kestää niin hämmentäviä vaikutuksia. Päästyään ulkosalle, onton
kivikasan edustalle, hän hengitti keuhkoihinsa raikasta vuoristoilmaa,
ja heti täytti vuoristomaiseman äärettömyyden tuntu hänet kuin tyhjän
astian. Hänen sielunsa seurasi katseen mukana ja koki valtaavina
maankuoren suunnattomat massat, etäisistä lumisista huipuista läheisiin
pelottaviin rotkoihin saakka kevätpäivän loistavan kirkkaassa
valossa. Yhä vieläkin hän näki ruskeiden kalasääskien itsensä
unohtaneina kaarrelevan Sant’ Agatan sokeritopan kohdalla. Silloin
hänen mieleensä tuli pitää siellä tälle hyljeksitylle perheelle
salainen jumalanpalvelus, ja hän ilmaisi tämän ajatuksen vaimolle,
joka huolestuneena oli tullut onkalosta rehevien keltakukkaryhmien
ympäröimälle kynnykselle. »Soanaan te ette uskalla tulla, kuten itsekin
tiedätte», virkkoi hän. »Jos kehottaisin teitä siihen, olisi se huono
neuvo sekä minulle että teille.»
Taaskin nainen heltyi kyyneliin saakka ja lupasi tulla määrättynä
päivänä Sant’ Agatan kappelin edustalle mukanaan veljensä ja vanhemmat
lapset.
Ehdittyään niin kauaksi Luchino Scarabotan ja hänen kirouksenalaisen
perheensä asuinpaikan lähettyviltä, ettei häntä enää voinut sieltä
nähdä, nuori pappi valitsi auringonpaisteen lämmittämän lohkareen
lepopaikaksi miettiäkseen äskeisiä kokemuksiaan. Hän vakuutti
itselleen, että hän tosin oli tuntenut pöyristyttävää mielenkiintoa,
mutta oli kuitenkin suoriutunut mieli velvollisuudenmukaisesti
raittiina ja ilman minkäänlaista esimakua siitä, mikä hänet nyt niin
aavistuksenomaisella tavalla teki rauhattomaksi. Mitä se oikein oli?
Hän nyki, pyyhki ja puhdisti kauhtanaansa pitkään, ikäänkuin olisi
siten voinut päästä siitä eroon.
Kun hän ei jonkin ajan kuluttuakaan saanut toivomaansa selvyyttä, hän
otti totuttuun tapaansa rukouskirjan taskustaan, mutta ei myöskään
pian aloitettu, äänekäs lukeminen vapauttanut häntä eräänlaisesta
kummallisesta neuvottomuudesta. Hänestä tuntui kuin hän ei olisi
muistanut suorittaa jotakin seikkaa, tehtävänsä tärkeätä kohtaa. Sen
vuoksi hän silmälasien takaa käänsi katseensa yhä uudelleen polulle
päin tietty odotus mielessään eikä jaksanut rohkaistua lähteäkseen
edelleen taivaltamaan rinnettä alaspäin.
Niin hän vaipui omituiseen haaveiluun. Siitä hänet herätti kaksi pientä
tapausta, joita hänen tavalliselta liikkuma-alueeltaan riistäytynyt
mielikuvituksensa suuresti liioitteli. Ensinnäkin hänen silmälasiensa
oikeanpuolinen lasi haljeta naksahti kylmän vuoristo-ilman
vaikutuksesta, ja melkein heti sen jälkeen hän kuuli päänsä yläpuolelta
pelottavan pärskähdyksen ja tunsi olkapäitänsä rajusti painettavan.
Nuori pappi ponnahti pystyyn. Hän nauroi ääneen nähdessään, että hänen
kauhuisen säikähdyksensä aiheuttaja oli täpläinen pukki, joka oli
antanut hänelle todistuksen rajattomasta luottamuksestaan hypähtämällä
etujalkoineen hänen olkapäittensä varaan vähääkään häikäilemättä hänen
papillista asuaan.
