I.

Kuinka kapteeni menetti korvansa.

Vanha soturi kertoi:

Olen nähnyt koko joukon kaupunkeja, ystäväni. En tahdo väsyttää teitä

kertomalla, kuinka moneen niistä olen ratsastanut voittajana

kahdensadan husaarin syöstessä perässäni. Ratsuväki oli suuren armeijan

etunenässä, ja Conflansin husaarit olivat ratsuväen etunenässä, ja minä

olin husaarien etunenässä. Mutta kaikista kaupungeista, joihin tulimme,

on Venetsia naurettavin ja huonoimmin rakennettu. En voi käsittää, mitä

ihmiset, jotka sen rakensivat, ajattelivat ratsuväen manöövereistä.

Murat'n ja Lasallen olisi ollut sangen vaikea johtaa eskadroona

Venetsian torille. Tästä syystä jätimme Kellermannin raskaan prikaatin

ja samoin omat husaarini Paduaan mannermaalle. Mutta jalkaväen kenraali

Suchet piti kaupunkia miehitettynä ja oli nimittänyt minut

adjutantikseen siksi talveksi; häntä nimittäin miellytti seikkailuni

Milanossa italialaisen miekkailunopettajan kanssa. Mies miekkaili

hyvin, ja oli onni Ranskan aseitten kunnialle, että minä olin hänen

vastustajanaan. Hän ansaitsi läksytyksensä, sillä ellei pidä jonkun

primadonnan laulusta, niin voi olla vaiti, mutta on myöskin sopimatonta

lähennellä kaunista naista. Myös kaikkien myötätunto oli minun

puolellani, ja kun juttu oli loppunut, ja miehen leski joutunut

eläkkeelle, olin Suchet'n adjutanttina ja seurasin häntä Venetsiaan,

missä minulle sattui eriskummallinen seikkailu, jonka nyt kerron

teille.

Ettekö ole olleet Venetsiassa? Ette, sillä ranskalaisethan matkustavat

harvoin. Me matkustelimme paljon siihen aikaan; matkustimmehan m.m.

Moskovasta Kairoon, mutta me tulimme niin suurena seurueena, ettei se

ollut varsin mieluista niille, joiden luona kävimme. Euroopalle koituu

suuri päivä, kun ranskalaiset alkavat jälleen matkustella; he ovat

hitaita jättämään kotinsa, mutta kun he sen kerran ovat tehneet, ei

kukaan voi sanoa, kuinka kauaksi he matkustavat, jos heillä on

sellainen johtaja mukanansa ohjaamassa ja näyttämässä heille tietä,

kuin meidän pikkumiehemme. Mutta suuret päivät ovat olleet ja menneet,

ja suuret miehet ovat kuolleet, ja tässä minä istun, viimeinen heistä,

kahvilassa ja juon viiniä ja kerron juttuja.

Mutta minunhan piti kertoa Venetsiasta. Ihmiset elävät siellä kuin

vesirotat liejusärkällä; mutta heidän talonsa ovat kauniita, ja

heidän kirkkonsa, erikoisesti Pyhän Markuksen kirkko, ovat yhtä suuria

kuin ne, joita olen nähnyt muissa kaupungeissa. Etenkin ovat

venetsialaiset ylpeitä kuvapatsaistaan ja tauluistaan, jotka ovat

kuuluisimpia maailmassa. Sotilaitten joukossa on monta, jotka

arvelevat, että kun kerran heidän tehtävänsä on sotia, ei heidän

tarvitse ajatella muuta kuin tappelemista ja ryöstämistä. Siellä oli

esimerkiksi vanha Bonvet -- hän jonka preussilaiset tappoivat samana

päivänä, kun minä voitin itselleni keisarin mitalin. Jos veitte hänet

pois leiristä tai sota-alueelta ja puhuitte hänen kanssaan kirjoista ja

taiteesta, istui hän vain ja mulkoili teitä käsittämättömin ilmein.

Mutta oikea soturi ymmärtää sekä henkisiä että ruumiillisia asioita,

kuten esim. minä. On kyllä totta, että armeijaan tullessani olin hyvin

nuori, mutta kun matkustelee mailman ympäri silmät auki, täytyy

ehdottomasti oppia yhtä ja toista. Niinpä siis pystyin ihailemaan

Venetsian tauluja ja tuntemaan suurten miesten nimet: Mikaelin,

Titianin ja Angeluksen ynnä muut, jotka niitä ovat maalanneet. Eikä

voida väittää, etteikö Napoleon olisi ihaillut näitä maalauksia, sillä

ensimmäiseksi työkseen kaupungin valloitettuaan lähetti hän parhaat

niistä Pariisiin. Otimme mitä suinkin irti saimme, ja minä puolestani

sain kaksi taulua. Ensimmäisen nimi oli "Yllätetty vedenneito", jonka

pidin itse, toisen, Pyhän Barbaran, lähetin kotiin äidilleni.

Täytyy kumminkin myöntää, että muutamat miehistämme käyttäytyivät

sangen huonosti tauluja ja kuvapatsaita kohtaan. Venetsialaiset pitävät

näitä kovin suuriarvoisina, ja niitä pronssihevosia, jotka seisoivat

heidän kirkkonsa sisäänkäytävän edessä, rakastivat he, ikäänkuin ne

olisivat olleet heidän lapsiaan. Olen aina ollut hyvä hevosten tuntija

ja minulla on niihin kerno silmä, mutta en voinut huomata heidän

hevosissaan mitään erikoisempaa. Ne eivät olleet niin hienoja

rakenteeltaan, että niitä olisi voinut käyttää keveässä ratsuväessä

eivätkä myöskään kyllin voimakkaita tykistöä varten. Mutta kun ne

olivat ainoat hevoset sekä kuolleista että elävistä koko kaupungissa,

ei voinut odottaakaan, että kaupunkilaiset hoksaisivat niiden vikoja.

He vuodattivat katkeria kyyneleitä, kun hevoset vietiin pois, ja yöllä

löydettiin kahden ranskalaisen sotamiehen ruumiit kanavasta.

Rangaistukseksi näiden murhien johdosta lähetettiin joukko tauluja

pois, ja sotamiehet hävittivät useita kuvapatsaita ja ammuskelivat

musketeillaan maalattuja ikkunaruutuja. Tämä kiihoitti kansaa ja

kaupungissa vallitsi hyvin katkeroitunut mieliala. Monta upseeria ja

sotamiestä katosi sinä talvena, eikä löydetty edes heidän

ruumiitaankaan.

Mitä minuun itseeni tulee, oli minulla yltäkyllin tekemistä, ja aika ei

tuntunut koskaan pitkältä. Olen aina pitänyt sääntönä opiskella sen

maan kieltä, jossa oleskelen. Siitä syystä koetan aina etsiä jonkun

naisen, joka olisi kyllin rakastettava opettamaan minulle kieltä, ja

yhdessä sitten opiskelemme. Se on mielenkiintoisin tapa oppia kieltä,

ja ennenkuin olin kolmenkymmenen vuoden vanha, osasin melkein kaikkia

Euroopan kieliä; kuitenkin on myönnettävä, että se, minkä tällä tavoin

oppii, ei juuri ole käyttökelpoista tavallisessa elämässä. Minun

toimeliaisuuteni on esimerkiksi ulottunut enimmäkseen vain sotilaitten

ja talonpoikien keskuuteen, ja harvoinhan tulee kysymykseen sanoa

heille, että heitä rakastaa ja että palaa takaisin sodan loputtua.

