poikkeamista oikealta tieltä eikä johtunut siitä, että hän olisi
päättänyt tehdä syntiä; se oli vain voimattomuutta, avuttomuutta.
Minkä tähden hän teki niinkuin teki, sitä hän ei olisi osannut sanoa.
Tosiasiallisesti hän ei oikeastaan tehnyt mitään. Hänelle vain tapahtui
jotakin. Ja Agata, jonka nyt olisi oikeastaan pitänyt säikähtyä, ei
säikähtynyt, vaan näytti unohtaneen, että Francesco oli vieras ihminen
ja pappi. Francesco tuntui äkkiä tulleen hänen veljekseen. Ja samalla
kun hänen itkunsa kiihtyi voihkimiseksi, ei hän ainoastaan sallinut
Francescon, jota nyt myös puistatti kyyneletön voihkiminen, ikään kuin
lohduttaakseen syleillä häntä, vaan myös taivutti kyyneltyneet kasvonsa
alaspäin ja painoi ne papin rintaa vasten.
Nyt hänestä oli tullut lapsi ja Francescosta isä, sikäli että viimeksi
mainittu koetti rauhoittaa hänen tuskaansa. Mutta Francesco ei ollut
koskaan tuntenut naisen ruumista niin likellä itseään, ja hänen
hyväilynsä, hänen hellyydenosoituksensa muuttuivat pian enemmän kuin
isällisiksi. Tosin hän selvästi oivalsi, että tytön voihkinassa ja
valittelussa piili eräänlainen tunnustus. Tyttö tiesi, sen Francesco
käsitti, kuinka inhottavaa rakkautta hän sai kiittää olemassaolostaan,
ja kärsi senvuoksi samanlaista tuskaa. Hän kantoi tytön kanssa tämän
hätää ja vaivoja. Niin heidän sielunsa olivat liittyneet toisiinsa.
Mutta pian hän kohotti Agatan suloiset madonnankasvot puoleensa,
tarttuen hänen kaulaansa, vetäen häntä likemmäksi ja taivuttaen
oikealla kädellään valkeata otsaa taaksepäin. Silmäiltyään sitten
kauan himokkaasti tällä tavoin vangitsemaansa tyttöä, katseessaan
mielettömyyden tulta, hän äkkiä kuin haukka sujautti huulensa toisen
kuumalle, kyynelistä suolaiselle suulle ja viipyi erottamattomasti
sulautuneena hänessä. — Kun maallista aikaa oli kulunut muutamia
silmänräpäyksiä ja huumaavaa autuutta oli kestänyt iäisyyden mittaisia
ajanjaksoja, vetäytyi Francesco äkkiä irti ja asettui tanakasti
seisomaan molempien jalkojensa varaan; hänen huulillaan tuntui veren
maku, ja hän sanoi: »Tule! Et voi mennä kotiin yksin ilman suojelijaa,
minä saatan sinua.»
Sekava taivas kaartui alppimaiseman yllä Francescon ja Agatan hiipiessä
pappilasta. He poikkesivat niittypolulle, jota pitkin he kapusivat
alaspäin silkkiäispuiden välitse ja viiniköynnösten alitse pengermältä
pengermälle kenenkään näkemättä. Francesco tiesi varsin hyvin,
mitä hän oli jättänyt taaksensa, mitkä rajat hän oli sivuuttanut,
mutta katumusta hän ei voinut tuntea. Hän oli muuttunut, kohonnut,
vapautunut. Yö oli helteinen. Lombardian tasangolla näytti liikkuvan
rajusäitä, joiden kaukaiset salamat säihkyivät viuhkamaisina vuorien
jättiläishahmojen takaa. Pappilan ikkunoiden alla kasvavan, valtavan
ison heisipuupensaikon tuoksuja kantautui sieltä ohitse juoksevan,
solisevan lähdepuron veden mukana, ja niihin sekaantui vilpoisia ja
lämpimiä tuulahduksia. Huumaantuneet matkakumppanukset eivät puhelleet.
