III.

Ketunajo.

Te tiedätte, ystäväni, että talvi oli loppupuolellaan v. 1810, kun

Massena, minä ja muut karkoitimme Wellingtonin takaisin niin kauaksi,

että meillä oli toiveita saada hänet joukkoineen ahdistetuksi aina

Tagus'iin saakka. Mutta kun olimme kahdenkymmenen peninkulman päässä

Lissabonista, huomasimme, että meitä oli puijattu, sillä tuo

englantilainen oli rakentanut laajalle ulottuvan vallirivin ja

linnakesarjan paikkaan, jonka nimi oli Torres Vedras, niin että emme

kyenneet tunkeutumaan hänen varustustensa läpi. Olimme Busacossa

oppineet, ettei ollut lapsen leikkiä taistella noita miehiä vastaan, ja

olimme täällä niin kaukana kodistamme, ettemme uskaltaneet hyökätä

ilman selkäpuolella olevia apujoukkoja. Ei muu auttanut kuin asettua

heidän vahvistettujen linjojensa eteen ja piirittää heitä parhaamme

mukaan. Sinne pysähdyimme sitten kuudeksi pitkäksi kuukaudeksi ja

koimme sellaisia kauhuja, että Massena myöhemmin sanoi, ettei hänen

päässään ollut ainoatakaan hiusta, joka ei olisi tullut valkoiseksi.

Minä omasta puolestani en tilanteestamme suuriakaan surrut. Olihan

minulla hoidettavinani hevoset, jotka olivat kovasti levon ja tuoreen

rehun tarpeessa. Muutoin me joimme maan viiniä ja tapoimme aikaa niin

hyvin kuin taisimme. Santaremissa oli eräs lady -- mutta pidän suuni

tukossa. Oikean ritarin tunnusmerkkihän on, ettei hän kavalla mitään

salaisuuksia, jos kohta hän antaakin viittauksia siitä, että hän voisi

kertoa niitä koko joukon.

Eräänä päivänä lähetti Massena hakemaan minut luoksensa. Tapasin hänet

teltassaan istumassa suuren pöydälle levitetyn kartan ääressä. Hän

katsoi ääneti minuun läpitunkevilla silmillään, ja niiden ilmeestä

päätin, että kysymyksessä oli jokin vakava asia. Hän oli hermostunut ja

levoton, mutta minun ryhtini näytti rauhoittavan häntä. On hyvä olla

tekemisissä urhoollisten miesten kanssa.

"Eversti Etienne Gerard", virkkoi hän, "olen aina kuullut, että te

olette yritteliäs upseeri."

Ei ollut minun asiani vahvistaa tällaista tietoa, mutta kun toisaalta

olisi ollut mieletöntä kieltää, niin löin sen vuoksi vain kannukset

yhteen ja tein kunniaa.

"Te olette myöskin erinomainen ratsastaja?"

Sen myönsin.

"Ja miekkailijoiden paras, kaikissa kuudessa kevyen ratsuväen

prikaateissa."

Massena oli tunnettu tarkoista tiedoistaan.

"No niin", jatkoi hän, "jos tahdotte silmäillä tätä asemakarttaa,

ymmärrätte helposti, mihin toivon teidän ryhtyvän. Nämä tässä ovat

englantilaisten linjoja Torres Vedrasin luona. Te olette ehkä pannut

merkille, että ne ovat tavattoman laajat, ja käsitätte siis, että

englantilaiset voivat pitää miehitettyinä linnoituksia vain siellä

täällä. Kun kerran olette päässyt linjan läpi, on teillä kaksikymmentä

peninkulmaa aukeata maata englantilaisten linjojen ja Lissabonin

välillä. Minulle on sangen tärkeää saada tietää, kuinka Wellingtonin

joukot ovat sijoitetut sille alueelle, ja minun toivomukseni on, että

te lähdette ottamaan siitä selkoa."

Hänen sanoistansa kulki kylmä väristys ruumiini läpi.

"Kenraali", sanoin minä, "on mahdotonta että joku kevyen ratsuväen

eversti rupeaisi toimittamaan vakoilijan virkaa."

Hän nauroi ja taputti minua olalle.

"Te ette olisi oikea husaari, jollette olisi tuittupää", sanoi hän.

"Jos tahdotte kuunnella, ymmärrätte kyllä, ettei aikomukseni ole pyytää

teitä esiintymään vakoilijana. Mitä pidätte tuosta hevosesta?"