Minulla ei ole missään ollut niin sievää opettajatarta kuin

Venetsiassa. Hänen etunimensä oli Lucia, sukunimen unohtaa gentlemanni;

mutta voin, olematta epähieno, mainita, että hän kuului erääseen

Venetsian senaattoriperheeseen, ja että hänen isoisänsä oli ollut

kaupungin doogina. Hän oli tavattoman kaunis, ja kun Etienne Gerard

sanoo tavattoman kaunis, merkitsee se jotain, ystäväni. Minulla on

arvostelukykyä, minulla on kokemusta, ja minä kykenen tekemään

vertailuja. Kaikista niistä naisista, jotka ovat minua rakastaneet, ei

ole kahtakymmentäkään, joista voisi käyttää yllämainittua

ilmaisumuotoa. Mutta toistan, että Lucia oli tavattoman kaunis. En

tiedä toista, jonka silmiä voisi verrata hänen silmiinsä, ellei ota

lukuun Dolores Toledolaista. Tämä oli pieni ruskeatukkainen tyttö

Santaremista. Tutustuin häneen palvellessani Massenan joukoissa

Portugalissa; olen unohtanut hänen nimensä, hän oli tosiaankin kaunis,

mutta häneltä puuttui Lucian vartalo ja sulo. Sitten seurasi eräs

Agnes, enkä voi sanoa, kumpaa heistä pidin parempana; mutta en tee

vääryyttä sanoessani, että Lucia oli ehdottomasti paras.

Tauluja saan kiittää siitä, että hänet kohtasin; sillä hänen isällään

oli palatsi etäisimmällä puolella Rialtonsiltaa, joka vie suuren

kanaalin poikki. Siellä oli sangen paljon seinämaalauksia, jonka vuoksi

Suchet lähetti muutamia sapöörejä ottamaan ne pois ja lähettämään

Pariisiin. Olin näiden miesten mukana, mutta kun näin Lucian kylpevän

kyynelissä, tuntui minusta äkkiä, ikäänkuin maalaukset halkeilisivat,

kun ne otettiin pois seiniltä ja siten jäivät ilman tukea. Huomautin

tästä sapööreille ja lähetin heidät pois. Siitä hetkestä saakka olin

perheen ystävä, ja olen tyhjentänyt monta chiantia isän kanssa ja

pitänyt monta hauskaa oppituntia tyttären kera.

Muutamat upseereistamme menivät sinä talvena naimisiin Venetsiassa.

Minä olisin voinut tehdä samoin, sillä rakastin Luciaa kaikesta

sydämestäni; mutta Etienne Gerardilla on miekkansa, hevosensa ja

rykmenttinsä, äitinsä, keisarinsa ja uransa. Terhakalla upseerilla on

kyllä aikaa rakkauteen, mutta ei naimisiin-menoon. Näin ajattelin minä

sillä kertaa, ystäväni; mutta en tuntenutkaan silloin näitä yksinäisiä

päiviä, jolloin haluaisin puristaa entisten rakastettujeni käsiä tai

kääntää pois pääni nähdessäni vanhoja tovereitani lapsilaumojensa

ympäröiminä. Tuo rakkaus, jota silloin pidin pilana ja ajanvietteenä,

tiedän nyt, on minulle kaikista tunteista pyhin ja jaloin... Kiitos,

ystävät, tämä on hyvää viiniä, ja yksi pullollinen lisää ei haittaa.

Ja nyt kerron teille, kuinka minä rakkaudestani Luciaan sain kokea

hirveimmän elämäni merkillisistä seikkailuista, ja kuinka siinä tulin

menettäneeksi oikeanpuolisen korvani kärjen. Te olette usein kysyneet

minulta siitä, tänä iltana kerron sen teille.

Suchet'n päämajana oli sillä kertaa doogi Dandolon vanha palatsi. Se

sijaitsi lagunin varrella likellä Markus-toria. Oli talven loppupuoli.

Palatessani eräänä iltana kotiin Goldini-teatterista, löysin pienen

kirjelippusen Lucialta ja gondolin, joka odotti minua. Hän pyysi minua

heti tulemaan luoksensa, koska oli joutunut pulaan. Ranskalaisella ja

soturilla on vain yksi vastaus tällaiseen kirjeeseen. Silmänräpäyksessä

olin veneessä, ja gondolimies ohjasi pimeään kanaaliin. Muistan, että

veneeseen astuessani minua hämmästytti miehen tavaton koko. Hän ei

ollut kovin pitkä, mutta vahvarakenteisimpia miehiä, mitä koskaan olen

nähnyt. Venetsian gondolimiehet ovat yleensä rotevaa rotua, ja

voimakkaat miehet heidän joukossaan eivät ole lainkaan harvinaisia.

Mies asettui taakseni ja alkoi soutaa.

Kelpo sotilaan täytyy aina ja joka hetki olla varuillaan

vihollismaassa, se on aina ollut elämänsääntönäni, ja se, että olen

elänyt kunnes hiukseni ovat tulleet harmaiksi, johtuu siitä, että olen

seurannut tätä sääntöä. Ja kuitenkin olin sinä iltana kevytmielinen

kuin typerä nuori rekryytti, joka ei muuta pelkää kuin sitä, että häntä

luullaan pelkuriksi. Pistoolini olin kiireessä unohtanut. Miekka oli

minulla kyllä, mutta sehän ei aina ole sopivin ase. Makasin taaksepäin

nojautuneena veneessä, vajonneena unelmiin, joita herätti veden

hiljainen solina ja airojen tasainen kitinä. Matkamme kävi useiden

ahtaitten kanaalien kautta, joiden molemmilla puolilla oli korkeita

rakennuksia. Yläpuolellamme välkkyi kapea juova tähtitaivasta. Siellä

täällä näkyi silloilla, joiden alitse kuljimme, öljylampun heikko

tuikkina, ja välistä pilkahdus vahakynttilästä, joka paloi

pyhimyksenkuvan edessä jossain komerossa. Mutta näitä lukuunottamatta

oli kaikkialla pimeää, ja erottaa saattoi ainoastaan mustan veden, joka

väreili veneen sivuilla. Se oli unelmille sopiva aika ja paikka.

Ajattelin kulunutta elämääni, kaikkia niitä suuria tekoja, joihin olin

ottanut osaa, hevosia, joilla olin ratsastanut, ja naisia, joita olin

rakastanut. Sitten ajattelin rakasta äitiäni, ja kuvittelin hänen

iloansa, kun hän kuuli rahvaan kylässä puhelevan poikansa maineesta.

Ajattelin myös keisaria ja Ranskaa, rakasta isänmaata, aurinkoista

Ranskaa, kauniiden tyttärien ja urhoollisten poikien äitiä. Sydän

paisui rinnassani ajatellessani, kuinka olimme liehutelleet Ranskan

lippuja niin monen sadan peninkulman päässä sen rajoilta. Tahdoin

uhrata henkeni Ranskan suuruuden hyväksi. Laskin käden sydämelleni

ikäänkuin vannoakseni tämän; mutta samassa silmänräpäyksessä syöksyi

gondolinohjaaja takaapäin päälleni.