Mutta se oli vasta pukin perin tuttavallisen tungettelemisen alkuna.
Tämä takkuinen otus, jolla oli vankat, kauniisti kaartuneet sarvet ja
tulisesti säihkyvät silmät, oli nähtävästi tottunut kerjäämään ohi
samoavilta vuoristokiipeilijöiltä ja teki sen niin hullunkurisesti,
päättävästi ja vastustamattomasti, että siitä saattoi päästä eroon
ainoastaan pakenemalla. Nousten takajaloilleen se yhä uudelleen laski
etujalkansa Francescon rinnalle, ja kun ahdistetun oli ollut pakko
sallia sen tarkoin nuuskia taskunsa ja ahmia löytämänsä leivänmurut
uskomattoman ahnaasti, se ilmeisesti päätti vielä kaluta papin hiuksia,
nenää ja sormia.
Tätä maantierosvoa oli seurannut iäkäs, partainen vuohi, jonka kello
ja utareet riippuivat maahan saakka ja joka edellisen rohkaisemana
alkoi samalla tavalla hätyyttää pappia. Siihen oli kultauksen ja ristin
somistama rukouskirja tehnyt erityisen vaikutuksen, ja Francescon
torjuessa kiperää pukinsarvea eläimen onnistui anastaa kirjanen. Ja
pitäen sen mustiksi painettuja sivuja vihreinä, se profeetan määräyksen
mukaisesti söi pyhät totuudet kirjaimellisesti ja ahnaasti.
Hänen ollessaan tällaisessa hädässä, joka kävi yhä pahemmaksi, kun
hänen ympärilleen kerääntyi muita yksin laitumella olleita eläimiä,
ilmestyi äkkiä paimentyttö pelastajaksi. Tulija oli juuri sama neito,
jonka Francesco oli ensi kerran ohimennen nähnyt Luchinon majassa.
Kun solakka ja jäntevä tyttö oli karkoittanut vuohet ja seisoi hänen
edessään posket raikkaasti punehtuneina ja silmissä nauruinen ilme, hän
sanoi: »Sinä pelastit minut, uljas tyttö!» Ja ottaessaan messukirjansa
nuoren eevan käsistä hänkin nauroi ja lisäsi: »Oikeastaan on
kummallista, että minä paimenenammatistani huolimatta olen niin avuton
sinun laumasi kynsissä.»
Pappi ei saa keskustella nuoren neidon tai naisen kanssa kauemmin
kuin hänen kirkollinen velvollisuutensa ehkä vaatii, ja seurakunta
panee heti merkille, jos hänet nähdään sellaisessa kahdenkeskisessä
kohtauksessa kirkon ulkopuolella. Niinpä Francescokin muisti tiukasti
velvoittavaa ammattiaan ja lähti paljoa viivyttelemättä jatkamaan
paluumatkaansa; mutta sittenkin hänellä oli sellainen tunne kuin
hän olisi yllättänyt itsensä tekemässä syntiä ja kuin hänen pitäisi
ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa puhdistautua katuvaisesti
ripittäytymällä. Mutta ennenkuin hän oli ennättänyt poistua
karjankellojen piiristä, kantautui hänen korviinsa naisäänen laulu,
joka jälleen sai hänet äkkiä unohtamaan kaikki mietteensä. Ääni oli
senlaatuinen, ettei hänelle johtunut mieleenkään, että laulaja saattoi
olla äskeinen paimentyttö. Francesco ei ollut kuullut ainoastaan
Roomassa Vatikaanin kirkkolaulajia, vaan aikaisemmin äitinsä seurassa
usein maallisia laulajattaria Milanossa, joten hän varsin hyvin
tunsi primadonnien koloratuurin ja belcanton. Vasten tahtoaankin
hän seisahtui odottamaan. Epäilemättä laulaja kuului milanolaiseen
matkailijaseurueeseen, hän ajatteli ja toivoi, jos suinkin mahdollista,
ohimennen näkevänsä tämän ihanan äänen omistajattaren. Ja kun viimeksi
mainittua ei näkynyt, ei kuulunut, alkoi hän jälleen surumielisesti
laskeutua askelen kerrallaan huimaavan syvään laaksoon.
