen,

itään päin olevan ikkunan ääreen. Alhaalla levisi eteemme jalkaväen- ja

toisella puolella ratsuväen leiri pitkine hevosrivineen. Saatoimme

eroittaa ranskalaiset etuvartijat ja hiukan kauempana aukean kentän,

jota siellä täällä verhosi viinitarhat. Sen yhdellä sivustalla oli jono

vuoria, joista eräs huippu kohosi silmiin pistävästi muita

korkeammalle. Näiden vuorten juuria ympäröi leveä metsävyöhyke. Sen

läpi luikerteli pieni polku, kimallellen auringon paisteessa, vuoroin

aleten vuoroin kohoten, kunnes katosi kahden vuorenhuipun väliin.

"Tuo", sanoi Massena osoittaen vuorta, "on Sierra de Merodal. Voitteko

nähdä mitään sen huipulla?"

Vastasin kieltävästi.

"Entäs nyt", sanoi hän ojentaen minulle kiikarin.

Sen avulla huomasin vuoren huipulla jonkinlaisen vallin tai kivikasan.

"Se mitä näette, on joukko puupölkkyjä, jotka ovat kootut sinne

merkinantoa varten. Me haalimme ne sinne siihen aikaan, kun olimme

seudun herroja, ja vaikk'emme sitä enää ole, seisoo merkki siellä

koskemattomana. Gerard, tuo täytyy sytyttää ensi yönä. Se on

välttämätöntä Ranskalle, keisarille ja armeijalle. Kaksi teidän

toverianne ovat lähteneet sitä sytyttämään, mutta ei kumpikaan heistä

ole saavuttanut päämääräänsä. Tänään on teidän vuoronne, ja minä

toivon, että teillä on parempi onni."

Sotilas ei kysele syytä annettuun määräykseen, ja minulla ei ollut

muuta tekemistä kuin kiiruhtaa ulos huoneesta täyttämään tehtävääni.

Mutta marsalkka laski kätensä olkapäälleni pidättäen minua.

"Teidän tulee tietää kaikki voidaksenne ymmärtää, kuinka tärkeä se asia

on, jonka puolesta panette alttiiksi henkenne", sanoi hän.

"Viisikymmentä peninkulmaa etelään päin meistä, Tajon toisella

puolella, majailee kenraali Clausel'in joukko. Hänen leirinsä on

lähellä erästä Sierra d'Ossa nimistä vuorenhuippua. Sen korkeimmalla

kohdalla on merkkitulilaite, jonka viereen on asetettu vartiopaikka.

Olemme keskenämme sopineet, että kun hän keskiyöllä näkee roviomme

palavan, sytyttää hän vastaukseksi omansa ja sen tehtyään vetäytyy

takaisin pääarmeijaan. Ellei hän heti lähde liikkeelle, täytyy minun

peräytyä ilman häntä. Kahden päivän aikana olen tehnyt kaikkia

mahdollisia ponnistuksia antaakseni hänelle tästä tiedon. Tänään sen

täytyy tapahtua, muuten jää hänen armeijansa jäljelle ja tulee

perinpohjin hävitetyksi."

Ah ystävät! Kuinka paisuikaan sydämeni ylpeydestä kuullessani, minkä

suuren työn onni oli varannut minun tehtäväkseni. Jos säilyisin

hengissä, tulisi tästä uusi loistava lehti laakeriseppeleeseeni, ja jos

kuolisin, tulisi siitä elämäni arvoinen kuolema. En puhunut mitään,

mutta luulen, että jalot ajatukseni heijastuivat epäilemättä

kasvoillani, sillä Massena tarttui käteeni puristaen sitä.

"Tuolla on vuorenhuippu ja tuolla rovio", sanoi hän, "mutta sissijoukko

on teidän ja sen välissä. En voi luovuttaa suurta osastoa, ja pienempi

havaittaisiin ja tulisi tuhotuksi. Sentähden täytyy teidän suorittaa se

yksinänne. Te saatte itse miettiä, millä tavalla, mutta kello

kahdentoista aikana tänä yönä täytyy rovion roihuta."

"Jos ei niin käy", sanoin minä, "silloin pyydän teitä, herra marsalkka,

lähettämään tavarani ja rahani äidilleni." Annoin hänelle sitten kättä

ja poistuin hehkuvin sydämin, ajatellessani sitä suurta tehtävää, joka

oli edessäni.

Istuin hetkisen huoneessani miettien, miten olisi viisainta ryhtyä

tähän yritykseen. Tosiasia, ettei kahdelle niin oivalliselle ja

urhokkaalle upseerille kuin Cortesille ja Duplessis'lle ollut

onnistunut päästä Sierra de Merodalin huipulle, osoitti, että

sissijoukko vartioi seutua erittäin tarkasti. Laskin etäisyyden

kartasta. Sain selville, että vuorille saapuakseen täytyi kulkea

kymmenen englannin peninkulmaa aukeata maata. Vuoria ympäröi

metsävyöhyke, jonka leveys oli noin kolme tai neljä peninkulmaa. Sitten

seurasi itse vuorenhuippu, joka ei ollut erikoisen korkea, mutta sangen

alaston, niin ettei ollut mitään, minkä suojaan kätkeytyä. Nämä olivat

retkeni kolme osaa.

Ajattelin, että kunhan vain saapuisin metsään, luonnistuisi kaikki muu

helposti, sillä sen varjossa saatoin maata piilossa yöhön saakka ja

sitten pimeyden turvissa kiivetä vuorenhuipulle. Minulla olisi

kahdeksasta kahteentoista neljä tuntia pimeää, jolloin voisin kiivetä

ylös. Siis ainoastaan ensimäinen matkan osa antoi minulle vakavaa

miettimisen aihetta.

Pitkin alavaa seutua kulki tuo luokseen houkutteleva kimalteleva polku,

ja muistin kummankin toverini lähteneen matkalle hevosen selässä. Tämä

seikka oli varmasti ollut syynä heidän perikatoonsa, sillä ei mikään

ollut ryöväreille helpompaa kuin pitää tietä silmällä ja väijyä

kaikkia, jotka sitä myöten kulkivat. Minun ei olisi ollut vaikeata

ratsastaa tasangon kautta, sillä siihen aikaan olin erinomaisessa

ratsastuskunnossa. Minulla oli paitsi Violetteä ja Rataplania,

jotka olivat armeijan parhaat hevoset, myöskin tuo erinomainen

metsästyshevonen, jonka olin siepannut sir Cottonilta. Ajateltuani

paljon sinne ja tänne, päätin lopulta kuitenkin lähteä jalkaisin, koska

käsitin, että siten pystyisin paremmin käyttämään edukseni jokaista

tarjoutuvaa tilaisuutta. Mitä vaatetukseeni tulee, peitin husaaripukuni

pitkällä viitalla ja otin harmaan lakin päähäni. Te ehkä kysytte, miksi

en pukenut itseäni talonpojaksi, mutta siihen minä vastaan, että

kunnian mies ei halua tulla tuomituksi urkkijana. On toinen asia tulla

murhatuksi, toinen tulla tuomituksi oikeudenmukaisesti sotalakien

mukaan. En tahtonut saattaa itseäni vaaraan saada ensinmainitunlaisen

kuoleman.