Kun huomasin, että hän syöksyi päälleni, en ensimmältä uskonut hänen

hyökänneen kimppuuni, vaan että hän oli ainoastaan keikahtanut kumoon

päälleni koko painollaan. Gondolinohjaaja seisoo soutaessaan takana,

niin ettei häntä siis voi nähdä eikä myöskään puolustautua hänen

hyökkäystään vastaan. Äsken juuri istuin rinta täynnä yleviä tunteita,

seuraavassa silmänräpäyksessä makasin pitkin pituuttani veneen

pohjalla, tuon raakimuksen pudistaessa minua niin että olin vähällä

tukehtua. Tunsin hänen lämpimän hengityksensä niskassani. Käden

käänteessä tempasi hän miekan vyöltäni ja heitti säkin pääni päälle,

kiersi vahvan köyden sen ympärille ja sitoi kiinni. Siinä minä

makasin veneen pohjalla avuttomana kuin vangittu lintunen. En voinut

huutaa, en voinut liikahtaa, olin kuin liikkumaton mytty. Heti tämän

jälkeen kuulin jälleen veden loiskinan ja airojen kitinän. Tuo

lurjus oli tehnyt tekosensa ja alkoi soutaa jälleen tyynesti ja

välinpitämättömästi, ikäänkuin säkin vetäminen husaari-everstin päähän

olisi ollut hänen jokapäiväistä työtänsä.

En voi sanoa teille, mikä nöyryytys ja mikä raivo minut valtasi

maatessani siinä kuin karitsa, joka teuraaksi viedään. Minut, Etienne

Gerardin, kevyen ratsuväen kuudennen prikaatin taistelusankarin ja

pääarmeijan ensimmäisen miekkamiehen oli yllättänyt aseeton mies ja

tällä tavalla! Makasin kuitenkin tyynesti; sillä aikanaan on tapeltava

ja aikanaan säästettävä voimia. Olin saanut tuntea tämän miehen otteen

käsivarsissani, ja tiesin, että olin kuin lapsi hänen käsissään. Odotin

senvuoksi liikkumattomana, mutta raivosta kiehuvalla sydämellä, milloin

otollinen hetki löisi.

Kuinka kauan olin maannut veneen pohjalla, en osaa sanoa, mutta minusta

tuntui aika sangen pitkältä ja lakkaamatta kuulin veden lorinan ja

airojen kitinän. Useita kertoja käännyimme, sen hoksasin pitkistä

surumielisistä huudoista, joita gondolinohjaaja päästi varoittaakseen

tovereitaan tulostamme. Viimein, kuljettuamme jokseenkin pitkän matkan,

huomasin, että vene karahti valkamaa vasten. Mies löi kolme kertaa

airolla veneen laitaan, ja vastaukseksi hänen merkinantoonsa kuulin

telkien ratinaa ja avaimen vääntelemistä. Raskas, suuri ovi kitisi

saranoillaan.

"Oletko siepannut hänet?" kysyi jokin ääni italiaksi. Raakimukseni

purskahti nauruun ja potkaisi säkkiä, jossa makasin. "Täällä hän on",

sanoi hän.

"He odottavat", sanoi jokin ääni ja lisäsi jotain, jota en ymmärtänyt.

-- "Ota hänet sitten", sanoi mies, joka oli minut vanginnut. Hän otti

minut käsivarsilleen, astui pari askelta alas ja heitti minut kovalle

kivilattialle. Silmänräpäystä myöhemmin natisivat teljet, ja avaimet

kalisivat. Olin vankina tässä talossa.

Äänistä ja askeleista päättäen saatoin huomata ympärilläni olevan

useita ihmisiä. Ymmärsin italiaa koko joukon paremmin kuin puhuin sitä,

ja voin siis varsin hyvin saada selkoa heidän puheistaan.

"Et kai ole tappanut häntä, Matteo?"

-- "Mitä sitten, vaikka olisinkin." -- "Sinun täytyisi todennäköisesti

tehdä tiliä siitä tuomioistuimen edessä." -- "Nehän antavat hänet joka

tapauksessa tappaa, vai mitä?" -- "Kyllä, mutta ei ole minun eikä sinun

asia tehdä se." -- "Mitäs vielä! En ole tappanut häntä, sillä kuollut

mies ei pure, ja tuo puraisi peukaloani vetäessäni säkkiä hänen päänsä

ympärille." -- "Hän makaa kovin hiljaa." -- "Pudisteles häntä vähän,

niin pian näemme, että hänessä on henki tallella."

Köysi, jolla minut oli sidottu, päästettiin irti, ja säkki otettiin

pois pääni ympäriltä. Makasin lattialla liikkumattomana, silmät

ummessa. -- "Kautta kaikkien pyhimysten, etkös olekin taittanut niskat

häneltä!" -- "Ei, hän on vain pökertynyt. Muutoin olisi parempi, ettei

hän koskaan tulisi tuntoihinsa." Tunsin käden soluvan takkini

sisäpuolelle.

"Matteo on oikeassa", sanoi ääni, "hänen sydämensä jyskyttää kuin

vasara. Anna hänen vaan maata, kylläpähän siitä tointuu."

Odotin minuutin tai pari, sitten uskalsin luoda salaisen silmäyksen

ympärilleni. Alussa en voinut nähdä kerrassaan mitään, sillä olin ollut

niin kauan pimeässä, ja huoneeseen, jossa olin, pilkisti vain heikko

valo! Mutta pian hoksasin, että pääni yläpuolella kaareutui kipsikatto,

joka oli koristettu jumalten ja jumalattomien kuvilla. Se ei ollut

mikään ryövärien luola, johon minut oli viety, vaan nähtävästi jonkin

venetsialaisen palatsin halli. Pysyen liikkumatta ja aivan hiljaa, minä

sain nyt salaisesti nähdä vilahdukselta minua ympäröivät miehet. Siinä

oli gondolinohjaaja, ruskea, karkeapiirteinen oikein murhaajan näköinen

hirtehinen, ja hänen vieressään kolme muuta miestä, yksi heistä oli

pieni, etukumarainen mies, jolla oli karski ilme kasvoillaan ja

avainnippu kädessä, toiset kaksi olivat kauniisiin livereihin puettuja

nuoria palvelijoita. Kuunnellessani heidän keskusteluaan, selvisi

minulle, että pieni mies oli hovimestari, ja ne kaksi muuta hänen

käskyläisiään. Heitä oli tosin neljä minua vastaan; mutta pieni

hovimestari ei paljoakaan merkinnyt. Jos minulla olisi ollut ase,

olisin minä hymyillyt tälle ylivoimalle; mutta jos käsin oli tapeltava,

niin oli kuitenkin yksi heistä tarpeeksi ylivoimainen vastustaja,

vaikka nuo kolme muuta miestä eivät häntä auttaisikaan. Viekkauden,

mutta ei voiman täytyi tulla avukseni. Katselin ympärilleni keksiäkseni

jonkun keinon paeta ja tein tässä hommassa päälläni tahdottoman

liikkeen. Vaikka se olikin vähäinen, ei se jäänyt kuitenkaan

vartijaltani huomaamatta. "Nouskaahan jaloillenne, pikku ranskalainen",

mörisi gondolinohjaaja, "nouskaa ylös, sanon minä!" Ja hän potkaisi

minua toisen kerran.

Ei milloinkaan ole käskyä toteltu niin nopsasti kuin nyt.

