ja entinen varmuuteni ja käske pahojen enkelien lakata virittämästä
vaarallisia ansojaan avuttomalle palvelijallesi. Älä johdata, oi,
älä johdata meitä kiusaukseen. Minä menin näiden syntis-parkojen
luokse sinun palveluksessasi; laita niin, että taaskin pääsen pyhien
velvollisuuksieni tiukasti rajoitettuun piiriin.»
Francescon rukouksissa ei enää ollut entistä selvyyttä ja
havainnollisuutta. Hän pyysi keskenään ristiriitaisia seikkoja. Joskus
hän itsekin epäili, oliko hänen rukouksiaan kannattava kiihkeys
peräisin taivaasta vai jostakin muusta lähteestä. Se merkitsi, ettei
hän oikein tiennyt, eikö hän ehkä rukoillut taivaalta pohjaltaan
helvetillistä hyvää. Se, että hän sulki Scarabota-sisarukset
rukouksiinsa, saattoi johtua kristillisestä säälistä ja papillisesta
huolenpidosta. Mutta oliko asianlaita sama, kun hän palavan hartaasti,
vuodattaen kuumia kyyneleitä, rukoili taivaalta Agatan pelastusta?
Tähän kysymykseen hän saattoi joskus vielä vastata myöntävästi, sillä
väkevimmän vietin aiheuttama selvätuntuinen mielenliikutus, joka oli
vallannut hänet silloin, kun hän näki tytön jälleen, oli muuttunut
jotakin äärettömän puhdasta tavoittelevaksi haaveelliseksi tunteeksi.
Tämän muutoksen johdosta Francesco ei huomannut, kuinka kuolemansynnin
hedelmä tunkeutui Marian, Jumalan äidin, sijalle ja oli myös hänen
rukouksissaan ja ajatuksissaan madonnan ruumiillistuma. Toukokuun
ensimmäisenä päivänä alkoi Soanan kirkossa kuten kaikkialla erityinen
Marian palvelus, jonka noudattaminen vielä nimenomaan tuuditti nuoren
papin valppautta uneen. Joka päivä hän iltahämärissä piti etupäässä
Soanan vaimoille ja tyttärille lyhyen saarnan, käsitellen siunatun
neitsyen hyveitä. Sitä ennen ja sen jälkeen kaikui kirkon laivasta
avoimen oven kautta keväiseen ulko-ilmaan ylistyslauluja Marian
kunniaksi. Ja vanhoihin, ihaniin, sanoiltaan ja säveliltään niin
viehättäviin lauluihin sekaantui ulkoa varpusten hilpeätä sirkutusta
ja läheisistä, kosteista rotkoista kantautuvaa mitä suloisinta
satakielenlaulua. Sellaisina hetkinä oli Francesco, joka näennäisesti
palveli Mariaa, täydelleen antautunut palvomaan epäjumalaansa.
Jos Soanan äidit ja tyttäret olisivat aavistaneet, että he papin
silmissä olivat seurakunta, jonka hän joka päivä kutsui koolle kirkkoon
palvoakseen tätä vihattua synninhedelmää tai kohotakseen Maria-laulun
hartaiden sävelien kantamana kaukaiselle, korkealle kalliorinteillä
sijaitsevalle laidunalueelle, olisi hänet varmasti kivitetty, mutta
nyt näytti siltä kuin nuoren kirkonmiehen hurskaus olisi joka päivä
kasvanut seurakunnan ihmettelevissä silmissä. Vähitellen vanhat ja
nuoret, rikkaat ja köyhät, lyhyesti sanoen kaikki, pormestarista
kerjäläiseen, kirkollismielisimmästä penseimpään saakka joutuivat
mukaan Francescon keväthuumaukseen.
Jopa pitkät yksinäiset kävelyretketkin, joita hän nyt teki entistä
useammin, luettiin nuoren pyhimyksen ansioksi. Ja kuitenkin ne tehtiin
vain siinä toivossa, että niiden aikana sattuma joskus osuttaisi
hänet Agatan tielle. Sillä arasti varoen paljastamasta itseään hän
oli määrännyt seuraavan, erityisesti Scarabotan perhettä varten
järjestettävän jumalanpalveluksen pidettäväksi vasta yli viikon
kuluttua, ja väliaika kävi hänestä nyt sietämättömän pitkäksi.
