Korsikalainen veljeskunta.
Kun keisari tarvitsi reilua sotamiestä, muisti hän aina armollisesti
Etienne Gerardin nimen, ja harvoin hän sen unohti palkintojen
jaossakaan.
Hämmästyttävät tosiseikat, jotka nyt aion kertoa, olen pitänyt salassa
niin kauan kuin keisari eli, siitä syystä, että annoin hänelle
sellaisen lupauksen, mutta en huomaa kenenkään vahingoittuvan, jos nyt
kerron sen tärkeän osan, joka minulla oli ja jonka johdosta tulin
salaiseen liittoon keisarin kanssa. Kun keisari palasi kotiin
Pariisiin rauhanjulistuksen jälkeen vuonna 1807, vietti hän suurimman
osan ajastaan keisarinnan luona ja Fontainebleaun hovissa.
Husaarirykmenttimme ja kaartin ratsutaitoiset jääkärit sijoitettiin
myös hoviin. Se on, kuten tiedätte, vain pieni, suurten metsien
siimeksessä oleva kaupunki, ja oli merkillistä nähdä sen täyttyvän
suurherttuoista ja prinsseistä, jotka pyörivät Napoleonin ympärillä,
kuten koirat herransa ympärillä, jokainen toivoen saavansa jonkun
luupalasen. Kaduilla kuuli puhuttavan enemmän saksaa kuin ranskaa,
sillä ne, jotka olivat meitä auttaneet viimeisessä taistelussa, olivat
tulleet pyytämään palkintoa, ja ne, jotka olivat taistelleet meitä
vastaan, olivat tulleet koettamaan torjua rangaistustaan.
Ja säännöllisesti joka aamu ratsasti pieni mies, jolla oli kalpeat
kasvot ja kylmät, harmaat silmät, metsästämään vaiteliaana ja
luoksepääsemättömänä, ja koko seurue tuli hänen perässään, koettaen
siepata jonkun sanan hänen suustaan. Ja niin, kun hän sattui sille
tuulelle, saattoi hän viskellä sadottain neliöpeninkulmia toiselle, tai
ottaa sama määrä pois toiselta, siirrellä kuningaskuntia sen tai tämän
joen varrelle, tahi sijoittaa jonkun vuorijonon kupeelle. Tämmöinen oli
nyt se tapa, jolla hän tavallisesti toimitteli asioitaan, tuo pieni
tykistömies, jonka olimme kohottaneet niin korkealle miekoillamme ja
pajuneteillamme.
Hän oivalsi myöskin varsin hyvin, mistä hänen mahtinsa oli peräisin, ja
me tiesimme sen myös. Myönsimme, että hän oli maailman parhain johtaja,
mutta emme myöskään unohtaneet, että hänellä oli parhaimmat soturit
johdettavinaan.
Eräänä kauniina päivänä, kun istuin vahdissa pelaten korttia nuoren
jääkäri Morat'n kanssa, aukeni ovi, ja sisään astui Lasalle,
everstimme. Morat ja minä ponnahdimme pystyyn ja tervehdimme.
"Poikaseni", sanoi hän taputtaen minua olalle, "keisari haluaa puhua
kanssanne kello neljä."
Huone rupesi pyörimään silmissäni kuultuani nämä sanat. "Mitä sanotte?"
huudahdin minä. "Keisariko?"
"Juuri hän", sanoi eversti hymyillen ällistykselleni.
"Mutta keisarihan tuskin aavistaa olemassa-oloani, eversti", vastustin
minä, "minkätähden hän käskisi minua luokseen?"
"Niin, se on juuri se, jota minäkään en voi ymmärtää", vastasi Lasalle
viiksiään kierrellen. "Ehkä tämä on teille onnenpotkaus, kuka tietää;
voi olla, että se on ensimmäinen askel kolmikolkka-hattua kohden."
Hän jätti minut ystävällisesti nyökäten ja luvaten tulla hakemaan minua
linnaan. Kello puoli neljä tuli hän jälleen luokseni, hymyilevänä ja
sydämellisenä kuten tavallisesti, istuutui tuolille ojentaen koipensa
pitkin pituuttaan ja puhui tavallisella meluavalla tavallaan.
"Asian laita on seuraava, poikaseni. Olin aamupäivällä keisarin luona
hänen yksityishuoneessaan, kun hänelle tuotiin kirje. Hän aukaisi sen,
ja samassa vavahti hän niin ankarasti, että paperi putosi lattialle.
Otin sen ylös, mutta hän tuijotti eteensä seinään, ikäänkuin olisi
nähnyt jonkun kummituksen. 'Fratelli dell Ajaccio', mutisi hän, ja
sitten vielä kerran: Fratelli dell Ajaccio! Minä en oikein osaa
italiaa, enkä ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti! Sain sen käsityksen, että
hän oli kadottanut järkensä, ja te olisitte luullut samoin, jos
olisitte nähnyt hänen silmänsä. Hän luki kirjeen ja istui sitten
liikkumatta puolisen tuntia tai enemmän."