Hän oli vienyt minut teltan suulle ja siellä näin erään jääkärin

kuljettavan ihmeteltävää eläintä edes takaisin. Se oli harmaa, ei

varsin korkea, ehkä hiukan yli yhdentoista korttelin -- mutta sillä oli

lyhyt pää ja kauniisti kaareutuva kaula, mikä on ominaista

puhdasrotuisille arabialaisille hevosille. Sen olat olivat niin

jäntevät ja jalat silti niin sirot ja hienot, että vapisin ilosta jo

pelkästä katselemisesta. Hienoa hevosta ja kaunista naista -- en voi

niitä katsella tulematta liikutetuksi, vielä nytkin, vaikka

seitsemänkymmentä talvea ovat kylmentäneet vertani. Niin että voitte

itse kuvitella, kuinka asian laita oli siihen aikaan.

"Tuo", sanoi Massena, "on Voltigeur, nopein hevonen ratsuväessämme.

Minun toivomukseni on, että te lähdette tänä yönä, raivaatte itsellenne

tien vihollisten linjojen läpi ja palaatte takaisin vastakkaista tietä

ja tuotte tietoja vihollisten suunnitteluista. Teidän täytyy olla

virkapuvussa ja tulette niin ollen, vaikkapa teidät vangittaisiinkin,

olemaan turvattu joutumasta tapetuksi vakoilijana. On kuitenkin

todennäköistä, että pääsette häiriöittä vihollisen linjojen läpi, sillä

etuvartijat ovat hyvin hajallaan. Ja kun kerran olette sisäpuolella,

voitte päivällä ratsain välttää sitä, mikä teistä näyttää

epäilyttävältä, ja kunhan vain pysyttelette loitolla maantiestä,

pääsette kyllä aivan huomaamatta pujahtamaan takaisin. Ellette ole

huomisiltaan ilmoittautunut luokseni, ymmärrän teidät vangituksi, ja

tarjoudun vaihtamaan teidät eversti Patricia vastaan."

Oh, kuinka sydämeni paisui ylpeydestä ja ilosta, kun hyppäsin satulaan

ja ratsastin edestakaisin tällä uljaalla hevosella, näyttääkseni

marsalkalle, kuinka sitä hallitsin. Se oli loistava -- me olimme

molemmatkin loistavia, ja Massena paukutti käsiään ja huusi

ihastuksesta. En minä, vaan hän sanoi, että hieno ratsu ansaitsee saada

hienon ratsastajan. Kiitäessäni kolmannen kerran liehuvin

kypärintöyhdöin ja viitoin hänen ohitseen, näin hänen kovista vanhoista

kasvoistaan ettei hän enää epäillyt löytäneensä oikean miehen. Tempasin

miekkani huotrasta ja tervehdin häntä kohottaen kahvan huulilleni, ja

ratsastin sitten asuntooni.

Näytti tulevan myrskyinen yö, mikä seikka oli minulle erittäin mieleen.

Toivoin voivani päästä lähtemään aivan salaa, sillä oli selvää, että

jos kerran englantilaiset saisivat tietää minun tulleen armeijasta,

päättäisivät he luonnollisesti heti jotain tärkeämpää olevan tekeillä.

Annoin senvuoksi viedä hevoseni paalu-linjan ulkopuolelle muka juomaan,

ja siellä vasta nousin satulaan. Minulla oli mukanani kartta, kompassi

ja marsalkan ohjepaperi sisimmässä povitaskussani ja sapeli vyöllä, ja

näin varustettuna läksin seikkailulleni. Satoi hienoa tihkusadetta ja

kuu oli pilvien peitossa, niin että voitte ymmärtää, ettei ilma ollut

erikoisen miellyttävä. Mutta sydämeni oli valoisa ajatellessani

kunniaa, joka minulle oli osoitettu, ja mainetta, jonka tulisin

saavuttamaan.

Tieni kulki milloin Torres Vedrasin ylänkömaata pitkin, milloin jonkun

puron yli, sitten erään talon ohitse, joka oli poltettu ja oli nyt vain

rajamerkki. Vihdoin saavuin erääseen nuoria korkkitammeja kasvavaan

lehtoon ja sieltä San Antonian luostariin, joka oli englantilaisten

vasemman sivustan viimeinen asema. Täältä käännyin eteläänpäin ja

ratsastin rauhallisesti hiekkakunnaitten yli, sillä näiltä tienoin oli

Massena ajatellut olevan parhainta yrittää vihollisen linjojen yli,

aivan hiljalleen, sillä oli niin pimeä, etten voinut nähdä kättäni

edessäni. Tällaisissa tapauksissa jätän ohjakset vapaaksi ja annan

hevosen mennä omia teitään. Voltigeur ravasi uskollisesti eteenpäin ja

minä olin hyvin tyytyväinen istuessani sen selässä pilkkopimeässä. Noin

kolmisen tuntia olimme edenneet varovasti ja minusta tuntui kuin olisin

jättänyt jo kaiken vaaran taakseni. Lisäsin vauhtia, sillä halusin

kernaasti päästä Englannin sotajoukon taakse aamusarastuksessa. Näillä

seuduilla on paljon viinitarhoja, jotka talvella ovat pelkkää tasankoa,

joten nopeakin ratsastaminen kävi helposti päinsä.