Luonto puhui hänelle edelleenkin avoimesti, kuten hän oli ensi kerran
tuntenut sen puhuvan kiivetessään Sant’ Agatan laella olevaan pieneen
pyhäkköön. Jokainen ruohonkorsi, jokainen kukka, jokainen puu,
jokainen viiniköynnöksen tai muratinlehti olivat vain sanoja olevaisen
perustuksesta sointuvassa puheessa, joka syvimmässäkin hiljaisuudessa
kuului valtavan kohisevana. Ei milloinkaan ollut mikään soitto sillä
tavoin tunkeutunut koko hänen olemukseensa ja, niin kuin hänestä
tuntui, täyttänyt häntä pyhällä hengellä.
Francesco oli menettänyt syvän, rauhallisen yöunensa. Hänet tavoittanut
salaperäinen herätyshuuto tuntui, jos niin voi sanoa, surmanneen
kuoleman ja karkottaneen sen veljen, unen. Kaikki nämä tulvivaa elämää
sykkivät luomisenyöt olivat Francescon nuorelle ruumiille pyhää
ilmestysaikaa, jopa siinä määrin, että hän monesti oli tuntevinaan
viimeisen hunnun putoavan jumaluuden salaisuuden edestä. Usein kun
hän heräsi kiihkeistä, miltei valvetilaa muistuttavista unista ja
hänen aistinsa valveutuivat, kun Soanan putous kohisi ulkona kahta
äänekkäämmin kuin päivällä, kuu kamppaili valtavien rotkojen pimentoja
vastaan ja jättimäisinä vyöryvät pilvet synkistivät Generoson
ylimpiä huippuja, vapisi Francescon ruumis rukouksesta, hartaammasta
kuin koskaan ennen, samalla tavoin kuin janoinen puu, jonka latvaa
kevätsade kostuttaa, värähtelee tuulessa. Sellaisessa tilassa hän
painiskeli Jumalan kanssa, vaatien Jumalaa selvittämään hänelle pyhän
luomisihmeen, viemään hänet elämän palavaan ytimeen, tähän kaikkein
pyhimpään, sisimpään, josta voima tunkeutuu kaikkeen olevaiseen. Hän
puheli: »Sieltä, oi, kaikkivaltias Jumala, loistaa voimakkain valosi,
tästä ehtymättöminä tuliaaltoina kuohuvasta ytimestä leviää kaikki
olemassaolon hurma ja syvimmän riemun salaperäinen olemus. Älä laske
eteeni valmista luomakuntaa, oi Jumala, vaan ota minut luomistyöhösi
mukaan! Salli minun ottaa osaa keskeytymättömään luomistyöhösi, sillä
ainoastaan siten, enkä mitenkään muutoin, saatan päästä osalliseksi
myös paratiisistasi.» Vilvoittaakseen jäseniensä poltetta virui
Francesco riisuutuneena huoneessaan, jonka ikkunat olivat levälleen
avattuina, ja salli yöilman hivellä ruumistaan. Silloin hänestä
näytti kuin synkkä rajuilma olisi levännyt Generoson jättimäisellä
kallioharjalla, kuten suunnaton sonni sieraimiensa pärskyessä lepää
hiehon selässä, möyryää, sinkoaa säihkyviä salamoita tummasti
hehkuvista silmistään ja kupeet huohottaen suorittaa hedelmällisyyden
siittämistehtävää.
Tällaiset kuvitelmat olivat läpeensä pakanallisia, ja pappi tiesi sen,
nyt silti tulematta siitä levottomaksi. Hän oli vajonnut jo ihan liian
syvälle pakottavien keväisten voimien kaikkialliseen huumaukseen.
Tainnuttava huuru, jota hän hengitti itseensä, rikkoi hänen ahtaan
persoonallisuutensa rajat ja laajensi häntä ulospäin. Kaikkialla syntyi
jumalia ennen niin kuolleessa luonnossa. Ja myös Francescon sielun
syvyydet avautuivat ja lähettivät hänen tajuntaansa kuvia sellaisista
seikoista, jotka lepäsivät vuosimiljoonien kuiluissa.