Francesco tuki tyttöä joka kerta, kun he hämärässä kapusivat muurin
ylitse alemmalle pengermälle, sieppasipa hänet syliinsäkin, jolloin
heidän sydämensä sykkivät vastakkain ja hänen janoinen suunsa imeytyi
Agatan huuliin. He eivät tienneet, mihin he oikein halusivat, sillä
Savaglian syvästä rotkosta ei ollut alpille vievää tietä. Mutta siitä
he olivat yksimieliset, että heidän tuli varoa nousemasta sinne kylän
lävitse. Mutta kysymys ei ollutkaan siitä, että heidän olisi pitänyt
saavuttaa jokin ulkoinen, jokin kaukainen päämäärä, vaan siitä, että
heidän tuli nauttia läheisestä, saavutetusta onnesta.
Miten maailma olikin siihen saakka tuntunut niin kuolleelta ja
tyhjältä kuin kuona, ja mitä muutoksia siinä oli tapahtunut! Miten
se oli muuttunut papin silmissä, ja miten hän oli muuttunut siinä?
Poistettuja, arvottomia olivat hänen ajatuksissaan kaikki sellaiset
seikat, jotka siihen asti olivat merkinneet kaikkea. Isä, äiti ja
opettajat olivat jääneet kuin madot vanhan, hylätyn maailman tomuun,
samalla kun kerubi oli taaskin avannut paratiisin portin hänelle,
Jumalan pojalle, uudelle Aatamille. Tässä paratiisissa, jossa hän nyt
hurmaantuneena käveli ensimmäisiä askeliaan, vallitsi ajattomuus.
Hän ei enää tuntenut olevansa minkään ajan tai minkään ikäpolven
ihminen. Yhtä ajaton oli häntä ympäröivä öinen maailma. Ja koska
nyt syntiinlankeemuksen aika, kirouksen ja perisynnin maailma oli
hänen takanaan ja hän oli paratiisin vartioidun portin edustalla,
ei hän enää myöskään tuntenut rahtuakaan pelkoa sitä kohtaan. Ei
kukaan ulkopuolella oleva päässyt häntä vähääkään vahingoittamaan.
Ei ollut hänen esimiestensä eikä edes paavinkaan vallassa estää
häntä nauttimasta paratiisin vähäisimmästäkään hedelmästä eikä
riistää häneltä hiukkaakaan hänen osakseen nyt kerta kaikkiaan
tulleesta korkeimman autuuden armolahjasta. Hänen esimiehensä olivat
muuttuneet hänen alaisikseen. Unohdettuina he asuivat itkun ja
hammastenkiristyksen tietymättömiin häipyneessä maassa. Francesco
ei enää ollut Francesco; hän oli ensimmäinen ihminen, jonka Jumalan
henkäys oli juuri äsken herättänyt eloon, ainoa Aatami, Eedenin
puutarhan ainoa valtias. Paitsi häntä ei synnittömän luomakunnan
runsaudessa elänyt ainoatakaan muuta miestä. Tähtisikermät värähtelivät
taivaallisesti soiden autuutta. Pilvet korahtelivat kuin kylläiset
lehmät laitumella, purppuraiset hedelmät hehkuivat suloista iloa ja
ihanaa virkistystä, puunrungoista kihosi tuoksuavaa pihkaa, kukat
sirottelivat ilmaan oivallisia hajusteita; mutta kaikki tämä riippui
kuitenkin Eevasta, jonka Jumala oli sijoittanut tänne kaikkien näiden
ihmeiden joukkoon hedelmien hedelmäksi, mausteiden mausteeksi, hänestä,
joka itse oli Jumalan suurin ihme. Kaikkien yrttien tuoksun, niiden
hienoimman ytimen oli Luoja pannut hänen hiuksiinsa, ihoonsa, ja hänen
ruumiinsa hedelmämaltoon, mutta hänen muotonsa, hänen sisältönsä
vertaista ei ollut missään. Hänen muotonsa, hänen sisältönsä olivat
Jumalan salaisuus. Muoto liikkui itsestään ja oli yhtä ihana levossa
kuin liikkeessäkin. Se mikä hänessä oli ainetta tuntui olevan samaa
sekoitusta kuin liljan- ja ruusunlehdet, mutta se oli puhtaammin
viileä ja kuumemmin hehkuva, se oli samalla kertaa hennompi ja
vastustuskykyisempi. Tässä hedelmässä oli elävästisykkivä ydin, siinä
takoivat ihanat, värähtelevät sydämenlyönnit ja nauttijalleen se
lahjoitti yhä enemmän yhä ihanampaa, yhä valikoidumpaa hurmaa sen
taivaallisen runsauden silti vähenemättä.