Päivällisen jälkeen lähdin leiristä ja kuljin vartiolinjojemme läpi.

Viittani alla oli minulla kenttäkiikari ja pistooli sekä sapelini, ja

taskussani oli taula, piikivi ja terästä.

Ensimäiset kaksi, kolme peninkulmaa pysyttelin viinitarhojen suojassa,

ja täten pääsin niin hyvin eteenpäin, että sydän oikein pamppaili

rinnassani. Itsekseni tuumiskelin, että jos vain mies, jolla on

vähänkin älyä, ryhtyy asiaan, voi sen helposti viedä onnelliseen

päätökseen. Luonnollisesti olivat Cortes ja Duplessis tulleet

huomatuiksi ratsastaessaan aukeata tietä pitkin; mutta toinenpa oli

asia tuon ovelan Gerardin kanssa, joka hiipi eteenpäin viinitarhojen

turvissa. Voin sanoa kulkeneeni noin viisi peninkulmaa, ennenkuin

kohtasin mitään estettä. Mutta sitten saavuin erääseen pieneen

ravintolaan, jonka edustalla oli muutamia vaunuja ja koko joukko

ihmisiä. Ne olivat ensimäiset matkallani kohtaamat ihmiset. Nyt,

ollessani näin kaukana linjoiltamme, tiesin, että jokainen mies, jonka

kohtasin, oli vihollinen. Laskeuduin senvuoksi pitkälleni maahan ja

ryömin paikkaan, josta paremmin voin pitää silmällä tapausten kulkua.

Tällöin hoksasin heidän olevan talonpoikia, jotka paraillaan lastasivat

tyhjiä viinitynnöreitä kahteen vaunuun. En voinut huomata, että he

voisivat jollain tavoin minua auttaa yhtä vähän kuin estääkään, ja

siitä syystä läksin jälleen eteenpäin.

Mutta pian äkkäsin, ettei tehtäväni ollutkaan niin helppo kuin olin

luullut, sillä kun tie sittemmin kääntyi ylöspäin, loppuivat myöskin

viinitarhat, ja olin nyt eräällä toisella kukkuloiden ympäröimällä

alueella. Ojasta, jonne olin kömpinyt, tarkastelin kenttäkiikarillani

seutua ja huomasin pian, että jokaiselle kukkulalle oli asetettu

vartija, ja että nuo miehet olivat sijoittaneet linjansa ja

etuvartijansa yhtä tarkasti kuin mekin. Olin kuullut kerrottavan siitä

kurista, jota tuo hymyilevä roisto piti, ja tämä oli varmasti yksi

näyte siitä. Kukkuloitten välissä oli vartioketju, ja mihin tahansa

loinkin silmäni, kaikkialla näin vastassani vihollisen. Mitä hittoa oli

tehtävä? Oli niin vähän kätkeytymismahdollisuuksia, että rotankin olisi

ollut vaikea päästä huomaamatta ohitse. Pimeän tultua kävisi se

tietenkin helposti, kuten oli käynyt tunkeutuessani englantilaisten

linjojen läpi Torres Vedrasin luona, mutta olin vielä niin kaukana

vuoresta, etten ehtisi sinne kello kahdeksitoista sytyttämään roviota.

Makasin edelleenkin ojassa tehden toinen toistaan rohkeampia

suunnitelmia. Mutta lopulta sain sen valonsäteen, joka on aina valmis

pilkistämään urhoolliselle miehelle, joka ei epäile.

Muistan kertoneeni jo teille niistä kahdesta kapakan luona seisovista

vaunuista, joihin oli kuormitettu tyhjiä tynnyreitä. Härät olivat

käännetyt itäänpäin, niin että oli todennäköistä, että vaunut

lähtisivät samaan suuntaan kuin minäkin. Jos nyt vaan voisin kätkeytyä

johonkin noista tyhjistä tynnöreistä, niin eipä löytyisi helpompaa

keinoa päästä sissijoukon vartiolinjan läpi. Niin yksinkertainen ja

hyvä oli tämä suunnitelma, etten sen hoksattuani voinut pidättäytyä

ilon purkauksesta. Tuossa tuokiossa läksin harppaamaan kapakkaa kohti.

Likellä, pensaston suojassa, oli minulla hyvä tilaisuus pitää silmällä

mitä tiellä tapahtui.

Siellä oli kolme miestä punaisine Monteropäähineineen. He lastasivat

vaunuihin tynnöreitä ja olivat jo täyttäneet toisen ja alkaneet toista,

mutta siellä oli vielä koko joukko tyhjiä tynnöreitä odottamassa. Olen

aina sanonut, että onni on nainen, joka ei voi vastustaa soreata nuorta

husaariupseeria. Maattuani hetkisen piilopaikassani, näin että miehet

menivät sisälle kapakkaan. He olivat nimittäin työnsä johdosta tulleet

janoisiksi, sillä oli hyvin lämmin päivä. Salaman nopeudella syöksyin

piilopaikastani, kiipesin vankkureihin ja ryömin yhteen tyhjään

tynnöriin. Siinä oli pohja, mutta ei kantta, ja sen avonainen puoli oli

kuorman sisään päin. Kyyristyin kokoon kuin koira kopissaan, jalat

kippurassa leuan alla, sillä tynnöri oli pienenlainen, ja minä taas

suurikasvuinen mies. Siinä maatessani tulivat nuo kolme miestä ulos, ja

täräyksestä, jonka kuulin pääni päältä, arvasin, että jokin toinen

tynnöri oli pantu minun tynnörini päälle. Tätä lastaustyötä jatkoivat

he hyvän aikaa, niin etten lopulta voinut käsittää, kuinka saatoin

päästä tynnöristäni jälleen pois. Mutta vuoronsa kullakin: sitten kun

on Reinistä päästy on aika ajatella Veikselin ylimenoa. En siis

epäillyt. Kun onni ja oma kekseliäisyyteni olivat vieneet minut näinkin

pitkälle, olin kyllä edelleenkin selviytyvä.