Mutta Massena oli hieman erehtynyt englantilaisten varovaisuudesta,

sillä osoittautui, ettei ollut vain yksi, vaan kokonaista kolme

puolustuslinjaa, ja juuri tämä kolmas, jonka läpi tällä hetkellä

kuljin, oli kaikista peloittavin. Ratsastaessani tietä pitkin,

innostuneena menestyksestäni, näin äkkiä lyhdyn tuikkivan edessäni, ja

eroitin vilaukselta kiiltävän kiväärinpiipun ja punaisen sotilaspuvun.

"Kuka siellä?" huusi ääni -- ja minkälainen ääni!

Käänsin hevosen oikealle ja ratsastin kuin mieletön, mutta nyt alkoi

tusinan verran tulenliekkejä välkähdellä pimeässä, ja kuulat vinkuivat

korvieni ympärillä. Tämä rätinä ei ollut minulle mitään uutta, joskaan

en tahdo typerän nahkapojan tavoin kehua aina rakastaneeni sitä. Mutta

milloinkaan se ei ole estänyt minua selvästi ajattelemasta, ja sen

vuoksi käsitinkin oitis, ettei tässä voinut muuta tehdä kuin nelistää

tiehensä ja koettaa onneaan jossain toisessa paikassa. Ratsastelin siis

ylt'ympäri englantilaisten paalutuksia, ja kun vihdoin en kuullut enää

mitään laukauksia, päättelin lopultakin päässeeni puolustuslinjojen

läpi. Noin viisi peninkulmaa ratsastin etelään päin, pysähtyen tuon

tuostakin hengähtämään ja tarkastelemaan taskukompassiani. Ja sitten

yht'äkkiä -- tunnen vieläkin sitä muistellessani ikäänkuin sysäyksen

rinnassani -- vaipui hevoseni maahan ääntä päästämättä ja värähtämättä,

kuolleena kuin kivi!

Minä en osannut sitä aavistaa, mutta nyt huomasin, että yksi kirotuista

englantilaisista oli laskenut luodin sen ruumiin läpi. Uljas eläin ei

valittanut eikä herpaantunut, vaan kesti uskollisesti niinkauan kuin

siinä oli elon merkkiäkään. Äsken vielä tunsin itseni varmaksi Massenan

armeijan nopeimman ja jaloimman hevosen selässä. Nyt makasi se maassa,

tuo jalo eläin, jossa ei ollut enää muuta arvokasta kuin korkeintaan

sen nahka, ja minä seisoin sen vieressä avuttomimpana, onnettomimpana

kaikista olennoista -- hevosen selästä paiskattuna husaarina. Mitä

hyödyttivät minua nyt ratsastussaappaat, kannukset ja koliseva

sapelini? Olin tullut vihollisen linjojen sisäpuolelle; miten saatoin

toivoa pääseväni jälleen takaisin? En häpeä tunnustaa, että minä,

Etienne Gerard, istuin kuolleen hevoseni päälle ja kätkin kasvot

käsiini synkän epätoivon valtaamana. Yön varjot alkoivat jo vaalentua

idässä. Puolen tunnin kuluttua olisi valoisaa. Olin voittanut kaikki

esteet ja ehtinyt jo näin pitkälle joutuakseni viimeisessä

silmänräpäyksessä vihollisten kynsiin, tehtävääni suorittamatta ja

vankina -- eikö tässä ole kylläksi musertamaan soturin sydämen. Mutta

rohkeutta, ystävät! Meillä on tuollaisia heikkoja hetkiä,

urhoollisimmillakin meistä. Mutta minun sieluni on kuin terässäilä,

mitä enemmän sitä taivutetaan sitä voimakkaammin ponnahtaa se takaisin.

Ensiksi epätoivon hetki, ja sitten aivot kylmenevät jääksi ja sydän

iskee tulta. Kaikki ei ollut vielä menetetty. Minä, joka olin

selviytynyt niin monesta pulmasta, selviäisin kyllä tästäkin. Nousin

seisomaan ja rupesin miettimään, mitä olisi tehtävä.

Ensinnäkin oli selvää, etten voinut lähteä takaisin päin. Ennenkuin

olisin ehtinyt päästä englantilaisten linjain läpi, olisi ollut jo

selvä päivä. Minun täytyi piilottautua päivän ajaksi ja koettaa onneani

seuraavana yönä. Otin satulan, pistoolinkotelon sekä Voltigeur-parkani

silat ja kätkin ne pensaikkoon, jotta ei kukaan, joka löytäisi hevosen,

voisi nähdä sen kuuluneen ranskalaiselle husaarille. Sitten jätin

hevosen makaamaan ja aloin hakea itselleni piilopaikkaa. Joka taholla

vuoren rinteillä näin vahtitulia ja ihmisten jo alkavan liikuskella

niiden ympärillä. Minun täytyi kiiruhtaa piiloon, muuten olin hukassa.

