olisi ollut pelättävissä, että perkele mahdollisesti saattaisi olla
nopeampi tällä eksyneiden lampaiden luokse vievällä tiellä. Sitten kun
hän oppaanaan yhäti seuralaisensa, jota hän ei pitänyt keskustelun
arvoisena, oli samonnut toista tuntia jyrkkää ja vaivalloista polkua
myöten yhä ylemmäksi Generoson jylhille kallioille, ilmestyi äkkiä
Santa Crocen alue hänen näkyviinsä viidenkymmenen askelen päässä.
Hän ei tahtonut uskoa, että tuo kiviröykkiö ja sen keskelle litteistä
liuskeista ilman laastia ladottu seinämä olivat etsitty asumus, kuten
opas oli hänelle vakuuttanut. Hän oli sindacon puheiden nojalla
odottanut näkevänsä merkkejä jonkinlaisesta hyvinvoinnista, kun taas
tämä asumus saattoi korkeintaan käydä eräänlaisesta suojapaikasta,
johon lampaat ja vuohet vietäisiin äkillisen rajusään sattuessa.
Koska se sijaitsi jyrkällä, vierinkivien ja särmäisten järkäleiden
peittämällä rinteellä ja sinne kiemurtelevan polun mutkat olivat
piilossa, näytti tuo kironalainen paikka luoksepääsemättömältä. Vasta
sitten, kun nuori pappi oli voittanut oudostelunsa ja hänet jossakin
määrin vallanneen kammon sekä tunkeutunut likemmäksi, muuttui tämän
hyljeksityn asuinpaikan kuva hiukan miellyttävämmäksi.
Niin, muuttuipa murskainen paikka papin lähestyessä hänen silmissään
suorastaan viehättäväksi, sillä näytti siltä kuin karkeatekoinen,
kuutiomainen asumus olisi padonnut ja pidättänyt ylhäältä irtaantuneen
lohkare- ja soravyöryn, joten sen alapuolelle jäi kivetön, mehevästi
viheriöivä rinne, josta keltaiset voikukat ihastuttavan runsaina ja
suloisina ulottuivat oven edessä olevalle kynnykselle saakka — ja
ikäänkuin uteliaina työntyivät sananmukaisesti oven lävitse sisälle
kironalaiseen asunto-onkaloon.
Tämän nähdessään Francesco säpsähti, Se, että keltaiset niittykukat
näin kilvan sulloutuivat pahamaineisen asunnon kynnykselle, että
pitkävartisia lemmikkejä, joiden alla lirisi vuoristoveden suonia
ja jotka taivaansinelle hohtavina samaten pyrkivät valtaamaan ovea,
rehevinä päivinä kukoisti sen likellä, se kaikki tuntui hänestä melkein
kuin avoimelta vastalauseelta ihmisten halveksumista, pannaa ja
tuomiota vastaan. Hämmästys, jota seurasi eräänlainen hämminki, pakotti
Francescon mustine kauhtanoineen istuutumaan auringon lämmittämälle
kivijärkäleelle. Hän oli viettänyt nuoruutensa laaksossa ja lisäksi
enimmäkseen suljetuissa huoneissa, kirkoissa, luentosaleissa tai
lukukammioissa. Hänen luonnontajunsa ei ollut herännyt. Tällaista
retkeä ylevän, kirpeän kiehtovaan korkeaan vuoristoon hän ei ollut
tehnyt koskaan tätä ennen eikä ehkä olisi koskaan tehnytkään, jolleivät
sattuma ja velvollisuus yhdessä olisi pakottaneet häntä lähtemään
vuoristomatkalle. Nyt vaikutelmien uutuus ja suuruus valtasivat hänet
kokonaan.
Ensimmäisen kerran nuori pastori Francesco Vela tunsi, kuinka
olemassaolon kirkas ja kokonainen tajuaminen kohahti hänen lävitseen
saaden hänet tuokioksi unohtamaan pappeutensa ja tulonsa tarkoituksen.
Tämä tunne ei ollut ainoastaan työntänyt syrjään vaan jopa
tukahduttanut hänen mielestään kaikki hänen hurskauden käsityksensä ja
niihin punoutuneet monet kirkolliset säännöt ja dogmit. Häneltä unohtui
jopa ristinmerkin tekeminen. Hänen allansa lepäsi kaunis Luganon alue
Ylä-Italian alppiseutua, samoin Sant’ Agata pyhiinvaelluskirkkoineen,
jonka kohdalla ruskeat kalarosvot yhäti kaartelivat, ja San
Giorgio-vuori; sieltä pisti esiin Monte San Salvatoren huippu; ja
vihdoin lepäsi huimaavan syvällä hänen alapuolellaan Lugano-järven
Capolago-niminen lahti, joka muistutti vuoristolaaksoon huolellisesti
sovitettua, pitkulaista lasilevyä ja jonka pinnalla purjehtiva
kalastusvene näytti käsikuvastimessa olevalta mitättömän pieneltä
pilkulta. Kaiken sen takana olivat etäisyydessä korkeiden alppien
valkeat huiput Francescon tavoin kohonneet yhä korkeammalle. Niiden
joukosta pisti esiin valkea Monte Rosa ja sen seitsemän valkeata
huippua, kuvastuen samalla kertaa diademin tapaisesti ja aavemaisesti
taivaan silkkistä sineä vasten.