Silmänräpäyksessä olin jaloillani ja syöksyin hallin perälle päin. He

jäljissäni samalla tavalla kuin olen nähnyt englantilaisten koirien

vainoavan kettua; mutta halli päättyi pitkään käytävään, jonne

empimättä syöksyin. Tämä käytävä kääntyi vasemmalle, ja niin tulin

jälleen takaisin halliin. Vainoojani olivat lakkaamatta kintereilläni,

eikä minulla ollut aikaa siekailla. Syöksähdin rappusille, mutta kaksi

miestä tuli sieltä vastaan; vetäydyin takaisin ja koetin avata sitä

ovea, josta minut oli tuotu sisään; mutta se oli suljettu suurella

teljellä, jota ei saanut liikahtamaankaan. Gondolinohjaaja tavoitteli

minua puukollaan, mutta annoin hänelle sellaisen potkun, että hän

keikahti nurin. Hänen veitsensä putosi kilahtaen kivilattialle, mutta

en kerjennyt ottamaan sitä ylös, sillä nyt ilmestyi puolitusinaa muita,

jotka koettivat iskeä minuun kiinni. Kun yritin syöksyä heidän

keskitsensä, pani pieni hovimestari jalkansa eteeni, niin että lensin

nurin; mutta seuraavassa silmänräpäyksessä olin taas pystyssä ja

vainoojieni otteesta vapautuneena murtauduin heidän lävitseen ja

painelin hallin toisessa päässä olevaa ovea kohti. Onneksi pääsin sinne

ennen takaa-ajajiani ja huudahdin riemusta, kun lukko helposti aukeni;

sillä huomasin, että tämä ovi vei ulos ja sitä myöten olisi pakoni

selvä. Mutta olin unohtanut, missä kaupungissa olin. Jokainen talo on

samalla saari. Kun työnsin oven auki valmiina hyppäämään kadulle,

heijastui valo hallista syvään, hiljaiseen, mustaan veteen, joka

ulottui aina ensimmäiselle rappuselle saakka. Peräydyin takaisin, ja

seuraavassa silmänräpäyksessä saavuttivat vainoojani minut. Mutta minua

ei ollut varsin helppo nitistää!

Potkin heitä ja raivasin tietä vapaaksi, vaikka yhdelle heistä, joka

innokkaasti koetti pidellä minua kiinni tukasta, jäi koura täyteen

hiuksiani. Pieni hovimestari löi minua avaimella, toisten hakatessa ja

repiessä; mutta vielä kerran pääsin heidän käsistään. Syöksyin suuria

rappusia ylös ja tyrkkäsin auki tavattoman ison sivuoven, joka oli

aivan edessäni, mutta huomasin nyt, että kaikki ponnistukseni olivat

olleet turhia.

Huone, johon olin murtautunut, oli loistavasti valaistu. Kultaisine

kynttiläkruunuineen, mahtavine pilareineen ja maalattuine seinineen ja

kattoineen se oli ilmeisesti jonkun venetsialaisen palatsin suuri sali.

Tällaisia palatseja on sadoittain tässä eriskummallisessa kaupungissa,

ja muutamissa niistä on saleja, jotka kaunistaisivat vaikka Louvrea tai

Versaillesta. Salin keskellä oli koroke, jolla istui puoliympyrään

sijoittuneina kaksitoista miestä, kaikki Fransiskaanimunkkien tavoin

mustiin kaapuihin puettuina ja silmät naamarin peitossa. Joukko

aseistettuja, raa'an näköisiä miehiä seisoi oven suussa, ja heidän

keskellään, koroketta vastapäätä, nuori, kevyen jalkaväen univormuun

puettu mies. Kun hän käänsi päänsä, tunsin hänet. Hän oli kapteeni

Auret, seitsemännestä rykmentistä; nuori baskilainen, jonka kanssa

talven aikana olin tyhjentänyt monta viinilasia. Hän oli kuoleman

kalpea, miesparka, mutta hän käyttäytyi urheasti ryöväreitten joukossa,

jotka häntä ympäröivät. En unohda koskaan sitä toivon välkettä, joka

loisti hänen silmistään, kun hän näki toverinsa tulevan saliin, ja sitä

epätoivon ilmettä, joka tuli sijaan, kun hänelle selvisi, etten ollut

tullut muuttamaan hänen kohtaloansa, vaan jakamaan sen.

Voitte kuvitella näiden miesten hämmästystä, kun syöksyin sisään.

Vainoojani syöksyivät perässäni ja sulkivat oven, niin ettei voinut

olla puhettakaan enemmistä pakoyrityksistä. Juuri tällaisina hetkinä

luontoni nousee voimaansa. Täysin arvokkaasti astuin tuomioistuimen

eteen. Nuttuni oli puolittain riekaleina, tukkani epäjärjestyksessä ja

pääni vuoti verta, mutta katseessani ja asennossani oli jotakin, joka

antoi heidän ymmärtää, ettei mikään tavallinen mies ollut heidän

edessään. Ei ainoakaan käsi liikahtanut minua pidättämään, ja ennen en

pysähtynyt, ennenkuin seisoin erään pienen, vanhan ja hirvittävän

näköisen miehen edessä, jonka harmaa parta ja käskevä ilme sanoi

minulle, että hän oli sekä ikänsä että arvonsa puolesta ensimmäinen.

"Herra", sanoin minä, "te tahdotte kenties sanoa minulle, mistä syystä

väkivaltaisesti on hyökätty kimppuuni ja tuotu minut tänne. Olen

kunniallinen soturi kuten tuokin upseeri tuolla, ja minä vaadin, että

viipymättä laskette meidät molemmat vapaiksi."

Sanojani seurasi pahaa ennustava hiljaisuus. Ei ole miellyttävää seisoa

kahdentoista naamioidun henkilön edessä, ja tuntea kahdentoista

kostonhimoisen italialaisen silmien kiinteästi tuijottavan. Seisoin,

kuten ylpeän sotilaan sopi, ja en voinut olla ajattelematta, kuinka

paljon huomiota arvokkaisuuteni ja ryhtini tuotti Conflansin

husaareille. En usko, että joku muu olisi käyttäytynyt paremmin näissä

vaikeissa olosuhteissa; minä katselin pelottomasti edessäni olevia

kolkkoja miehiä ja odotin vastausta. Harmaapartainen keskeytti vihdoin

hiljaisuuden.

"Kuka on tämä mies?" kysyi hän.

"Hänen nimensä on Gerard", sanoi pieni hovimestari ovelta.

"Eversti Gerard", sanoin minä. "En tahdo teitä pettää, olen Etienne

Gerard, useita kertoja mainittu pikasanomissa ja suositeltu

kunniamiekan saantiin. Olen kenraali Suchet'n adjutantti ja vaadin,

että minut viipymättä päästetään vapaaksi, samoin kuin aseveljenikin,

joka tuolla seisoo."

Sama kauhua herättävä hiljaisuus vallitsi salissa, ja samat kaksitoista

säälimätöntä silmäparia tuijottivat minuun. Harmaapartainen rupesi

jälleen puhumaan.

"Hänen vuoronsa ei ole vielä, kaksi nimeä on listalla ennen häntä." --

"Hän pääsi käsistämme ja syöksyi tänne."

"Odottakoon kunnes vuoronsa tulee; viekää hänet alas puukellariin." --

"Mutta jos hän tekee vastarintaa, teidän ylhäisyytenne?" --

"Työntäkää puukko hänen ruumiiseensa. Tuomioistuin on teidän

puolellanne. Viekää hänet pois, kunnes olemme tehneet selvän näistä

toisista."

Miehet tulivat luokseni; silmänräpäyksen ajan ajattelin tehdä

vastarintaa. Olisin saavuttanut sankarikuoleman; mutta kuka oli täällä

sitä näkemässä ja todistamassa? Ei auttanut muu kuin mukautua

kohtaloonsa. Olen ollut niin monissa vaaroissa ja olen aina selviytynyt

niistä onnellisesti, niin että olen oppinut luottamaan onnentähteeni.

Antauduin siis näiden lurjusten käsiin, ja minut vietiin ulos salista;

gondoolinohjaaja kulki vieressäni puukko valmiina kädessään. Luin hänen

ilkeistä silmistään, että hänelle olisi ollut todellinen tyydytys, jos

olisin antanut hänelle aihetta syöstä sen ruumiiseeni.