Ja ihanimman piirteen tässä luomakunnassa, tässä jälleen saavutetussa
paratiisissa saattoi päätellä Luojan läheisyydestä johtuvaksi. Täällä
ei Jumala ollut suorittanut työtänsä loppuun ja jättänyt sitä silleen
eikä myöskään asettunut siihen lepäämään. Päinvastoin ei luovaa kättä,
luovaa henkeä, luovaa voimaa ollut viety täältä pois, vaan ne jatkoivat
luomistyötänsä. Ja paratiisin kaikki osat ja jäsenet loivat edelleen.
Francesco-Aatami, joka niin äsken oli tullut valajan työpajasta,
tunsi olevansa läpikotaisin luova olento. Tuntien ylimaailmallista
ihastusta hän etsi katseellaan Eevaa ja näki hänet, Jumalan tyttären.
Hänessä oli vielä rakkaus, joka oli hänet muovannut, ja siinä kaikkien
oivallisimmassa aineessa, josta Jumala oli tehnyt hänen ruumiinsa,
oli vielä tuo yliluonnollinen kauneus, jota maan tomu ei ollut
tahrannut. Mutta myös tämä luotu vapisi, paisui ja loisti toimivan
luomisvoiman taivaallisesta hehkusta ja pyrki sulautumaan Aatamiin.
Aatami puolestaan ikävöi häntä siirtyäkseen hänen kanssansa uuteen
täydellisyyteen.
Agata ja Francesco, Francesco ja Agata, pappi, hyvästä kodista oleva
nuorukainen ja tuomittu, halveksittu paimenenlapsi, olivat ensimmäinen
ihmispari kavutessaan käsi kädessä laakson öisiä salapolkuja pitkin.
He etsivät kätketyintä piilopaikkaa. Äänettöminä, sielu nimettömän
ihmettelyn täyttämänä, sellaisen hurman vallassa, joka melkein
pakahdutti heidän rintansa, he laskeutuivat yhä syvemmälle tähtihetken
ihanaan ihmeeseen.
He olivat liikuttuneita. Se, että he tunsivat olevansa armoitettuja,
valittuja, sekoitti heidän äärettömään onneensa vakavaa juhlallisuutta.
He olivat kokeneet toistensa ruumiin tuntua, yhtyneet suudelmassa
toisiinsa, mutta he tunsivat astelevansa tuntematonta päämäärää kohti.
Se oli viimeinen mysteerio. Juuri senvuoksi Jumala loi, juuri senvuoksi
hän oli pannut maailmaan kuoleman, ottanut senkin mukaan.
Siten saapui ensimmäinen ihmispari Savaglia-puron kovertamaan,
ahtaaseen rotkoon. Se oli hyvin syvä, ja ainoastaan vähän käytetty
polku vei puron äyrästä myöten vesialtaalle, johon vuoristovesi syöksyi
kalliopengermien ylitse huimaavasta korkeudesta. Vielä melkoisen
matkan päässä sieltä puro jakaantui kahteen haaraan, jotka yhtyivät
taas, jättäen väliinsä pienen, vihreän saaren, josta Francesco piti ja
jossa hän usein kävi, koska se muutamine sinne juurtuneine, nuorine
omenapuineen oli sangen viehättävä paikka. Ja Aatami riisui kenkänsä ja
kantoi Eevansa sinne. »Tule! Muutoin minä kuolen», hän hoki Agatalle.