Eräänä yönä hän puolittain valveilla ollessaan näki painostavan ja
omalla tavallaan hirvittävän unen, joka vaivutti hänet hätääntyneeseen
rukoukseen. Samalla hän joutui sellaisen mysteerion todistajaksi, josta
huokui kammottavaa outoutta ja joka samalla merkitsi vihkiytymistä
ikivanhan, vastustamattoman mahdin salaisuuksiin. Jossakin piilossa
Monte Generoson kallioilla näytti olevan luostareita, joista
päästiin vaarallisia portaita ja kalliolaskelmia myöten alaspäin
luoksepääsemättömiin onkaloihin. Näitä kallioportaita pitkin kapusi
juhlallisena kulkueena peräkkäin ruskeisiin kaapuihin puettuja,
partaisia miehiä ja vanhuksia, joiden liikkeiden raukeus ja kasvojen
elottomuus tekivät kaamean vaikutuksen ja jotka näyttivät olevan
tuomitut suorittamaan hirvittävää jumalanpalvelusmenoa. Nämä melkein
jättiläiskokoiset ja villinnäköiset hahmot olivat ahdistavasti
kunnioitusta herättäviä. He tulivat ylhäältä päin ryhdikkäinä,
ja heidän valtavan hoitamattomissa, takkuisissa päissänsä olivat
hiukset ja partakarvat sotkeutuneet yhteen. Ja näiden säälittömän ja
eläimellisen jumalanpalveluksen suorittajien jäljessä seurasi naisia,
joiden verhona olivat ainoastaan heidän komeat, aaltomaiset hiuksensa,
jotka muistuttivat paksuja, kullanvärisiä ja mustia vaippoja. Samalla
kun pelottavan voiman ies piti sanattomina laskeutuvia unierakkoja
jäykkinä ja tunnottomina, kuvastui naisista nöyrää alistumista,
ikäänkuin he olisivat olleet kauhealle epäjumalalle vapaaehtoisesti
tarjoutuvia uhreja. Munkkien silmistä hehkui hiljaista, tunnotonta
raivoa, ikäänkuin heitä olisi purrut vesikauhuinen eläin valaen heidän
vereensä hulluutta, jonka vimmainen purkaus oli tulossa. Naisten
otsalta ja hartaan hurskaasti alaspäin luoduista silmäripsistä kuvastui
ylevää juhlallisuutta.
Vihdoin olivat Generoson erakot elävien epäjumalien tavoin yksitellen
sijoittuneet kallioseinämän tasapohjaisiin onkaloihin, ja sitten
alkoi yhtä inhottava kuin valtava Phalloksen palvelus. Niin iljettävä
kuin se olikin — ja Francesco kauhistui sentähden sielunsa pohjaa
myöten — oli se myös kammottava kuolemanvakavuudessaan ja pelokkaassa
hurskaudessaan. Uhkeita pöllöjä istui kallioseinämällä, kirkuen
vihlovasti taikamaisessa kuutamossa vesiputouksen kohinan säestäminä,
mutta isojen yölintujen valtavia huutoja äänekkäämmin kuuluivat
papittarien sydäntäsärkevät tuskanparkaisut heidän kuollessaan himon
tuskiin.
Vihdoin oli jälleen tullut poloisille, hyljeksityille
vuoristopaimenille järjestettävän jumalanpalveluksen päivä. Jo
aamulla, Francesco-papin noustessa vuoteestaan, se oli verrattomasti
ihanampi kuin ainoakaan hänen aikaisemmin elämänsä päivä. Samoin
ilmestyy jokaisen armoitetun ihmisen elämään odottamatta ja kutsumatta
huikaisevien ilmestysten kaltaisia päiviä. Tänä aamuna nuori mies ei
halunnut olla pyhimys eikä arkkienkeli eikä jumalakaan. Pikemminkin
hänen mieltänsä hipaisi lievä pelko, että kateus saattaisi tehdä
pyhimykset, arkkienkelit ja jumalat hänen vihamiehikseen, sillä hänestä
tuntui kuin hän olisi tänä aamuna ollut pyhimyksiä, enkeleitä ja
jumalia korkeammalla. Mutta ylhäällä Sant’ Agatan laella häntä odotti
pettymys. Hänen epäjumalansa, jolla oli tämän pyhimyksen nimi, oli
jäänyt pois kirkkoretkeltä. Kun kalpeaksi käynyt pappi tiedusti häntä,
sai karkea, eläimellinen isä kuuluviin vain karkeita, eläimellisiä
ääniä, kun taas hänen puolisonsa, joka samalla oli hänen sisarensa,
selitti tyttären jääneen talousaskareihin. Senjälkeen Francesco
suoritti pyhän toimituksen niin innottomasti, ettei hän messun
päätyttyä oikein tiennyt, oliko hän sen jo aloittanut. Mielessään hän
koki helvetintuskia, jopa sellaista, mikä oli verrattavissa helvettiin
vievään romahdukseen ja teki hänestä kadotukseen tuomitun syntisraukan.