No niin, viimein tuli hän kuitenkin entiselleen.
"Otaksun, Lasalle", sanoi hän, "että teillä on yksi ja toinen reipas
upseeri kymmenennessä?"
"Sellaisia he ovat kaikki tyyni, sire", vastasin minä.
"Jos te valitsisitte yhden, johon voi luottaa jos niin tarvitaan, mutta
joka ei liikoja mietiskelisi, te ymmärrätte minut kyllä, Lasalle, --
kenen silloin valitsisitte?"
Käsitin, että hän tarvitsi miehen, joka ei liikoja tuumiskelisi hänen
suunnitelmiaan.
"Minulla on eräs", sanoin minä, "joka on pelkkää kannuksia ja viiksiä,
ja joka ei juuri muuta ajattele kuin naisia ja hevosia."
"'Hän on mies, jota minä tarvitsen', sanoi Napoleon. 'Laittakaa hänet
yksityishuoneeseeni kello neljä.' Näin se kävi, ja nyt matkaan, sillä
keisari ei koskaan anna anteeksi puuttuvaa täsmällisyyttä."
Kaukana siitä että minua olisivat miellyttäneet ne syyt, joiden nojalla
eversti valitsi minut. Hän taisi huomata sen kasvoistani, sillä hän
puhkesi nauramaan täyttä kurkkua ja taputteli minua hyväntahtoisesti
olalle mennessämme linnan pihan poikki.
Viisi minuuttia myöhemmin seisoin keisarin edessä. Hän silmäili minua
ystävällisesti ja viittasi pysähtymään oven suuhun.
De Meneval kirjoitti hänen sanelunsa mukaan, ja aina ajatuksen
lausuttuaan silmäili hän sihteeriään kosteilla koiran silmillään.
"Riittää. Voitte mennä", sanoi keisari äkkiä. Kun sihteeri oli
poistunut huoneesta, astui keisari kädet selän takana luokseni ja
silmäili minua kiireestä kantapäähän sanaakaan lausumatta.
Vaikka hän itse oli pienikasvuinen, näki hän mielellään suuria miehiä
ympärillään, ja siksipä arvaan ulkomuotoni häntä miellyttäneen.
"No, monsieur Gerard", sanoi hän viimein osoittaen etusormellaan yhtä
turkistakkini kultanappia, "minulle on ilmoitettu, että te olette hyvin
ansiokas nuori upseeri. Everstinne antaa teistä erinomaisen
arvostelun."
Olisin mielelläni tahtonut antaa hänelle loisteliaan vastauksen, mutta
en keksinyt tällä hetkellä mitään sanomista lukuunottamatta Lasallen
tyhmää "pelkkää kannuksia ja viiksiä", ja siihen se päättyi, etten
vastannut kerrassaan mitään.
Keisari tarkasteli tarkkaavaisesti kasvojani ja sanoi sitten: "Minä
luulen, että te olette juuri se mies, jota tarvitsen. Urhoollisia ja
lahjakkaita miehiä on kaikkialla ympärilläni, mutta urhoollista miestä,
joka -- --." Hän ei lausunut tarkoitustansa loppuun, ja tunnustaa
täytyy, etten ymmärtänyt, mihin hän tähtäsi. Tyydyin vakuuttamaan
hänelle, että hän saattoi luottaa minuun kuolemaan saakka.
"Tehän olette, mikäli tiedän, oivallinen miekkailija?" sanoi hän.
"Jotenkin hyvä, sire", vastasin minä.
"Teidät valittiin rykmentistänne taistelemaan Chambarantin husaarien
mestarimiekkailijan kanssa?"
"Toverini osoittivat minulle sen kunnian, sire."
"Ja saadaksenne harjaantumista, te loukkasitte kuutta
miekkailu-mestaria viikkoa ennen kaksintaistelua?"
"Minun onnistui suorittaa seitsemän kaksintaistelua yhtä monessa
päivässä, sire."
"Älkää antako meidän toistamiseen kuulla moisista vehkeistä, monsieur",
ärjäsi hän äkillisen vihanpuuskan valtaamana, joka vaikutti aivan
jäätävästi. "Luuletteko te, että minä pidän veteraanejani
miekkailumestareina, jotka olisivat teidän maalitauluinanne. Kuinka
minä voisin katsoa Eurooppaa kasvoista kasvoihin, jos sotilaani
kääntävät miekkansa toisiaan vastaan? Antakaahan minun kuulla vielä
kerran, että te kaksintaistelette, ja minä olen musertava teidät näiden
sormieni väliin."