Ja he polkivat narsisseja ja pääsiäisliljoja rakastavaisten raskailla,
miltei juopuneen tavoin horjuvilla jaloillaan.
Myös täällä rotkossa oli kesäisen lämmintä, vaikkakin kohiseva puro
toi muassaan viileyttä. Kuinka lyhyt aika olikaan vasta kulunut tämän
parin elämän käännekohdasta, ja kuinka etäiseksi oli jäänyt kaikki,
mitä oli tapahtunut ennen sitä käännekohtaa! Koska saari oli aika
etäällä kylästä, oli sen omistaja rakentanut sinne kivistä, risuista
ja maasta majan saadakseen edes hiukan sateelta suojatun lehvävuoteen,
jonkinlaisen turvapaikan satunnaisia säänvaihteluja vastaan. Kenties
juuri tämä maja oli väikkynyt Aatamin mielessä, kun hän Eevan kanssa
lähti laaksoon eikä vuorelle. Maja näytti olevan valmiina ottamaan
vastaan rakastavia. Näytti siltä kuin tänne olisi salaperäisille
palvelijoille ilmoitettu salaisen ihmiseksitulon lähestyvästä juhlasta,
sillä majan ympärillä oli valopilviä, pilvinä kipinöitä, kiiltomatoja,
aurinkokuntia, linnunratoja, joita usein kohosi mahtavina valosuihkuina
ikään kuin ne olisivat tahtoneet kansoittaa tyhjän avaruuden. Niitä
kumpusi leijailemaan niin korkealle rotkossa, ettei taivaan tähtiä enää
voinut niistä erottaa.
Vaikka he sen tunsivatkin, oli tämä näytelmä, tämä äänetön lumo
Francescosta ja syntisestä Agatasta kuitenkin ihmeellinen, ja heidän
ihmettelynsä pidätti heitä hetkisen. »Tätäkö paikkaa», mietti
Francesco, »olen niin usein etsinyt ja tätäkö olen mieltyneenä
katsellut aavistamatta, mitä se minulle kerran merkitsisi? Se näytti
minusta sellaiselta paikalta, johon sopisi vetäytyä erakoksi pois
maailman kurjuudesta ja jossa voisi, kaikesta luopuen, syventyä Jumalan
sanaan. En olisi milloinkaan pitänyt sitä sinä, mikä se oikeastaan
on, saarena Phrat- tai Hiddekel-virrassa, Paratiisin salatuimman ja
suurimman autuuden paikkana. Ja salaperäiset, loistavat kipinäpilvet,
hääkokot, uhrikokot, tai mitä ne lienevät olleet, irrottivat hänet
täydelleen maasta. Jos hän muisti maailmaa, niin hän tiesi, että
maailma virui voimattomana Eedenin puutarhan portin edessä kuten
merestä noussut seitsenpäinen lohikäärme, seitsenpäinen hirviö? Mitä
hän niistä välitti, jotka palvoivat lohikäärmettä? Se sai herjata
Jumalan majaa. Sen kuola ei räiskyisi majalle saakka. Francesco,
pappi, ei ollut milloinkaan tuntenut sellaista Jumalan läheisyyttä,
sellaista turvallisuutta hänessä, sellaista oman persoonallisuuden
unohdusta, ja vuoristopuron solistessa tuntuivat siihen vähitellen
yhtyvän vuorten sointuva jyminä, kallionhuippujen urkumusiikki, tähtien
myriadien kultaisten harppujen helinä. Enkelini kuorot riemuitsivat
kautta äärettömyyden, kuin myrsky kohahtivat ylhäältä urut, ja
kellot, kellot, kellojen, hääkellojen, pienten ja isojen, kumeiden
ja heleiden, raskaitten ja keveitten, soitto levitti tainnuttavan
autuasta juhlallisuutta maailmankaikkeuteen. — Ja niin he toisiinsa
kietoutuneina vaipuivat lehvävuoteelle.