Päästettyään apulaisensa sekä Scarabota-sisarukset poistumaan hän lähti
yhä vieläkin ihan hämmennyksissään laskeutumaan jyrkän vuorikartion
joltakin kupeelta olematta selvillä mistään päämäärästä, saati sitten
minkäänlaisesta vaarasta. Taaskin hän kuuli hääpuuhissaan leijailevien
kalasääskien huutoja. Mutta ne kuulostivat hänestä petollisesti
hohtavasta eetteristä varisseelta pilkalta. Kuivuneen vesiuoman
vierinkivillä hän liukui alaspäin, huohottaen ja hyppien sekä uikuttaen
sekavia rukouksia ja sadatuksia. Häntä kalvoivat mustasukkaisuuden
tuskat. Vaikka ei ollutkaan tapahtunut sen kummempaa kuin että
jokin oli pidättänyt syntistä Agataa Soanan alpilla, näytti papista
varmalta, että tytöllä oli rakastaja, jonka kirotussa syleilyssä
hän vietti kirkolta varastetun ajan. Samalla kun tytön poisjääminen
yhdellä iskulla selvitti hänelle, kuinka riippuvainen hän oli, hän
vuorotellen tunsi tuskaista levottomuutta, tyrmistystä, vimmaa ja
tarvetta rangaista tyttöä ja kerjätä häneltä pelastusta hädästään,
siis vastarakkautta. Hän ei suinkaan ollut vielä poistanut mielestään
papillista ylpeyttä — se onkin kesyttömin ja taipumattomin — ja sitä
ylpeyttä oli mitä syvimmin loukattu. Hänestä Agatan poisjääminen oli
kolminkertainen nöyryytys. Synnintekijätär oli hyljeksinyt miestä
sellaisenaan, Jumalan palvelijaa ja sakramentin jakajaa. Mies, pappi,
pyhimys kiemurteli poljetun itserakkauden kouristuksissa ja pihisi
kiukusta ajatellessaan sitä elukkamaista miestä — paimenta tai
puunhakkaajaa — jota tyttö toistaiseksi nähtävästi piti häntä parempana.
Hillittömästi harhailtuaan muutamia tunteja, kiipeillen sinne
tänne rotkoissa, kinsteripensaiden seassa, kohisevien vuoripurojen
ylitse, saapui Francesco kauhtana repeytyneenä ja tomuisena, kädet
ja kasvot naarmuisina sellaiseen seutuun Generosolla, jossa hänen
korviinsa kantautui karjan ääniä. Silmänräpäystäkään epäilemättä
hän heti arvasi, mihin paikkaan hän niin ollen oli joutunut. Hän
katseli alhaalla leviävää, hyljättyä Soanaa, joka selvästi näkyi
kirkkaassa auringonpaisteessa, ja erotti ihmiset, joita nyt turhaan
tulvi pyhäkölle. Parhaillaan olisi hänen pitänyt olla sakaristossa
pukemassa ylleen messuasua. Mutta hän olisi paljon helpommin
pystynyt kiinnittämään köyden auringon ympäri ja vetämään sen maahan
kuin katkomaan ne näkymättömät kahleet, jotka väkivaltaisesti
kiskoivat häntä tälle alpille. Nuoren papin alkaessa tulla hiukan
järkiinsä kantautui raikkaan vuoristotuulen mukana hänen nenäänsä
tuoksuavaa savua. Silmäiltyään vaistomaisesti tutkien ympärilleen
hän huomasi jokseenkin lähellä itseään istuvan mieshahmon, joka
näytti hoitelevan vähäistä nuotiota. Tulen reunassa höyrysi peltinen
astia, joka nähtävästi oli täynnä minestraa. Istuja ei nähnyt pappia,
sillä hän oli selin sinnepäin. Niinpä taas pappi puolestaan näki
ainoastaan pyöreän, miltei valkovillaisen pään ja vankan, ruskean
niskan, kun taas hartioita ja selkää peitti iän, säiden ja tuulien
maanväriseksi haalistama takki, joka vain höllästi riippui miehen
yllä. Talonpoika, paimen tai metsänhakkaaja, mikä niistä hän lieneekin
ollut, istui kumartuneena tuleen päin, jonka tuskin näkyvät liekit
vuoristotuulahduksen painamina luikertelivat pitkin maata ja lähettivät
savutuprahduksia. Hän oli silminnähtävästi syventynyt työhön,
näpertelyyn, kuten pian kävi ilmi, ja oli enimmäkseen ääneti, kuten
mies, joka puuhailussaan on unohtanut sekä Jumalan että maailman.
