Vuoripaimen Ludovico, jonka seudun asukkaat tunsivat »Soanan

kerettiläisen» nimellä, vaikeni ehdittyään käsikirjoituksensa

siihen kohtaan, jossa kertomus katkeaa. Vieras olisi mielellään

kuullut tarinan loppuun saakka. Mutta kun hän oli kyllin avomielinen

lausuakseen sen toivomuksen, ilmaisi isäntä, ettei hänen

käsikirjoituksensa jatkunut pitemmälle. Hän olikin sitä mieltä, että

kertomuksen sopi, jopa piti päättyä siihen. Vieras ei ollut sitä mieltä.

Miten kävi Agatan ja Francescon, Francescon ja Agatan? Pysyikö asia

salassa vai saariinko se ilmi? Oliko rakastavien keskinäinen kiintymys

pysyväinen vai hetkellinen? Saiko Francescon äiti tietää asiasta? Ja

kuulija halusi lopuksi tietää, oliko kertomuksen pohjana tositapaus vai

oliko se pelkkää kuvittelua.

»Sanoinhan jo», vastasi Ludovico hieman kalveten, »että tositapaus

antoi aiheen kyhäykseeni.» Sen jälkeen hän oli vaiti pitkän tovin.

»Noin kuusi vuotta takaperin», jatkoi hän sitten, »on pappi

kirjaimellisesti karkoitettu alttarilta ja kirkosta kepiniskuilla

ja kivenheitoilla. Kun palasin Argentiinasta Eurooppaan ja tulin

tälle seudulle, kertoivat siitä joka tapauksessa minulle niin monet

ihmiset, etten itse lainkaan epäile tapahtuman todenperäisyyttä. Myös

sukurutsaukseen langenneet Scarabotat ovat, tosin toisennimisinä,

eläneet täällä Generosolla. Agatan nimi on keksitty, valitsin sen

yksinkertaisesti tuon Sant’ Agatan pikku kappelin mukaan, jonka

kohdalla, kuten näette, ruskeat kalasääsket vieläkin leijailevat.

Mutta Scarabota-parilla on todellakin muiden synninhedelmien muassa

ollut täysikasvuinen tytär, ja papin on syytetty olleen luvattomassa

yhteydessä hänen kanssaan. Pappi ei ole, kuten kerrotaan, väittänyt

sitä valheeksi eikä myöskään osoittanut vähäisintäkään katumusta, ja

paavin väitetään sen vuoksi erottaneen hänet seurakunnan yhteydestä.

Scarabota-poloisten täytyi poistua tältä seudulta. He kuuluvat —

vanhemmat, eivät lapset — kuolleen Riossa keltakuumeeseen.»

Viini sekä paikan, hetken, seuran ja erityisesti luetun tarinan ynnä

kaikenlaisten siihen liittyvien mystillisten seikkojen kuulijassa

aiheuttama kiihtymys tekivät hänet edelleenkin tungettelevaksi.

Hän tiedusti vieläkin Francescon ja Agatan kohtaloa. Siitä ei

paimen osannut sanoa mitään. »He kuuluvat vain pitkän ajan olleen

seudun pahennuksena, koska he häpäisivät kaikkialla hajallaan

olevia, yksinäisiä pyhäkköjä käyttämällä niitä rikollisen himonsa

suojapaikkoina.» Nämä sanat lausuttuaan erakko purskahti perin

välittömään, kauan hillittömästi raikuvaan, äänekkääseen ja vapaaseen

nauruun.

Miettivänä ja omituisesti liikuttuneena lähti tämän matkaseikkailun

kertoja kotimatkalle. Hänen päiväkirjassaan on tästä taivalluksesta

kuvauksia, joita hän ei kuitenkaan halua ottaa tähän. Niin sanottu

sininen hetki, joka alkaa, kun aurinko painuu taivaanrannan taakse,

oli joka tapauksessa silloin erikoisen kaunis. Kuului Soanan putouksen

kohina. Ihan samalla tavoin olivat Francesco ja Agata kuulleet sen

kohisevan. Vai kuulivatko he sittenkin sen kohinan vielä nytkin ja

juuri tällä samalla hetkellä? Eikö Scarabotan kiviröykkiö ollut tuolla?