Ainoakaan silmänräpäys ei pysy paikallaan, ja joskin ihminen tuskaisen
hätäisesti tahtoo pidättää ylimmän riemun tuokioita, hän ei saa niistä
otetta, vaikka hän kuinka koettaisi. Francescon koko elämä oli ollut,
kuten hänestä tuntui, askelmia tämän nyt eletyn mysteerion kukkulalle.
Voisiko hän vastaisuudessa hengittää, jollei hän voisi pitää siitä
kiinni? Miten hän voisi kestää kirottua olemassaoloa, sitten kun
hänet jälleen olisi syösty pois sisimmän taivaansa ihastuttavista
nautinnoista? Nautinnon yliluonnollisessa huumassa nuorukainen tunsi
vihlovan tuskaisesti kaiken katoavaisuuden, omistamisen nautinnossa
menettämisen tuskan. Hänestä tuntui kuin hänen olisi pitänyt juoda
pikarillinen suloista viiniä ja sammuttaa yhtä suloinen jano; mutta
pikari ei koskaan tyhjentynyt, eikä jano siitä huolimatta sammunut.
Eikä juoja halunnutkaan suloisen janonsa sammuvan eikä pikarin
tyhjentyvän; kuitenkin hän imi siitä himokkaan vimman vallassa, ja
häntä kiusasi se, ettei hän milloinkaan päässyt pohjaan saakka.
Puron kohinan ympäröimänä, siihen vaipuneena, kiiltomatojen tanssin
piirittämänä he kaksi lepäsivät kahisevalla lehvävuoteella tähtien
pilkistellessä majan katon lävitse. Francesco oli vavisten vallannut
kaikki Agatan salaisuudet, joita hän oli ihaillut, pitäen niitä
saavuttamattomina. Hän oli sukeltanut tytön valloillaan olevaan
tukkaan, hänen huulensa olivat imeytyneet tytön huuliin. Mutta heti
oli hänen silmänsä vallannut kateus hänen suutansa kohtaan, joka oli
piilottanut tytön suloisen suun näkyvistä. Ja yhä käsittämättömämpinä,
yhä hehkuvampina, yhä huumaavampina kumpusivat Agatan nuoren ruumiin
salaiset autuuden lähteet. Se, mitä Francesco ei ollut uskaltanut
toivoakaan saavansa omakseen sen kuumina öinä väikkyessä hänen
mielessään, ei ollut mitään verrattuna siihen, minkä rajaton omistaja
hän nyt oli.
Ja hekumoidessaan hän yhä uudelleen alkoi epäillä. Täyttymyksen
yletön runsaus sai hänet kyltymättömänä yhä uudelleen varmistautumaan
omaisuudestaan. Ensimmäistä kertaa hänen sormensa, hänen vavahtelevat
kätensä ja kämmenensä, käsivartensa, rintansa ja lanteensa
tunnustelivat naista. Ja Agata oli hänestä enemmän kuin nainen.
Hänestä tuntui, kuin hän olisi jälleen löytänyt jotakin, minkä hän oli
kadottanut, menettänyt, jota ilman hän oli ollut rampa ja minkä kanssa
hän nyt oli liittynyt samaksi kokonaisuudeksi. Oliko hän milloinkaan
ollut erossa näistä huulista, näistä hiuksista, näistä rinnoista ja
käsivarsista? Siinä oli jumalatar, ei nainen. Eikä se yleensä ollut
mitään itsessään; hän kaivautui maailman ytimeen, painoi korvansa
neitseellisten rintojen alle ja kuuli, autuaallisesti väristen,
maailman sydämen sykkivän.
