hänen suustansa solui helposti hänen sielunsa tarvitsematta olla
niiden mukana, oli hänen sisällään hiljaista, ja samalla kun hänen
alabasteriotsansa suonet paisuivat, hän tunsi vapahduksen hurmiota.
Häntä vielä äsken painanut mitä syvin hätä oli muuttunut rikkaudeksi,
kiduttava nälkä kylläisyydeksi, vielä äsken kirottu, hornamainen
maailma oli nyt saanut paratiisimaisen hohteen. Ja samalla kun hänen
suuttumuksensa hekuma purkautui yhä väkevämmin, kävi se itsekin
väkevämmäksi. Hän ei ollut unohtanut sitä epätoivoista tilaa, jossa
hän oli juuri äsken ollut, mutta hänet täytti riemu, ja hänen täytyi
sitä tilaa siunata siunaamasta päästyäänkin. Olihan se tila ollut
siltana autuuteen. Francesco oli jo nyt joutunut niin kauas rakkauden
taikapiiriin, että rakastetun pelkkä läsnäolo toi mukanaan sen
nautinnon, joka huumaa onnella eikä salli ajatusten kohdistua eroon,
vaikka se olisi kuinka läheinen.
Kaiken tämän ohessa nuori pappi tunsi, millainen muutos hänessä oli
tapahtunut, eikä enää koettanutkaan salata sitä itseltään. Hänen
olemuksensa todellinen tila oli näyttäytynyt ikäänkuin alastomana.
Hänen äskeinen mielipuolinen takaa-ajonsa — hän tiesi sen hyvin — ei
ollut kirkon määräysten mukainen eikä ollut pysynyt niillä pyhillä
poluilla, jotka selvästi ja tiukasti oli osoitettu hänen työskentelyään
varten. Ensimmäisen kerran oli nyt käynyt niin, ettei ainoastaan
hänen jalkansa, vaan myös hänen sielunsa oli joutunut harhateille, ja
hänestä tuntui, ettei hän ollut saapunut siihen, missä hän nyt seisoi,
oikeastaan ihmisen, vaan pikemminkin putoavan kiven tai vesipisaran
tahi rajumyrskyn ajaman lehden tavoin.
Francescon jokainen vihainen sana osoitti hänelle itselleen, ettei hän
enää pystynyt hillitsemään itseään, vaan että hänen olisi pakko millä
hinnalla tahansa koettaa saada Agata valtaansa. Hän valtasi tytön
sanoillaan. Kuta enemmän hän nöyryytti neitoa, sitä täyteläisemmin
soivat hänen sielussaan autuuden harput. Jokainen tuska, jonka hän
rangaistessaan Agatalle tuotti, sai hänessä aikaan huumauksen; ei
paljon puuttunut, niin, jollei paimen olisi ollut saapuvilla, olisi
Francesco sellaisen huumauksen vallassa menettänyt itsehillintänsä
viimeisetkin rippeet, heittäytynyt tytön jalkojen juureen ja ilmaissut
sydämensä oikean sykinnän.
Vaikka Agata olikin kasvanut pahamaineisessa paikassa, oli hän tähän
päivään saakka säilyttänyt kukan viattomuuden. Yhtä vähän kuin
vuorikatkeroa oli hänenkään sitä muistuttavia sinisiä, tähtimäisiä
silmiään koskaan nähty laaksossa järven rannalla. Hänen kokemuspiirinsä
oli mitä suppein. Mutta vaikka pappi ei hänestä oikeastaan ollutkaan
ihminen, vaan paljon ennemmin Jumalan ja ihmisen välinen olento,
eräänlainen outo tietäjä, arvasi hän kuitenkin sen, mitä Francesco
mieli salata, ja osoitti arvaamisensa kummastelevalla katseella.