Kun Francesco oli seisonut pitkähkön ajan, jostakin syystä pidättyen
vähääkään liikahtamasta, alkoi nuotion ääressä istuva mies tai
nuorukainen hiljaa viheltää, ja kerran aloitettuaan soitannolliset
harjoitukset hän äkkiä kajautti hyvä-äänisestä kurkustaan ilmoille
jonkin laulun katkonaisia osia.
Francescon sydän jyskytti rajusti. Se ei aiheutunut siitä, että hän
oli niin vinhasti kiipeillyt rotkoissa, vaan osittain hänen asemansa
outoudesta, osittain tulen ääressä istuvan miehen tekemästä omituisesta
vaikutuksesta. Tuo ruskea niska, tuo kiharainen, kellertävän vaalea
tukka, tuo nuorekkuutta uhkuva vartalo, jonka saattoi aavistaa
piilevän nukkavierun verhon takana, tuo vuoristolaisen huomattavan
vapaa ja huoleton mielihyvä, kaikki se yhdessä sulautui Francescon
sielussa salamannopeasti vaikutelmaksi, joka sai hänen sairaalloisen,
aiheettoman mustasukkaisuutensa leimahtamaan vielä tuskallisemmin.
Francesco astui nuotion ääreen. Hänen ei olisi kuitenkaan onnistunut
pysytellä piilossa; ja sitä paitsi häntä vetivät sinne vastustamattomat
voimat. Silloin vuoristolainen kääntyi, näytti nuorekkuutta ja
voimaauhkuvat kasvot, jollaisia pappi ei vielä milloinkaan ollut
nähnyt, ponnahti pystyyn ja silmäili tulijaa.
Nyt oli Francesco selvillä siitä, että hän oli tekemisissä paimenen
kanssa, koska miehen näpertelemä tekele oli linko. Hän paimensi
ruskea- ja mustatäpläisiä nautoja, joita näkyi siellä täällä, mutta
jotka yleensä loitolla ja näkymättöminä kiipeilivät kivikoissa ja
pensaikoissa ja joiden läheisyyden ilmaisi vain härän ja muutamien
lehmien kaulassa riippuvien kellojen kilkatus. Hän oli kristitty; ja
mikäpä muu hänen olisikaan pitänyt olla kaikkien tällä seudulla olevien
vuoristokappelien ja madonnankuvien keskellä? Mutta hän näytti myös
olevan pyhän kirkon erityisen harras poika, sillä hän tunsi heti papin
puvun ja suuteli Francescon kättä aran hartaasti ja nöyrästi.
Mutta muuten, kuten Francesco heti havaitsi, ei hän ollut lainkaan
seurakunnan muiden lapsien näköinen. Hän oli rakenteeltaan tanakampi
ja lyhyempi, hänen lihaksissaan oli jotakin urheilijamaista, hänen
silmänsä olivat kuin tuolla alhaalla väikkyvästä sinisestä järvestä
otetut ja kauaksi näkevät kuin korkealla Sant’ Agatan kohdalla yhä
kaartelevien kalasääskien silmät. Otsa oli matala, huulet paksut ja
kosteat, katse ja hymyily rehdin avoimet. Hänessä ei voinut huomata
salailua ja pälyilyä, mikä on useille etelämaalaisille ominaista.