Kerrassaan omituisia nämä Venetsian suuret rakennukset -- palatsit,

linnoitukset ja vankilat, kaikki löytyy niissä. Minut vietiin pitkän

käytävän läpi, joka päättyi pimeisiin kivirappusiin, joita myöten

tultiin erääseen lyhyeen käytävään, jossa oli kolme ovea. Minut

työnnettiin yhdestä näistä sisälle, ja ovi pantiin lukkoon. Ainoa valo,

joka tunkeutui luokseni, tuli pienestä käytävän puoleisen seinän

halkeamasta. Hapuillen ja tunnustellen minä tutkin huolellisesti

komeron, johon olin joutunut. Päättäen siitä, mitä olin kuullut,

ymmärsin, että minut vietäisiin täältä pian tuomioistuimen eteen; mutta

luontoni on sellainen, etten koskaan voi jättää mitään pelastumisen

mahdollisuutta koettelematta.

Kopin kivilattia oli niin kostea, ja muurit parin jalan korkeudelta

niin homehtuneet, että oli selvä, että se oli veden alla. Vain vino

reikä katon rajassa oli ainoa aukko, josta saattoi tulla valoa ja

ilmaa. Sen kautta näin kirkkaan tähden minulle tuikkivan, ja se herätti

minussa toivoa ja lohdutusta. En ole koskaan ollut uskovainen,

vaikkakin sellaista ihmistä olen aina kunnioittanut; mutta muistan,

että sinä yönä, kun tähti tuikki minulle, näytti se minusta

kaikkinäkevältä silmältä, ja minusta tuntui samalta, miltä nuoresta,

huolestuneesta rekryytistä täytyy tuntua taistelussa, kun hän näkee

everstinsä tyynen katseen kääntyvän häneen.

Vankilassani oli kolme seinää kivestä, mutta neljäs oli puusta, ja

huomasin, että se oli aivan äskettäin siihen tehty. Todennäköisesti oli

siihen laitettu väliseinä, ja siten jaettu suuri koppi kahteen pieneen.

Mutta eivät vanhat muurit eivätkä kurjat ikkunat tarjonneet mitään

mahdollisuutta pakenemiseen, yhtävähän kuin jykevä ovikaan. Puuseinä

oli siis ainoa, jota kannatti tutkia. Järki sanoi minulle, että jos

tunkeutuisin sen läpi -- mikä ei näyttänyt vaikealta -- tulisin vain

toiseen koppiin, yhtä ahtaaseen kuin se, jossa nyt olin. Kuitenkin olen

aina kernaimmin halunnut toimia kuin panna kädet ristiin, ja tutkin

siitä syystä puuseinää hyvin huolellisesti. Kaksi lautaa oli niin

kehnosti lyöty yhteen, että saatoin ne helposti irroittaa. Haeskelin

ympäristöstäni jotain asetta ja löysin nurkasta vanhan sängynjalan.

Panin sen toisen pään lautojen väliin, ja olin juuri vääntämäisilläni

ne erilleen, kun nopeitten askelten kaiku sai minut pysähtymään ja

kuuntelemaan.

Toivon, että voisin unohtaa sen, mitä nyt kuulin. Olen nähnyt monien

satojen miesten kaatuvan sodassa, ja olen itsekin ollut samassa

vaarassa monen monta kertaa; mutta sehän oli vain jaloa kilvoittelua ja

sotilasvelvollisuuksien täyttämistä. Se oli jotain aivan toista kuin

kuulla ihmistä murhattavan tässä pyöveleitten luolassa. Kuulin kuinka

jotakuta tyrkittiin käytävässä, jotakuta, joka teki vastarintaa ja joka

heittäytyi oveani vasten ohimennessään. Häntä tuotiin varmaankin

kolmannesta kopista, joka oli kauimpana minun komerostani. "Auttakaa,

auttakaa!" huusi hän, ja sitten kuulin iskun ja kiljahduksen.

"Auttakaa, auttakaa!" huusi hän uudelleen, ja sen perästä: "Gerard!

eversti Gerard!" Jalkaväen kapteeniparka oli siellä murhaajien käsissä.

Päästin huudahduksen ja potkin ovea; kuulin hänen vielä kerran

huutavan, ja sitten oli kaikki hiljaista. Minuuttia myöhemmin kuulin

jonkinlaista veden loiskinaa, ja tiesin, ettei ihmissilmä enää koskaan

saisi nähdä Auret'a. Hän oli mennyt samaa tietä kuin niin monet sadat

muut, joiden nimet sinä talvena Venetsiassa katosivat rykmentin

nimiluetteloista.

Askeleita kuului jälleen käytävässä, ja ajattelin, että nyt tultiin

hakemaan minua. Mutta sen sijaan avattiin viereisen kopin ovi, ja joku

vietiin sieltä ulos. Kuulin askeleitten kääntyvän rappusia ylös. Kävin

heti lautoihin käsiksi, jotka jonkun minuutin työskenneltyäni sain niin

irti, että saatoin ottaa ne pois paikoiltaan. Aukon läpi ryömien

tulin nyt toiseen koppiin, joka oli, kuten otaksuin, toinen puoli

huoneestani. Ei ollut helpompi paeta täältä kuin omasta kopistanikaan,

sillä täällä ei ollut toista lautaseinää, ja ovi oli lukossa. Oli

mahdotonta keksiä jotain jälkeä siitä onnettomasta, joka oli täältä

laahattu pois. Palasin jälleen omaan koppiini, asetin laudat

paikoilleen ja kokosin kaiken rohkeuteni odotellen milloin minut

vietäisiin tuomioistuimen eteen, mikä todennäköisesti oli samaa kuin

meneminen kuoleman kouriin.

Kesti kauan, mutta lopulta kuului askeleita käytävässä, ja minä

valmistauduin uudelleen olemaan jonkun murhan todistajana sekä

kuulemaan uhri-paran kiljuntaa. Mutta ei kumpaakaan tapahtunut. Vanki

suljettiin väkivallatta koppiin. En saanut aikaa tirkistellä raosta,

sillä seuraavassa silmänräpäyksessä lyötiin oma oveni auki, ja petollinen

gondolinohjaaja ja eräs toinen mies astuivat koppiini. "Tulkaa,

ranskalainen", sanoi hän. Hän piti verellä tahrattua veistänsä suuressa

karvaisessa kädessään, ja luin hänen silmistään, että hän odotti vain

sopivaa syytä työntääkseen sen sydämeeni. Vastarinta oli turha.

Seurasin sanaakaan puhumatta. Minut vietiin kiviportaita ylös siihen

komeaan saliin, missä aikaisemmin olin seisonut salaisen tuomioistuimen

edessä. Minut tyrkättiin sisään, mutta hämmästyksekseni huomasin, etten

ollut se, johon tuomioistuimen huomio oli kiintynyt. Yksi sen

jäsenistä, pitkä, nuori mies, seisoi tuomioistuimen edessä, puhuen

matalalla, rukoilevalla äänellä. Hänen äänensä vapisi levottomuudesta,

ja hänen kätensä tekivät kummallisia liikkeitä tai pusertuivat ristiin

ankarassa mielenliikutuksessa. "Te ette voi tehdä sitä! Te ette voi

tehdä sitä!" huusi hän. "Minä rukoilen tuomioistuinta harkitsemaan

päätöstänsä." -- "Astu syrjään, veli!" sanoi vanha mies, joka johti

kokousta. "Se asia on ratkaistu, ja nyt on toisen vuoro."