Kaikki Francescon tällä virkakäynnillä saamat kokemukset eivät yhtenä
kokonaisuutena eivätkä erillisinä ulkoisesti olleet mainitsemisen
arvoiset, jollei oteta huomioon sitä kauhistusta, jonka tyyssijana
kurjien Scarabota-sisarusten maja oli. Mutta nuori pappi tunsi heti,
että tästä vuoristoretkestä oli tullut hänelle paljon merkitsevä
tapahtuma, jos kohta hänellä ei vielä ollut hämärintä aavistustakaan
tämän merkityksen koko laajuudesta. Hän tunsi, että hänessä oli
tapahtunut sisäinen muutos. Hän oli uudessa mielentilassa, joka oli
hänestä joka minuutti yhä kummallisempi ja jossakin määrin epäilyttävä,
mutta ei läheskään niin epäilyttävä, että hän olisi mahdollisesti
vainunnut saatanan läsnäolon ja ehkä singonnut sitä mustepullolla,
jos sellainen olisi ollut hänen taskussaan. Vuoristomaisema lepäsi
paratiisimaisena hänen alapuolellaan. Vasta ensimmäisen kerran hän
nyt pani huomaamattaan kätensä ristiin ja onnitteli itseään sen
johdosta, että hänen esimiehensä oli uskonut hänelle juuri tämän
seurakunnan hoidon. Mitäpä oli tähän suurenmoiseen syvyyteen verrattuna
Pietarin pöytäliina, joka laskeutui taivaasta enkelien kannattaessa
sitä kolmesta nurkasta? Missä oli inhimillisen käsityksen mukaan
suurenmoisempaa, majesteettisempaa maisemaa kuin olivat nämä Generoson
luoksepääsemättömät jyrkänteet, joilta tuontuostakin kuului sulavan
lumen muodostamien vyöryjen kumeata kevään ukkosjyminää!
Siitä päivästä alkaen, jona Francesco kävi tuomittujen luona, ei hän
enää saanut takaisin aikaisemman elämänsä ajatuksetonta rauhaa. Ne
uudet kasvot, jotka luonto oli itsestään hänelle näyttänyt, eivät
enää kalvenneet, eikä se enää mitenkään alistunut painumaan entiseen
sieluttomuuteensa. Sen vaikutuksia, jotka eivät vaivanneet pappia
ainoastaan päivällä, vaan myös unissa, hän nimitti ja piti ennen
kaikkea viettelyksinä. Ja koska kirkon oppi on sulautunut yhteen
pakanallisen taikauskon kanssa jo sen vuoksi, että kirkko taistelee
sitä vastaan, luuli Francescokin ihan vakavissaan muutoksensa
johtuneen siitä, että hän oli koskettanut ruokkoamattoman paimenen
tulesta pelastamaa puista esinettä, taikakalua. Epäilemättä oli
vielä elossa jäännöksiä entisajan kauhistavasta Phallospalvonnasta,
inhottavasta epäjumaluudesta, jonka Jeesuksen ristin pyhä sota oli
maailmassa nujertanut. — Siihen saakka, kun hän oli nähnyt tuon
iljettävän tekeleen, oli Francescon sieluun syöpyneenä ollut ainoastaan
risti. Ihan samalla tavoin kuin karjan lampaat merkitään hehkuvalla
merkkiraudalla, oli hänetkin varustettu ristin poltinmerkillä, ja
tämä merkki oli sekä valveilla että unissa vaikuttavana tullut hänen
olemuksensa tunnuskuvaksi. Nyt pälyili ilkeä ja todellinen saatana
ristin ylitse, ja perin saastainen, kauhistava satyyrintunnus valloitti
alituisessa kilvassa yhä enemmän ristin paikkaa.