Lapset olivat vieneet pukin somerikkoa myöten pois. Paimenesta oli
alkanut tuntua painostavalta papin läheisyydessä. Hän otti keittoastian
tulelta ja lähti, sitä kantaen, hyvin vaivalloisesti kapuamaan
nähtävästi kumppaninsa luokse, joka laski risutaakkoja loputtoman
pitkän nuoran päässä jyrkänteen reunalta syvyyteen. Kahisten lipui
sellainen tumma kimppu tuontuostakin kallioseinämällä, muistuttaen
ruskeata karhua tai jättiläislinnun varjoa. Muuten se näytti lentävän,
koska nuoraa ei näkynyt. Kun paimen päästettyään tavattoman voimakkaan
klikkauksen, jonka kaiku kiiri pitkin Generoson harjanteita ja kumpuja,
oli kadonnut näköpiiristä, suuteli Agata kuin synnintunnon masentamana
papin kaavun lievettä ja sitten kättä. Francesco oli koneellisesti
tehnyt ristinmerkin neidon päälaen kohdalle, ja sen ohessa hänen
sormensa olivat hipaisseet tytön tukkaa. Mutta nyt hänen käsivarttaan
vapisutti suonenvedontapainen puistatus, ikäänkuin jokin olisi
ponnistanut viimeiset voimansa pitääkseen jotakin muuta vallassaan.
Mutta jännittynyt, estävä jokin ei kuitenkaan jaksanut estää siunaavaa
kättä hitaasti ojentumasta, sen kämmentä painumasta yhä likemmäksi
katuvan syntisen päätä ja äkkiä lujasti ja täydelleen laskeutumasta
sille.
Pelokkaasti Francesco vilkaisi ympärilleen. Hän ei suinkaan
halunnut yrittää ehkä vielä nytkin pettää itseään ja pyhän virkansa
velvollisuuksien nojalla selittää oikeutetuksi sitä tilaa, jossa
hän oli, mutta kuitenkin koko hänen olemuksensa puhui ripistä ja
synninpäästöstä. Ja melkein hillitön, hyökkäykseen valmis intohimo
pelkäsi niin kovasti sitä mahdollisuutta, että se ilmi joutuessaan
herättäisi kauhua ja inhoa, että sekin vielä kerran arasti pakeni
pyhyyden naamarin suojaan.
»Sinä tulet luokseni kouluun Soanaan, Agata», virkkoi pappi. »Siellä
opit lukemaan ja kirjoittamaan. Opetan sinulle aamu- ja iltarukouksen
sekä Jumalan käskyt ja neuvon sinua tuntemaan seitsemän pääsyntiä ja
niitä karttamaan. Joka viikko sitten ripittäydyt minulle.»
Mutta Francesco, joka näiden sanojen jälkeen oli kiskoutunut irti ja
taaksensa katsahtamatta laskeutunut vuorenrinnettä alaspäin, päätti
seuraavana päivänä vietettyään surkean, valvotun yön mennä itsekin
ripille. Kun hän salaillen oli kertonut tunnonvaivoistaan läheisen
pienen, Arogno-nimisen vuoristokaupungin nuuskaavalle ylipapille,
annettiin hänelle auliisti synninpäästö. Oli itsestään selvää, että
perkele koetti vastustaa nuoren papin yrittäessä johtaa harhaantuneita
sieluja takaisin kirkon helmaan, erittäinkin kun nainen oli aina
miehelle läheisin tilaisuus synnintekoon. Kun Francesco oli sitten
syönyt ylipapin seurassa pappilassa aamiaista ja avonaisen ikkunan
ääressä, oli vienon tuulen, auringonpaisteen ja lintujen laulun
viehättäminä puheltu paljon inhimillisten ja kirkollisten asiain usein
ilmenevästä ristiriidasta, antautui Francesco sen pettävän luulon
valtaan, että hän poistuisi sieltä sydän keventyneenä.