Eikö sieltä kuulunut hilpeiden lapsien ääniä, joihin sekaantui vuohien

ja lampaiden määkimistä? Matkamies pyyhkäisi kädellään kasvojaan ikään

kuin repäistäkseen häiritsevän hunnun syrjään; oliko hänen kuulemansa

pikku kertomus todenperäinen, tämän vuoristomaiseman pohjalla kasvanut,

kuten pienen pieni katkero tai jokin sen tapainen, vai oliko tämä

ihana, mahtava vuoristo, tämä jähmettynyt jättiläismaailma kohonnut

tuon pienen tarinan puitteista? Hänen aprikoidessaan sitä ja muuta

samanlaista kantautui hänen korviinsa laulavan naisen sointuva ääni.

Olihan erakko muka naimisissa. Ääni soi kuten avarassa, akustisesti

hyvässä salissa, kun ihmiset pidättävät hengitystään voidakseen

vain kuunnella. Myös luonto pidätti henkeään. Ääni tuntui laulavan

kallioseinämässä. Ainakin se usein tuntui tulvivan siitä laajoina,

suloisen pehmeinä ja tulisen ylevinä nousuina ja laskuina. Laulajatar

vain tuli, kuten kävi ilmi, ihan päinvastaiselta suunnalta, nousten

Ludovicon kivimajalle vievää polkua pitkin. Hän kantoi päälaellaan

saviastiaa, jota hän hiukan tuki kohotetulla vasemmalla kädellään,

samalla kun hän oikealla talutti tyttöstä. Siten sai hänen täyteläinen,

mutta kuitenkin solakka vartalonsa suoran, kauniin ryhdin, joka tekee

niin juhlallisen, suorastaan ylevän vaikutuksen. Jokin aavistus niin

kuin kirkastuksena välähti katsojan sielun lävitse tämän näyn edessä.

Todennäköisesti hänet oli nyt huomattu, sillä äkkiä laulu taukosi.

Polkua pitkin nouseva nainen lähestyi läntisen taivaanpuoliskon hohteen

täysin valaisemana. Lapsi kuului vastaavan äidille rauhallisella,

syvällä äänellä. Sitten kuului, kuinka nainen paljaat jalkapohjat

läpsähdellen nousi karkeasti hakattuja portaita. Taakan tähden piti

astua tanakasti ja varmasti. Odottajasta tuntuivat tämän kohtauksen

edellä kuluvat silmänräpäykset arvaamattoman jännittäviltä ja

arvoituksellisilta. Nainen näytti kasvavan. Katsoja näki korkealle

kiinnitetyn hameen, näki joka askeleella polven tuokioksi paljastuvan,

näki paljaiden olkapäiden ja käsivarsien pistävän esiin, näki

pyöreät, naiselliset, ylpeän itsetietoiset, mutta siitä huolimatta

lempeät kasvot, joita kuin alkuolennolla ympäröi tuuhea, punaruskean

maan värinen tukka. Eikö siinä ollut miesnainen, sankarinainen,

syyrialaisten jumalatar, synnintekijätär, joka rikkoi välinsä Jumalan

kanssa lahjoittaakseen itsensä täydelleen ihmiselle, miehelle?

Kotiin palaava vieras oli astunut sivulle, ja valoa hohtava

ruukunkantajatar, kanefora, meni hänen ohitseen, taakan tähden melkein

huomaamattomasti vastattuaan hänen tervehdykseensä. Hän käänsi molemmat

silmänsä mieheen päin, samalla kun pää pysyi suunnattuna suoraan

eteenpäin. Samassa lehahti kasvoille ylväs, itsetietoinen, tietävä

hymy. Sitten hän uudelleen laski katseensa tiehen, samalla kun hänen

silmäripsiensä lomitse näytti säihkyvän yliluonnollisia kipunoita.

Katsoja oli ehkä liian kiihtyneessä mielentilassa päivän helteestä,

viinistä ja kaikesta muusta kokemastaan, mutta varmaa on: hän tunsi

muuttuvansa hyvin, hyvin pieneksi tämän naisen edessä. Nuo täyteläiset,

kaikessa huumaavassa suloudessaan miltei pilkallisesti kaartuneet

huulet tiesivät, ettei niitä käynyt vastustaminen. Ei mistään voinut

saada suojaa eikä aseita tuon kaulan, noiden olkapäiden ja tuon

elämänhengen autuuttaman ja liikuttaman rinnan vaatimusta vastaan. Hän

nousi maailman syvyydestä ja nousi ihmettelevän miehen ohitse — ja

hän nousee nousemistaan iäisyyteen saakka sellaisena olentona, jonka

armottomiin käsiin taivas ja helvetti ovat luovutetut.

Soanan kerettiläinen · 第 8 / 8 段