Francesco oli selostanut paimenkäyntiään pormestarille ja ensi
sijassa piispalleen, joka lähettämässään vastauksessa hyväksyi hänen
menettelynsä. »Ennen muuta», piispa kirjoitti, »vältämme kaikkea
julkista pahennusta». Hänestä oli erittäin viisas toimenpide se, että
Francesco oli järjestänyt erityisen ja salaisen jumalanpalveluksen
syntis-poloisia varten Sant’ Agatan huipulla olevaan pyhän äidin
kappeliin. Mutta esimiehen tunnustus ei kyennyt palauttamaan Francescon
sielunrauhaa, eikä hän päässyt eroon siitä ajatuksesta, että hän oli
palannut vuoristosta jollakin tavoin taiottuna.
Ligornettossa, jossa Francesco oli syntynyt ja jossa hänen setänsä,
kuuluisa kuvanveistäjä, oli viettänyt elämänsä viimeiset kymmenen
vuotta, oli vielä sama iäkäs pappi, joka hänen poikana ollessaan
oli opettanut hänelle katolisen uskon pyhiä totuuksia ja opastanut
hänet armon tielle. Eräänä päivänä hän meni tämän vanhan papin
puheille taivallettuaan tien Soanasta Ligornettoon kolmessa tunnissa.
Iäkäs pastori lausui hänet tervetulleeksi ja oli silminnähtävästi
liikuttuneena valmis nuoren miehen toivomuksen mukaan kuulemaan
hänen synnintunnustuksensa. Luonnollisesti hän antoi ripittäytyjälle
synninpäästön.
Francescon omantunnonvaivat kuvastuvat suunnilleen seuraavasta
tunnustuksesta, jonka hän esitti vanhukselle. Hän lausui: »Siitä
alkaen, kun kävin noiden kurjien syntisten luona Soanan alpilla, olen
ollut ikäänkuin riivattu. Minua puistattaa. Minusta tuntuu kuin en
olisi pukenut ylleni ainoastaan uutta takkia, vaan suorastaan uuden
ihonkin. Kun kuulen Soanan vesiputouksen kohinan, tekisi mieleni
kavuta alas syvään rotkoon ja sijoittua tuntikausiksi sinne syöksyvien
vesimassojen alle tullakseni samalla kertaa sekä ulkonaisesti että
sisäisesti puhtaaksi ja terveeksi. Kun näen ristin kirkossa, ristin
vuoteeni kohdalla, nauran. Minun ei enää kuten aikaisemmin onnistu
itkeä ja huokailla ja kuvitella Vapahtajan kärsimyksiä. Sitävastoin
katsettani vetävät puoleensa kaikenlaiset Luchino Scarabotan taikakalun
kaltaiset esineet. Monesti ne ovat kokonaan toisenlaisia kuin se,
mutta minusta ne kuitenkin näyttävät samanlaisilta. Opiskelujani
varten, voidakseni oikein hyvin syventyä tutkimaan kirkko-isiä, olin
laitattanut verhot työhuoneeni ikkunoihin. Nyt olen otattanut ne
pois. Lintujen laulu, niittyjen halki asuntoni ohitse lumen sulaessa
juoksevien, lukuisten purojen solina, jopa narsissien tuoksukin
häiritsivät minua. Nyt avaan ikkunani selälleen nauttiakseni ahnaasti
kaikesta siitä.«
»Kaikki tämä huolettaa minua», Francesco jatkoi, »mutta se _ei_ kenties
ole pahinta. Pahempaa ehkä on se, että olen ikäänkuin noiduttuna
joutunut saastaisten pahojen henkien valtapiiriin. Hirvittävästi
ne kiusaavat minua, härnäävät ja houkuttelevat minua julkeasti
syntiin sekä päivän että yön kaikkina tunteina. Aukaisen ikkunan,
ja niiden taikavaikutuksesta minusta tuntuu siltä kuin ikkunani
alla kukkivassa kirsikkapuussa visertävien lintujen laulu uhkuisi
siveetöntä viettiä. Puunkuoren eräät muodot ärsyttävät minua ja
ne, jopa vuoriston viivatkin johtavat mieleeni corporis femininin
osia. Kaikista rukouksistani ja lihankidutuksistani huolimatta olen
joutunut alttiiksi kavalien, ilkeiden ja inhottavien pahojen henkien
hirvittäville hyökkäyksille. Koko luonto, kammoten tunnustan sen
teille, usein kohisee, suhisee ja jymisee pelästyneissä korvissani
kamalaa Phalloslaulua, jolla se palvoo paimenen surkeata, pientä,
puista epäjumalaa, kuten minun kaikesta kilvoittelustani huolimatta on
pakko uskoa.»