Mutta minne kätkeytyä? Olin viinitarhassa. Köynnösten varret olivat

vielä jäljellä, mutta kasvit poissa. Ne eivät siis voineet tarjota

minulle mitään suojaa. Sitäpaitsi tarvitsin ruokaa ja vettä ennen yön

tuloa. Syöksyin eteenpäin luottaen suosiolliseen kohtaloon. Enkä siinä

pettynytkään. Onni on nainen, ystäväni, ja katsoo suopeasti reippaan

husaarin puoleen.

Kompuroidessani viinitarhan läpi kohosi jotain mustaa silmieni eteen,

ja minä tulin suuren nelikulmaisen kivitalon luo, jossa oli pitkä ja

matala lisärakennus toisella sivulla. Tiet yhtyivät siinä, ja oli

helppo nähdä, että se oli posada, viinitupa. Ikkunoista ei näkynyt

valoa, ja kaikki oli pimeää ja hiljaista. Mutta luonnollisesti ymmärsin

varsin hyvin, että tällaisen mukavan majatalon täytyi varmasti olla

täynnä asukkaita, niiden joukossa todennäköisesti korkeita

upseerejakin.

Olen kuitenkin saanut kokea, että mitä lähempänä vaara on, sitä

turvallisempi on paikka. Tämän vuoksi en nähnyt mitään aihetta lähteä

tästä pakopaikastani. Pitkä ja matala rakennus oli selvästi talli.

Ryömin sinne auki olevasta ovesta. Talli oli täynnä härkiä ja lampaita.

Tikapuita pitkin kiipesin ylisille, missä heinien seassa löysin

rauhaisan ja pehmeän piilopaikan. Pienestä luukusta oli minulla näköala

ravintolaan ja maantielle. Kyyristyin sinne odottamaan mitä tuleman

piti. Pian näyttäytyi etten ollut erehtynyt luullessani yhden ja toisen

tärkeän miehen asettuneen tänne asumaan. Melkein heti päivännousun

jälkeen tuli eräs kevyeen rakuunaväkeen kuuluva englantilainen

raportteineen, ja sen jälkeen virtasi alituiseen upseereita pihaan ja

pihasta pois. Kaikki hokivat he samaa nimeä: "Sir Stapleton -- sir

Stapleton." Minusta tuntui sangen ankealta maata siellä kuivin suin ja

katsella niitä viinikannuja, joita isäntä kiikutteli noille

englantilaisille upseereille. Mutta samalla minua huvitti tarkastella

heidän terveitä, sileiksi ajettuja huolettomia kasvojaan ja arvailla,

mitä he ajattelisivat, jos tietäisivät, että niin kuuluisa

vihollis-upseeri oli niin lähellä heitä. Ja tehdessäni siinä

havaintoja, näin näyn, joka sai minut hämmästymään.

Näiden englantilaisten horjumaton mielentasapaino oli melkein

uskomaton! Voitteko kuvitella, mitä lordi Wellington teki huomatessaan

Massenan piirittäneen hänet, niin ettei hän voinut joukkoineen liikkua

paikaltaan. Te ehkä arvelette hänen raivostuneen, olleen epätoivoisen,

kutsuneen joukot koolle ja puhuneen heille velvollisuudesta isänmaata

kohtaan ja voiton kunniasta, ennenkuin vei ne viimeiseen, epätoivoiseen

kamppailuun. Mutta ei, lordi ei menetellyt näin, uskokaa pois. Hän

lähetti aivan yksinkertaisesti sotalaivan Englantiin noutamaan joukon

kettukoiria, ja niin hän upseereineen alkoi aikansa kuluksi harrastaa

ketunajoa! Tämä on silkkaa ja väärentämätöntä totta, tämä. Torres

Vedrasin linjojen takana pitivät nuo hullut englantilaiset ketunajoa

kolmena päivänä viikossa. Olimme leirissämme kuulleet niistä

kerrottavan, ja nyt siis sain itse tilaisuuden omin silmin nähdä, että

noissa uskomattomissa jutuissa oli perää.

