langenneen noituuden ja taikuuden syntiin. Tosin hänelle sattui
kokemus, joka hänestä oli pahasti epäilyttävä. Joka päivä hän puhdisti
sisäistä olemustaan, osoittaen pyhää intoa ja käyttäen uskonnon kaikkia
keinoja, poistaakseen sieltä paimentytön kuvan, mutta yhä uudelleen
kuva ilmestyi sinne entistä kirkkaampana, varmempana ja selvempänä.
Millainen oli se maalaus ja millaiselle tuhoutumattomalle puupinnalle
tai liinakankaalle se oli maalattu, kun siihen ei vähääkään pystynyt
vesi eikä tuli!
Monesti hän hiljaa ja hämmästyneenä tarkkaili, kuinka tämä kuva
tunkeutui kaikkialle. Kun hän kirjaa lukiessaan näki nuo hennot,
omituisen punertavan, maanruskean tukan kehystämät kasvot ja isot,
tummat silmät jollakin sivulla, käänsi hän viereisen lehden sitä
peittämään ja piilottamaan. Mutta se näkyi kaikkien lehtien lävitse,
ikäänkuin niitä ei olisi ollutkaan, kuten se muuten näkyi myös
verhojen, ovien ja seinien lävitse talossa ja vieläpä kirkossakin.
Tällaisten ahdistusten ja sisäisten ristiriitojen vaivaamaa nuorta
pappia kalvoi lisäksi malttamattomuus, koska Sant’ Agatan laella
pidettävän erityisen jumalanpalveluksen määräpäivä ei tuntunut joutuvan
kylliksi nopeasti. Hän halusi niin pian kuin suinkin suorittaa
velvollisuudekseen ottamansa tehtävän koska hän sillä ehkä saisi
riistetyksi neidon helvetin ruhtinaan kynsistä. Vielä hartaammin hän
toivoi näkevänsä tytön jälleen, mutta eniten hän kaipasi pelastumista
tuskaisesta lumouksestaan, sillä hän toivoi sen varmasti toteutuvan.
Francesco söi vähän, vietti suurimman osan öistään valveilla, ja kun
hän päivä päivältä kävi yhä enemmän huolten painamaksi ja kalpeaksi,
saavutti hän seurakunnassaan entistäkin suuremman esimerkillisen
hurskauden maineen.
Vihdoin oli tullut se aamu, joksi pappi oli kutsunut syntispoloiset
ylhäällä sokeritoppamaisen Sant’ Agatan laella olevaan kappeliin.
Sinne vievää äärimmäisen vaivalloista tietä ei ehtinyt taivaltaa
kahta tuntia lyhyemmässä ajassa. Yhdeksännellä tunnilla Francesco
astui matkavalmiina Soanan aukiolle sydän hilpeänä ja virkistyneenä,
katsellen maailmaa uudestisyntyneen silmillä. Toukokuun alku lähestyi,
ja niinpä oli koittanut niin ihana päivä kuin suinkin saattoi ajatella,
mutta nuori mies oli elänyt jo useita yhtä kauniita päiviä luonnon
silti näyttämättä hänestä Edenin puutarhan kaltaiselta, kuten se tänään
näytti. Nyt häntä ympäröi paratiisi.
Kirkkaan vuoristoveden täyttämän sarkofagin ympärillä seisoi kuten
tavallisesti vaimoja ja neitoja, jotka tervehtivät pappia äänekkäillä
huudahduksilla. Jokin piirre hänen ryhdissään ja hänen ilmeissään ynnä
alkavan päivän juhlallinen raikkaus olivat rohkaisseet pesijättäriä.