Tätä muutosta olivat kaiketi osaltaan edistäneet myös muutamat
lasit sitä väkevää, tumman punervaa viiniä, jota Arognon talonpojat
pusersivat ja jota papilla oli muutamia sammiollisia. Opastipa pappi
vielä lopuksi aterian jälkeen papin ja rippilapsensa valtavien,
kaunislehväisten kastanjoiden suojassa olevaan kellariholviin, jossa
tätä rikkautta säilytettiin lankkujen varassa, koska hänen tapansa oli
tähän aikaan täyttää mukaanottamansa, punotussa korissa oleva pullo
päivän vastaisia tarpeita varten.
Mutta tuskin oli Francesco sanonut rippi-isälleen jäähyväiset
kallioholvin raudoitetun oven edustalla leviävällä kukkaisella, tuulen
hivelemällä niityllä, tuskin oli hänen reippaasti astellessaan ja tien
kääntyessä kumpuinen, puiden ja pensaiden peittämä maakaistale jäänyt
heidän väliinsä, kun hän jo tunsi selittämätöntä vastenmielisyyttä
virkaveljensä lohdutusta ja koko hänen seurassaan kulutettua aikaa
kohtaan.
Tämä likainen talonpoika, jonka lopen kuluneesta kauhtanasta ja
hikisistä alusvaatteista levisi inhottavaa löyhkää, jonka hilseinen
pää ja pinttyneen lian peittämät, karkeat kädet todistivat, ettei
hän lainkaan tuntenut saippuaa, tuntui hänestä pikemminkin elukalta,
pölkkymäiseltä törkiöltä kuin Jumalan palvelijalta. Hengenmiehet
olivat pyhitettyjä henkilöitä, hän sanoi itsekseen, kuten kirkko
opettaa, ja vihkimyksessään he saavat yliluonnollisen arvon ja vallan,
joten enkelitkin heille kumartavat. Tätä ei voinut pitää muuna
kuin kaiken sen pilakuvana. Mikä häväistys, että papin kaikkivalta
oli pantu moisiin moukankäsiin. Täytyihän Jumalankin taipua sen
kaikkivallan mukaan, ja sanat: »Hoc est enim meum corpus» pakottivat
vastustamattomasti hänet laskeutumaan messualttarille.
Francesco vihasi, jopa halveksi tuota toista pappia. Sitten hän taas
tunsi syvää pahoittelua. Mutta vihdoin hänestä tuntui siltä kuin olisi
löyhkäävä, inhottava, saastainen saatana pukeutunut papin hahmoon.
Ja hän ajatteli sellaisia synnytyksiä, joita aiheuttamassa oli ollut
incubus tai succubus.
Francescoa itseään hämmästyttivät nämä hänen mielenliikkeensä ja
hänen ajatustensa juoksu. Ulkoasuaan lukuunottamatta hänen isäntänsä
ja rippi-isänsä oli tuskin antanut sellaiseen aihetta, sillä hänen
puhelunsa oli pöydässäkin ollut läpikotaisin säädyllisyyden hengen
mukaista. Mutta Francesco leijaili taas jo sellaisessa ylevyyden
tunnossa, oli hengittävinään sellaista taivaallista puhtautta, että
jokapäiväinen tähän pyhyyteen verrattuna näytti hänestä olevan
kahleilla kytketty kadotuksen ovenpieleen.