Heidät valtasi se huuma, se horrostila, jossa luomisen riemut muuttuvat
valppaan tuntemisen kiihkoksi ja valppaan tuntemisen kiihko muuttuu
unohdushuumauksen riemuksi, jossa milloin Francesco nukahti neidon
syleilyyn, milloin Agata hänen syleilyynsä. Kuinka kummallisesti ja
kuinka luottavasti tuo arka, metsistynyt tyttö olikaan sopeutunut papin
hyväilevään pakotukseen, kuinka alttiina ja onnellisena hän Francescoa
palvelikaan! Ja kun Agata nukahti hänen käsivarsilleen, väikkyi tytön
kasvoilla sama rauhallinen hymy, joka väikkyy sylilapsen kasvoilla,
kun se kylläisenä sulkee silmänsä äidin sylissä painautuneena äidin
rintaa vasten. Mutta Francesco katseli, ihaili ja rakasti nukkujaa.
Agatan ruumista puistattivat värähdysaallot, jollaisia elämän
jännittyneisyyden laukeaminen aiheuttaa. Usein hän huudahti unissaan.
Mutta kun hän avasi uneksuvat luomet, näkyi aina sama hullaannuttava
hymy ja sitten sama raukeaminen äärimmäisessä antaumuksessa. Joka
kerta kun nuorukainen uinahti, tuntui hänestä kuin jokin voima olisi
hiljaa, hiljaa irrottanut olennon, jota hän koko ruumiillaan tuntien
piti syleilyssään. Mutta joka kerta seurasi tätä kadottamisen tuokiota
heräämishetkellä ensiksi korkeimman, kiitollisesti aistitun sulouden
tuntu: sanoin kuvaamatonta unta seurasi mitä armaimman todellisuuden
autuas, valpas tunteminen.
Se se oli, paratiisinhedelmä, sen puun hedelmä, joka kasvoi keskellä
puutarhaa. Francesco oli kietoutunut siihen koko ruumiineen. Se
oli elämänpuun hedelmä eikä hyvän ja pahan tiedon puun hedelmä,
jolla käärme oli viekoitellut Eevan. Pikemminkin se oli se, jonka
_nauttiminen_ teki ihmisen Jumalan kaltaiseksi. Korkeamman,
toisenlaisen autuuden saavuttamisen toivokin oli Francescossa kuollut.
Ei maassa eikä taivaassa ollut hänen riemuihinsa verrattavia riemuja.
Ei ollut ainoatakaan kuningasta, ei ainoatakaan jumalaa, jota tämä
hekumallisessa runsaudessa kieriskelevä nuorukainen ei olisi pitänyt
surkeana kerjäläisenä. Hänen puheensa oli typistynyt soperrukseksi,
katkonaiseksi huohotukseksi. Hän imi Agatan avoimien huulten välistä
huokuvia, huumaavia henkäyksiä. Hän suuteli hekuman kuumat kyyneleet
pois tytön silmäripsistä ja poskilta. Silmät suljettuina, vain hieman
niitä raotellen, he molemmat nauttivat toisistaan, katse sisään päin
suunnattuna, tunteet kuumina ja kirkkaina. Mutta se kaikki oli enemmän
kuin nautintoa, se oli pikemminkin jotakin sellaista, mitä ilmaisemaan
ihmiskieli ei riitä.