-- "Taivaan tähden, olkaa sääliväinen", huusi nuori mies. -- "Me olemme

jo olleet sääliväisiä", vastasi toinen. "Kuolema olisi ollut

sellaisesta rikoksesta vähäpätöinen rangaistus. Olkaa nyt hiljaa ja

antakaa oikeuden jatkaa työtään!" Näin nuoren miehen epätoivon

valtaamana vaipuvan tuolilleen. Minulla ei kuitenkaan ollut aikaa

tutkiskella, mikä hänen mieltänsä niin liikutti, sillä hänen yksitoista

virkaveljeänsä olivat jo kiinnittäneet synkän katseensa minuun.

Ratkaiseva hetki oli käsissä.

"Tekö olette eversti Gerard?" lausui tuo kauhua herättävä vanha mies.

"Minä olen." -- "Senkö ryövärin adjutantti, joka kutsuu itseään

kenraali Suchet'ksi ja joka toimii tuon Pääryövärin Bonaparten

nimessä?"

Olin vastaamaisillani hänelle, että hän oli valehtelija, mutta aikanaan

on vastaan sanottava, aikanaan vaiettava.

-- "Olen kunnollinen soturi", sanoin minä, "olen totellut saamiani

määräyksiä ja tehnyt velvollisuuteni."

Veri nousi vanhan miehen päähän, ja hänen silmänsä hehkuivat naamion

läpi.

"Te olette varkaita ja ryöväreitä kaikki tyyni", huusi hän. "Mitä

teillä on täällä tekemistä? Te olette ranskalaisia. Miksi ette pysy

Ranskassa? Olemmeko pyytäneet teitä tänne Venetsiaan? Missä ovat meidän

taulumme? Missä ovat San Markuksen hevoset? Keitä te olette ryöstämään

näitä aarteita, joita esi-isämme ovat niin monien vuosisatojen aikana

koonneet? Venetsia oli suuri kaupunki, silloin kuin Ranska oli vielä

autio. Teidän juopot ja tappelunhaluiset taitamattomat sotamiehenne

ovat hävittäneet pyhimysten ja sankariemme muistomerkkejä. Mitä teillä

on tähän sanomista?"

Hän oli tosiaankin kauhea vanha mies, hänen harmaa partansa törrötti

jäykkänä raivosta, ja hän sähisi lyhyet kysymyksensä kuin viili koira.

Olisin voinut sanoa hänelle, että hänen taulunsa olivat hyvässä

turvassa Pariisissa, etteivät hänen hevosensa olleet suurenkaan melun

arvoisia, ja että hän voi nähdä sankareita -- en halunnut sanoa mitään

pyhimyksistä tarvitsematta mennä takaisin esi-isien luo, niin,

tarvitsematta liikahtaa tuolistaankaan; tämän kaiken olisin voinut

sanoa hänelle, mutta se olisi ollut samaa kuin väitellä uskonnosta

mamelukkien kanssa. Kohautin olkapäitäni enkä vastannut mitään.

"Vangilla ei ole mitään sanottavaa puolustukseksensa", sanoi eräs

naamioiduista tuomareistani.

-- "Onko kenelläkään mitään muistuttamista ennen tuomion julistamista?"

kysyi vanha mies antaen katseensa siirtyä tuomarista toiseen. --

"Minulla on kyllä jotain muistuttamista", sanoi yksi heistä, "mutta

minun on vaikea esittää se loukkaamatta erään veljen tunteita, tahdon

senvuoksi vain huomauttaa, että on olemassa aivan erikoinen syy tuomita

tälle upseerille oikein esimerkillinen rangaistus." -- "En ole sitä

unohtanut", vastasi presidentti. Kääntyen nuoren epätoivoisen miehen

puoleen hän sanoi: "Veli, jos tuomioistuimen täytyy toimia tässä

asiassa vastoin teidän toivomuksianne, tahtoo se antaa teille runsaan

korvauksen eräässä toisessa." --

Nuori mies, joka minun tullessani oli puhunut tuomioistuimen edessä,

horjui jaloillaan. "En voi kestää sitä. Teidän ylhäisyytenne suokoon

minulle anteeksi. Tuomioistuin voi toimia ilman minua. Olen sairas.

Olen järjiltäni." Käsiään hurjasti heilutellen syöksyi hän ulos

salista. -- "Antaa hänen mennä", virkkoi vanha mies. "Onhan enemmän

kuin voi vaatia lihalta ja vereltä, että hän jäisi tämän katon alle.

Mutta hän on oikea venetsialainen, ja kun ensimmäinen suvi on ohi,

tulee hän ymmärtämään, ettemme voineet toimia toisin."

Minut oli unohdettu tämän kohtauksen aikana, ja vaikka olenkin mies,

joka ei ole tottunut tulemaan laiminlyödyksi, olisin ollut peräti

onnellinen, jos olisin saanut jäädä huomaamattomaksi. Mutta nyt katsoi

vanha presidentti jälleen minuun kuin tiikeri, joka palaa saaliinsa

luo. "Te saatte maksaa kaikesta; on oikeus ja kohtuus, että sen

teette", puhui hän. "Te, nousukas seikkailija ja muukalainen olette

rohjennut luoda silmänne Venetsian doogin pojantyttäreen, joka oli jo

kihloissa Lorendansin perillisen kanssa. Se, joka nauttii tällaisia

etuoikeuksia, saa maksaa niistä kalliisti."

"Ei suinkaan enempää kuin mikä niiden arvo on", sanoin minä. --

"Puhumme siitä sitten, kun olette suorittanut osan velastanne", sanoi

hän; "luulenpa ettette silloin ole niin kovin suuri suustanne. Matteo,

vie vanki takaisin koppiin. Nyt on maanantai-yö. Älkää antako hänelle

ruokaa eikä juomaa, ja tuokaa hänet jälleen tuomioistuimen eteen

keskiviikkona yöllä. Olemme silloin päättäneet, millä tavalla hänen on

kuoltava."

Tämä ei ollut mikään miellyttävä käänne, mutta se oli kuitenkin

lykkäys, ja vähäisestäkin armosta on kiitollinen, kun sivullaan on

hurjimus veren tahraama puukko kädessään. Mies veti minut pois salista,

ja sysäsi portaita alas koppiin. Ovi lukittiin, ja minut jätettiin

omiin mietteisiini.

Ensimäinen ajatukseni oli laittautua yhteyteen onnettomuustoverini

kanssa. Odotin kunnes askeleet olivat häipyneet, otin sitten varovasti

laudat paikoiltaan ja kurkistin sisään. Valo oli niin heikko, että töin

tuskin saatoin eroittaa haamun, joka oli kyyristynyt nurkkaan. Mutta

voin eroittaa äänen, joka rukoili niin, kuin rukoilee se, joka on

kuolemantuskassa. Laudat mahtoivat ritistä, sillä kuulin hämmästystä

ilmaisevan huudahduksen.

"Rohkeutta, ystävä, rohkeutta!" sanoin minä. "Kaikki ei ole vielä

hukassa. Rohkeutta, sillä Etienne Gerard seisoo vierellänne." --

"Etienne!" -- Se oli naisen ääni -- ääni, joka aina soi korvissani kuin

musiikki. Minä pujottauduin aukosta sisälle ja kiedoin hänet syliini.

"Lucia! Lucia!" huusin minä.

Nyt kuului pitkän aikaa vain Lucia! ja Etienne! sillä tällaisena

hetkenä ei voi sanoa muuta. Hän tointui ensin. "Voi, Etienne, ne

tappavat sinut. Kuinka sinä olet joutunut heidän käsiinsä?"

-- "Vastatessani kirjeeseesi." -- "Kirjeeseeni? En ole kirjoittanut

mitään kirjettä."

"Ne kamalat roistot! Entäs sinä?"