Niin pian kuin miehet olivat kuormittaneet vankkurit, lähdettiin

matkalle. Riemuitsin tynnörissäni, sillä talonpojat kuljettivat minua

juuri sitä tietä, jota minun oli mentävä. Ajoimme hitaasti, ja päätin

että talonpojat kävelivät vaunujen sivulla, koska eroitin heidän

äänensä aivan vieressäni. He tuntuivat olevan veikeitä poikia, sillä

kävellessään he nauraa hohottivat oikein sydämensä pohjasta. Vaikka

puhunkin heidän kieltään varsin hyvin, en kuitenkaan voinut keksiä

mitään naurettavaa niissä sanoissa jotka saatoin kuulla.

Laskin, että sillä vauhdilla, jolla härät kulkivat, taivalsimme noin

kaksi peninkulmaa tunnissa. Sentähden, kun otaksuin kaksi ja puoli

tuntia kuluneeksi -- mutta oh, ystäväni, kuinka pitkiä tunteja! kokoon

kyyristyneenä, melkein tukehtuneena ja myrkytettynä tynnörin pohjasta

nousevien höyryjen takia -- silloin olin varma, että me olimme

kulkeneet vaarallisen, aukean alueen ohitse ja että olimme nyt metsän

ja vuorten reunassa. Nyt täytyi minun koettaa tuumailla, miten pääsisin

pois tynnöristä. Suunnittelin monenlaisia keinoja ja vertailin, mikä

niistä olisi paras -- silloin tulikin kysymys ratkaistuksi

yksinkertaisella mutta odottamattomalla tavalla.

Vankkurit pysähtyivät äkkiä tärähtäen, ja minä kuulin useiden

kiihtyneiden, karkeiden äänien puhuvan. "Missä, missä?" huusi yksi.

"Vankkureissa", sanoi toinen. "Kuka hän on?" kyseli kolmas.

"Ranskalainen upseeri; näin hänen lakkinsa ja saappaansa."

Kalkki purskahtivat nauramaan. "Katsellessani ulos kapakan ikkunasta

näin hänen hyppäävän tynnöriin kuin mikäkin härkätaistelija, jota eläin

ahdistaa." -- "Mikä tynnöri se oli?" -- "Se oli tuo", sanoi mies lyöden

nyrkillään tosiaankin juuri siihen tynnöriin, jossa makasin.

Mikä tilanne, ystäväni, minun asemassani olevalle miehelle! Vielä

nytkin neljänkymmenen vuoden kuluttua punastun sitä muistellessani.

Tulla vangituksi kuin rotta pyydykseen ja avuttomana kuunnella noiden

talonpoikaiskollojen raakaa naurua, ja sitten huomata tehtävänsä

keskeytyneen yhtä arvottomalla kuin hullunkurisellakin tavalla. Olisin

siunannut sitä miestä, joka olisi laskenut luodin tynnörin läpi ja

lopettanut kurjuuteni.

Kuulin tynnöreitten jyminän, kun niitä purettiin vaunuista, ja sitten

näin kahden partaisen naaman ja kahden pyssynpiipun tirkistelevän

minua. He tarrasivat viittani liepeisiin ja vetivät minut päivän

valoon. Mahtoipa olla omituinen näky, kun seisoin siinä tirkistellen ja

silmiäni siristellen häikäisevässä auringon paisteessa. Ruumiini oli

aivan kuin rampautunut, sillä en voinut suoristaa kangistuneita

jäseniäni. Viittani oli siltä kohdalta, joka oli ollut tynnörin pohjaa

vasten, punainen kuin englantilaisen sotilaan. He nauroivat

nauramistaan, nuo lurjukset, ja koettaessani ryhdilläni ja kasvojen

ilmeellä osoittaa heille halveksumistani, rähättivät he vain yhä

pahemmin. Mutta nytkin, tässä epämiellyttävässä tilanteessa,

käyttäydyin arvoni mukaisella tavalla, ja silmäillessäni ylpeästi

heidän joukkoansa, ei miehissä ollut ainoatakaan, joka olisi uskaltanut

kohdata katsettani.

Yhdellä ainoalla silmäyksellä huomasin, miten asian laita oli.

Talonpojat olivat luovuttaneet minut sissijoukon etuvartijoille.

Heitä oli kahdeksan mustatukkaista, villinnäköistä olentoa,

pumpulikaulaliinoineen, tiheänappisine nuttuineen ja värillisine

vöineen. Kullakin heistä oli kivääri ja yksi tai kaksi vyöhön

kiinnitettyä pistoolia. Päällikkö, suuri ja roteva rosvo, piti

kiväärinsä korvaani vasten, sillä aikaa kuin toiset tutkivat taskujani

ja ottivat minulta viitan, pistoolin, kiikarin, piikiven ja sytyttimen.

Tulkoon mitä tahansa, kaikki oli hukassa, sillä nyt en voinut edes

sytyttää roviota, vaikka pääsisinkin perille.

Ajatelkaahan, ystäväni, kahdeksan sissiä ja kolme talonpoikaa ja minä

yksinäni ja aseetonna. Oliko Etienne Gerard epätoivoissaan? Joutuiko

hän ymmälleen? Te tunnette minut liiankin hyvin, mutta nuo kirotut

ryövärit eivät minua tunteneet. En milloinkaan ole osoittanut niin

erinomaista ja hämmästyttävää toimintaa kuin tällä hetkellä, jolloin

kaikki näytti olevan hukassa. Mutta voitte arvata monta asiaa,

ennenkuin keksitte sen keinon, jolla pujahdin noiden roistojen

kynsistä. Kuunnelkaa, niin kerron sen teille.

He olivat raastaneet minut vankkureista huomattuaan minut, ja minä

seisoin jäseniäni oikoillen heidän keskellään. Mutta jäykkyys meni

ohitse, ja ajatukseni työskenteli innokkaasti keksiäkseen jonkun keinon

paeta. Ryöväreitten etuvartiosto oli kapeassa solassa. Yhdeltä puolelta

rajoitti sitä jyrkkä vuorenseinämä, toiselta puolelta vietti se

hiljalleen alaspäin päätyen pensaikkoa kasvavaan laaksoon useita satoja

metrejä alempana. Nuo miehet, ymmärrättekö, ovat rivakoita

vuoristolaisia, jotka osaavat juosta kallioita ylös ja alas aivan

toisella nopeudella kuin minä. Heillä oli nahkaiset jalkineet, melkein

sandaalin tapaan jalkoihin sidotut, ja niillä pystyivät he liikkumaan

jyrkimmissäkin paikoissa. Vähemmän päättäväinen mies olisi joutunut

epätoivoon. Mutta minä hoksasin tuossa tuokiossa sen keinon, jonka

kohtalo minulle tarjosi, ja käytin sitä hyväkseni. Yksi tynnöreistä oli

vieritetty aivan rinteen reunalle. Liikutin itseäni hitaasti sitä

kohden, ja sitten oikealla tiikerin hyppäyksellä loikkasin tynnörin

sisään, ja panin yhdellä nykäyksellä sen vyörymään vuorenrinnettä alas.