* * * * *
Seuraavana päivänä Francesco piti aamumessun täsmällisesti. Hänen
poissaoloaan ei ollut kukaan huomannut, hänen kotiintuloaan ei edes
Petronillakaan. Kun hänen täytyi kiireisesti puhdistauduttuaan oitis
lähteä odottavan apulaisen luokse sakaristoon ja sitten alttarille,
pienen, vartoavan seurakunnan eteen, ei hän ehtinyt ajattelemaan
asiaa. Ajatteleminen alkoi, sittenkun hän oli jälleen pappilassa,
jälleen pienessä huoneessaan, johon taloudenhoitajatar kattoi
hänelle tavanmukaisen aamiaisen. Mutta tästä ajattelusta ei heti
ollut seurauksena varma selviäminen. Vanha ympäristö ja alkava päivä
loivat pikemminkin koettuun elämykseen epätodellisuuden tunnun,
joten se kalpeni ikään kuin menneeksi uneksi. Mutta olihan se
kuitenkin tositapahtuma. Ja vaikkakin se tuntui haaveellisemmalta ja
uskomattomammalta kuin mikään Francescon koskaan näkemä uni, ei hän
kuitenkaan voinut väittää sitä tapahtumattomaksi. Hän oli kokenut
hirvittävän lankeemuksen; sitä seikkaa ei voinut selittelemällä
kiertää. Kysymys oli siitä, oliko enää yleensä mahdollista nousta tämän
putoamisen, tämän kauhean syntiinlankeemuksen jälkeen. Hän oli pudonnut
niin syvälle ja niin korkealta, että papin täytyi epäillä nousemisen
mahdollisuutta. Ei ainoastaan kirkollisessa, vaan myös maailmallisessa
mielessä tämä kauhistava lankeemus oli vailla vertaistaan. Francesco
muisteli sindacoa ja sitä, miten hän oli sindacon kanssa puhellut
alpilla asuvien onnettomien mahdollisesta pelastumisesta. Vasta nyt hän
syvässä alennustilassaan salaisesti tunsi, kuinka voimakas papillinen
ylpeys, kuinka pöyhkeä itsekylläisyys häntä silloin oli paisuttanut.
Hän puri hampaansa yhteen häpeästä, mitättömän, paljastetun petkuttajan
tavoin hän ihan kuin käpertyi häpeästä alastomassa avuttomuudessaan.
Eikö hän vieläkin ollut pappi? Eivätkö Soanan vaimot ja neidot olleet
pitäneet häntä miltei epäjumalanaan?
Entä eikö hänen ollut onnistunut kohottaa paikkakunnan kirkollista
henkeä siinä määrin, että messujen kuunteleminen ja kirkossakäynti
oli jälleen vakiintunut tavaksi jopa miestenkin keskuudessa? Nyt
hänestä oli tullut Jumalan kavaltaja, seurakuntansa pettäjä ja
kavaltaja, kirkon pettäjä, sukunsa kunnian pettäjä, oman itsensä
pettäjä, jopa noiden halveksittujen, hyljeksittyjen, pahamaineisten
ja surkuteltavien Scarabota-poloisten pettäjä, joiden sieluja hän oli
ollut pelastavinaan, mutta jotka hän nyt vasta oli oikein kietonut
kadotukseen.
Francesco ajatteli äitiään. Äiti oli ylpeä, melkeinpä miesmäinen
nainen, joka hänen lapsena ollessaan oli suojellut ja johtanut häntä
lujalla kädellä ja jonka taipumaton tahto oli viitoittanut myös hänen
vastaisen elämänsä uran. Hän tiesi, ettei äidin kovuus häntä kohtaan
ollut mitään muuta kuin hehkuvaa äidinrakkautta ja että pojan kunnian
vähäisinkin tahraantuminen loukkaisi hänen ylpeyttään mitä ankarimmin
— mutta pojan vakava hairahtuminen iskisi parantumattoman haavan hänen
sisimpään elämäänsä. Omituista, kuinka mahdotonta oli edes ajatella
tätä todella tapahtunutta, läheistä ja selvästi elettyä kokemusta äidin
yhteydessä.