Oli tullut se päivä, jona Francesco odotti alppilaitumen
synnintekijätärtä ensimmäistä kertaa Soanan pappilaan. Hän oli
käskenyt tytön vetää lähelle kirkonovea kiinnitettyä kellonripaa,
jolla hänet voitiin kutsua rippituoliin. Mutta keskipäivän aika alkoi
olla käsissä, eikä kello liikahtanut, samalla kun hän kouluhuoneessa
opetti joitakuita keskenkasvuisia tyttöjä ja poikia, käyden yhä
hajamielisemmäksi. Vesiputouksen kohina kantautui avoimesta ikkunasta
sisälle, milloin paisuen, milloin hiljentyen, ja papin kiihtymys kasvoi
joka kerta kohinan kiihtyessä. Silloin häntä huoletti se, kuulisiko hän
ehkä kellon kilinän. Lapsia oudostutti hänen rauhattomuutensa, hänen
hajamielisyytensä. Ainakin tytöt, joiden maalliset sekä taivaalliset
ajatukset haaveellisesti pyörivät nuoren papin ympärillä, huomasivat,
ettei hän ollut sieluineen asiassa eikä siis heidän luonansa. Kun syvä
vaisto liitti heidät hänen nuorekkaan olemuksensa mielenliikkeisiin,
tunsivat he jopa sen jännityksenkin, joka sitä sillä hetkellä vallitsi.
Vähäistä ennen kello kahdentoista lyöntiä alkoi kuulua äänten sorinaa
torilta, jonka keväisesti versovien, auringonpaisteen valaisemien
kastanjanlatvojen alla oli siihen saakka ollut hiljaista. Pappilaa
lähestyi ihmisjoukko. Kuului miesten rauhallisempia kurkkuääniä, jotka
kuulostivat esteleviltä. Mutta äkkiä ne hukkuivat naisäänisten sanojen,
kiljaisujen, sadatusten ja vastalauseiden hillittömään tulvaan ja
häipyivät kuulumattomiksi. Sitten syntyi pelokas hiljaisuus. Äkkiä
kantautui papin korviin kumeita kolahduksia, joiden syy oli ensi
silmänräpäyksessä käsittämätön. Oli toukokuu, mutta kuitenkin kuulosti
samanlaiselta kuin olisi kastanjapuu syksyllä tuulenpuuskan pudistamana
ravistanut yhdellä kertaa maahan joukoittain hedelmiään. Kovat
kastanjat kopsahtavat tipahtaessaan maan pinnalle.
Francesco kumartui katsomaan ikkunasta.
Kauhukseen hän näki, mitä torilla oli tekeillä. Hän säikähti, tyrmistyi
niin pahasti, että vasta epätoivoisen itsepintaisesti soitetun
rippikellon korviasärkevä, kimeä kilinä palautti hänet tajuihinsa. Ja
kiireisesti hän sitten riensi kirkkoon ja sen ovelle sekä tempaisi
rippilapsen, joka oli Agata, kellon rivasta kirkkoon. Sitten hän astui
oven edustalle.
Asia oli selvä: hyljeksityn saapuminen paikkakunnalle oli huomattu,
ja oli käynyt, kuten sellaisessa tapauksessa tavallisesti kävi. Oli
koetettu kivittämällä karkottaa hänet ihmisten asuinsijoilta, kuten
olisi tehty jokaiselle syyhyiselle koiralle tai sudelle. Pian oli
lapsia ja lapsien äitejä liittynyt ahdistamaan seurakunnasta hylättyä,
kirousta tuovaa olentoa sallimatta kauniin tytön hahmon millään tavoin
sekoittaa sitä varmaa olettamusta, että heidän viskaamansa kivet olivat
suunnatut vaaralliseen eläimeen, hirviöön, joka levitti ruttoa ja
turmiota. Mutta varmana papin suojeluksesta Agata ei ollut sallinut
heidän estää häntä pääsemästä päämääräänsä. Niin oli päättäväinen tyttö
ahdistettuna ja vainottuna saapunut kirkon ovelle, johon vielä osui
muutamia lapsenkäsien viskaamia kiviä.
Papin ei tarvinnut rangaistussaarnalla palauttaa kiihtyneitä
seurakuntalaisia järkiinsä; he katosivat heti hänet nähtyään.
Kirkossa Francesco oli viittauksella kehottanut huohottavaa, äänetöntä
vainottua lähtemään sieltä kanssansa pappilaan. Myös hän oli kiihtynyt,
ja niinpä he molemmat kuulivat toistensa hengittävän sysäyksittäin.