»Tämä kaikki», Francesco jatkoi tunnustustaan, »luonnollisesti pahentaa
rauhattomuuttani ja sielunhätääni sitäkin enemmän, koska pidän
velvollisuutenani käydä taisteluun sotiakseni alpilla sijaitsevaa
mätäpesää vastaan. Mutta vielä tämäkään ei ole tunnustukseni pahin osa.
Pahinta on, että jopa ammattini keskeisimpiinkin velvollisuustehtäviin
on sekoittunut jotakin yhtä helvetillisen suloiselta tuntuvaa,
ikäänkuin kaiken hämäävää, lähtemätöntä myrkkyä. Aluksi Jeesuksen sanat
kadonneesta lampaasta ja paimenesta, joka eroaa laumastaan noutaakseen
sen vaikeakulkuisilta kallioilta, valtasivat minut puhtaalla ja
pyhällä voimallaan. Mutta nyt epäilen, onko tämä tarkoitus vielä
nytkin yhtä puhdas. Se on muuttunut intohimoiseksi kiihkoksi. Herään
yöllä kasvot kyynelissä, ja kaikki ajatukseni sulautuvat voihkivaksi
sääliksi vuorella asuvien kadotettujen sielujen vuoksi. Mutta kun puhun
kadotetuista sieluista, täytyy kenties juuri siinä kohdassa erottaa
valhe totuudesta kipeällä leikkauksella. Scarabotan ja hänen sisarensa
syntisenä sieluna esiintyy nimittäin sisäisten silmieni edessä
yksinomaan ja ainoastaan heidän syntinsä hedelmän, heidän tyttärensä,
kuva.»
»Nyt kysyn itseltäni, eikö näennäisesti Jumalalle mieleisen intoni
syynä ole luvaton viehtymys häneen ja teenkö oikein, enkö antaudu
iankaikkisen kuoleman vaaraan, jos pitkitän näennäisesti Jumalalle
mieluista työskentelyäni.»
Iäkäs, maailmaakokenut pappi oli kuunnellut nuorukaisen tunnontarkkaa
tunnustusta enimmäkseen hyvin vakavana, joskus kuitenkin hymyillen.
Tuossa oli Francesco sellaisena kuin hän nuorukaisen tunsi, sekä
ulkoisesti että sisäisesti tunnollisena järjestyksen ihmisenä,
selväpiirteistä täsmällisyyttä ja puhtautta kaipaavana. Hän virkkoi:
»Francesco, älä pelkää! Astu vain eteenpäin tielläsi, kuten aina olet
astunut! Sinun ei sovi kummastella, jos pahan vihollisemme juonet
näyttävät mahtavimmilta ja vaarallisimmilta juuri silloin, kun aiot
temmata hänen kynsistään jo miltei varman uhrin.»