"Juuri kuten sinäkin, Lucia, en minäkään ole mitään kirjettä

kirjoittanut."

"He ovat kiertäneet meidät molemmatkin samaan paulaan."

"Minusta ei ole väliä, Lucia, minua ei uhkaa mikään vaara; ne ovat

lähettäneet minut aivan yksinkertaisesti takaisin koppiini."

"Voi, Etienne, Etienne, ne tappavat sinut; Lorenzo on täällä."

"Se vanha harmaapartainenko?"

"Ei, ei, nuori, tummaverinen mies. Hän rakasti minua, ja minä luulin

rakastavani häntä, kunnes -- kunnes opin tuntemaan, mitä rakkaus on,

Etienne. Hän ei koskaan anna sinulle anteeksi. Hänen sydämensä on

kivestä."

"Tehkööt minulle mitä tahtovat, he eivät ainakaan voi ryöstää minulta

menneitten päivien onnea, Lucia. Mutta sinä -- miten käy sinun?"

-- "Ah, siitä ei kannata puhua. Hetkinen tuskaa ja sitten on kaikki

ohitse. He pitävät sitä häpeän merkkinä, mutta minä olen kantava sitä

kunniamerkkinä, koska sinun tähtesi saan sen."

Hänen sanansa saivat vereni jähmettymään. Kaikki seikkailuni eivät

olleet mitään verrattuina siihen hirveään tuskaan, joka minut nyt

valtasi.

"Lucia! Lucia!" huudahdin minä, "taivaan tähden sano minulle, mitä nuo

ryövärit aikovat sinulle tehdä. Sano se minulle, Lucia, sano."

"Minun ei pitäisi sanoa sitä sinulle, Etienne, sillä sinusta se tuntuu

pahemmalta kuin mitä se itse asiassa on. Mutta teen sen kumminkin,

jotta et luulisi sen olevan jotain vieläkin pahempaa. Presidentti on

määrännyt, että toinen korvistani on leikattava ollakseni ainiaaksi

merkitty, sentähden että olen rakastanut ranskalaista."

Hänen korvansa! Tuo pieni rakas korva, jota niin usein olin suudellut.

Koettelin kädellä hänen sametin pehmeää korvalehteään, tullakseni

vakuutetuksi, ettei tätä pyhäinhäväistystä oltu vielä tehty. Vannon,

että vain ruumiini yli he voisivat päästä käsiksi tähän korvaan. --

"Älä välitä siitä, Etienne -- mutta olen kuitenkin iloinen, että

hiukkasen välität."

"Ne eivät tule sinuun koskemaan -- nuo pirut."

"Toivon vielä, Etienne. Lorenzo on siellä. Hän vaikeni, kun tuomioni

julistettiin, mutta hän on varmasti puhunut puolestani, sittenkuin

minut oli viety pois."

Niin onkin. Kuulin hänen puhuvan.

"Hän on varmaankin pehmittänyt heidän sydämensä."

Tiesin, ettei niin ollut, mutta kuinka olisin voinut sanoa sitä

hänelle? Ja kuitenkin olisin hyvin voinut sen tehdä, sillä naisen

varmalla vaistolla hän arvasi sen vaikenemisestani.

"He eivät tahtoneet kuulla häntä! Älä pelkää sitä kertoa minulle,

rakas! Sinä saat nähdä, että ansaitsen urhoollisen soturin rakkauden.

Missä Lorenzo nyt on?"

"Hän poistui salista."

"Silloin on hän varmasti poistunut koko palatsista."

"Niin luulen."

"Hän on jättänyt minut oman onneni nojaan. Etienne! He tulevat!"

Kuulin tosiaankin etäältä askeleita ja avainten helinää. Miksi he nyt

tulivat, kun ei kerran ollut muita vankeja tuotavana oikeuden eteen?

He tulivat siis täyttämään rakastetulleni tuomittua hirmuista

rangaistusta! Seisoin Lucian ja oven välissä ja tunsin jäsenissäni

leijonan voimat. Ennen työntäisin talon nurin kuin sallisin heidän

koskea Luciaan.

"Mene takaisin! Mene takaisin", huusi hän, "ne tappavat sinut, Etienne.

Minun henkeni ei ole vaarassa. Rakkautesi tähden, mene takaisin,

Etienne. Ei se ole mitään. En päästä ääntäkään. Et tiedä siitä mitään,

ennenkuin se on jo ohi."

Hän painiskeli kanssani, tuo hento olento, ja jollain ihmeellisellä

voimalla veti hän minut aukon luokse. Mutta päähäni pälkähti salaman

nopea ajatus.

"Me voimme pelastua", kuiskasin minä. "Tee nopeasti ja vastustelematta

mitä käsken. Mene minun koppiini. Nopeasti!"

Työnsin hänet aukon läpi ja autoin häntä asettamaan laudat paikoilleen.

Olin ottanut hänen viittansa. Sen kietaisin ympärilleni ja ryömin kopin

pimeimpään nurkkaan. Siellä makasin, kun ovi aukeni, ja useita miehiä

tuli sisään. Olin päätellyt, ettei heillä ollut lyhtyä mukanaan, koska

he eivät sitä ennenkään olleet käyttäneet. Heidän silmissään minä

näytin mustalta möhkäleeltä maatessani siinä nurkassa.

"Tänne valoa", sanoi eräs miehistä. -- "Ei, ei, piru vieköön!", huusi

raaka ääni, josta tunsit Matteo-roiston. "Tämä on pilaa, josta minä en

pidä, ja kuta enemmän sitä tuumailen, sen vähemmin minua haluttaa sitä

tehdä. Olen hyvin pahoillani, Signora, mutta tuomioistuimen käskyä

täyty; noudattaa."

Ensimmäinen ajatukseni oli ponnahtaa ylös ja syöksyä ulos avonaisesta

ovesta. Mutta mitä se Luciaa hyödyttäisi! Edellyttäen, että pääsisin

pakoon, olisi hän heidän vallassaan, kunnes tulisin takaisin avun kera,

sillä yksin en voinut häntä pelastaa. Kaikki tämä välähti salaman

nopeudella päässäni ja tulin siihen johtopäätökseen, että ainoa keino

oli maata hiljaa, odottaa mitä tuleman piti ja antautua kohtalon

huomaan. Miehen karkea käsi kopeloitsi tukassani -- tukassani, jota

vain naisen käsi oli kosketellut. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän

tarttunut korvaani, ja väristys, ikäänkuin jos minua olisi poltettu

tulisella raudalla, kulki ruumiini läpi. Purin huuliani voidakseni olla

huutamatta ja tunsin veren vuotavan pitkin niskaani ja selkääni.

"Kas niin! Tattis taivaalle, että se on ohi", sanoi mies taputtaen

minua ystävällisesti poskelle. "Olette ollut urhea tyttö, signora, sen

voin teistä sanoa, mutta toivoisin, että teillä olisi ollut parempi maku

kuin rakastua ranskalaiseen. Saatte kiittää häntä ettekä minua siitä,

mitä minun on nyt täytynyt teille tehdä."

Mitäpä saatoin tehdä muuta kuin maata aivan hiljaa ja kiristellä

hampaitani avuttomuudessani. Samalla kuitenkin lievensi tuskaani ja

raivoani se ajatus, että olin kärsinyt naisen puolesta, jota rakastin.

Miesten tapa aina on sanoa naisille, että he mielellään kärsisivät mitä

tuskaa tahansa heidän tähtensä; mutta minun etuoikeutenani oli näyttää,

etten ollut luvannut enempää kuin saatoin täyttää. Ajattelin myös,

kuinka jalona tekoani pidettäisiin, kun tämä tapaus kerran tulisi

tunnetuksi, ja kuinka ylpeitä Conflansin husaarit tulisivat olemaan

everstistään. Nämä ajatukset auttoivat minua kärsimään hiljaa, veren

lakkaamatta virratessa niskaani pitkin ja tipahdellessa kivilattialle.