En koskaan tule unohtamaan sitä hirveätä menoa, sitä hyppimistä,

vierimistä ja pyörimistä pitkin tuota kauhistuttavaa jyrkännettä alas.

Olin vetänyt koko ruumiini kokoon, niin että se oli kuin kiinteä

möhkäle; vain pääni pisti tynnörin sisästä esiin. Oli suorastaan ihme,

etteivät aivot lentäneet päästäni. Tynnöri vyöryi aluksi pitkiä,

tasaisia rinteitä myöten, mutta sitten tuli teräviä pengermiä, joissa

se ei enää vyörinyt, vaan hyppi kuin kauris jyristen ja jymisten vuorta

alas, niin että jok'ikinen luu ruumiissani naksahteli. Tuuli suhisi

korvissani, ja pääni pyöri ympäri, kunnes tulin aivan sairaaksi ja

sekapäiseksi ja melkein tajuttomaksi; sitten vihdoinkin saavuin siihen

pensaikkoon, jonka olin nähnyt syvällä alhaalla. Vyöryin sen läpi niin

että oksat ritisivät ja räiskyivät, ja tulin sitten jälleen erästä

rinnettä myöten toiseen pensaikkoon, missä tynnörini törmätessään

pientä puuta vastaan lensi kappaleiksi. Ryömin esiin laidaksien ja

vanteiden seasta. Ruumistani pakoitti, mutta sydämeni riemuitsi ja

sieluni iloitsi, sillä tiesin suorittaneeni suuren urotyön; minä olin

jo näkevinäni, että rovio paloi vuorenhuipulla.

Sain hirveitä kuvotuksia ja tunsin itseni aivan kuin merisairaaksi sen

tärinän jälkeen, jota olin saanut kestää. Parisen minuuttia istuin pää

käsiin vajonneena tynnörini jätteiden vieressä. Mutta nyt ei ollut

aikaa levätä. Kuulin jo laukauksia takanani, ja ne ilmaisivat minulle,

että vainoojani tulivat vuorenrinnettä alaspäin. Tunkeuduin metsän

tiheimpään osaan ja juoksin juoksemistani, siksi kunnes olin lopen

väsynyt. Silloin paneuduin pitkäkseni ja kuuntelin, mutta en kuullut

kerrassaan mitään. Olin pujahtanut vihollisteni kynsistä.

Toinnuttuani entiselleni aloin astella reippaasti eteenpäin.

Eksyttääkseni vihollisiani kahlasin useiden purojen ylitse, sillä

päähäni oli pälkähtänyt, että minua mahdollisesti vainottaisiin koirien

kanssa. Tultuani eräälle aukealle paikalle ja silmäiltyäni ympärilleni

huomasin ilokseni, etten seikkailustani huolimatta ollut tullut

kovinkaan kauaksi oikealta suunnaltani. Edessäni oli Merodalin huippu.

Sen alaston ja terävä kärki kohosi vaivaistammimetsikön ylitse, joka

kasvoi sen rinteellä. Nämä metsiköt olivat sen pensaikon jatkona, jossa

olin löytänyt suojan. Vaikka tiesinkin, että jokainen käsi oli minua

vastaan ja että olin aseeton, en kuitenkaan luullut olevan mitään

vaaraa, niinkauan kuin olin täällä ja saatoin kätkeytyä puiden sekaan.

En nähnyt ketään, mutta silloin tällöin kuulin etäältä kimeitä

vihellyksiä ja kiväärin laukauksia.

Oli vaikeata päästä tiheikön lävitse, mutta ilokseni saavuin lopulta

suurempien puiden luokse ja löysin pienen polun, joka puikkelehti

niiden välistä. Olin luonnollisesti liian viisas kulkeakseni sitä

pitkin, mutta pysyttelin sitä niin lähellä kuin mahdollista seuraten

sen suuntaa. Olin taivaltanut jonkun matkaa ja luulin jo olevani

likellä metsänreunaa, kuin omituinen, valittava ääni saapui korviini.

Aluksi luulin, että se oli jonkun eläimen ääntelemistä, mutta sitten

kuului katkonaisia sanoja, joista erotin vain ranskalaisen huudahduksen

"Mon Dieu." Hyvin varovaisesti hiivin siihen suuntaan, josta ääni tuli

ja tässä seuraa, mitä näin.

Kuivalla lehtivuoteella makasi mies pitkällään. Hänellä oli samanlainen

harmaa sotilaspuku kuin minullakin.

Hän oli nähtävästi vaikeasti haavoittunut, sillä hän piti kauttaaltaan

veren tahraamaa vaatetta rintaansa vasten. Verilätäkkö oli muodostunut

hänen ympärilleen, ja häntä ympäröivät kärpäslaumat, joiden surina

olisi varmastikin kiinnittänyt huomiotani, ellei sitä jo olisi tehnyt

tuon haavoittuneen ähkyminen. Pysähdyin hetkiseksi, epäillen että tässä

oli ehkä ansa minun vangitsemisekseni; mutta sitten voitti säälin tunne

kaikki arvelut, juoksin esiin ja polvistuin hänen vierelleen.

Hän suuntasi minuun sekavan silmäyksen, ja nyt näin että siinä

makasi Duplessis, mies, joka oli lähetetty ennen minua. Hänen

sisäänpainuneista poskistaan ja lasimaisista silmistään näin, että hän

teki kuolemaa.

"Gerard", kuiskasi hän, "Gerard." Saatoin näyttää hänelle vain

osanottoani; mutta hän, vaikka elämänsä oli sammumaisillaan, tahtoi

gentlemannina täyttää velvollisuutensa viimeiseen asti.

"Rovio, Gerard! Tahdotteko sytyttää sen?"

"Onko teillä terästä ja piikiveä?"

"Täällä niitä on."

"Siis sytytän sen tänä yönä."

"Kuolen onnellisena nyt, kun kuulen teidän sen sanovan. Ne ampuivat

minua, Gerard. Mutta teidän pitää sanoa marsalkalle, että tein

parhaani."

"Ja Cortes?"

"Cortes, hänelle ei käynyt niin hyvin kuin minulle, hän joutui

ryövärien käsiin ja sai hirmuisen lopun. Jos huomaatte, ettette voi

päästä heidän kynsistään, ampukaa kuula oman sydämenne läpi, ettei

teidän tarvitsisi kuolla Cortesin tavoin."

Näin että hänen hengityksensä oli pysähtymäisillään, ja kumarsin

alemmaksi kuullakseni hänen sanojaan.

"Voitteko mainita minulle jotain, joka voisi minua auttaa saavuttamaan

päämääräni?"