Mieli vapautuneena Francesco poistui papin asunnosta Ligornetton
kadulle. Tällä pienellä paikkakunnalla hän oli elänyt nuoruutensa
alkuajan. Ligornetto on pieni kylä avaran laakson pohjalla,
jokseenkin tasaisella maalla, ja vihanneksien ja viljakasvien
yläpuolella suikertelee tiukalle punottuja, tummia köysiä muistuttavia
viiniköynnöksiä ylös ja alas silkkiäispuiden välissä. Tätäkin paikkaa
hallitsevat Monte Generoson valtavat rinteet; täältä, läntiseltä
puoleltaan, vuori kohosi mahtavalta perustukseltaan majesteettisenä
näkyviin.
Oli keskipäivän aika, ja Ligornetto näytti uneliaalta. Francescon
kävellessä häntä tervehtivät vain muutamat kaakottavat kanat, jotkut
leikkivät lapset ja kylän liepeellä haukkuva louskutteleva koira.
Tänne, kylän laitaan, ikäänkuin sen salvaksi oli sijoitettu hänen
setänsä, varakkaan miehen, talo, kuvanveistäjä Vincenzon Buen Retiro,
joka nyt oli asumaton ja oli siirtynyt Tessinin kantonin haltuun
jonkinlaisena muistorakennuksena. Francesco astui portaita myöten
hoidotta jätettyyn ja metsittyneeseen puutarhaan ja antoi sitten
myöten äkkiä heränneelle halulleen mennä taas kerran katsomaan taloa
myös sisältä. Likellä asuvat talonpoikaiset ihmiset, vanhat tutut,
luovuttivat hänelle avaimen.
Nuoren papin suhtautuminen taiteeseen oli samanlainen kuin se hänen
asemassaan olevilla miehillä tavallisesti on. Hänen kuuluisa setänsä
oli kuollut noin kymmenen vuotta sitten, eikä Francesco ollut vainajan
hautaamispäivän jälkeen nähnyt tunnetun taiteilijakodin huoneita.
Hän ei olisi osannut sanoa, mikä hänet oli yht’äkkiä saanut käymään
tyhjässä talossa, jota ohimennen katsellessaan hän siihen saakka oli
tuntenut vain häipyvää myötätuntoa. Setä ei ollut koskaan ollut hänestä
muuta kuin kunnioitettu henkilö, jonka vaikutuspiiri oli hänestä vieras
ja merkityksetön.
Kun Francesco oli kiertänyt avainta lukossa ja astui ruostuneilla
saranoillaan narisevasta ovesta eteiseen, häntä vähän puistatti hänen
vastaansa portailta ja kaikkialle avoimeksi jätetyistä ovista huokuva
tomuinen hiljaisuus. Eteisestä oikealle oli taiteilija-vainajan
kirjasto, josta saattoi heti huomata, että täällä oli asunut innokas
kulttuuri-ihminen. Siellä oli alahyllyillä Vasarin teosten ohella
Winckelmannin kootut teokset, kun taas italialaista parnassoa edustivat
Michelangelon sonetit, Dante, Petrarca, Tasso, Ariosto ja muut. Varta
vasten teetettyihin kaappeihin oli sijoitettu kokoelma piirroksia ja
etsauksia, eräässä toisessa kaapissa oli renessanssiajan mitaleja
ja kaikenlaisia arvokkaita, harvinaisia esineitä, niiden joukossa
maalattuja, etruskilaisia savimaljoja, ja eräitä muita antiikkisia
pronssi- ja marmoriesineitä oli asetettu huoneeseen. Siellä täällä
riippui seinällä joitakin Leonardon ja Michelangelon erityisen
kauniita, kehystettyjä tauluja, jotka esittivät alastomia mies- tai
naisvartaloita. Seuraavan pienen kammion kolme seinää olivatkin melkein
ylhäältä alas asti sellaisten esineiden peitossa.