Näin hänen pienen paksun kätensä vilahtavan silmieni ohi, ja hänen
äänensä oli tullut tavattoman käheäksi. Kunniani kautta, tällä hetkellä
olisin ilolla vaihtanut osaa jonkun yksinäisen sotamiehen kanssa, joka
seisoo koko vihollisjoukkoa vastassa. Hän kääntyi pöytään päin, ja kun
hän jälleen näytti minulle kasvonsa, olivat kaikki myrskyn jäljet
kadonneet, ja hänen kasvoillaan oli tuo merkillinen hymy, joka näkyi
vain huulista, ei milloinkaan silmistä.
"Minä tarvitsen taitavaa miekkaa, monsieur Gerard", sanoi hän, "ja on
erinäisiä syitä, joiden vuoksi valitsen teidät. Mutta ennen kaikkea
minun täytyy vaatia teiltä vaitioloa. Niin kauan kuin on tarpeellista,
ei se, minkä tänään yhdessä tulemme suorittamaan, saa tulla kenenkään
muun tietoon."
Kumarsin.
"Edelleen en välitä teidän arveluistanne tai ehdotuksistanne; toivon
vain, että te tarkasti suoritatte, mitä teiltä vaaditaan."
Kumarsin taas.
"Miekkanne minä tarvitsen, en ymmärrystänne. Minä pidän huolta
ajattelemisesta, ymmärrättekö?"
"Kyllä, sire."
"Tiedättekö missä päin metsässä on suuri kaksirunkoinen honka, jonka
luokse metsäkoirat kootaan?"
Jos hän olisi tiennyt, että kohtasin erään pienen ystävättäreni
samaisen puun alla kolme kertaa viikossa, ei hän olisi minulta sitä
kysynyt. Kumarsin jälleen äänettömänä.
"Hyvä! Tahdotteko tavata minut siellä kello kymmenen tänä iltana."
Olin jo päässyt niin pitkälle, etten enää mistään hämmästynyt. Jos hän
olisi pyytänyt, että ottaisin hänen paikkansa keisarillisella
valtaistuimella, ei minulla olisi ollut muuta vastausta kuin äänetön
kumarrus.
"Me etenemme kauemmaksi metsään yhdessä", sanoi keisari. "Teillä tulee
olla aseenanne miekka, mutta ei pistooleja. Te ette saa kiinnittää
minuun pienintäkään huomiota, ja minä en puhu teille mitään. Me
lähdemme kulkemaan äänettöminä. Ymmärrättekö?"
"Ymmärrän, sire."
"Kuljettuamme jonkun matkaa, tulemme näkemään miehen tai
todennäköisesti kaksi erään tietyn puun alla. Me lähestymme heitä. Jos
annan teille merkin minua puolustaa, tulee teillä olla miekkanne
valmiina. Jos sensijaan puhelen näiden miesten kanssa, täytyy teidän
odottaa ja katsoa, mitä tuleman pitää. Jos käy välttämättömäksi teidän
paljastaa säilänne, on teidän pidettävä huolta, ettei kumpikaan heistä,
jos niitä on nimittäin kaksi, pääse käsistämme. Olen itse auttava
teitä."
"Sire", puhkesin minä puhumaan, "olen vakuutettu, että kahdessa ei ole
minulle liikaa; mutta eiköhän olisi parempi ottaa joku tovereistani
mukaan, ettei teidän tarvitsisi ottaa osaa sellaiseen taisteluun."
"Kas, kas vaan", sanoi hän kärsimättömästi. "Minä olin sotilas,
ennenkuin tulin keisariksi. Ettekö sitten usko, että tykkimiehelläkin
on miekka yhtä hyvin kuin jollain husaarilla? Mutta käskin teidän olla
väittämättä vastaan. Olkaa hyvä ja tehkää kirjaimellisesti mitä sanon.
Jos miekat ovat kerran vedetyt huotristaan, ei kumpainenkaan niistä
kahdesta miehestä saa päästä elävänä."
"Sitä he eivät ehdi tehdäkään, sire", vakuutin minä.
"Hyvä on. Minulla ei ole muita määräyksiä teille annettavana. Voitte
mennä."
Käännyin ovea kohti, mutta äkkiä pälkähti päähäni eräs ajatus ja
käännyin takaisin.
"Tulin ajatelleeksi, sire -- --"
Hän syöksähti minua vastaan kuin villipeto.
Luulin todellakin, että hän löisi minua.
"Ajatella", huusi hän. "Tekö, tekö! Luuletteko te minun valinneen
teidät sentähden, että saisitte ajatella? Sanokaapas se minulle vielä
kerran, niin! Te ainoa, joka -- no saman tekevä. Te kohtaatte minut
kello kymmenen hongan luona."
Piru vie, en ollut niin vähääkään iloissani päästyäni ulos huoneesta,
ja juoksin asuntooni kuin mikäkin koulupoika, joka on päässyt
opettajansa kourista.
Keisari vaati minulta etten ajattelisi, ja tein parhaani totellakseni
häntä. Otin kortit esille ja koetin keksiä joitakin uusia trikkejä.