"Kyllä, kyllä; de Pombai, hän voi auttaa teitä; luottakaa häneen -- --"

Nämä sanat lausuttuaan painui hänen päänsä rintaa vasten, ja hän oli

kuollut.

"Luottakaa de Pombaihin." Se oli hyvä neuvo.

Hämmästyksekseni näin erään miehen seisovan sivullani. Olin ollut

siihen määrin kiintynyt toverini puheeseen ja niin innokas kuulemaan

hänen sanojaan, että mies oli aivan huomaamattani päässyt tulemaan

luokseni. Nyt ponnahdin ylös ja tarkastelin häntä. Hän oli pitkä, tumma

mies, mustatukkainen, tummasilmäinen, mustapartainen, kasvot

pitkulaiset ja vakavat. Kädessään oli hänellä viinipullo ja olan yli

riippui väkipyssy sillä tavalla, kuin noitten miesten on tapana sitä

kantaa. Hän ei tehnyt mitään yritystä käyttää sitä, ja ymmärsin, että

hän oli se mies, jota kuollut oli minulle suositellut.

"Ah, hän on kuollut; hän pakeni tänne metsään sittenkuin häntä oli

ammuttu. Mutta minulla oli onni löytää hänet täältä, missä hän oli

vaipunut maahan ja tehdä hänen viimeiset hetkensä helpommiksi. Tuon

vuoteen olen pannut kokoon, ja tämän viinin olen tuonut hänelle janonsa

sammuttamiseksi."

"Kiitän teitä Ranskan nimessä. Olen vain eversti kevyessä ratsuväessä;

mutta olen Etienne Gerard, ja sillä nimellä on jonkun verran kaikua

Ranskan armeijassa. Saanko kysyä --."

"Kyllä, herra, minä olen Aloysius de Pombal, samannimisen kuuluisan

aatelismiehen nuorempi veli. Tätä nykyä olen ensimäinen luutnantti

siinä sissijoukossa, jonka päällikkönä on tunnettu Manuelo

'hymyilevä'."

Kautta kunniani, enkös pistänyt kättäni siihen kohtaan, missä

pistoolini piti olla; mutta mies vain hymyili tälle liikkeelle.

"Olen hänen ensimäinen luutnanttinsa, mutta minä olen myöskin hänen

verivihollisensa", sanoi hän. Puhuessaan aukaisi hän nuttunsa ja veti

paidan syrjään. "Kas tässä", sanoi hän näyttäen minulle selkäänsä, joka

oli merkitty ja raadeltu punaisilla purppuranvärisillä juovilla. "Näin

on 'Hymyilevä' menetellyt kanssani, vaikka suonissani virtaa Portugalin

jalointa verta. Mutta tulette näkemään, kuinka minä kostan."

Hänen silmissään paloi sellainen raivo, ja niin julmasti näytteli hän

hampaitaan, etten kauemmin voinut epäillä hänen sanojensa totuutta,

jota vielä vahvisti hänen raadeltu selkänsä. "Kymmenen miestä on

vannoutunut minua avustamaan", sanoi hän, "ja toivon muutamien harvojen

päivien kuluttua voivani liittyä teidän armeijaanne. Mutta ensin teen

asiani selväksi täällä. Sillä välin --." Hänen kasvoissaan tapahtui

äkillinen muutos, ja tuossa tuokiossa suuntasi hän väkipyssynsä minua

kohti. "Kädet ylös, sinä ranskalainen koira. Ylös, taikka päästän

luodin pääsi läpi."

Te hätkähdätte, ystäväni! Te hämmästytte. Kuvitelkaas sitten, kuinka

minä hämmästyin kuullessani hänen puheensa omituisen äkillisen lopun.

Seisoin siinä pyssynpiipun mustan reiän edessä ja näin hänen rajusti

välkähtelevät silmänsä. Mitä saatoin tehdä? Olin aivan avuton. Nostin

käteni ylös. Samassa kuului ääniä kaikkialta metsästä ja jalkojen

töminää. Useita hirvittäviä olentoja sukelsi esiin pensaikosta, ja

tusinan verran käsiä tarrasi kiinni minuun, kurjaan, epätoivoiseen

pakolaiseen, ja nyt olin jälleen vankina. Jumalan kiitos, ettei minulla

ollut pistoolia, millä olisin ampunut kuulan otsaani. Jos sinä

silmänräpäyksenä olisin ollut asestettu, en nyt istuisi tässä

kertomassa teille tätä vanhaa tarinaa.

Karkeilla, karvaisilla käsillään pitelivät nuo miehet minusta kiinni ja

raahasivat minut polkua pitkin metsän läpi de Pombal-petturin

määrätessä suunnan vanginvartijoilleni. Neljä ryöväreistä kantoi

Duplessin ruumista. Ilta loi jo varjojaan seudun ylitse, kun pääsimme

metsästä ja aloimme nousta vuorenrinnettä ylös. Kiivettiin siksi kunnes

saavuttiin sissijoukon pääkortteeriin, joka oli eräässä rotkossa

ylhäällä vuorenrinteellä. Siellä oli rovio, joka oli tuottanut minulle

niin paljon vaivaa. Se oli neliskulmainen ja polttopuista rakennettu ja

sitäpaitsi aivan päämme yläpuolella. Sen alapuolella oli kaksi tai

kolme majaa, jotka epäilemättä olivat kuuluneet vuohipaimenille, mutta

nyt olivat näiden roistojen suojina. Minut työnnettiin yhteen noista

majoista sidottuna ja avuttomana, ja toveriraukkani ruumis pantiin

vierelleni.

Makasin siellä hautoen ainoastaan sitä ajatusta, mitä minun parin

tunnin aikana olisi tehtävä päästäkseni sytyttämään yläpuolellani

olevan rovion, kun vankilan ovi avautui, ja eräs mies astui sisään. Jos

käteni olisivat olleet vapaina, olisin hyökännyt hänen kurkkuunsa ja

kuristanut hänet, sillä tulija ei ollut kukaan muu kuin de Pombal.

Parisen ryöväriä seurasi hänen kintereillään, mutta hän käski heidän

jäädä ulkopuolelle ja sulki oven.

"Te roisto!" ärjäsin minä.

"Hiljaa", kuiskasi hän, "puhukaa hiljaa, joku voi kenties kuulla, ja

henkeni on silloin mennyttä. Minulla on muutama sana sanottava teille,

eversti Gerard; samoinkuin olin hyvä teidän toverillenne, tahdon myös

mielelläni auttaa teitä. Puhuessani teidän kanssanne hänen ruumiinsa

ääressä, huomasin, että meidät oli piiritetty ja että teidän

vangitsemistanne ei voinut välttää. Olisin saanut saman kohtalon kuin

tekin, jos olisin epäröinyt. Silmänräpäyksessä tein teidät vangikseni

säilyttääkseni joukon luottamuksen. Järkenne sanoo teille, etten toisin

voinut menetellä. En tiedä, voinko teidät pelastaa, mutta tahdon

ainakin koettaa."