Mutta veren tipahteleminen oli vähällä saattaa minut turmioon.

"Hänestä vuotaa vahvasti verta", sanoi eräs miehistä. "Parasta on, että

haet haavurin, muuten löydät hänet huomenna kuolleena."

"Hän makaa aivan hiljaa, eikä ole suutansa avannut", sanoi toinen.

"Säikähdys on tappanut hänet."

"Joutavia, nuori nainen ei kuole niinkään helposti", arveli Matteo.

"Olen sitä paitsi leikannut vain pienen palasen; pääasiahan on, että

tuomioistuimen merkki on häneen tosiaan lyöty. Nouskaa ylös, signora,

nouskaa ylös!"

Hän tarttui hartioihini ja sydämeni lakkasi lyömästä pelosta, että hän

tuntisi olkaimet viitan alla.

"Kuinka on laitanne?" kysyi hän. En vastannut mitään. -- "Piru vieköön,

toivoisinpa, että olisin tässä miehen, enkä naisen kanssa tekemisissä,

vaikka hän onkin Venetsian kaunein nainen", lausui gondolinohjaaja.

"Tänne Nicola, lainaa minulle nenäliinaasi ja tuo valoa."

Kaikki oli menetetty. Pahin oli tapahtunut. Ei mikään minua voinut

pelastaa. Makasin yhä kokoon kyyristyneenä nurkassani, mutta jokainen

lihas ruumiissani oli jännitetty kuten villillä kissalla, joka on

valmis hyppäämään. Jos minun olisi kuoltava, olin päättänyt, että

kuolemani piti olla elämäni arvoinen.

Yksi miehistä oli mennyt hakemaan lyhtyä, Matteo koetti nenäliinalla

saada verenvuodon pysähtymään; tuossa tuokiossa olisi salaisuuteni

keksitty, mutta äkkiä nousi Matteo pystyyn jääden liikkumattomana

seisomaan. Samassa silmänräpäyksessä kuulin sekavaa äänten sorinaa pääni

yläpuolella olevan ikkunan luota. Airojen kitinä yhtyi ihmisääniin.

Sitten koputettiin ulko-ovelle, ja peloittava ääni jymisi: "Aukaiskaa!

Aukaiskaa keisarin nimessä!"

Keisari! Kuten pahat henget pötkivät pakoon pyhimyksen nimeä

mainittaessa, niin kiiruhtivat nyt säikähtynein huudahduksin Matteo,

palvelijat, hovimestari, miehet, koko ryövärijoukko pakoon tämän sanan

kuullessaan. Laukaus pamahti, sitten kirveen isku, ja ovi murrettiin

auki. Käytävästä kuului sitten aseitten helinää ja ranskalaisten

sotamiesten huutoja. Seuraavassa silmänräpäyksessä juoksi eräs heistä

portaita alas ja syöksyi suoraan koppiini. "Lucia!" huudahti hän.

"Lucia!" Hän seisoi himmeässä valossa, hengästyneenä ja kykenemättä

puhumaan. Lopulta hän virkkoi: "Enkö ole näyttänyt sinulle, kuinka

suuresti sinua rakastan? Saatoinko enempää tehdä todistaakseni sen

sinulle? Olen kavaltanut maani, olen rikkonut valani, olen syössyt

ystäväni onnettomuuteen ja pannut henkeni alttiiksi sinut

vapauttaakseni."

Se oli nuori Lorenzo Loredan, rakastaja, jonka olin lyönyt laudalta.

Minun kävi häntä sääliksi tällä hetkellä; mutta kukin on itseään

lähinnä rakkaudessa, ja sille, joka menettää pelin on ainoana

lohdutuksena sen menettäminen miellyttävälle ja arvossapidetylle

voittajalle. Aioin tämän hänelle selittää, mutta ensimmäiset sanani

kuultuaan hän vavahti hämmästyksestä, juoksi käytävään, otti siellä

riippuvan lampun ja valaisi sillä kasvojani.

"Tekö se olettekin, te, ilkiö!" huusi hän. "Te kirottu ranskalainen.

Teidän täytyy maksaa minulle se vääryys, jonka olette tehnyt minulle."

Mutta samassa hetkessä hän huomasi kasvojeni kalpeuden ja veren, joka

lakkaamatta vuoti korvastani.

"Mitä tämä on?" kysyi hän. "Minkä vuoksi olette menettänyt korvanne?"

Voitin heikkouteni, ja pitäen nenäliinaa korvassani, nousin pystyyn

husaarien ylpeänä everstinä.

"Kärsimäni vahinko ei merkitse mitään, herra. Teidän suostumuksellanne,

hyvä herra, emme enää puhu näin vähäpätöisestä ja henkilökohtaisesta

asiasta."

Mutta Lucia oli tunkeutunut kopistaan ja kertoi koko jutun, samalla

hyväillen Lorenzon käsivartta.

"Tämä jalo herrasmies astui minun paikalleni, Lorenzo! Hän on kärsinyt

pelastaakseen minut."

Näin italialaisen kasvoista, mikä taistelu hänen sisimmässään kävi, ja

tunsin myötätuntoa häntä kohtaan. Lopulta ojensi hän minulle kätensä.

"Eversti Gerard, te olette suuren rakkauden arvoinen. Annan teille

anteeksi, sillä vaikka olettekin tehnyt minulle vääryyttä, olette

pyytänyt anteeksi jalolla tavalla. Mutta ihmettelen suuresti, että

tapaan teidät elävänä. Poistuin tuomioistuimesta ennenkuin teidät

tuomittiin, mutta ymmärsin, ettei ketään ranskalaista kohtaan

osoitettaisi armahtavaisuutta senvuoksi, että he ovat hävittäneet

Venetsian taideteoksia."

"Hän ei ole niitä hävittänyt", huudahti Lucia, "hän on auttanut

säilyttämään niitä palatsissamme."

"Ainakin yhtä niistä", sanoin minä suudellen hänen kättänsä.

Tällä tavalla, ystäväni, tulin menettäneeksi korvani. Kaksi päivää

yöllisen seikkailuni jälkeen löydettiin Lorenzo sydän lävistettynä Sant

Markustorilta. Tuomioistuimen jäsenistä ja sen pyöveleistä ammuttiin

Matteo ja kolme muuta, toiset karkoitettiin kaupungista. Lucia,

rakastettu Luciani vetäytyi Muranon luostariin, sittenkuin ranskalaiset

olivat poistuneet Venetsiasta. Siellä hän on luultavasti vieläkin

ihastuttavana abbedissana, joka kenties jo aikoja sitten on unohtanut

ne päivät, jolloin sydämemme sykkivät toisiaan vastaan, koko maailman

tuntuessa niin pieneltä verrattuna siihen rakkauteen, joka paloi

suonissamme. Tai ehkei niin ole kumminkaan käynyt. Ehkäpä hän ei ole

voinut unohtaa. Voi olla hetkiä, jolloin hänen sielunsa rauha

häiriintyy, kun hän muistelee vanhaa soturia, joka häntä ammoin

häipyneinä päivinä rakasti. Nuoruus ja intohimot ovat olleet ja

menneet, mutta gentlemannin sydän ei koskaan muutu, ja Etienne Gerard

tahtoo taivuttaa harmaan päänsä hänen edessään ja mielellään uhrata

toisenkin korvansa häntä palvellakseen.