Francesco oli vaipunut mitä inhottavimpaan lokaan, lopullisen
turmeluksen suohon. Sinne olivat jääneet hänen pappisvalansa;
kristittynä, äitinsä poikana, jopa yleensä ihmisenä hän oli kärsinyt
tappion. Äidin ja yleensä ihmisten mielestä, mikäli he olisivat saaneet
tiedon hänen rikoksestaan, olisi hänessä jäljellä ainoastaan ihmissusi,
löyhkäävä, demoninen eläin. Nuorukainen ponnahti pystyyn tuolilta,
pois pöydällä lepäävän messukirjan luota, johon hän oli näön vuoksi
syventynyt. Hänestä oli tuntunut kuin olisi taloa pieksänyt kivikuuro,
ei sellainen kuin edellisenä päivänä, kivittämisyrityksen aikana, vaan
sata, tuhat kertaa voimakkaampi, ikään kuin olisi pappila pitänyt
tuhota tai ainakin muuttaa sorakasaksi ja hänet haudata sen raunioiden
alle myrkyllisen rupisammakon tavoin. Hän oli kuullut kummallisia
ääniä, kauhistavia kiljaisuja, vimmaisia huutoja ja tiesi, että
raivoavien, kiviä väsymättömästi sinkoilevien ihmisten joukossa eivät
olleet ainoastaan kaikki soanalaiset, sindaco ja sindacon puoliso,
vaan myös Scarabota perheineen ja, jopa kaikkein etumaisimpana, hänen
äitinsä.
Mutta jo muutamien tuntien kuluttua oli sijalle tullut tyyten
toisenlaisia kuvitelmia ja mielenliikkeitä. Kaikki se, mikä oli
johtunut oman sielun tarkkailusta, teon herättämästä kammosta ja
synnintunnosta, tuntui nyt täysin kaikonneen. Francescoa vaivasi
ennen tuntematon hätä, polttava jano. Hänen sisäinen minänsä parkui,
kuten hehkuvassa aavikonhietikossa nääntyvänä kieriskelevä ihminen
huutaa vettä. Ilmassa ei tuntunut olevan niitä aineksia, joita
ihminen tarvitsee hengittääkseen. Pappila muuttui papille häkiksi,
jonka seinien sisällä hän asteli kivistelevin polvin rauhattomana
kuin petoeläin, päättäen, jollei häntä vapautettaisi, mieluummin
puskea päänsä murskaksi seinään kuin jatkaa entistä elämäänsä. Miten
on mahdollista elää kuolleena, hän kysyi itseltään silmäillessään
ikkunasta kyläläisiä. Miten he jaksoivat ja miten he saattoivat
hengittää? Miten he sietivät surkeata olemassaoloaan, kun he eivät
tunteneet sitä, mistä hän oli nauttinut ja mitä hän nyt kaipasi?
Ja Francesco kasvoi omissa silmissään. Hän katseli väheksyvästi
paaveja, keisareita, ruhtinaita ja piispoja, kuten ihmiset katselevat
muurahaisia. Jopa janossaankin, kurjuudessaan, puutteessaankin hän
teki niin. Epäilemättä hän ei enää ollut elämänsä herra. Ylivoimainen
lumous oli tehnyt hänet täysin tahdottomaksi ja, jollei Agataa olisi
ollut, täysin elottomaksi Eroksen uhriksi, sen jumalan uhriksi, joka on
vanhempi ja mahtavampi kuin Zeus ja kaikki muut jumalat.
Antiikin kirjoituksista hän oli lukenut sellaisesta lumouksesta ja
tästä jumalasta ja hymyillen väheksynyt molempia. Nyt hän tunsi
selvästi, että täytyi ajatella jopa nuolta ja syvää haavaa, jolla
tämä jumala muinaisajan ihmisten arvelun mukaan myrkytti uhrinsa
veren. Olihan hänessä sellainen haava, ja se poltti, kalvoi, kirveli,
repi ja jäyti häntä. Hän tunsi kauheasti vihlovia tuskia — kunnes
hän hämärän tultua lähti, sisimmässään ikäänkuin voihkien onnesta,
kohti samaa pientä saarta, sitä maailmaa, jossa hän oli eilen yhtynyt
rakastettuunsa ja jossa hän oli uudelleen sopinut kohtaavansa hänet.
* * * * *