Hameenliepeet puristettuina jalkojen väliin, niin että muutamien
ruskeat pohkeet ja polvet olivat näkyvissä, he seisoivat kumarassa,
rivakasti työskennellen voimakkailla, samoin ruskeilla, paljailla
käsivarsillaan. Francesco meni joukon luokse. Hän katsoi tarpeelliseksi
lausuilla kaikenlaisia ystävällisiä sanoja, jotka eivät millään tavoin
olleet hänen hengellisen vitkansa yhteydessä, vaan koskivat hyvää
säätä, hyvää mielialaa ja toivottavaa, hyvää viinivuotta. Nähtävästi
kuvanveistäjäsetänsä taloon tekemänsä käynnin innostamana nuori pappi
nyt ensi kerran antautui tarkastamaan ruumisarkun koristeellista
reunusta, johon oli kuvattu Bacchuksen palvelijain kulkue, hyppeleviä
satyyreja, tanssivia huilunsoittajattaria ja Dionysoksen, rypälekruunun
koristaman viininjumalan, vaunut, joita pantterit vetivät. Tällä
hetkellä hänestä ei tuntunut kummalliselta se, että muinaisajan ihmiset
olivat peittäneet kuoleman kotelon pursuavan elämän hahmoilla. Vaimot
ja neidot, joista muutamat olivat harvinaisen kauniita, lörpöttelivät
ja naureskelivat hänelle hänen silmäillessään arkkua, ja ajoittain
hänestä tuntui kuin hän itsekin olisi ollut päihtyneiden, ilakoivien
menadien ympäröimä.
Nyt toisen kerran kavutessaan vuoristoluontoon hän oli ensimmäisen
retken aikaiseen itseensä verrattuna samanlainen kuin näkeväsilmäinen
ihminen on äitinsä kohdusta saakka sokeana olleeseen verrattuna.
Pakottavan selvänä oli Francescolla sellainen tunne, että hän oli äkkiä
tullut näkeväksi. Siinä mielessä ei sarkofagin katseleminen suinkaan
tuntunut hänestä satunnaiselta, vaan syvän merkitykselliseltä. Missä
oli vainaja? Elämän juokseva vesi täytti avoimen, kivisen ruumisarkun,
ja ikuinen kuolleistaherääminen oli muinaisajan ihmisten kielellä
tulkittuna marmorin pinnalla. Niin oli evankeliumi ymmärrettävä.
Tosin ei tähän evankeliumiin jäänyt paljon yhteistä sen kanssa, jota
hän oli aikaisemmin oppinut ja opettanut. Se ei suinkaan juontunut
kirjan sivuista ja kirjaimista, vaan paljon enemmän se kumpusi maasta
ruohon, yrttien ja kukkien kautta tai valui auringon keskipisteestä
valon mukana. Koko luonto muuttui ikäänkuin puhuvaksi ja eläväksi.
Kuollut ja mykkä luonto tuli vireäksi, tuttavalliseksi, avoimeksi ja
puheliaaksi. Äkkiä se tuntui ilmaisevan nuorelle papille kaiken, mitä
se oli siihen saakka äänettömänä pitänyt salassa. Hän tuntui olevan
sen lemmikki, sen valittu, sen poika, jolle se äidin tavoin uskoi
rakkautensa ja äitiytensä pyhän salaisuuden. Kaikki kauhun kuilut,
kaikki hänen järkkyneen sielunsa tuskaiset huolet olivat häipyneet.
Helvetin luulotellun hyökkäyksen synkkyydestä ja pelosta ei ollut
mitään jäljellä. Koko luonnosta uhosi hyvyyttä ja rakkautta, ja ylen
rikkaana hyvyydestä ja rakkaudesta saattoi Francesco antaa sille
takaisin hyvyyttä ja rakkautta.
Merkillistä: hänen kavutessaan vaivalloisesti ylöspäin kinsterien,
pyökkien ja sinivattutiheikköjen välitse, usein luiskahdellen
särmäisiltä kiviltä, häntä ympäröivä kevätaamu tuntui autuaalliselta
ja valtavalta luonnonsinfonialta, joka kertoi enemmän luomisesta kuin
luoduista. Kuolemasta iäksi vapautetun luomistyön mysteerio ilmaisi
verhotta itsensä. Se, joka ei kuullut tätä sinfoniaa — niin tuntui
papista — petti itseään alkaessaan virrentekijän sanoilla ylistää:
»Jubilate Deo omnis terra» tai »Benedicte coeli domino».
Kylläisen täyteläisenä kohisi Soanan vesiputous ahtaaseen rotkoonsa.