Mutta en saanut päähäni edes valttiakaan ja pyyhkäisin epätoivoissani
kortit lattialle. Sitten otin miekkani ja harjoittelin valehyökkäystä
aina väsymykseen saakka, mutta kaikki oli turhaa. Ajatukseni tahtoi
työskennellä vastoin tahtoani. Se oli vastuu, hirvittävä edesvastuu! Ja
se lepäsi yksinomaan minun hartioillani, Ei ollut ketään jakamassa sitä
kanssani. Kuinka monasti olinkin katsellut kuolemaa silmästä silmään,
en ollut kuitenkaan koskaan tiennyt, mitä todellinen pelko on,
ennenkuin tällä hetkellä. Mutta sitten ajattelin, että voin ainoastaan
tehdä parhaani urhoollisena ja rehellisenä soturina ja ennen kaikkea
noudattaa pilkusta pilkkuun niitä määräyksiä, joita olin saanut. Ja jos
kaikki kävisi hyvin, tulisi tästä varmasti onneni peruskivi. Tällä
tavoin vietin pitkän, pitkän illan, horjuen toivon ja pelon välillä,
kunnes vihdoinkin sovittu hetki oli lyönyt.
Otin päälleni sotilaspukuun kuuluvan viittani, koska en tiennyt, kuinka
suuren osan yöstä saisin viettää metsässä, ja kiinnitin miekkani viitan
ympärille. Vaihdoin sitäpaitsi pitkät saappaani kevyeen kenkä-pariin,
voidakseni helpommin liikkua, ja näin varustettuna läksin matkalle.
Kuljin pihan kenttämajojen ja kahvilarivien ohi, jotka olivat täynnä
sotilaita, ja vähitellen näyttäytyivät metsän ensimmäiset, hajallaan
olevat puut. Kiiruhdin suoraa päätä sille paikalle, jonka vanhan hongan
luona tunsin, kuten sanottu, erinäisestä syystä varsin hyvin. Oli
kuutamo, ja saavuttuani kohtauspaikalle, huomasin, etten ollut tullut
ensimmäiseksi. Keisari käveli siellä edes takaisin kädet selän takana
ja kasvot hieman rintaan päin taipuneina. Hänen päällänsä oli harmaa,
väljä viitta ja päässä aivan liian suuri hattu. Olin nähnyt hänet
samassa asussa talvisotaretkellä Puolassa.
Ensimmäinen ajatukseni oli, että hän vihastuisi, kun oli saanut
odottaa, mutta lähestyessäni häntä kuulin suuren kirkonkellon
Fontainebleaussa lyövän kymmentä. Oli siis toteen näytetty, että hän se
oli tullut liian aikaiseen, enkä minä liian myöhään. Huomautus tästä
seikasta pyöri jo huulillani, mutta muistin sentään hyvissä ajoin hänen
käskynsä olla puhumatta. Tyydyin senvuoksi vain lyömään kannukset
yhteen ja tervehtimään. Hän loi silmäyksen minuun, ja sitten hän
kääntyi sanaakaan sanomatta ja alkoi hitaasti kävellä pitkin metsää.
Pysyttelin edelleen määrätyn matkan päässä hänen takanaan. Vaelsimme
yli penikulman, ja tiesin jo entuudestaan, mikä oli matkamme päämäärä.
Keskellä aukeata paikkaa seisoo siellä erään jättiläismäisen puun
pirstoutunut kanto. Sitä kutsutaan yleisesti "papin penkiksi"; ja siitä
paikasta kerrotaan niin monta jumalatonta juttua, että tunnen monta
sotamiestä, jotka eivät juuri mielellään seisoisi siellä vahdissa.
Tultuamme lähemmäksi huomasin, että kaksi miestä odotti meitä.
Kun ensin äkkäsin heidät, seisoivat he kannon takana, ikäänkuin
olisivat halunneet pysyä näkymättöminä, mutta astuessamme heitä kohden,
tulivat he esille piilostaan kohtaamaan meitä. Keisari vilkaisi
taaksensa minuun ja hiljensi hiukan kulkuaan, niin että tulin häntä
kyynärän verran lähemmäksi. Voitte kuvitella, että minulla oli
sapelinkahva tiukasti kourassani, ja että pidin molempia vastaan
tulevia miehiä tiukasti silmällä. Toinen heistä oli tavattoman pitkä ja
laiha, toinen sitä vastoin oli verrattain pienikasvuinen ja asteli
karskisti, ylimielisen näköisenä.
Molemmillakin oli mustat viitat päällään, jotka roikkuivat yhdeltä
puolelta alas, aivan kuten Murat'n rakuunat niitä pitävät. Heidän
hattunsa olivat mustat ja muodoltaan litteät jollaisia olin viimeksi
nähnyt Espanjassa. Heidän silmiään eroitin vain vilaukselta. Mutta kun
kalpea kuu oli heidän takanaan, ja heidän mustat varjonsa liikkuivat
heidän edellään, näyttivät he juuri semmoisilta haamuilta, joita voi
odottaa kohtaavansa yöllä "papin penkin" luona.