Pappilan kapeassa porraskäytävässä, valkeiksi kalkittujen seinien
välissä, seisoi hätääntynyt, nyt jo kuitenkin vähän rauhoittunut
taloudenhoitajatar ottaakseen vastaan vainotun. Hänestä huomasi, että
hän oli valmis auttamaan, jos apu olisi jollakin tavoin tarpeen.
Vasta tämän vanhan rouvan nähtyään tuntui Agata heräävän tajuamaan
silloisen tilansa nöyryyttävän puolen. Vuoroin nauravana, vuoroin
kiukkuisena hän purki suustansa voimakkaita sadatuksia ja antoi
siten papille tilaisuuden ensi kerran kuulla hänen ääntänsä, joka
kuulosti Francescosta täyteläiseltä, sointuvalta ja sankarilliselta.
Hän ei tiennyt, minkä tähden häntä vainottiin. Soanan pikkukaupunki
tuntui hänestä melkein kuin ampiaispesältä tai muurahaiskeolta. Niin
vimmastunut ja suuttunut kuin hän olikin, ei hänen mieleensä kuitenkaan
johtunut miettiä tämän niin vaarallisen ilkivallan syitä. Hänhän
tunsi tämän asiaintilan jo lapsuudestaan saakka ja piti sitä vain
luonnollisena. Mutta puolustaudutaanhan myös ampiaisia ja muurahaisia
vastaan. Joskin ahdistajamme saattavat olla eläimiä, kiihdyttävät
ne meidät milloin vihaan tai raivoon, milloin epätoivoon, ja sen
mukaisesti me puramme mieltämme uhkauksilla, kyynelillä tai mitä
syvimmän halveksumisen ilmauksilla. Niin teki myös Agata, samalla kun
taloudenhoitajatar nyt nyki hänen surkean repaleista asuaan kuntoon
ja samalla kun hän itse laittoi kokoon hämmästyttävän tuuheana
aaltoilevaa, ruosteenväristä okrankeltaiseen vivahtelevaa tukkaansa,
joka oli hänen kiireesti juostessaan hajonnut valloilleen.
Tällä hetkellä Francesco kärsi pahemmin kuin milloinkaan intohimonsa
puristuksessa. Vuoristoerämaassa villin, ihanan hedelmän tavoin
kypsyneen naisen läheisyys, hänen tulistuneesta ruumiistaan
säteilevä, huumaava hehku, se seikka, että tuo siihen saakka etäinen,
saavuttamaton olento oli nyt Francescon oman pienen asunnon seinien
sisällä, kaikki se aiheutti sen, että papin täytyi puristaa kätensä
nyrkkiin, jännittää lihaksiaan, purra hampaitaan vastakkain, pysyäkseen
kunnollisesti edes sellaisessakaan mielentilassa, jossa hänen aivonsa
sekuntimääriksi täydelleen sumenivat. Milloin ne kirkastuivat,
myllersi hänen mielessään suunnaton, sekava joukko kuvia, ajatuksia ja
tunteita: maisemia, ihmisiä, perin kaukaisia muistoja, perhe-elämään
ja ammattiin liittyviä, elämän entisiä, eloisia tuokiota yhtyi
nykyisyyden kuvitelmiin. Ja ikäänkuin niistä sukeutuen pisti suloisena
ja hirvittävänä näkyviin väistämätön tulevaisuus, johon hän tiesi
ehdottomasti joutuvansa. Tämän sielussa vilisevän, sekasortoisen
kuvarykelmän yläpuolella värähteli ajatuksia, lukemattomia,
rauhattomia, mutta voimattomia. Tietoinen tahto, tunnusti Francesco,
oli hänen sielussaan syösty valtaistuimeltaan, ja nyt vallitsi toinen
tahto, jota ei käynyt vastustaminen. Kauhistuneena nuori mies myönsi
joutuneensa sen armoille. Tämä mielentila muistutti riivausta. Mutta
kun hänet valtasi kuolemansyntinä pidettävään rikokseen vievän,
välttämättömän lankeemuksen aiheuttama sielunhätä, olisi hän samalla
saattanut alkaa kiljua mitä hillittömimmästä riemusta. Hänen nälkäinen
katseensa näki, tuottaen ennentuntematonta, ihmeellistä kyllyyttä.