Tämä oli uusi käänne asiassa. Vastasin, etten voinut tietää, missä

määrin hän puhui totta, vaan että tulisin tuomitsemaan häntä hänen

tekojensa mukaan.

"Enempää en pyydäkään", sanoi hän, "ja nyt tahdon antaa teille yhden

neuvon. Päällikkö haluaa nähdä teidät. Vastatkaa hänelle rehellisesti.

Muuten sahauttaa hän teidät kahtia kahden laudan välissä. Älkää

vastustako häntä. Antakaa hänelle ne tiedot, joita hän pyytää. Se on

teidän ainoa pelastuksenne. Jos voitte voittaa aikaa, voi kentiesi

ilmaantua joku pelastumisen mahdollisuus. Nyt täytyy meidän lähteä.

Tulkaa heti mukaan, muuten voi herätä epäluuloja." Hän auttoi minut

ylös, aukaisi oven, veti minut tuimasti ulos, ja niiden kahden miehen

avulla, jotka seisoivat oven ulkopuolella, tyrkkäsi hän minut varsin

kovakouraisesti siihen paikkaan, jossa sissijoukon päällikkö istui

raakojen seuralaistensa ympäröimänä. Manuelo "Hymyilevä" oli varsin

merkillinen mies. Hän oli lihava ja kukoistava ja näytti hyvin

tyytyväiseltä; suurine parrattomine kasvoineen ja kaljuine päineen

näytti hän oikein tyypilliseltä hyväntahtoiselta perheen isältä.

Nähdessäni hänen suopean hymynsä saatoin tuskin uskoa, että tuossa oli

se roisto, jota yhtä paljon pelkäsivät sekä Englannin että meidän

armeijamme. On tunnettua, että Trent, eräs englantilainen upseeri,

hirtätti hänet myöhemmin hänen julmuutensa vuoksi. Hän istui suurella

kivellä katsellen minua, aivan kuin olisin ollut hänen vanha

tuttavansa. Näin kuitenkin erään hänen miehistään nojaavan pitkää sahaa

vasten, ja tämä näky riitti karkoittamaan minusta kaikki harhaluulot.

"Hyvää iltaa, eversti Gerard", sanoi hän, "meitä on viime aikoina

erikoisemmin kunnioittanut kenraali Massenan esikunta. Yhtenä päivänä

majuri Cortes, seuraavana eversti Duplessis ja nyt eversti Gerard.

Ehkäpä itse marsalkkakin suvaitsee vielä kunnioittaa meitä

vierailullaan. Arvaan, että olette nähnyt Duplessin; Cortesin löydätte

kiinninaulattuna erääseen puuhun tuolla alempana. Nyt on vain

ratkaistava, kuinka menettelisimme teidän kanssanne!"

Tämä ei ollut suinkaan mieltäylentävää puhetta; mutta hänen kasvoillaan

paistoi koko ajan hymyily, ja hän lausui sanansa mitä ystävällisimmin.

Nyt kumartui hän eteenpäin, ja huomasin silloin järkähtämättömän, kovan

ilmeen hänen silmissään.

"Eversti Gerard", sanoi hän, "en voi luvata säästää henkeänne sillä se

ei kuulu tapoihimme, mutta voin määrätä teille joko helpon tai

kauhistavan kuoleman. Kumman valitsette?"

"Mitä toivotte minun tekevän saadakseni luvan valita?"

"Jos haluatte saada helpon kuoleman, vaadin minä, että teidän tulee

vastata totuudenmukaisesti niihin kysymyksiin, jotka teille teen."

Äkillinen ajatus pälkähti päähäni.

"Te haluatte tappaa minut, mutta teille on samantekevää, millä tavalla

kuolen. Jos nyt vastaan teidän kysymyksiinne, sallitteko silloin minun

valita kuolintapani?"

"Kyllä, sen sallin", vastasi hän, "mutta teidän on kuoltava ennen

keskiyötä."

"Vannokaa se!" huudahdin minä.

"Portugalilaisen kunnianmiehen sana on tarpeeksi", sanoi hän.

"En halua sanoa sanaakaan, ennenkuin olette vannonut."

Hän tuli punaiseksi vihasta, ja hänen silmänsä kääntyivät sahaan. Mutta

hän käsitti minun sanoneen, mitä tarkoitin, ja etten ollut sellainen

mies, jonka sai uhkauksilla alistumaan. Hän otti sen vuoksi esille

ristin mustan lampaannahkaisen nuttunsa sisältä.

"Minä vannon", lausui hän.

Oh, kuinka olin onnellinen! Mikä kuolema! Mikä kuolema Ranskan

etevimmälle miekkamiehelle! Olisin voinut huutaa riemusta tätä

ajatellessani.

"Nyt kysymyksiinne!" sanoin minä.

"Teidän täytyy vuorostanne vannoa puhuvanne minulle totta."

"Annan teille kunniasanani aatelismiehenä ja sotilaana, että niin tulen

tekemään." Te käsitätte, että sellainen lupaus oli hirvittävä asia,

mutta se ei ollut kuitenkaan mitään siihen verrattuna, mitä saatoin

voittaa myöntyväisyydelläni.

"Tämä on hyvä ja varsin mielenkiintoinen juttu", sanoi hän ottaessaan

muistikirjansa taskusta. "Tahdotteko olla niin ystävällinen ja kääntää

silmänne tuonne ranskalaiseen leiriin päin."

Seuraten hänen liikkeensä suuntaa, käännyin ympäri ja silmäilin alas

leiriin päin, joka oli tasangolla alapuolellamme. Viidentoista

peninkulman etäisyydestä huolimatta saattoi kirkkaan ilman läpi

eroittaa jokaisen yksityisseikankin sangen tarkasti. Tuolla näkyi

aukeat paikat telttojemme ja telttamajojemme välissä, ratsuväen linjat

ja tummat täplät, jotka merkitsivät kymmentä tykistöpatteria. Kuinka

surullista ajatella oivallista rykmenttiäni, joka odotti tuolla

alhaalla, ja tietää, ettei se koskaan enää näkisi everstiään. Yhdellä

ainoalla sen eskadroonalla olisin voinut lyödä kaikki nuo murhaajat

maahan. Silmäni täyttyivät kyynelillä nähdessäni leiristä sen

nurkkauksen, missä tiesin olevan kahdeksansataa miestä, joista

jok'ikinen olisi mennyt kuolemaan everstinsä puolesta. Mutta suruni

katosi, kun näin telttojen takaa savupilvien nousevan ilmaan

pääkortteerista Torres Novasista. Siellä oli Massena, ja, Jumalan

kiitos, uhraamalla elämäni olin täyttävä hänen käskynsä tänä yönä.