Keisari oli pysähtynyt, ja nämä muukalaiset seisoivat myöskin aivan
hiljaa ainoastaan muutaman askeleen päässä meistä. Olin hiipinyt
seuraajani vierelle, niin että me kaikki neljä seisoimme kasvoista
kasvoihin sanaakaan vaihtamatta. Olin iskenyt silmäni erikoisesti
pitkään mieheen, senvuoksi että hän seisoi minua lähinnä.
Tarkastellessani häntä selveni minulle, että hän oli hirvittävän
hermostuneessa mielen tilassa. Hänen hintelä vartalonsa vapisi
kiireestä kantapäähän, ja kuulin nopeaa ja raskasta, ikäänkuin kuoloon
saakka väsyneen koiran ähkymistä. Äkkiä antoi toinen heistä lyhyen
merkin vihellyksellä. Pitkä mies taivutti selkäänsä ja koukisti
polviaan kuin joku sukeltaja, joka on juuri hyppäämäisillään; mutta
ennenkuin hän ehti liikahtaakaan, syöksyin paljastetuin miekoin hänen
eteensä. Samassa silmänräpäyksessä hyppäsi pienempi miehistä keisaria
kohti ja upotti pitkän kapean puukon hänen rintaansa.
Jumalani! tätä kauhun hetkeä! Oli ihme etten itsekin siinä samassa
horjahtanut kuolleena maahan. Kuin unessa näin harmaan haamun
pyörähtelevän ympäri kouristuksen tapaisin nykäyksin. Eroitin kuun
valossa vilaukselta kolme tuumaa punaista terästä, joka pisti ulos
hänen hartioidensa välistä. Sitten hän jysähti maahan päästäen kuoleman
kiljahduksen, sillä aikaa kuin murhaaja heilutti molempia käsivarsiaan
ulvoen ilosta. Mutta minä -- minä iskeä täräytin miekallani hänen
palleansa läpi niin hirvittävällä voimalla, että hän iskusta, jonka sai
miekankahvastani kylkiluittensa alle, lennähti kuusi askelta takaperin,
ennenkuin putosi maahan. Sen jälkeen syöksyin suitsuavine säilineni
toisen kimppuun, niin verenhimoisena, etten koskaan eläissäni ollut
sellaista tuntenut, enkä koskaan myöhemmin tullut sellaista tuntemaan.
Kun käännyin ympäri, välkkyi tikari silmieni edessä; tunsin sen kylmän
henkäyksen, kun se livahti kaulani ohi roiston ranteen töksähtäessä
olkapäätäni vastaan. Yritin pistää häntä miekallani, mutta hän pääsi
irti käsistäni ja alkoi syöksyä täyttä vauhtia pakoon, juosten kuten
metsäkauris kuun valaiseman metsälakeuden poikki.
Mutta ei hän minusta näin vähällä selviäisi. Tiesin, että murhaajan
tikari oli täyttänyt tehtävänsä. Viivähdin vain silmänräpäyksen
koettaakseni kylmää kättä.
"Sire, Sire!" huusin minä, ja silloin, kun ei tullut mitään ääntä tai
liikettä vastaukseksi, ja kun punainen lätäkkö ruohomatolla yhä vain
suureni, silloin tiesin, että kaikki oli hukassa. Ponnahdin ylös,
heitin viitan pois ja juoksin minkä käpälistä lähti tuon roiston
perään, joka vielä oli hengissä.
Oh, kuinka siunasinkaan sitä viisautta, joka oli saattanut minut
ottamaan jalkoihini kevyet kengät! Ja onnellista vaistoani, joka oli
saattanut minut heittämään viitan pois! Joko mies ei voinut päästä
erilleen viitastaan, tahi sitten hän oli niin typertynyt, ettei voinut
mitään ajatella. Asiain näin ollen alkoi välimatka tuntuvasti lyhentyä.
Hän mahtoi olla aivan pois suunniltaan, sillä hän ei edes yrittänytkään
kätkeytyä metsän tiheikköön, vaan juoksi päätä pahkaa aukeita paikkoja
pitkin, kunnes saapui kedolle, joka vie suurelle Fontainebleaun
hautuumaalle. Hän juoksi hyvin, se on totta -- juoksi kuten pelkuri
henkensä edestä. Mutta minä painelin kuin kohtalo pahantekijän
kintereillä.
Kyynärä kyynärältä lyheni välimatkamme, kunnes saatoin eroittaa hänen
kuivan, ähkyvän hengityksensä. Suuri hauta aukeni äkkiä hänen eteensä,
ja kun hän katsahtaessaan taaksensa huomasi minut, pääsi häneltä
epätoivoinen kiljahdus. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän kadonnut
näkyvistä.
Kerrassaan hävinnyt, ymmärrättekö! Syöksyin paikalle ja tirkistin
mustaan syvyyteen. Oliko hän heittäytynyt sinne? Tämä otaksuma sai
minut malttamaan mieleni, kun heikko uikuttava ääni saapui korviini
syvyydestä. Se oli hänen äänensä, ja se ilmaisi minulle, missä hän oli.