Vielä enemmän: nälkä oli tässä kylläisyyttä, kylläisyys nälkää.
Hänen päähänsä välähti se kirottu ajatus, että yksin tässä oli hänen
katoamaton, jumalainen ruokansa, jolla sakramentti taivaallisesti
ruokkii uskovaisten kristittyjen sieluja. Hänen tunteensa olivat
samanlaiset kuin epäjumalanpalvojan. Hänestä hänen ligornettolainen
setänsä oli huono kuvanveistäjä. Minkä tähden hän ei ollut mieluummin
maalannut? Kenties hänestä itsestään voisi vielä tulla maalari.
Hän ajatteli Bernardino Luinia ja hänen suurta tauluaan läheisen
Luganon vanhassa luostarikirkossa ja hänen siveltimensä siellä luomia
ihania, vaaleaverisiä, pyhiä naisia. Mutta eiväthän ne olleet mitään
verrattuina tähän kuumaan, perin eloisaan todellisuusolentoon.
Francesco ei nyt heti tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt aluksi tehdä.
Varoittava tunne sai hänet ensiksi pakenemaan tytön läheisyydestä.
Monet syyt, jotka kaikki eivät olleet yhtä puhtaat, kehottivat häntä
heti lähtemään sindacon puheille ilmoittamaan hänelle tapahtumasta,
ennen kuin muut ennättäisivät sen tehdä. Sindaco kuunteli häntä
rauhallisesti — Francesco oli onneksi tavannut hänet kotosalla! — ja
omaksui asiassa papin kannan. Oli vain kristityn ja kelpo katolilaisen
velvollisuus olla sallimatta vuorenrinteen kunnottoman elämän ilman
muuta jatkua ja huolehtia noista syntiin ja häpeään kietoutuneista,
pahamaineisista ihmisistä. Kyläläisiin ja heidän käyttäytymiseensä
nähden taas hän lupasi ryhtyä ankariin toimenpiteisiin.
Nuoren papin poistuttua lausui sindacon sievä vaimo, jolla oli
hiljainen, vähäpuheinen tapa suhtautua asioihin:
»Tämä nuori pappi saattaisi hyvinkin kohota kardinaaliksi, jopa
paaviksi asti. Luultavasti hän vaivaa itseään paastolla, rukouksella ja
yövalvonnalla. Mutta perkele väijyy juuri pyhimpiä ihmisiä, käyttäen
helvetillisiä taitojaan ja mitä viekkaimpia juonia ja houkutuksia.
Jospa tämä nuori mies olisi Jumalan avulla aina varuillaan niitä
vastaan!»
Useat himokkaat ja myös kiukkuiset naisenkatseet seurasivat Francescoa,
kun hän palasi pappilaan, kävellen mahdollisimman hätäilemättömästi.
Tiedettiin, missä hän oli ollut, ja oli päätetty, ettei alistuttaisi
ottamaan Soanan saastaa samaan joukkoon muutoin kuin väkivallan
pakotuksesta. Ryhdikkäästi kävelevät neidot, jotka kantoivat
polttopuita päälaellaan ja kohtasivat hänet torilla lähellä sarkofagia,
tervehtivät häntä tosin nöyrästi, mutta näyttivät senjälkeen kopeilta.