Sen pauhu kaikui paisuneena ja hekumallisena. Sen puhetta ei voinut
olla kuulematta. Milloin kumeampana, milloin heleämpänä soi tyytymisen
ääni, alituisesti muuttuen. Jymisevä lumivyöry irtaantui Generoson
jättimäisiltä rinteiltä, ja kun jymy ehti Francescon korviin, oli
vyöry itse jo syöksynyt Savaglian uomaan, vieden muassaan äänettömänä
virtana soluvaa lunta. Oliko luonnossa mitään sellaista, mikä ei
kuulunut elämän piiriin ja missä ei ollut sielua, mitään, missä ei
toteutunut pakottava tahto? Kaikkialla oli sanoja, kirjoitusta, laulua
ja kiihtävää verenkäyntiä. Eikö aurinko ystävällisesti laskenut
lämmintä kättä hänen selkäänsä olkapäiden väliin? Eivätkö laakeri-
ja pyökkitiheikköjen lehdet kahisseet ja liikkuneet, kun hän ohi
mennessään pyyhkäisi niitä? Eikö vettä kummunnut kaikkialle, ja eikö se
hiljaa solisten, piirtänyt kaikkialle uomansa ura- ja solmumerkkejä?
Eikö hän, Francesco Vela, niitä lukenut, eivätkö niitä lukeneet
kymmenientuhansien pienten ja suurten kasvien hiusjuuret, ja eikö juuri
niiden salaisuus esiintynyt kymmenissätuhansissa kukissa ja niiden
verholehdissä? Pappi otti käteensä pienenpienen kiven ja näki sen
pinnalla punertavaa jäkälää; siinäkin puhuva, maalaava, kirjoittava
ihmemaailma, muovaava muoto, joka oli todistuksena elämän kuvissa
vaikuttavasta kuvia luovasta kyvystä.
Entä eivätkö samaa todistaneet lintujen äänet, jotka liittyivät
toisiinsa äärettömän hienoina, näkymättöminä säikeinä valtavan
vuorilaakson onkaloiden ylitse kuin verkko? Tämä kuuluva silmukkaverho
näytti Francescosta ajoittain muuttuvan näkyviksi, hopeavälkkeisiksi
langoiksi, jotka saivat sisäisen, puhuvan tulen liekehtimään. Eikö se
ollut luonnon kuuluvaksi ja näkyväksi tullutta rakkautta ja ilmaistua
onnea?
Ja eikö ollut ihmeellistä, että niin pian kuin tämä seitti häipyi tai
särkyi, nopeasti sujahtelevat, väsymättömät sukkulaiset liittivät sen
jälleen? Missä pienet, siivekkäät kutojat istuivat? Niitä ei näkynyt,
jollei ehkä pieni lintunen mykkänä ja kiirehtien siirtynyt toiseen
paikkaan. Pienistä kurkuista tulvi tämä kaikkea muuta kuuluvammin
riemuitseva, kauas kantautuva puhe.
Siellä, missä kaikki pulppusi, missä kaikki sykähteli, sekä hänessä
että hänen ympärillään, ei Francesco osannut erottaa kuoleman
paikkaa. Hän kosketti kastanjapuun runkoa ja tunsi, kuinka se pakotti
ravitsevat nesteet kohoamaan lävitseen. Hän imi ilmaa, ikäänkuin se
olisi ollut elävä sielu, ja tiesi heti saavansa juuri sitä kiittää
oman sielunsa hengityksestä ja ylistyksestä. Entä eikö juuri yksin se
tehnyt hänen kurkustaan ja kielestään julistamisen puhuvan välineen?
Francesco viivähti tuokion muurahaiskeon ääressä, jossa kuhisi innokas
uurastus. Nuo arvoitukselliset pikku elävät olivat kalunneet pienen
peltohiiren niin että vain hento luuranko oli jäljellä. Eivätkö tuo
soma, pieni luuranko ja muurahaisvaltion lämpimiin uumeniin kuljetettu
ja kadonnut hiiri kertoneet elämän tuhoutumattomuudesta, ja eikö
luonto kuvia luovassa tarpeessaan tai pakossaan vain ollut etsinyt
uutta muotoa? Pappi näki jälleen Sant’ Agatan ruskeat kalasääsket,
ei tällä kertaa alapuolellaan, vaan korkealla yläpuolellaan. Niiden
siivekkäät, höyheniset ruumiit kantoivat veren ihmettä, sykkivän
sydämen ihmettä majesteettisessa hurmiossa avaruuden halki. Mutta kuka
olisi voinut olla tajuamatta, että niiden lennon vaihtuvat kaarteet
piirsivät siniselle, silkkimäiselle taivaalle selvää kirjoitusta,
josta ei voinut erehtyä ja jonka merkitys ja kauneus mitä likeisimmin
liittyivät elämään ja rakkauteen. Francescosta tuntui ihan siltä
kuin linnut olisivat vaatineet häntä lukemaan. Ja samalla kun ne
kirjoittivat lentokuvioillaan, ei niiltä myöskään ollut evätty
lukemiskykyä. Francesco ajatteli näille siivekkäille kalastajille
suotua, kauaskantavaa katsetta. Ja hän ajatteli ihmisten, lintujen,
imettäväisten, hyönteisten ja kalojen lukemattomia silmiä, joilla
luonto itseään katseli. Hänen yhä syvemmäksi hämmästyksekseen hänelle
selvisi luonnon ääretön äidillisyys. Se huolehti siitä, ettei sen
lapsilta sen kaikki käsittävän äidillisyyden alueella mitään jäänyt
nauttimatta ja salatuksi; se ei ollut ainoastaan suonut niille näkö-,
kuulo-, haju-, maku- ja tuntoaisteja, vaan sillä oli, kuten Francesco
tunsi varalla vielä lukemattomia uusia aisteja aikakausien vaihteluja
varten. Kuinka valtava näkö, kuulo, haju, maku ja tunto maailmassa
olikaan! — Ja kalasääskien yläpuolella väikkyi vaalea pilvi. Se
muistutti säihkyvää telttakatosta. Mutta sekin siirtyi paikaltaan ja
muuttui silminnähtävästi mitä eloisimmin vaihteluin.