Haudan syrjällä ja muurin alapuolella on pieni seisontasilta, jonka
päällä on puuvaja työmiehiä varten. Tänne oli hän nyt piilottautunut.
Yhdellä hyppäyksellä olin seisontasillalla, toisella oven kautta vajan
nurkassa, josta hänen läähätyksensä kuului.
Hän tappeli kuin villikissa, mutta lyhyemmällä aseellaan ei hän voinut
mitään saada aikaan. Otaksun, että minun täytyi antaa hänelle
surmanisku ensimmäisellä, hurjalla lyönnillä, sillä vaikkakin hän hosui
ja hosui, ei hänen liikkeissään ollut minkäänlaista voimaa, ja hetkisen
kuluttua välkkyi hänen tikarinsa maassa. Tultuani vakuutetuksi siitä,
että hän oli kuollut, kiipesin ylös ja aloin kävellä kuutamossa. Nousin
jälleen kedolle ja kuljeskelin siellä edes takaisin niin järjettömässä
tilassa kuin ihminen ikinä voi olla.
Veren suhistessa korvissani ja kädet edelleenkin puristettuna verta
vuotavaan miekkaan kuljin eteenpäin ilman päämäärää, kunnes katsoessani
ympärilleni havaitsin tulleeni samaan paikkaan "papin penkin" luo.
Istuuduin eräälle kumoon kaatuneelle puunrungolle miekka polvien päällä
ja kädet kasvoilla. Koetin ajatella, mitä oli tapahtunut ja mitä
lähitulevaisuudessa tulisi tapahtumaan.
Keisari oli uskonut itsensä minun suojelukseeni, ja keisari oli
kuollut. Nämä ajatukset ne vain jyskyttivät päässäni, niin ettei muille
jäänyt laisinkaan tilaa. Hän oli ollut minun seurassani, ja hän oli
kuollut. Mutta ei sillä hyvä. Maailma pitäisi minua hänen murhaajanaan
tai kavaltajanaan. Mitä voin todistaa. Enkö olisi voinut olla noiden
roistojen kanssarikollinen. Niin, niin -- olin auttamattomasti
kunniaton -- alhaisin, tuomittavin olento koko Ranskassa. Näinkö siis
päättyisi kaunis sotilas-urani, näinkö siis päättyisivät äidin toiveet.
Hymyilin katkerasti tätä ajatellessani. Menisinkö nyt herättämään
linnan asukkaita ilmoittaakseni, että suuri keisari on murhattu
ainoastaan muutaman askeleen päässä minusta? En saattanut sitä tehdä --
ei, en voinut!
Oli jäljellä vain yksi keino kunnialliselle miehelle, jonka kohtalo oli
saattanut näin epätoivoiseen tilaan. Tahdoin heittäytyä omaan miekkaani
jakaakseni siten keisarin kohtalon, koska en voinut sitä muuttaa.
Valmistauduin kaikkine hermoineni suorittamaan traagillista loppuani,
kun samassa silmieni eteen astui ilmestys, näky, joka sai hengitykseni
pysähtymään. Keisari seisoi edessäni!
Hän ei ollut minusta viidentoistakaan kyynärän päässä. Kuu valaisi
hänen kylmiä, kalpeita kasvojaan. Hänellä oli harmaa viitta päällään,
mutta auki, niin että saatoin nähdä hänen vihreän frakkinsa ja
valkoiset housut. Kädet olivat selän takana, ja leuka nojasi rintaa
vasten kuten tavallisesti.
"No", sanoi hän kovimmalla ja käskevimmällä äänellään, "minkälainen
raportti teillä on annettavana?"
Luulen, että jos hän olisi äännettömänä seisonut vielä minuuttiakaan
kauemmin, olisin tullut hulluksi. Mutta tuo lyhyt, sotilaallinen puhe
oli juuri se, jota tarvitsin tointuakseni.
Kuolleena tai elävänä seisoi keisari edessäni vaatien minulta
raporttia. Tein jäykästi kunniaa.
"Te olette tappanut toisen heistä, näen minä", sanoi hän tehden
päällään liikkeen taistelupaikkaa kohti.
"Kyllä, sire."
"Ja toinen pääsi pakoon?"
"Ei, sire, olen surmannut hänetkin."
"Mitä tämä on?" ärjäsi hän. "Te väitätte tappaneenne molemmatkin?"
Hän astui lähemmäksi hymyillen puhuessaan, niin että hänen valkoiset
hampaansa säihkyivät kuutamossa.
"Toinen ruumiista makaa tuossa, sire", sanoin minä, "toinen on
kalustovajassa linnan luona."