Sieltä jouduttiin kupolisaliin, joka oli useiden kerrosten korkuinen
ja sai valoa ylhäältä. Täällä Vincenzo oli työskennellyt, käyttäen
muovauspuuta ja talttaa, ja hänen parhaiden luomiensa kipsijäljennökset
täyttivät tämän miltei kirkkomaisen huoneen ahtaalle sullottuna,
äänettömänä kokoelmana.
Ahdistuneena, jopa levottomana ja omien askeltensa ääntä säikkyvänä
sekä pahan omantunnon vaivaamana Francesco oli saapunut tänne saakka
ja alkoi nyt oikeastaan ensimmäistä kertaa katsella sedän erinäisiä
teoksia. Erään Michelangelon patsaan vieressä oli siellä nähtävänä
Ghilberti. Samoin siellä oli Dante, teoksia, joissa oli kauttaaltaan
pisteytysmerkkejä, koska niiden mukaan oli valmistettu suurennetut
veistokset marmorista. Mutta nämä maailmankuulut taideteokset eivät
jaksaneet kauan kiinnittää nuoren papin huomiota. Niiden viereen oli
sijoitettu kolmen nuoren neidon patsaat; he olivat erään markiisin
tyttäriä, ja heidän isänsä oli ollut kylliksi ennakkoluuloton
antaakseen heidän olla mestarin malleina ihan alastomina. Ulkonäöstä
päättäen ei nuorin näistä nuorista naisista ollut kahtatoista, toinen
viittätoista ja kolmas seitsemäätoista vuotta vanhempi. Francesco
heräsi vasta kauan viehättyneenä katseltuaan noita solakoita hahmoja.
Näissä veistoksissa ei alastomuus, kuten kreikkalaisten patsaissa,
tuntunut luonnolliselta aateluudelta ja jumaluuden kuvalta, vaan niissä
oli sellainen tuntu kuin olisi epähienosti vilkaistu makuuhuoneeseen.
Ensinnäkään ei näistä ollut häipynyt mallien näköisyys, vaan se oli
selvästi havaittavissa; ja nämä mallit näyttivät sanovan: »Me olemme
sopimattoman alastomia, vastoin tahtoamme ja häveliäisyyttämme loukaten
on häikäilemättömän mahtikäskyn nojalla vaatteemme riisuttu.» Kun
Francesco heräsi viehtymyksestään, jyskytti hänen sydämensä, ja hän
vilkaisi pelokkaasti ympärilleen. Hän ei ollut tehnyt mitään pahaa,
mutta hänestä tuntui synnilliseltä jo pelkästään oleminen yksin
sellaisten veistosten joukossa.
Jotta häntä ei lopuksi vielä yllätettäisi, päätti hän poistua sieltä
niin nopeasti kuin suinkin. Mutta ulko-ovelle ehdittyään hän ei
lähtenytkään pois, vaan sensijaan napsautti sisältäpäin ovenrivan
lukkoon ja lisäksi kiersi avainta, joten hän nyt oli lukittuna
kuolleiden aavetaloon eikä kukaan enää voinut häntä yllättää. Kun se
oli tehty, hän palasi pahennusta herättävän, kipsisen sulotarkolmikon
luokse.
Hänen sydämensä jyskyttäessä entistä kiivaammin valtasi hänet
siellä pian kalpea, vauhko mielettömyys. Hänen oli pakko sivellä
varttuneimman markiisittaren hiuksia, ikäänkuin tyttö olisi ollut
elävä. Vaikkakin tämä teko ilmeisesti ja myös hänen oman arvostelunsa
mukaan hipoi hulluutta, oli se kuitenkin jossakin määrin papillinen.