Sillä kaukana maantiellä näin tosiaan oikeita koiria tepastelevan, noin

kolmisen- tai nelisenkymmentä kappaletta, valkoisia ja ruskeita,

kaikilla hännät samaan suuntaan pystyssä, aivan kuin Vanhan kaartin

pajunetit. Totta toisen kerran, se oli komea näky! Ja niiden takana ja

keskellä ratsasti kolme suippolakkista ja punatakkista miestä, joiden

arvasin olevan metsästäjiä. Heidän jäljessään tuli monta erilaiseen

sotilaspukuun puettua ratsastajaa kaksi- ja kolmimiehisissä joukoissa

iloisesti jutellen. He eivät näyttäneet erikoisempaa kiirettä pitävän,

josta päättelin että heidän ajamansa kettu mahtoi olla hyvin laiska.

Mutta oli miten oli, se oli heidän asiansa, ei minun, ja pian olivat he

kaikki sivuuttaneet luukkuni ja katosivat näkyvistä. Nousin pystyyn

valmiina käyttämään hyväkseni ensimmäistä sopivaa tilaisuutta.

Kohta tämän jälkeen tuli eräs siniseen univormuun puettu upseeri, joka

suuresti muistutti meikäläisen lentävän tykistön miehiä, ratsastaen

tietä alaspäin. Hän oli vanhanpuoleinen, raskaan lihavahko mies, jolla

oli harmaa poskiparta. Hän pysäytti hevosensa ja alkoi puhua jonkun

ravintolan edessä odottelevan rakuunaupseerin kanssa, ja nyt huomasin,

mitä etua minulle oli siitä, että olin opetellut englantia. Kuulin ja

ymmärsin joka sanan, minkä he puhuivat.

"Missä kokoonnutaan?" kysyi upseeri, ja minä ajattelin, että hänen oli

kiire saada jotakin syötävää, mutta kun toinen vastasi hänelle, että se

tapahtui lähellä Altaraa, ymmärsin, että kysymys oli jostakin paikasta.

"Te saavutte myöhään, sir George", sanoi käskyläisupseeri.

"Niin, olin sotaoikeuden istunnossa. Onko sir Stapleton Cotton jo

mennyt?"

Samalla hetkellä aukaistiin ikkuna, ja kaunis nuori mies mitä

loistavimmassa sotilaspuvussa katsoi siitä ulos.

"Halloo, Murray!" hihkasi hän. "Nuo kirotut paperit pidättävät minua,

mutta tulen heti kohta perässänne."

"Mainiota, Cotton. Olen jo myöhästynyt, niin että ratsastan heti

edelleen."

"Käskekää palvelijani tuoda hevoseni pihalle", sanoi tuo nuori kenraali

ikkunasta käskyläiselle, sillä aikaa kun toinen upseeri oli jo lähtenyt

ratsastamaan.

Käskyläisupseeri ratsasti erään kauempana sijaitsevan tallin luo, ja

muutaman minuutin kuluttua tuli pulska englantilainen ratsupalvelija

taluttaen suitsista hevosta -- ja, oh, ystäväiseni, ette ole koskaan

aavistaneet, millaisen täydellisyyden hevonen voi saavuttaa, ellette

ole nähneet ensiluokkaista englantilaista metsästyshevosta. Se oli

suurenmoinen, hoikka, korkea, jäntevä, ja kuitenkin miellyttävä ja siro

kuin gaselli. Se oli väriltään pikimusta, ja sen kaula ja sen selkä ja

sen takajalat! -- miten voisin niitä teille kuvailla? Sen nahka kiilsi

kuin kiilloitettu ebenholtsi auringon paisteessa, ja se nosteli

kavioitaan kevyesti ja somasti kuin tanssien, samalla puistellen

harjaansa ja kärsimättömyydestä hirnahdellen. En milloinkaan ole nähnyt

sellaista voiman, kauneuden ja sulon sopusointua. Olen useasti

ihmetellyt, kuinka englantilaiset husaarit saattoivat saada kiinni

meidän kaartinjääkärimme Astorgan taistelussa, mutta nyt, nähtyäni

englantilaisten hevoset, ei se minua enää lainkaan ihmetyttänyt.

Ratsupalvelija sitoi hevosen ravintolan oven vieressä olevaan

renkaaseen ja sen tehtyään meni sisään. Tässä silmänräpäyksessä

oivalsin tilaisuuden, jonka sallimus minulle lahjoitti. Kun kerran

istuin satulassa, olin paremmassa ratsuasussa kuin tälle retkelle

lähtiessäni. Ei itse Voltigeurkään voinut kestää vertailua tuon

loistavan, jalon eläimen kanssa. Ajatteleminen on minulla toimintaa.

Yhdellä hyppäyksellä tulin tikapuilta alas tallin portaille.