"Siis korsikalaisia veljiä ei ole enää olemassa", lausui hän hetken
äänettömyyden jälkeen, ikäänkuin olisi puhunut itsekseen. "Varjo on
ainiaaksi poistunut viereltäni." Sitten kumartui hän eteenpäin ja laski
kätensä olkapäälleni.
"Te olette ollut varsin urhokas, nuori ystäväni", sanoi hän. "Te olette
tehnyt tehtävänne sangen hyvin."
Hän oli siis lihaa ja verta, tämä keisari. Tunsin hänen pienen paksun
kätensä olkapäälläni. Ja kuitenkaan en saanut päästäni sitä, mitä olin
omin silmin nähnyt, ja tuijotin häneen niin typertyneenä, että hän
alkoi jälleen hymyillä.
"Ei, ei, monsieur Gerard", virkkoi hän, "minä en ole mikään kummitus,
tulkaa tännepäin, niin tulette kaiken ymmärtämään."
Ruumiit makasivat yhä maassa, ja niiden ääressä seisoi kaksi miestä.
Heidän turbaaneistaan huomasin, että siinä oli Roustern ja Moustafa,
keisarin molemmat mamelukit. Napoleon pysähtyi tultuaan harmaan olennon
luokse, joka makasi ruohomatolla, ja kun hän otti hatun hänen
kasvoiltaan, näin, että hänen piirteensä olivat aivan erilaiset kuin
keisarin.
"Tässä makaa uskollinen palvelija, joka on uhrannut henkensä keisarinsa
edestä", sanoi hän. "Herra de Goudin, myöntänette, muistuttaa minua
vartaloltaan ja liikkeiltään."
Mikä mieletön riemu minut valtasikaan, kun nämä muutamat sanat
ilmaisivat minulle salaisuuden. Keisari myhäili taas nähdessään
ilmeisen ihastukseni.
"Te olette haavoittumaton?" kysyi hän.
"Olen täysin eheä, sir. Mutta epätoivoissani aioin tässä juuri -- --"
"Hm, hm!" keskeytti hän minut. "Te käyttäydyitte kelpo tavalla. Hänen
olisi pitänyt pitää paremmin varansa. Näin, kuinka kaikki tapahtui."
"Näittekö, sire?"
"En päästänyt teitä silmänräpäykseksikään näkyvistäni aina siitä saakka
kuin lähditte asunnostanne, kunnes de Goudin-parka kaatui. Vale-keisari
oli teidän edessänne, oikea takananne. Seuratkaahan nyt minua kotiin
linnaan."
Hän kuiskasi jonkun määräyksen mamelukeille, jotka tervehtivät ja
jäivät seisomaan paikoilleen, kun minä sitävastoin seurasin keisaria.
Kautta kunniani, minä olen aina käyttäytynyt kuten husaarin tulee ja
sopii, mutta ei itse Lasallekaan ole viittaansa niin heilutellut ja
niin koreasti käydä töpsötellyt kuin minä nyt. Kenelläpä oli syytä
kilistellä kannuksia ja kalistella sapeliaan, jollei juuri minulla --
Etienne Gerardilla -- keisarin uskollisella ja valitulla puolustajalla,
sillä miehellä, joka tappoi Napoleonin murhaajan! Mutta äkkiä kääntyi
keisari nopeasti puoleeni.
"Onko tuo nyt sopivaa käyttäytymistä tällaisessa salaperäisessä
toimessa?" sähisi hän, silmissään omituinen kiilto. "Noinko te tahdotte
ehkäistä, etteivät toverinne aavistaisi, että jotain tavatonta on
tapahtunut? Olkaa minulle näyttämättä tuollaista narripeliä, monsieur,
tai lähetän teidät saporien riveihin, joissa saatte hieman kovempaa
työtä eikä mitään viittaa heilutettavaksi."
Näin keisari. Jos hän sai vähänkään vihiä, että joku luuli voivansa
rehennellä hänen seurassaan, käytti hän ensimmäistä tilaisuutta
hyväkseen näyttääkseen hänelle, minkälainen pohjaton kuilu heidän
välillään oli. Tein kunniaa äänettömänä, mutta tunnustaa täytyy, että
tunsin itseni loukatuksi kaiken tämän jälkeen, mitä välillämme oli
tapahtunut. Hän vei minut linnaan yksityishuoneeseensa, ja siellä
seisoin taaskin oven suussa aivan kuin iltapäivälläkin. Napoleon
heittäytyi nojatuoliin vajoten hiljaiseen mietiskelyyn. Uskalsin
viimein pienellä rykäisyllä muistuttaa läsnäolostani.
"Ah, kelpo Gerardini", virkkoi hän. "Te olette epäilemättä sangen
utelias kuulemaan, mitä kaikki tämä merkitsee?"
"Olen täysin tyytyväinen, vaikk'ette suvaitsisikaan selittää minulle
mitään", vastasin minä.
"Ah, lorua", sanoi hän kärsimättömästi.
"Tyhjää puhetta. Niinpian kuin olette oven ulkopuolella, alatte
utelemaan, ja kahden päivän kuluttua tietävät sen kaikki toverinne.