Francescon silmistä oli kaihi pudonnut syvien, salattujen voimien
vaikutuksesta. Mutta tämän elämyksen arvoa lisäsi se hänet, hänen
sitä myöntämättä, onnelliseksi tekevä seikka, että häntä odotti neljä
ihanaa tuntia, joiden aikana hän jälleen näkisi kovaonnisen, vainotun
paimentytön. Se tieto teki hänet varmaksi ja rikkaaksi, ikäänkuin niin
kaunissisältöinen aika ei voisikaan kulua loppuun. Tuolla ylhäällä,
niin, tuolla ylhäällä, missä oli pieni kappeli, ja kalasääsket sen
yläpuolelle kaartelemassa, odotti häntä, kuten hän arveli, onni jota
enkelitkin varmaan kadehtivat. Hän kiipesi kiipeämistään, ja mitä
autuain into antoi hänelle siivet. Sen, mitä hän tuolla ylhäällä
kokisi, täytyisi varmasti valahtaa hänen päällensä eräänlaisena
kirkastuksena ja taivaan välittömässä läheisyydessä tehdä hänet
melkeinpä ikuisen hyvän paimenen kaltaiseksi. »Sursum corda! Sursum
corda!» Hän hoki itsekseen Franciscuksen tervehdystä, samalla kun hänen
vierellään käveli pyhä Agatan marttyyri, jolle vuoren laella sijaitseva
kappeli oli omistettu ja joka oli astellut kuolemaan pyövelin käsissä
ikäänkuin olisi mennyt tanssimaan. Ja heidän jäljessään, siltä tuntui
innokkaasti kapuavasta Francescosta, seurasi jono pyhiä naisia, jotka
kaikki tahtoivat olla näkemässä juhlallisella laella tapahtuvaa
rakkaudenihmettä. Itse Maria, jonka ambrosialla voidellut hiukset
olivat ihanasti hajallaan, käveli viehkein jaloin kaukana papin ja
autuutettujen naisten kulkueen edellä, jotta maa hänen katseensa, hänen
hengityksensä, hänen askeltensa vaikutuksesta saisi kaikkia varten
juhlallisen kukkaspeitteen. »Invoco te! Invoco te!» huohotti Francesco
ihastuneena. »Invoco te, nostra benigna stella!»
Pappi oli väsymystä tuntematta saapunut kartiomaisen vuoren laelle,
joka tuskin oli laajempi kuin se ala, jonka siellä olevan pienen
jumalanhuoneen perustus valtasi. Tilaa jäi vielä kaidalle reunamalle
ja ahtaalle edustalle, jonka keskellä kasvoi nuori, vielä lehdetön
kastanja. Näytti siltä kuin tämän yksinäisen pikku kirkon ympärille
olisi siroteltu kappale taivasta tai Marian sinistä vaippaa; siinä
määrin oli sinisiä katkeroita versonut pyhäkön ympärille. Olisi myös
saattanut kuvitella vuoren huipun yksinkertaisesti kohonneen taivaan
sineen.