Seuraavassa silmänräpäyksessä olin pihalla ja pitelin ohjaksia

kädessäni. Hyppäsin satulaan. Joku, hevosen omistaja tai hänen

palvelijansa, huusi perääni. Mitäpäs minä hänen huudostaan! Kosketin

eläintä kevyesti kannuksilla, jolloin se teki sellaisen hyppäyksen,

että vain minunlaiseni ratsastaja saattoi pysyä satulassa. Päästin

ohjakset irralleen ja annoin hevosen huhkia -- minne, siitä viisi,

kunhan vain loittonimme ravintolasta. Hepo nelisti kuin villitty

viinitarhojen yli, ja pian olin peninkulman päässä vainoojistani. He

eivät voineet enää saada selville, mihin suuntaan olin lähtenyt. Tiesin

olevani turvassa. Sen vuoksi, tultuani eräälle pienelle mäelle, otin

muistikirjan ja lyijykynän esille ja tein asemakartan leiristä sekä

niistä paikoista, jotka saatoin mäen päältä nähdä.

Oli kerrassaan miellyttävä tuo hevonen, joka minua kantoi, mutta ei

ollut helppoa piirtää sen selässä, sillä vähän väliä se heristeli

korviaan ja tahtoi syöksyä eteenpäin, kärsimättömyydestä hypähdellen ja

tanssien. Ensiksi en ymmärtänyt sen levottomuutta, mutta pian huomasin

sitten, että hevonen vauhkoutui joka kerta, kun eräs omituinen huuto

metsiköstä saapui korviimme. Ja se melkein kiljahti kuullessaan äkkiä

torven räikeän törähdyksen. Se tuli aivankuin hulluksi. Sen silmät

leimusivat, sen harja nousi pystyyn. Se hyppi hyppimistään,

raivokkaasti käännellen ja väännellen itseään. Lyijykynäni lensi

toisaanne --, muistikirjani toisaanne.

Ja silmäillessäni alas laaksoon näin omituisen näyn. Metsästysseurue

tulvi parhaillaan laakson läpi. Kettua en nähnyt, mutta koirat olivat

täydessä ajohommassa kuonot maata vasten, hännät taivasta kohden ja

niin yhteen sulloutuneina, että näyttivät nopeasti kiitävältä suurelta

matolta. Tuhat tulimmaista, mikä näky! Ajatelkaa sitä sotilaspukujen

paljoutta ja kirjavuutta, mikä suuressa armeijassa on nähtävänä:

sinisiä ja punaisia salusiiniä, punapöksyisiä husaareja, vihreitä

jääkäreitä, tykistöväkeä, kullalla koristettuja keihäsratsumiehiä,

mutta eniten oli punaista, punaista ja taaskin punaista, niin

ratsu- kuin jalkaväen upseerien puvuissa. Ja mikä paljous miehiä,

toiset ratsastaen hyvin, toiset huonosti, mutta kaikki täyttä karkua,

aliluutnantti niin hyvin kuin kenraalikin, yllyttäen ja huutaen,

kannustaen ja läimäytellen ruoskalla, ajattelematta mitään muuta kuin

kettu raiskan tuhoamista! Niin, tosiaankin eriskummallista väkeä, nuo

englantilaiset!

Mutta minulla ei ollut aikaa lähemmin tarkastella tuota kirjavaa

joukkoa ja ihmetellä näitä saaren asukkaita, sillä kaikista noista

hulluista olennoista oli hevonen, jonka selässä istuin, eniten hullu.

Ymmärrättehän, että se itse oli metsästyshevonen, ja että koirien ulina

oli sille samaa kuin meille ratsuväen torven kajahdus taistelussa. Se

vapisi ja ponnahteli. Kerta toisensa jälkeen se nousi takajaloilleen,

ja sitten, ottaen äkkiä suitset hampaittensa väliin, se alkoi painaa

rinnettä alas koirien perään. Kiroilin, vedin ja kiskoin ohjaksista,

mutta turhaan. Sillä oli rautainen suu, niin että oli aivan hyödytöntä

koettaa pidättää sitä. Yhtä hyvällä menestyksellä voi koettaa

pidätellä krenatööriä loitolla viinipullosta. Jätin siis kaikki

hillitsemisyritykset ja painautuen satulaan valmistauduin kohtaamaan

pahinta.

Mikä eläin! En ole koskaan istunut sellaisen hevosen selässä. Se

syöksyi eteenpäin yhä nopeammin ja nopeammin ja teki pitkiä hyppyjä

kuin vinttikoira, niin että tuuli puri kasvoihini ja vinkui korvieni

ympärillä. Olin puettuna tavalliseen rykmenttimme arkiunivormuun, joka

oli yksinkertainen ja tumma ja jolle ainoastaan muutamat sotilasmerkit

antoivat univormun näön; sitäpaitsi olin varovaisuuden vuoksi

irroittanut töyhdön kypäristäni. Ei ollut mitään pelkoa, että niin

erilaisten pukujen joukosta minun pukuni pistäisi silmiin, erittäinkin

kun kaikkien ajatukset olivat ajoon kiintyneet. Ajatus, että joku

ranskalainen upseeri olisi metsällä heidän kerallaan, oli liian

luonnoton pälkähtääkseen heidän päähänsä. Siinä ratsastaessani rupesi

minua ihan naurattamaankin, sillä vaarasta huolimatta oli tässä

kaikessa kuitenkin samalla jotain vastustamattoman koomillistakin.