Ylpeys ja innostus täytti rintani. Toivoin, että minulla olisi ollut

ukkosen jylisevä ääni huutaakseni heille alas: "Katsokaa, se olen minä,

Etienne Gerard, joka tahtoo kuolla pelastaaksensa Clauselin armeijan!"

Oli kuitenkin kaikitenkin surullista ajatella, että näin jalo kuolema

tuli tapahtumaan kenenkään voimatta jälkimaailmalle kertoa siitä.

"Nyt", sanoi ryövärikapteeni, "te näette leirin, ja te näette myöskin

Coimbraan vievän tien; siellä vilisee teidän etujoukkojanne ja

ambulanssejanne. Merkitseekö se, että Massena aikoo vetäytyä takaisin?"

Saattoi huomata vaunujen liikkuvat, tummat linjat ja silloin tällöin

vartiojoukon pajunettien kimmellyksen. Vaikka en olisi antanutkaan

lupaustani, ei silti olisi ollut lainkaan vaarallista myöntää sitä,

mikä ilmankin oli selvä.

"Hän vetäytyy takaisin", vastasin minä.

"Coimbraanko?"

"Niin luulen."

"Entä Clauselin armeija?"

Kohautin olkapäitäni.

"Kaikki eteläänpäin vievät tiet ovat piiritetyt. Ei mikään sana voi

häntä saavuttaa. Jos Massena vetäytyy takaisin, on Clauselin armeija

kuolemaan tuomittu."

"Riippuu asianhaaroista", vastasin minä.

"Kuinka monta miestä hänellä on?"

"Luullakseni noin neljätoista tuhatta."

"Kuinka paljon ratsuväkeä?"

"Yksi prikaati Montbrunin osastosta."

"Mitkä rykmentit?"

"Neljäs jääkärirykmentti, yhdeksäs husaarirykmentti ja yksi

kyrassierirykmentti."

"Aivan oikein", sanoi hän, katsoen muistikirjaansa. "Huomaan teidän

puhuvan totta, ja Jumala teitä auttakoon, ellette sitä tee."

Nyt kävi hän läpi koko armeijan, osaston osastolta, kysellen jokaisen

prikaatin kokoonpanosta. Tarvitseeko minun sanoa teille, että olisin

mieluummin antanut kiskoa kieleni suusta, kuin vastannut näihin

kysymyksiin, ellei minulla olisi ollut suurempaa päämaalia mielessäni.

En lainkaan siekaillut kertoa hänelle kaikki, kun sen kautta saatoin

pelastaa Clauselin armeijan.

Vihdoin painoi hän muistikirjansa kiinni ja pisti sen taskuunsa. "Olen

teille suuressa kiitollisuudenvelassa ilmoituksistanne, ne lähetetään

lordi Wellingtonille huomenna", sanoi hän. "Te olette suorittanut

osanne asiassa; nyt täytän minä omani. Miten haluatte kuolla? Sotilaana

pidätte epäilemättä parhaimpana ammutuksi tulemista, mutta on muutamia,

jotka pitävät paljon helpompana kuolemana tulla syöstyksi alas

Merodalin huipulta. Jotkut ovat valinneet sen, mutta valitettavasti

emme ole koskaan myöhemmin tulleet kuulleeksi heidän mielipidettään

asiasta. Sitten on meillä saha, mutta se ei näytä olevan pidetty.

Voisimme hirttääkin teidät, mutta meillä olisi vaivaa viedä teidät alas

metsään. Kuitenkin, lupaus on lupaus, ja kun te näytätte olevan kelpo

mies, emme tule säästämään vaivojamme täyttääksemme teidän

toivomuksenne."

"Te sanotte, että minun on kuoltava ennen keskiyötä", sanoin minä.

"Haluan siis kuolla yhtä minuuttia vaille kaksitoista." --

"Tuollainen elämästä kiinnipitäminen on hieman lapsellista, mutta

toivomuksenne on toteutuva."

"Mitä tapaan tulee", lisäsin minä, "niin haluan kuoleman, jonka kaikki

voivat nähdä. Pankaa minut tuonne halkopinon päälle ja polttakaa minut

elävältä, kuten pyhimykset ja marttyyrit ennen minua poltettiin. Se ei

ole mikään tavallinen kuolema, vaan sellainen, jota joku keisarikin

voisi kadehtia."

Tämä ajatus tuntui huvittavan häntä suuresti.

"Miksikäs ei", sanoi hän, "jos Massena on lähettänyt teidät

vakoilijana, voi hän ehkä arvata, mitä tuli vuorella merkitsee."

"Aivan niin", sanoin minä. "Te olette arvannut oikean syyn, hän saa

tietää, ja kaikki tulevat tietämään, että olen saanut sankarikuoleman."

"En näe siihen mitään estettä. Teidän toivomuksenne on toteutuva",

sanoi ryöväri inhoittavasti hymyillen. "Minä lähetän hiukan vuohenlihaa

ja pullon viiniä majaanne. Aurinko tekee juuri laskuaan, ja kello on

pian kahdeksan, neljässä tunnissa tulee teidän valmistautua kuolemaan."

Kaunis oli se maailma, josta minun täytyi ottaa jäähyväiset. Näin

alhaalla kultaisena kimaltelevan joen. Laskevan auringon viimeiset

säteet kirkastivat Tajon sinistä vettä ja englantilaisten

kuljetuslaivojen valkeita purjeita. Niin, tämä maailma oli sangen

kaunis, ja surullista oli jättää se, mutta on asioita, jotka ovat

vieläkin kauniimpia. Kuolema, jonka kärsii toisten hyväksi, kunnia,

velvollisuus, uskollisuus ja rakkaus, ovathan ne paljon säteilevämpi

kauneus, kuin se, jonka silmillä voi havaita. Rintani oli tulvillaan

oman jalon tekoni tuottamaa ihastusta, ja ihmetellen ajattelin, saisiko

kukaan ihminen milloinkaan tietää minun heittäytyneen rovion

liekkeihin, pelastaakseni Clauselin armeijan. Toivoin sitä ja rukoilin,

että toivoni toteutuisi, sillä mikä lohdutus se olisikaan äidilleni,

mikä esimerkki armeijalle, mikä ylpeyden lähde husaareilleni. Kun de

Pombal vihdoinkin ilmestyi majaani ruoan ja viinin kera, oli ensimäinen

pyyntöni hänelle, että hän kirjoittaisi kertomuksen kuolemastani ja

lähettäisi sen ranskalaisten leiriin.