Seisoessaan vastakkain tämän Monte Generoson vaaleaverisen nuoren
Aatamin kanssa pani Francesco kaiken tämän merkille ja myönsi
mielessään, ettei hän vielä koskaan ollut nähnyt niin luonnonraikkaan
kaunista veitikkaa.
Salatakseen tulonsa oikean syyn ja samalla tehdäkseen ilmestymisensä
käsitettäväksi hän valehteli käyneensä eräässä syrjäisessä majassa
antamassa ehtoollista kuolevalle ja lähteneensä sitten paluumatkalle
ilman apulaisensa seuraa. Matkalla hän oli eksynyt, liukunut rinteillä
ja toivoi nyt, että hänet opastettaisiin oikealle tielle, sitten kun
hän olisi vähän levähtänyt. Paimen uskoi tämän valheen. Hymyillen
kankeasti ja näyttäen terveet hammasrivinsä, mutta ollen sittenkin
hämillään, hän kuunteli hengenmiehen kertomusta ja valmisti hänelle
istumapaikan riisumalla nutun hartioiltaan ja levittämällä sen tien
oheen nuotion viereen. Tällöin paljastuivat hänen ruskeat, alastomat
hartiansa, jopa koko yläruumiinsa vyötäisiä myöten, ja osoittautui,
ettei hänen yllään ollut paitaa.
Vaikeata oli aloittaa keskustelu tämän luonnonlapsen kanssa. Hänestä
näytti tuntuvan kiusalliselta olla kahden kesken hengellisen herran
seurassa. Kun hän oli jonkin aikaa polvillaan ollen puhallellut tuleen,
lisäillyt siihen risuja, kohotellut keittoastian kantta sekä lausuillut
sanoja, joiden murretta pappi ei ymmärtänyt, hän päästi ihan äkkiä
valtavan klikkauksen, joka kertautui Generoson jyrkistä kalliorinteistä
moninkertaisena kaikuna.
Tuskin oli tämä kaiku ehtinyt vaimeta, kun alkoi kuulua lähestyvää,
äänekästä kiljuntaa ja naurua. Siinä oli useita ääniä, lasten ääniä,
joista erottui naisen ääni, milloin naurava, milloin apua huutava.
Tämän äänen kuullessaan Francesco tunsi käsiensä ja jalkojensa
herpaantuvan, ja samalla hänestä tuntui kuin olisi tulossa uusi
voima, joka hänen luonnollisen olemassaolonsa aiheuttaneeseen voimaan
verrattuna sisälsi oikean, todellisen elämän salaisuuden. Francesco
paloi kuten Herran orjantappurapensas, mutta ulkoisesti ei hänestä
voinut huomata mitään. Samalla kun hänen sisäinen olemuksensa oli
useita sekunteja tajuttomana, tunsi hän jotakin outoa vapautusta ja
samalla yhtä suloista kuin toivotonta vankeutta.
Sillä välin olivat naurun tukahduttamat naisen avunhuudot ennättäneet
likemmäksi, ja pian ilmestyi jyrkän polun taipeesta näkyviin yhtä
viaton kuin myöskin harvinainen paimennäkymä. Sama täpläinen pukki,
joka Francescon ensi kertaa käydessä tällä laitumella oli häntä
ahdistellut, johti pärskyvänä ja vastaan hangottelevana pientä
riemukulkuetta, meluavien lapsien takaa ajamana kantaen joukon ainoata
naispuolista remuajaa, joka oli hajasäärin sen selässä. Kaunis
neito, jonka Francesco luuli näkevänsä ensi kerran, oli lujasti
tarttunut pukin kiperiin sarviin, mutta vaikka hän taivuttikin
vartaloaan voimakkaasti taaksepäin kiskoen eläimen kaulaa mukaansa,
ei hän kuitenkaan jaksanut pakottaa sitä pysähtymään eikä voinut
laskeutua pois sen selästä. Leikki, johon neito ehkä oli ruvennut
lasten mieliksi, oli saattanut hänet tähän avuttomaan tilaan; hän ei
oikeastaan istunut, vaan hänen paljaat jalkansa koskettivat maata
sopimattoman ratsun kahden puolen, joten hän ei oikeastaan ratsastanut,
vaan pikemminkin käveli pääsemättä kuitenkaan pudottautumatta eroon
rajun tulisesta pukista. Niinpä hänen hiuksensa olivat hellinneet
hajalleen, hänen karkean paitansa kannatinhihnat olivat liukuneet pois
olkapäiltä, joten näkyi viehättävä puolipallo, ja paimentytön mekon
muutoinkin tuskin pohkeisiin saakka ulottuvat liepeet riittivät nyt
vielä huonommin peittämään hänen uhkeita polviaan.