Kuoripoika ja Scarabota-sisarukset olivat jo saapuneet ja sijoittuneet
mukavasti kastanjan juurelle. Francesco kalpeni, sillä hänen
katseensa oli turhaan, joskin vain nopeasti harhaillen etsinyt nuorta
paimentyttöä. Mutta hän otti kasvoilleen ankaran ilmeen ja avasi
kappelin oven isolla, ruosteisella avaimella paljastamatta pettymystään
sekä sielunsa tyrmistystä. Hän astui ahtaaseen kirkkoon, jonka alttarin
taakse kuoripoika pian laittoi kaikki kuntoon messua varten. Mukana
tuodusta pullosta kaadettiin vihkivettä kuivuneeseen maljaan, jossa
sisarukset nyt saattoivat kostuttaa kovat ja syntiset hyppysensä. He
pirskottivat vihkivettä päällensä, tekivät ristinmerkin ja laskeutuivat
aran kunnioittavasti polvilleen ihan kynnyksen viereen.
Rauhattomuuden ajamana oli Francesco tällä välin poistunut vielä
kerran ulkosalle, jossa hän vähän aikaa sinne tänne käveltyään
mykistyen ja syväksi järkytyksekseen löysi etsimänsä tytön, joka lepäsi
hieman lakitasanteen alapuolella sinisten katkerojen, kuin loistavan
tähtitaivaan keskellä. — »Tule sisälle! Olen odottanut sinua», huusi
pastori. Tyttö nousi velton näköisesti pystyyn ja katsoi Francescoon
rauhallisesti alaspäin käännettyjen silmäripsiensä lomitse. Samalla hän
näytti ihastuttavan lempeästi hieman hymyilevän, mikä kuitenkin johtui
vain hänen suloisen suunsa luonnollisesta muodosta, sinisten silmien
viehättävästä loisteesta ja täyteläisten poskien hienoista hymykuopista.
Tässä silmänräpäyksessä se kuva, jota Francesco oli vaalinut
sielussaan, uudistui ja täydellistyi ratkaisevan kohtalokkaasti.
Hän näki lapsellisen viattomat madonnankasvot, joiden hämmentävään
viehätysvoimaan liittyi aivan vähäistä, kipeää katkeruutta. Hänen
poskiensa vahvahko puna peitti valkeata, ei ruskeata ihoa, josta
kosteanpunaiset huulet helottivat hohtaen, granaattiomenan tavoin.
Kaikista tämän lapsellisen pään piirteistä kuvastui samalla kertaa
suloa ja katkeruutta, surumieltä ja hilpeyttä. Hänen katseessaan
oli arkaa perääntymistä ja samalla hellää vaatimusta, mutta ne
eivät olleet rajuja, eläimellisen kiihkeitä, vaan itsetiedottoman
kukkamaisia. Joskin silmiin näytti kätkeytyvän kukan arvoitus ja
taru, niin neidon koko olemus muistutti pikemminkin kaunista ja
kypsää hedelmää. Tämä pää, kuten Francesco kummastellen itsekseen
totesi, oli vielä ihan lapsen siinä ilmenevään sieluun nähden, ja
vain eräänlainen rypälemäinen täyteläisyys osoitti, että lapsuusiän
raja oli sivuutettu ja naisen tarkoitus oli saavutettu. Osittain
maanruskea, osittain vaaleampien suortuvien kirjavoima tukka oli
sidottu paksuksi seppeleeksi ohimoiden ja otsan ympärille. Toisaalta
raskas, toisaalta sisäisesti kuohuva, jalon kypsä uneliaisuus näytti
painavan tytön silmäripsiä alaspäin ja antoi hänen silmilleen kosteaa,
tulvivaa tunteikkuutta. Mutta pään musiikki muuttui norsunluumaisen
kaulan alapuolella toiseksi, jonka ikuisissa sävelissä on toisenlainen
sisältö. Olkapäistä alkoi nainen, nuorekkaan, kypsän täyteläinen
nainen, joka oli miltei liian täyteläinen ja joka ei näyttänyt
kuuluvan lapsekkaan pään yhteyteen. Paljaat jalat ja vankat,
ruskettuneet pohkeet olivat hedelmällisen täyteläiset, melkein liian
tukevat hänelle, kuten Francescosta näytti. Pää ei ollut tietoinen
naisvartalonsa aistihuumaisesta mysteeristä, korkeintaan sillä oli
siitä vähäinen aavistus. Mutta juuri sen vuoksi Francesco tunsi,
että hän oli auttamattomasti, kuin olisi ollut kysymys elämästä ja
kuolemasta, kiintynyt tuohon päähän ja tuohon kaikkivoipaan vartaloon.
