kerettiläisen» nimellä, vaikeni ehdittyään käsikirjoituksensa
siihen kohtaan, jossa kertomus katkeaa. Vieras olisi mielellään
kuullut tarinan loppuun saakka. Mutta kun hän oli kyllin avomielinen
lausuakseen sen toivomuksen, ilmaisi isäntä, ettei hänen
käsikirjoituksensa jatkunut pitemmälle. Hän olikin sitä mieltä, että
kertomuksen sopi, jopa piti päättyä siihen. Vieras ei ollut sitä mieltä.
Miten kävi Agatan ja Francescon, Francescon ja Agatan? Pysyikö asia
salassa vai saariinko se ilmi? Oliko rakastavien keskinäinen kiintymys
pysyväinen vai hetkellinen? Saiko Francescon äiti tietää asiasta? Ja
kuulija halusi lopuksi tietää, oliko kertomuksen pohjana tositapaus vai
oliko se pelkkää kuvittelua.
»Sanoinhan jo», vastasi Ludovico hieman kalveten, »että tositapaus
antoi aiheen kyhäykseeni.» Sen jälkeen hän oli vaiti pitkän tovin.
»Noin kuusi vuotta takaperin», jatkoi hän sitten, »on pappi
kirjaimellisesti karkoitettu alttarilta ja kirkosta kepiniskuilla
ja kivenheitoilla. Kun palasin Argentiinasta Eurooppaan ja tulin
tälle seudulle, kertoivat siitä joka tapauksessa minulle niin monet
ihmiset, etten itse lainkaan epäile tapahtuman todenperäisyyttä. Myös
sukurutsaukseen langenneet Scarabotat ovat, tosin toisennimisinä,
eläneet täällä Generosolla. Agatan nimi on keksitty, valitsin sen
yksinkertaisesti tuon Sant’ Agatan pikku kappelin mukaan, jonka
kohdalla, kuten näette, ruskeat kalasääsket vieläkin leijailevat.
Mutta Scarabota-parilla on todellakin muiden synninhedelmien muassa
ollut täysikasvuinen tytär, ja papin on syytetty olleen luvattomassa
yhteydessä hänen kanssaan. Pappi ei ole, kuten kerrotaan, väittänyt
sitä valheeksi eikä myöskään osoittanut vähäisintäkään katumusta, ja
paavin väitetään sen vuoksi erottaneen hänet seurakunnan yhteydestä.
Scarabota-poloisten täytyi poistua tältä seudulta. He kuuluvat —
vanhemmat, eivät lapset — kuolleen Riossa keltakuumeeseen.»
Viini sekä paikan, hetken, seuran ja erityisesti luetun tarinan ynnä
kaikenlaisten siihen liittyvien mystillisten seikkojen kuulijassa
aiheuttama kiihtymys tekivät hänet edelleenkin tungettelevaksi.
Hän tiedusti vieläkin Francescon ja Agatan kohtaloa. Siitä ei
paimen osannut sanoa mitään. »He kuuluvat vain pitkän ajan olleen
seudun pahennuksena, koska he häpäisivät kaikkialla hajallaan
olevia, yksinäisiä pyhäkköjä käyttämällä niitä rikollisen himonsa
suojapaikkoina.» Nämä sanat lausuttuaan erakko purskahti perin
välittömään, kauan hillittömästi raikuvaan, äänekkääseen ja vapaaseen
nauruun.
Miettivänä ja omituisesti liikuttuneena lähti tämän matkaseikkailun
kertoja kotimatkalle. Hänen päiväkirjassaan on tästä taivalluksesta
kuvauksia, joita hän ei kuitenkaan halua ottaa tähän. Niin sanottu
sininen hetki, joka alkaa, kun aurinko painuu taivaanrannan taakse,
oli joka tapauksessa silloin erikoisen kaunis. Kuului Soanan putouksen
kohina. Ihan samalla tavoin olivat Francesco ja Agata kuulleet sen
kohisevan. Vai kuulivatko he sittenkin sen kohinan vielä nytkin ja
juuri tällä samalla hetkellä? Eikö Scarabotan kiviröykkiö ollut tuolla?