Olen sanonut, että metsästäjät ratsastivat hyvin epätasaisesti, niin,

että muutamien peninkulmien perästä joukko, sensijaan että olisi

pysynyt yhdessä koossa, hajaantui verrattain laajalle alalle, paremmat

ratsastajat aivan koirien kintereillä ja muut taaempana. Minä

puolestani olin yhtä hyvä ratsastaja kuin kuka tahansa heistä, ja

hevoseni oli parempi kuin toisten, niin että voitte ymmärtää, ettei

kulunut kauvoja, ennenkuin olin pian etummaisten joukossa, aivan

koirien kintereillä. Ja kun näin koiraparven puhaltavan pitkin

tasankoa, punatakkiset ratsastajat niiden takana ja noin seitsemän tai

kahdeksan ratsastajaa sivullani -- silloin tapahtui se kaikista

merkillisin koko jutussa. Minä, Etienne Gerard, minä tulin hulluksi!

Yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä valtasi minut urheilun henki, halu

voittaa toiset, raivokas vimma ketun perään. Kirottu elävä,

pääsisiköhän se meiltä pakoon? Häijy veijari, sen hetki oli lyönyt. Ah,

tuo urheiluhurmaus on suuri tunne, ystäväni, tuo halu kunnostautua, tuo

viha kettua kohtaan, halu sotkea se hevosen kavioiden alle. Olen myös,

kuten joskus toiste olen teille kertova, nyrkkeillyt englantilaisen

kanssa, taistelut Bustlerin kanssa nyrkkitaistelun Bristolissa.

Ja kerronpa teille, että tuo urheilu on jotain ihmeellistä, hullua,

mutta vastustamattoman kiehtovaa.

Kuta kauemmaksi tulimme sitä nopeammin nelisti hevoseni. Ja pian oli

ainoastaan kolme ratsastajaa niin lähellä koiria kuin minä. Kaikki

tunnetuksi tulemisen pelko oli kadonnut. Aivoni kiehuivat, veri

vaahtosi suonissani, vain yksi seikka tässä maailmassa näytti minusta

elämisen arvoiselta -- saada kiinni tuo kirottu kettu. Pääsin jo yhden

metsästäjän edelle, joka oli husaari samoinkuin minäkin. Nyt oli vain

kaksi rinnallani, toinen mustatakkinen, toinen tuo sininen tykistömies,

jonka olin nähnyt ravintolan luona. Hänen sininen poskipartansa

liehui tuulessa, ja hän ratsasti loistavasti! Mutta hän oli jo

vanhanpuoleinen, ja päästäessämme täyttä laukkaa erästä jyrkkää mäkeä

ylös, tuli ruumiini keveys hyödykseni. Sivuutin kummankin

englantilaisen ja ratsastin nyt suorassa linjassa pienikasvuisen

kovapiirteisen englantilaisen ylimetsästäjän kanssa. Edessämme olivat

koirat, ja kas tuolla, noin sata askelta niiden edellä, näin ruskean

esineen, joka lensi kuin nuoli -- se oli kettu. Sen nähdessäni vereni

syttyi. "Ahaa, siellähän olet, senkin heittiö!" Mölisin ilosta ja

huusin rohkaisevia sanoja ylimetsästäjälle; viittoilin kädelläni

hänelle saadakseni hänet käsittämään, että tässä oli yksi, johon hän

voi luottaa. (Tästä käy selville, että ranskalaisella E.G:llä oli

peräti virheellinen käsitys englantilaisista ketunajon säännöistä,

sillä koiran tehtävänä on tehdä loppu ketusta tai pidellä sitä kiinni,

kunnes metsästäjät ehtivät saapua paikalle. Senvuoksi E.G. teki

anteeksiantamattoman erehdyksen ratsastaessaan koirien edelle ja itse

tappaessaan ketun).

Ja nyt olivat enää vain koirat minun ja saaliini välissä. Nämä koirat,

joiden tehtävänä on osoittaa metsästäjille, missä eläin on, olivat nyt

pikemminkin esteeksi kuin avuksi, sillä vaikeata oli päästä niiden

edelle. Ylimetsästäjä käsitti sen yhtä hyvin kuin minäkin, sillä hän ei

yrittänytkään päästä koirien edelle. Hän oli oivallinen ratsastaja,

mutta häneltä puuttui silminnähtävästi yritteliäisyyttä. Minä

puolestani tunsin, että olisi ollut alentavaa Conflans'in husaareille,

ellen jaksaisi voittaa sellaista vaikeutta kuin tämä oli. Mitä, Etienne

Gerardinko täytyisi pysähtyä yhden koiralauman takia? Sehän oli vallan

naurettavaa. Minä päästin huudon ja kannustin hevostani.