Hän ei vastannut sanaakaan; mutta minä nautin ilta-ateriani paremmalla

ruokahalulla ajatellessani, ettei sankaritekoni jäisi aivan

tuntemattomaksi.

Olin istunut noin kaksi tuntia majassani, kun ovi jälleen avautui, ja

päällikkö näyttäytyi kynnyksellä.

Minä istuin pimeässä, mutta hänen vieressään seisoi joku ryöväreistä

soihtu kädessä, niin että näin hänen silmänsä ja hampaansa kiiluvan

hänen tuijottaessaan minuun.

"Selvä?" kysyi hän.

"Ei ole vielä aika."

"Te tahdotte siis pysyä hengissä viimeiseen silmänräpäykseen asti?"

"Lupaus kuin lupaus."

"Aivan oikein, olkoon sitten kuten tahdotte. Meidän on täällä pantava

toimeen pieni rangaistus; yksi miehistäni ei ole käyttäytynyt niin kuin

hänen olisi pitänyt. Me pidämme ankaraa kuria täällä emmekä kiinnitä

henkilöllisyyteen mitään huomiota; sen voi de Pombal todistaa teille.

Tahdotteko sitoa hänet ja asettaa hänet roviolle, de Pombal. Tulen itse

katsomaan hänen kuolemaansa."

De Pombal ja soihtua pitelevä mies astuivat sisään. Kuulin päällikön

askelten häipyvän. De Pombal sulki oven. "Eversti Gerard", sanoi hän,

"luottakaa tähän mieheen; hän on yksi liittolaisistani. On kysymyksessä

elämä tai kuolema. Olen koettava pelastaa teidät, mutta panen itseni

alttiiksi ja haluan sentähden teiltä varman lupauksen suuren vaaran

takia. Teidän pitää taata meille hyvä vastaanotto ranskalaisten

leirissä, ja että kaikki se, mikä on mennyttä, on unohdettu."

"Sen lupaan teille."

"Luotan sanoihinne. Nyt pian pian, ei silmänräpäystäkään saa kadottaa.

Jos tuo villipeto tulee takaisin, odottaa meitä kaikkia kauhistuttava

kuolema."

Katselin hämmästyneenä, mitä hän teki.

Hän kietoi pitkän köyden kuolleen toverini ruumiin ympärille ja sitoi

vaatekappaleen hänen suunsa eteen, niin että se peitti melkein koko

kasvot.

"Maatkaa hiljaa tässä", sanoi hän minulle pannen minut kuolleen

paikalle.

"Minulla on neljä miestä odottamassa, jotka asettavat ruumiin rovioon."

Hän aukaisi oven ja antoi määräyksensä. Ryövärit astuivat sisään ja

kantoivat Duplessis'n ulos. Jäin makaamaan maahan horjuen toivon ja

pelon välillä.

Viisi minuuttia myöhemmin tulivat de Pombal ja hänen miehensä takaisin.

"Teidät on nyt pantu rovioon", sanoi hän, "ja uskallanpa kysyä koko

maailmalta, ellette te juuri ole se; teidät on köydetty ja sidottu niin

lujasti, ettei kukaan voi vaatia, että teidän pitäisi puhua tai

liikuttaa itseänne. Nyt täytyy vain kantaa Duplessis'n ruumis pois, ja

heittää se alas Merodalin jyrkänteeltä."

Kaksi miehistä tarttui päähäni ja kaksi jalkoihini, ja tällä tavalla

kantoivat he minut jäykkänä ja liikkumattomana majasta ulos. Tultuani

raikkaaseen ilmaan, teki mieleni huutaa ilosta. Kuu paistoi juuri

rovion yläpuolella, ja sen hopeahohteessa näki selvästi miesolennon

makaavan pitkin pituuttaan roviolla. Ryövärit olivat joko leirissä, tai

kokoontuneina rovion ympärille, sillä emme kohdanneet ketään, joka

olisi meitä pidättänyt tai puhutellut. De Pombal vei meitä jyrkännettä

kohti. Tultuamme vuorenhuipun toiselle puolelle, olimme poissa

näkyvistä, ja minä sain luvan käyttää jalkojani. De Pombal osoitti

erästä kapeata, luikertelevaa polkua. "Tuolla menee tie", sanoi hän.

Mutta äkkiä hän huudahti:

"Dios mio, mitä se on?"

Kauhistuttavaa kiljuntaa kuului alhaalta metsästä. Näin de Pombalin

vapisevan kuin säikähtyneen hevosen.

"Se on paholainen", kuiskasi hän, "hän rääkkää parhaillaan jotain,

samoin kuin rääkkäsi minuakin. Taivas auttakoon, ettei hän saisi meitä

käsiinsä."

Peräkkäin ryömimme kapeaa vuohipolkua pitkin. Vuoren juurella olimme

jälleen metsässä. Äkkiä huomasimme kellertävän valon loistavan

yläpuolellamme, ja puunrunkojen mustien varjojen sukeltavan

selväpiirteisinä esiin. He olivat siis sytyttäneet rovion. Sieltä missä

seisoimme, saatoimme eroittaa liikkumattoman ruumiin liekkien seasta ja

ryöväreitten tummat hahmot, jotka ulvoen tanssivat rovion ympärillä

kuten ihmissyöjät. Puistin nyrkkiä noille koirille ja vannoin jonakin

päivänä tulevani takaisin husaareineni ja tekeväni tiliä heidän

kanssaan.

De Pombal tiesi, minne etuvartijoita oli asetettu ja tunsi kaikki

polut, jotka veivät metsän läpi. Mutta välttääksemme noita veijareita,

täytyi meidän luikerrella vuorien välistä ja kulkea monta raskasta

peninkulmaa. Kuitenkin olisin kernaasti kulkenut vielä monta penikulmaa

sen näyn takia, joka kohtasi silmiäni! Kello taisi olla noin kaksi

aamulla, kun pysähdyimme erään vuoren huipulle, jonka ylitse polkumme

luikerteli. Kun katsoimme taaksemme, näimme rovion hehkuvan punaisena.

Näytti kuin olisi tulivuoren liekki suitsunut Merodalin korkealta

huipulta. Ja silloin näin tähystellessäni myöskin jotain lisäksi,

jotain, joka sai minut riemuitsemaan ilosta, heittäytymään maahan ja

kiemurtelemaan ihastuksesta. Kaukana, kaukana eteläisellä

taivaanrannalla vilkkui ja välkkyi suuri, keltainen valo, hulmuten ja

leimahdellen. Se ei tullut mistään talosta, ei ollut minkään tähden

tuike, vaan rovion liekki d'Ossa vuorelta, joka julisti meille, että

Clauselin armeija tiesi nyt, mitä Etiene Gerard oli lähetetty sille

ilmoittamaan.