Francesco käveli tietänsä ikäänkuin kuumeessa. Hän kuuli lintujen
sirkutuksen, vesiputouksen vuoroin paisuvan, vuoroin vaimenevan
kohinan, mutta hänestä tuntui kuin hänen jalkansa eivät olisi olleet
maassa, vaan kuin hän olisi ohjaamattomasti ajautunut eteenpäin
äänien ja kuvien pyörteessä. Äkkiä hän huomasi olevansa kirkkonsa
sakaristossa, sitten pääkuorissa alttarin edessä rukoilemassa neitsyt
Marialta apua sisäisissä myrskyissään.
Mutta hänen rukouksensa eivät olleet lausutut siinä mielessä, että
neitsyt Marian pitäisi vapauttaa hänet Agatasta. Sellainen toivomus
ei olisi saanut tukea hänen sielustaan. Ne olivat pikemminkin armon
kerjäämistä. Jumalan äidin piti ymmärtää, antaa anteeksi ja jos
mahdollista hyväksyä. Äkkiä Francesco keskeytti rukouksensa ja
käännähti pois alttarilta, kun hänen mieleensä sattumalta välähti
se ajatus, että Agata oli saattanut lähteä pois. Hän tapasi tytön
kuitenkin vielä pappilassa, ja Petronilla oli hänen seuranaan.
»Olen selvittänyt koko asian», virkkoi Francesco. »Tie kirkkoon ja
papin luokse on jokaiselle avoin. Luota minuun; äskeinen ei enää
uudistu.» Hänet valtasi lujuus ja varmuus, ikään kuin hän olisi
nyt jälleen ollut oikealla tiellä ja hyvällä pohjalla. Petronilla
lähetettiin viemään tärkeätä kirkollista asiakirjaa naapuripappilaan.
Matkaa ei valitettavasti voinut siirtää tuonnemmaksi. Muuten
taloudenhoitajattaren sopi selostaa tapaus kirkkoherralle. »Jos kohtaat
ihmisiä, niin kerro heille», korosti Francesco vielä kerran, »että
alppilaitumen Agata on luonani täällä pappilassa ja että minä opetan
hänelle uskontomme, pyhän uskomme oppeja. Jos he tulevat sitä estämään,
he saavat päällensä ikuisen kadotuksen rangaistuksen. Tulkoot he vain
koolle kirkon edustalle pidelläkseen pahoin uskonsisartaan. Heidän
kivensä eivät osu häneen, vaan minuun. Illan hämärtäessä saatan hänet
vaikkapa alpille saakka.»
Taloudenhoitajattaren poistuttua alkoi pitkähkö hiljaisuus. Tyttö oli
pannut kädet syliinsä ja istui edelleenkin samalla, hauraannäköisellä
tuolilla, jonka Petronilla oli häntä varten siirtänyt valkeaksi
kalkitun seinän viereen. Agatan silmät säpsähtelivät vielä, ja niistä
leimahteli kärsityn loukkauksen tähden suuttumuksen ja salaisen
vimman salamoita, mutta hänen täyteläisille madonnankasvoilleen oli
yhä selvemmin levinnyt avuttomuuden ilme, kunnes vihdoin hiljainen,
vuolas kyynelvirta kostutti hänen poskiaan. Francesco oli tällä
välin seisonut selin häneen ja silmäillyt ulos avoimesta ikkunasta.
Samalla kun hän salli katseensa lipua Soanan-laakson jättimäisillä
kallioseinämillä, kohtalokkaalta alppilaitumelta järven rantaan saakka
ja rehevältä viiniköynnöspengermältä kantautui yksinäisen, sulavan
pojanäänen laulua, joka sekaantui vesiputouksen alituiseen kohinaan,
täytyi hänen uskoa, että hänen ylimaailmallisen toiveensa toteutuminen
nyt tosiaankin oli käsillä. Olisiko Agata vielä saapuvilla, kun hän
kääntyisi? Ja jos Agata olisi paikalla, niin mitä hänen käännyttyään
tapahtuisi? Eikö tämän kääntymisen täytyisi olla ratkaiseva koko hänen
maalliseen olemassaoloonsa nähden, jopa vieläkin kauemmaksi?