Eikö sieltä kuulunut hilpeiden lapsien ääniä, joihin sekaantui vuohien
ja lampaiden määkimistä? Matkamies pyyhkäisi kädellään kasvojaan ikään
kuin repäistäkseen häiritsevän hunnun syrjään; oliko hänen kuulemansa
pikku kertomus todenperäinen, tämän vuoristomaiseman pohjalla kasvanut,
kuten pienen pieni katkero tai jokin sen tapainen, vai oliko tämä
ihana, mahtava vuoristo, tämä jähmettynyt jättiläismaailma kohonnut
tuon pienen tarinan puitteista? Hänen aprikoidessaan sitä ja muuta
samanlaista kantautui hänen korviinsa laulavan naisen sointuva ääni.
Olihan erakko muka naimisissa. Ääni soi kuten avarassa, akustisesti
hyvässä salissa, kun ihmiset pidättävät hengitystään voidakseen
vain kuunnella. Myös luonto pidätti henkeään. Ääni tuntui laulavan
kallioseinämässä. Ainakin se usein tuntui tulvivan siitä laajoina,
suloisen pehmeinä ja tulisen ylevinä nousuina ja laskuina. Laulajatar
vain tuli, kuten kävi ilmi, ihan päinvastaiselta suunnalta, nousten
Ludovicon kivimajalle vievää polkua pitkin. Hän kantoi päälaellaan
saviastiaa, jota hän hiukan tuki kohotetulla vasemmalla kädellään,
samalla kun hän oikealla talutti tyttöstä. Siten sai hänen täyteläinen,
mutta kuitenkin solakka vartalonsa suoran, kauniin ryhdin, joka tekee
niin juhlallisen, suorastaan ylevän vaikutuksen. Jokin aavistus niin
kuin kirkastuksena välähti katsojan sielun lävitse tämän näyn edessä.
Todennäköisesti hänet oli nyt huomattu, sillä äkkiä laulu taukosi.
Polkua pitkin nouseva nainen lähestyi läntisen taivaanpuoliskon hohteen
täysin valaisemana. Lapsi kuului vastaavan äidille rauhallisella,
syvällä äänellä. Sitten kuului, kuinka nainen paljaat jalkapohjat
läpsähdellen nousi karkeasti hakattuja portaita. Taakan tähden piti
astua tanakasti ja varmasti. Odottajasta tuntuivat tämän kohtauksen
edellä kuluvat silmänräpäykset arvaamattoman jännittäviltä ja
arvoituksellisilta. Nainen näytti kasvavan. Katsoja näki korkealle
kiinnitetyn hameen, näki joka askeleella polven tuokioksi paljastuvan,
näki paljaiden olkapäiden ja käsivarsien pistävän esiin, näki
pyöreät, naiselliset, ylpeän itsetietoiset, mutta siitä huolimatta
lempeät kasvot, joita kuin alkuolennolla ympäröi tuuhea, punaruskean
maan värinen tukka. Eikö siinä ollut miesnainen, sankarinainen,
syyrialaisten jumalatar, synnintekijätär, joka rikkoi välinsä Jumalan
kanssa lahjoittaakseen itsensä täydelleen ihmiselle, miehelle?
Kotiin palaava vieras oli astunut sivulle, ja valoa hohtava
ruukunkantajatar, kanefora, meni hänen ohitseen, taakan tähden melkein
huomaamattomasti vastattuaan hänen tervehdykseensä. Hän käänsi molemmat
silmänsä mieheen päin, samalla kun pää pysyi suunnattuna suoraan
eteenpäin. Samassa lehahti kasvoille ylväs, itsetietoinen, tietävä
hymy. Sitten hän uudelleen laski katseensa tiehen, samalla kun hänen
silmäripsiensä lomitse näytti säihkyvän yliluonnollisia kipunoita.
Katsoja oli ehkä liian kiihtyneessä mielentilassa päivän helteestä,
viinistä ja kaikesta muusta kokemastaan, mutta varmaa on: hän tunsi
muuttuvansa hyvin, hyvin pieneksi tämän naisen edessä. Nuo täyteläiset,
kaikessa huumaavassa suloudessaan miltei pilkallisesti kaartuneet
huulet tiesivät, ettei niitä käynyt vastustaminen. Ei mistään voinut
saada suojaa eikä aseita tuon kaulan, noiden olkapäiden ja tuon
elämänhengen autuuttaman ja liikuttaman rinnan vaatimusta vastaan. Hän
nousi maailman syvyydestä ja nousi ihmettelevän miehen ohitse — ja
hän nousee nousemistaan iäisyyteen saakka sellaisena olentona, jonka
armottomiin käsiin taivas ja helvetti ovat luovutetut.