Mutta kaikesta siitä, mitä nuori mies siinä silmänräpäyksessä, jona
hän jälleen kohtasi tämän Jumalan luoman, perisynnin niin raskaasti
painaman olennon, lienee nähnyt, havainnut ja tuntenut, ei hänessä
voinut huomata mitään paitsi huulten hiljaista vavahtelua. »Mikä
oikeastaan on nimesi?» hän vain kysyi synnin vaivaamalta, synnittömältä
tytöltä. Tyttö vastasi, että hänen nimensä oli Agata, ja hänen äänensä
kuulosti Francescosta paratiisin naurukyyhkysen kujerrukselta.
»Osaatko lukea ja kirjoittaa?» tiedusti pappi. Tyttö vastasi: »En!»
»Tiedätkö mitään pyhän messu-uhrin merkityksestä?» Toinen katsoi
häneen virkkamatta mitään. Silloin hän käski tytön tulla kirkkoon ja
meni itse edellä sisälle. Alttarin takana kuoripoika auttoi messupuvun
hänen yllensä, Francesco pani baretin päähänsä, ja pyhä toimitus sopi
aloittaa; milloinkaan ei nuori mies ollut messutilaisuudessa tuntenut
olevansa niin juhlallisen, palavan hartauden läpitunkema kuin hän nyt
oli.
Hänestä tuntui kuin kaikkihyvä Jumala nyt vasta olisi kutsunut hänet
palvelijakseen. Papillisen vihkimisen tie, jonka hän oli taivaltanut,
näytti hänestä nyt pelkältä kuivalta sisällyksettömältä ja petolliselta
hätäilyltä, jolla ei ollut mitään yhteistä tosijumalallisen kanssa.
Mutta nyt oli koittanut hänen jumalallinen hetkensä, pyhä aikansa.
Vapahtajan rakkaus muistutti taivaallista tulisadetta, jossa hän seisoi
ja joka äkkiä vapautti ja viritti liekkiin koko hänen oman sisäisen
rakkautensa. Äärettömässä rakkaudessaan hänen sydämensä laajeni koko
luomakunnan käsittäväksi ja liittyi ihastuneena sykähtelemään kaikkien
luotujen kanssa samalla tavoin. Tästä hurmiosta, joka melkein huumasi
hänet, tulvi kaksin kerroin voimakkaampana esiin myötätunto kaikkia
olentoja kohtaan, jumalallisen hyvyyden intomielinen tavoittelu, ja
nyt vasta hän uskoi täysin ymmärtävänsä pyhää äitikirkkoa ja sen
messua. Nyt hän tahtoi kirkon palvelijana osoittaa tyyten toisenlaista,
uudistunutta intoa.
Ja kuinka olikaan tämä matka, nousu tälle huipulle, selvittänyt
hänelle sen salaisuuden, jonka merkitystä hän oli Agatalta kysynyt!
Tytön äänettömyys, joka oli mykistänyt myös hänet, osoitti hänelle,
vaikka hän ei sitä näyttänyt, että he molemmat olivat saaneet tiedon
heidän kummankin osakseen nyt tulleen jumalallisen ilmoituksen
kautta. Eikö ikuinen äiti ollut kaikkien muutosten perusta ja kaiken
lihaksitulemisen pohja, ja eikö hän, Francesco, ollut kutsunut näitä
oman onnensa nojaan jätettyjä, pimeässä hapuilevia jumalanlapsia tälle
ylimaalliselle vuorenhuipulle osoittaakseen heille ehtoollisena pojan
muuttumisihmeen, leivän ja viinin muuttumisen Kristuksen ruumiiksi ja
vereksi? Niinpä nuori mies seisoi ehtoolliskalkki kädessään, silmät
ilosta kosteina. Hänestä tuntui kuin hän itsekin tulisi jumalaksi.
Ollessaan tässä valitun profeetan, pyhän välittäjän, tilassa hän tunsi
näkymättömien jäsenten kohottavan hänet taivaisiin saakka sellaisessa
ilon ja kaikkivaltiuden tunnossa, joka, kuten hän uskoi, nosti hänet
äärettömän korkealle kirkkojen ja papiston koko joukkion yläpuolelle.