"Pidättäkää, herra! Pidättäkää!" huusi ylimetsästäjä.

Hän oli hiukan levoton puolestani, tuo kelpo vanha mies, mutta minä

viittasin rauhoittavasti hänelle. Koirat väistyivät syrjään ja laskivat

minut rinnalleen. Pari kappaletta taisi hevonen potkaista vaivaiseksi,

mutta minkäs sille tein? Kuulin metsästäjien ihaillen huutavan

jälkeeni. Vielä viimeinen ponnistus, ja kaikki koirat olivat jääneet

taakseni, vain kettu oli nyt edelläni.

Ah, se oli riemun ja ylpeyden hetki! Olin voittanut englantilaiset

heidän omassa urheilussaan. Heitä oli kolmesataa, ja he kaikki

himoitsivat ketun verta, mutta minä se olin, ranskalainen, joka vein

mukanani voiton. Muistelin tovereitani, äitiäni, keisaria, Ranskaa;

tuotin heille kaikille ja isänmaalleni kunniaa. Jokainen sekuntti toi

minut lähemmäksi kettua. Nyt oli toiminnan hetki käsissä, ja minä

vetäisin sapelini. Heilutin sitä ilmassa, ja kunnon englantilaiset

huusivat takanani.

Nyt vasta ymmärsin, kuinka vaikeata ketunajo oikeastaan on, sillä saapa

iskeä erinäisiä kertoja tuota pientä, nopeasti puikkelehtivaa

ryökälettä siihen kuitenkaan osaamatta! Joka iskulla kuulin yllyttäviä

ääniä takanani, ja ne saivat minut yhä uusiin ponnistuksiin. Ja vihdoin

viimeinkin voitonhetkeni tuli. Juuri sillä hetkellä, kun eläin kääntyi,

annoin sille samanlaisen sivuiskun, jolla tapoin Venäjän keisarin

adjutantin. Kettu meni kahtia, niin että pää ja häntä lensivät eri

suunnille. Käännyin katsomaan taakseni heiluttaen veren tahraamaa

sapelia ilmassa. Tuolla hetkellä minä olin suurenmoinen!

Ah, kuinka mielelläni olisinkaan ottanut vastaan jalojen vihollisten

onnittelut. Saatoin nähdä heistä noin viitisenkymmentä, ja kaikkityyni

viittoilivat kuin mielettömät ja huusivat. Nuo englantilaiset eivät

tosiaankaan ole niin kovin tyynimielistä rotua. Mainio teko sodassa tai

urheilussa saa aina heidän sydämensä syttymään. Vanha ylimetsästäjä oli

likinnä minua ja saatoin omin silmin havaita, kuinka tyrmistynyt hän

oli näkemästään. Hän oli ikäänkuin kivettynyt, suu auki ja ojennetun

käden sormet jäykästi harallaan. Hetkisen teki mieleni kääntyä ja

syleillä häntä. Mutta velvollisuus kutsui minua, ja nuo englantilaiset,

huolimatta siitä veljellisyydestä, mikä vallitsee urheilijoiden kesken,

olisivat varmasti ottaneet minut vangiksi. Matkani tarkoitus ei ollut

tämän pitemmälle toteutettavissa. Olin tehnyt kaiken voitavani.

Edessäni, ei varsin kaukana, eroitin Massenan leirin, sillä onnellinen

sattuma oli johtanut ajon juuri sinne päin. Sen vuoksi tervehdin

sapelillani viimeisen kerran ja päästin täyttä karkua eteenpäin.

Mutta näin helpolla he eivät tahtoneet minua päästää, nuo ylevät

metsästäjät. Nyt oli minun vuoroni olla kettuna. Alkoi hurja takaa-ajo.

Sillä vasta nyt, ottaessani suunnan leiriämme kohti, he hoksasivat,

että olin ranskalainen. Olimme jo etuvartijoittemme ampumalinjan

sisäpuolella, ennenkuin he pysähtyivät, ja sitten kokoontuivat he

yhteen, eivätkä tahtoneet mennä tiehensä, vaan viittoilivat ja huusivat

minulle. En usko, että se tapahtui vihamielisyydestä. Pikemminkin

luulen ihailun täyttäneen heidän rintansa ja heidän ainoan toivonsa

olleen saada syleillä vihollista, joka oli voittanut heidät niin

ripeästi ja ritarillisesti.