Kului pitkä aika, ennenkuin pappi oivalsi, kuka tämä bakkantti
oikeastaan oli, että hänen eteensä oli saapunut hänen kiduttavan
ikävöinänsä kaihoisesti etsitty kohde. Tytön huudot, nauru, pakolliset,
rajut liikkeet, valtoimenaan hulmuava tukka, avoin suu, voimakkaasti,
nykäyksittäin huohottava rinta, koko vallattoman ratsastuksen samalla
kertaa pakollinen ja kuitenkin vapaaehtoinen huimuus olivat ulkoisesti
muuttaneet hänet tyyten toisenlaiseksi. Hänen kasvoilleen oli levinnyt
rusottava hehku, ja hänen ilmeistään kuvastui hilpeyttä, pelokkuutta
ja häveliäisyyttä, joka tuli hullunkurisen viehättävästi näkyviin,
kun hänen toinen kätensä salamannopeasti sujahti pukin sarvesta mekon
vaarallisen korkealle vetäytyneeseen liepeeseen.
Francesco katseli lumottuna ja viehättyneenä näkyä, ikäänkuin sillä
olisi ollut kyky lamauttaa. Se näytti hänestä kauniilta, eikä hänen
mieleensä lainkaan johtunut sen likeinen yhtäläisyys noidanratsastuksen
kanssa. Sensijaan hänen antiikkiin liittyvät vaikutelmansa elpyivät.
Hän muisti marmorista sarkofagia, joka yhä kirkkaan, reunoilta valuvan
vuoristoveden täyttämänä seisoi Soanan torilla ja jonka kuviointia
hän oli äsken tarkastanut. Tuntui siltä kuin tämä kukkakiehkuraisen
viininjumalan tanssivien satyyrien, pantterien vetämien riemuvaunujen,
huilunsoittajattarien ja bakkanttien kivinen, mutta kuitenkin niin
eloisa maailma olisi piiloutunut Generoson kallioisiin erämaihin ja
kuin joku noista jumalan innoittamista naisista olisi äkkiä eronnut
menadien riehakkaasta vuorenpalvonnasta ja yllättävästi astunut esille
elämään nykyhetkeä.
Jollei Francesco ollutkaan heti tuntenut Agataa, oli pukki sensijaan
heti tuntenut papin ja siksi kiskoi turhaan kiljuvan ja vastaan
hangottelevan taakkansa suoraan hänen luoksensa, ja sen ihan
kursailematta laskettua molemmat halkinaiset etukavionsa papin syliin
pääsi sen ratsastaja vihdoin vapautumaan ja lipui hitaasti pois sen
selästä.
Kun tyttö oli käsittänyt, että saapuvilla oli vieras, ja jopa tuntenut
tämän vieraan Francescoksi, häipyivät hänen naurunsa ja hilpeytensä
ihan äkkiä, ja hänen kasvonsa, jotka vielä äsken olivat loistaneet
iloa, muuttuivat ihan kuin uhmaisen kalpeiksi.
»Minkätähden et tullut tänään kirkkoon?» Francesco lausui tämän
kysymyksen, nousten pystyyn, ja hänen sävyään ja hänen kalpeiden
kasvojensa ilmeitä olisi täytynyt pitää vihaisina, vaikka hänellä
olikin syynä toisenlainen mielenliikutus. Lieneekö se johtunut siitä,
että hän tahtoi salata tätä mielenliikutusta, tai siitä, että hän
oli neuvoton, jopa avuton, tai siitä, että sielunhoitaja hänessä oli
todellakin kimmastunut, mutta joka tapauksessa hänen suuttumuksensa
kasvoi ja ilmeni sellaisena, että paimen katsahti häneen oudoksuen ja
neidon kasvoilla vaihtelivat säikähdyksen ja häpeän puna ja kalpeus.