Heidän tulisi nähdä hänet, hämmästyneinä ja hartaan kunnioittavina
suunnata katseensa häneen, huimaavan korkealle alttarille, jolla
hän seisoi. Hän nimittäin seisoi alttarilla kokonaan toisenlaisessa
ja ylevämmässä mielessä kuin Pietarin sijainen, paavi, vihkimisensä
jälkeen seisoo. Kouristuksenomaisesti haltioituneena hän ojensi
kiittämisen ja muutosten ehtoollismaljaa, koko luomakunnan alati
uudestisyntyvän jumalanruumiin symbolia, avaruuden äärettömyyteen,
jossa se loisti kuin uusi, kirkkaampi aurinko. Ja kun hän siten
seisoi pyhä malja kohotettuna omasta mielestään kokonaisen iäisyyden,
todellisuudessa kaksi tai kolme sekuntia, tuntui hänestä kuin
sokeritoppamaisen Sant’ Agatan rinteet olisivat alhaalta ylös saakka
olleet kuuntelevien enkelien, pyhimysten ja apostolien peitossa. Mutta
melkein vielä ihanammilta hänestä tuntuivat kumea rummunpärinä ja
jono kaunisasuisia naisia, jotka selvästi näkyivät seinien lävitse
liikkuessaan pienen kappelin ympärillä yhdistettyinä toisiinsa
kukkakiehkuroilla. Heidän takanaan pyörivät piiriä hurmioituneen
kiihkon vallassa sarkofagin menadit, tanssivat ja hyppivät
vuohenjalkaiset satyyrit, joista muutamat kantoivat Luchino Scarabotan
puista hedelmällisyyden symbolia hilpeässä kulkueessa.
Soanaan palattuaan Francesco sai kokea raskaan selviämisen, kuten
jokainen, joka on juonut humaltumisen pikarin viimeistä pohjasakkaa
myöten. Scarabotan perhe oli messun jälkeen poistunut; veli, sisar ja
tytär olivat jäähyväisiä sanoessaan kiitollisina suudelleet nuoren
papin kättä.
Hänen mielialansa nyt painuessa yhä alemmaksi alkoi se sieluntila,
jossa hän oli ollut lukiessaan messua vuoren laella, tuntua hänestä
yhä epäilyttävämmältä. Myöskin Sant’ Agatan huippu oli varmastikin
aikaisemmin ollut jollekin epäjumalalle pyhitetty palveluspaikka; se,
mikä hänestä siellä ylhäällä oli tuntunut Pyhän Hengen suhinalta,
oli ehkä ollutkin epäjumalan sortuneen vallan demonista vaikutusta,
jonka Jeesus Kristus oli kukistanut, mutta jonka maailman luoja ja
ohjaaja yhä vieläkin salli käyttää turmiollista valtaansa. Papin
saavuttua Soanaan ja pappilaansa oli se tieto että hän oli tehnyt
itsensä syypääksi raskaaseen syntiin vallannut hänet täydelleen, ja
hänen sielunhätänsä sen vuoksi kävi niin ankaraksi, että hän jo ennen
päivällistä meni kirkkoon, joka oli seinäkkäin hänen asuntonsa kanssa,
antautuakseen palavissa rukouksissa korkeimman välittäjän huostaan ja,
jos suinkin mahdollista, puhdistautuakseen hänen armossaan.
Selvästi tuntien avuttomuutensa hän rukoili, ettei Jumala jättäisi
häntä alttiiksi pahojen henkien hyökkäyksille. Hän tunsi varsin
hyvin, ja hän tunnusti sen, kuinka ne monin tavoin ahdistivat hänen
olemustaan milloin sitä supistivat, milloin taas laajensivat yli
aikaisempien, terveellisten rajojen, muuttaen sitä mitä hirvittävimmin.
»Olin huolellisesti hoidettu pikku puutarha sinun kunniaksesi», puhui
Francesco Jumalalle. »Nyt se on hukkunut vedenpaisumukseen, joka ehkä
kiertotähden vaikutuksesta yhä kasvaa ja jonka rannattomalla ulapalla
minä ajelehdin mitättömän pienessä veneessä. Ennen tiesin tarkoin
tieni. Se oli sama kuin se tie, jonka pyhä kirkkosi palvelijoillesi
osoittaa. Nyt minä pikemminkin ajaudun kuin olen varma päämäärästä ja
tiestä.»