Mutta toisen markiisittaren täytyi jo sopeutua siihen, että hänen
olkapäätänsä ja käsivarttaan hiveltiin, täyteläistä olkapäätä ja
täyteläistä käsivartta, joka päättyi hentoon ja suloiseen käteen. Pian
oli Francesco kolmannen, nuorimman markiisittaren luona ja osoitti
pitemmälle menevää hellyyttä painaen lopuksi arkailevan, rikollisen
suudelman tytön vasemman rinnan alle, mikä teko hämmensi hänet
lopullisesti niin että hän tunsi itsensä masentuneeksi syntiseksi,
jonka mieliala ei ollut yhtään parempi kuin Aatamin silloin, kun hän
kuuli Herran äänen maistettuaan hyvän ja pahan tiedon omenaa. Hän
pakeni. Hän juoksi pois kuin vainottuna.
Seuraavat päivät Francesco vietti osittain kirkossa, osittain
pappilassaan lihankidutuksissa. Hän oli syvästi masentunut ja katuva.
Sellaisen hartauden puuskassa, jollaista hän ei ollut vielä koskaan
ennen tuntenut, hän uskalsi toivoa lopuksi selviytyvänsä voittajana
lihan kiusauksista. Taistelu hyvän ja pahan välillä oli kuitenkin
puhjennut hänen rinnassaan aavistamattoman pelottavasti, niin että
hänestä näytti kuin Jumala ja perkele olisivat ensi kerran sijoittaneet
taistelutantereensa hänen rintaansa. Nuorelle kirkonmiehelle ei
enää tarjonnut rauhaa hänen olemassaolonsa sekään vaihe, jonka
aikana hän ei oikeastaan ollut vastuunalainen, nimittäin uni, sillä
juuri vartioimaton yöunen aika näytti olevan saatanasta erityisen
tervetullut, ja silloin se järjesti vietteleviä ja turmiollisia kujeita
nuorukaisen muutoin viattomassa sielussa. Eräänä yönä, aamupuolella
— hän ei tiennyt, tapahtuiko se unessa vai valveilla — hän näki
kuun valkeassa valossa markiisin kolmen tyttären valkeiden hahmojen
astuvan hänen huoneeseensa ja hänen vuoteensa viereen, ja tarkemmin
silmätessään hän huomasi niiden jokaisen maagillisella tavalla
sulautuneen yhteen Santa Croce-alpin nuoren paimentytön kuvan kanssa.
Epäilemättä ulottui Scarabotan leikkikalumaisen pienestä asumuksesta
tänne papin huoneeseen saakka, jonka ikkunasta alppi näkyi, side, jonka
lankoja eivät enkelit kehränneet. Francesco tiesi taivaallisesta ja
myös helvetin valtakunnasta kylliksi heti oivaltaakseen, minkä hengen
siittämää tämä työ oli. Francesco uskoi noituuteen. Perehtyneenä
skolastisen tieteen useihin aloihin hän otaksui pahojen henkien
käyttävän hyväkseen tähtien tehoa saadakseen aikaan määrättyjä
turmiollisia vaikutuksia. Hän oli oppinut, että ruumiiseen nähden
ihminen kuului taivaankappaleihin, ymmärrys teki hänet enkelien
kaltaiseksi, hänen tahtonsa oli alistettu Jumalan valtaan, mutta Jumala
salli langenneiden enkelien johtaa hänen tahtonsa pois Jumalasta,
ja pahojen henkien valtakunta suureni liittoutuessaan sellaisten jo
vieteltyjen ihmisten kanssa. Sitä paitsi hetkellinen, ruumiillinen
tunne helvetin henkien käyttämänä saattoi usein olla ihmisen ikuisen
turmion syynä. Lyhyesti sanoen, nuori pappi vapisi luitaan ja ytimiään
myöten ja pelkäsi perkeleiden myrkyllistä puremaa, vereltä haisevia
pahoja henkiä, Behemoth-hirviötä ja ihan erityisesti Asmodeusta,
huoruuden tunnustettua pahaa henkeä.