Kolmantena päivänä tuntee koko Fontainebleau jutun, ja neljäntenä
päivänä se on ehtinyt Pariisiin. Mutta jos minä nyt kerron teille
tarpeeksi tyydyttääkseni uteliaisuuttanne, on olemassa ehkä heikko
toivo, että te kykenette pitämään sen omina tietoinanne."
Hän ei ymmärtänyt luonnettani, tuo keisari, ja siitä huolimatta ei
tässä muu auttanut kuin kumartaa ja pitää suunsa kiinni.
"Muutamat sanat riittävät kyllä selittämään asian teille", sanoi hän.
Hän puhui hyvin nopeasti, kävellen edestakaisin lattialla. "Nuo miehet
olivat korsikalaisia; tunsin heidät nuoruudessani. Olemme kuuluneet
samaan veljeskuntaan -- korsikalaisiin veljiin, kuten itseämme
nimitimme. Se perustettiin muinaisten Paoli-päivien aikana,
ymmärrättekö, ja meillä oli erinäisiä ankaria lakeja, jotka eivät --."
Näitä sanoja kuunnellessani tuntui minusta ikäänkuin kaikki
ranskalaisuus olisi ollut keisarista kaukana, ja kuin personoitu
korsikalaisuus seisoisi edessäni, suurten kärsimysten perikuvana ja
epätoivoisena, salamyhkäisenä kostonhimona. Hänen ajatuksensa olivat
rientäneet jo aikoja sitten menneisiin päiviin, ja hän käveli huoneessa
edes takaisin lyhyin, kiintein askelin, kokonaan ajatuksiinsa
vaipuneena. Kärsimättömällä kädenliikkeellä palautti hän ajatuksensa
nyky-aikaan ja minuun.
"Sellaisen seuran lait voivat olla varsin terveellisiä tavalliselle
kansalaiselle", jatkoi hän. "Ennen muinoin ei löytynyt uskollisempaa
kansalaista kuin minä. Mutta olosuhteet muuttuvat, eikä minulle yhtä
vähän kuin Ranskallekaan olisi mitään hyötyä, jos vielä noudattaisin
noita määräyksiä. He tahtoivat pakoittaa minut niitä noudattamaan,
mutta sillä tavalla jouduttivat he vain omaa turmiotaan."
"Nuo miehet olivat seuran johtajia ja olivat tulleet Korsikasta tänne
saadakseen tavata minua sovitussa paikassa. Minä tiesin mitä se
merkitsi. Toisaalla: ellen saapuisi, saisin olla varma, että siitä
olisi seurauksena henkeni ikuinen vainoaminen. Tunsinhan heidän
menettelytapansa. Mitä te olisitte tehnyt minun asemassani, Gerard?"
"Antanut kymmenennelle husaari-rykmentille määräyksen tyystin etsiä
koko metsän ja tuoda veijarit jalkojenne juurelle, sire", laskettelin
minä vähääkään epäröimättä.
Hän hymyili ja pudisti päätään. "Minulla oli erikoisen pätevät syyt
olla vangitsematta heitä elävinä", sanoi hän. "Murhaajan kielestä
saattoi koitua yhtä vaarallinen ase kuin hänen tikaristaan. Tahdoin
mihin hintaan hyvänsä välttää juoruilemista ja skandaalia. Nyt
mamelukkini hävittävät pienimmänkin jäljen siitä, mitä on tapahtunut,
ja juttu on pyyhkäisty pois maanpäältä. Jos olisin lähettänyt enemmän
kuin yhden puolustajan de Goudinin kera metsään, eivät veljekset
olisi näyttäytyneet. Nyt he eivät yhden miehen takia luopuneet
suunnitelmastaan eivätkä antaneet tilaisuuden mennä menojaan. Lasallen
tilapäinen läsnä-olo täällä sillä hetkellä, kun otin vastaan
kutsumuksen, aiheutti, että tulin tähän tarkoitukseen valinneeksi yhden
hänen husaareistaan. Ja minä valitsin teidät, Gerard, siitä syystä että
tarvitsin miestä, joka osasi käyttää sapelia ja joka ei tunkeutuisi
tähän juttuun syvemmälti kuin toivoin. Minä luotan siihen, että te
tulette osoittautumaan valintani arvoiseksi yhtä oivallisesti kuin te
olette osoittautunut teoissanne kunnolliseksi."
"Sire", vastasin minä, "tulen kiskomaan juurineen muististani pois sen,
mikä on tapahtunut, aivan kuin sitä ei olisi siellä koskaan ollutkaan.
Lupaan poistua tästä huoneesta täydellisesti samanlaisena kuin olin
tänne tullessani kello 4."
"Sitä te ette voi", sanoi keisari hymyillen. "Te olitte silloin
luutnantti. Sallikaa minun nyt sanoa teille hyvää yötä -- kapteeni
Gerard."