Nämä kysymykset ja epäilykset saivat papin mahdollisimman kauan
pysymään samassa asennossa, jotta hän voisi ennen ratkaisua vielä
kerran käydä oikeutta tai ainakin neuvotella itsensä kanssa.
Kysymyksessä olivat tällöin sekunnit eivätkä minuutit; mutta niinä
sekunteina ei hänen mieleensä selvästi kuvastunut ainoastaan se, miten
hän oli sekaantunut tähän juttuun, Luchino Scarabotan ensimmäisestä
käynnistä alkaen, vaan myös hänen koko tietoinen elämänsä. Niinä
sekunteina levisi koko viimeisen tuomion valtava näky, jossa olivat
Isä, Poika ja Pyhä Henki, taivaalle, Generoson harjan yläpuolelle, ja
kuului kauhistavaa pasuunantoitotusta. Toinen jalka Generoson laella,
toinen järven toisella puolella kohoavalla kukkulalla, vasemmassa
kädessä vaaka, oikeassa paljastettu miekka, seisoi arkkienkeli
Mikael pelottavan uhkaavana, samalla kun inhottava, sarvipäinen ja
kaviojalkainen saatana oli sijoittunut Soanan alpin taakse. Mutta mihin
papin katse harhaantuikin, seisoi melkein kaikkialla mustiin puettu,
mustahuntuinen nainen, joka ei ollut kukaan muu kuin hänen epätoivoinen
äitinsä.
Francesco ummisti silmänsä ja puristi sitten molemmin käsin ohimoitaan.
Käännyttyään sitten hitaasti ympäri hän katsoi kasvoillaan kauhuinen
ilme pitkään tyttöä, joka kylpi kyynelissä ja jonka purppurainen
suu vavahteli tuskaisesti. Agata säikähti. Francescon kasvot olivat
vääntyneet, ikään kuin kuoleman sormi olisi niitä hipaissut.
Sanaakaan lausumatta hän hoippui tytön luokse. Ja ikään kuin häntä
selittämättömästi kietovan voiman nujertamana hän päästi korahduksen,
joka samalla oli armonanojan hurja, elämänkiihkoinen ähkäisy, vaipui
murtuneena Agatan eteen polvilleen ja väänteli ristissä olevia käsiään,
ojentaen niitä häntä kohti.
Francesco ei ehkä olisi vielä pitkään aikaan siinä määrin sortunut
intohimonsa valtaan, jollei kyläläisten rikollinen menettely Agataa
kohtaan olisi herättänyt hänessä nimetöntä, kuumaa, inhimillistä
myötätuntoa. Hän käsitti, mikä tätä olentoa, jolle Jumala oli
suonut Afroditen kauneuden, varmasti odottaisi vastaisessa elämässä
ja maailman keskuudessa, jollei hänellä olisi suojelijaa. Hänet,
Francescon, olivat olosuhteet tänään tehneet hänen suojelijakseen,
joka kenties oli pelastanut hänet kuolemasta kivitettynä. Hän oli
siten saanut mieskohtaisen oikeuden tyttöön. Se ajatus ei ollut hänen
mielessään selvänä, mutta vaikutti kuitenkin hänen toimintaansa;
itsetiedottomasti hän raivasi tieltänsä kaikenlaiset esteet,
arkailun ja pelokkuuden. Eikä hän hengessään nähnyt minkäänlaista
mahdollisuutta lakata enää tukemasta tätä vainottua tyttöä. Hän
seisoi Agatan rinnalla, vaikkapa maailma ja Jumala olisivat vastassa.
Tällaisia mietteitä, tällaisia virtauksia liittyi, kuten sanottu,
odottamattomasti intohimon puroon, ja niinpä se tulvi yli äyräittensä.