Jos voidaan perusteellisesti puhua vuoristosairaudesta, niin aivan yhtä
oikeutetusti sopii puhua ihmiset korkealla vuoristossa valtaavasta
tilasta, jota voi parhaiten nimittää verrattomaksi terveydeksi. Tämä
terveys tuntui nyt uudistuksen tavoin myös nuoren papin veressä. Hänen
vieressään oli kivien välissä vielä kuivien kanervien piilottamana
pieni kukka, jollaista Francesco ei ollut nähnyt koskaan eläissään.
Se oli perin viehättävä sinikatkerolaji, jonka terälehtien väri oli
yllättävän upea, heleän sininen. Nuori, mustakauhtanainen mies aikoi
ensimmäisessä löytäjänriemussaan taittaa kukan, mutta jättikin sen
sitten vahingoittumattomana seisomaan vaatimattomalle paikalleen ja
taivutti vain kanervat syrjään katsellakseen ihanaa kukkaa kauan ja
ihastuneesti. Kaikkialla tunkeutui kivien lomista näkyviin nuoria,
heleän vihreitä kääpiöpyökinlehviä, ja jonkin matkan päästä kantautui
Luchino Scarabota poloisen karjan kellojen kilkatus kovan, harmaan
soran ja vienon vihreän peittämien rinteiden ylitse. Koko tätä
vuoristomaisemaa vallitsi jokin aikojen alulle ominainen, ihmisyyden
kadonneen aikakauden nuoruudenkiihko, josta syvissä laaksoissa ei enää
ollut jälkeäkään.
Francesco oli lähettänyt seuralaisensa kotiin, koska hän tahtoi
olla paluumatkalla rauhassa ainoankaan ihmisen läheisyyden häntä
häiritsemättä eikä sitäpaitsi voinut toivoa kenenkään olevan näkemässä
ja kuulemassa sitä, mitä hänellä oli tekemistä Luchino-paimenen luona.
Tällä välin hänet oli jo huomattu, ja joukko pörröisiä ja likaisia
lapsenpäitä kurottui yhä uudelleen tirkistelemään Scarabotan kivilinnan
oviaukosta.
Hitaasti alkoi pappi sitä lähestyä ja astui asumuksen siihen piiriin,
josta kävi ilmi omistajan karjan suuri lukumäärä ja joka oli lukuisan
nauta- ja vuohilauman jätteiden likaama. Francescon nenään kohosi
ohuen ja voimakkaan vuoristo-ilman seassa yhä väkevämpänä nautojen ja
vuohien lemu, jonka yhä läpitunkevamman vaikutuksen teki siedettäväksi
hänen ovesta sisälle astuessaan sieltä lehahtava puuhiilensavu. Kun
Francesco ilmestyi oviaukkoon ja mustine kauhtanoineen esti valoa
pääsemästä sisälle, joutuivat lapset pimentoon, josta he vastasivat
äänettömyydellä papin tervehdykseen ja kaikkiin hänen puhutteluihinsa.
Ainoastaan vanha emävuohi tuli hänen likelleen, määki hiljaa ja nuuhki
häntä.
Vähitellen kävi huoneen sisusta Jumalan sanansaattajan silmissä
valoisammaksi. Hän näki tallin, joka oli paksun lantakerroksen
täyttämä ja jonka takaosa jatkui luonnon muodostamaan alunperin
graniittikalliossa — tai mitä kivilajia vuori lieneekin ollut —
olleeseen onkaloon. Oikeanpuoleiseen, karkeatekoiseen kiviseinään oli
avattu aukko, josta pappi loi silmäyksen perheen nyt kylmillään olevaan
tulisijaan, tuhkakekoon, jonka sisus vielä hehkui ja joka oli kasattu
maaperän paljaalle, luonnolliselle kalliolle. Paksun nokikerroksen
peittämässä ketjussa riippui kolhiintunut, samoin nokinen kuparikattila
lieden yläpuolella. Tämän kivikautisen tulisijan vierellä oli
selkänojaton penkki, jonka nyrkinvahvuinen, leveä istuinlauta lepäsi
kahden yhtä leveän, kallioon kiinnitetyn pylvään varassa ja jota monen
sukupolven väsyneet paimenet, heidän vaimonsa ja lapsensa olivat yli
sadan vuoden aikana hanganneet ja kiillottaneet. Puu ei enää näyttänyt
puulta, vaan keltaiselta kiillotetulta marmorilta tai liidulta, jossa
tosin oli lukemattomia naarmuja ja lovia. Neliskulmainen huone, joka
muuten luonnollisen siistimättömine, karkeista kivimöhkäleistä ja
paasista ladottuine seinineen pikemminkin muistutti luolaa ja josta
savu tunkeutui oven kautta navettaan ja sieltä edelleen oven kautta
ulko-ilmaan, koska sillä seinissä mahdollisesti olevia reikiä ja rakoja
lukuunottamatta ei ollut muunlaista savupiippua, tämä huone siis oli
vuosikymmenien savun ja noen mustaama, joten vieraan mielessä saattoi
herätä melkein sellainen vaikutelma, että hän oli paksulti nokeutuneen
kaminan sisällä.
Francesco huomasi eräästä sopesta loistavat, omituisesti kiiluvat
silmät, mutta samassa alkoi ulkoa kuulua soran kierimistä ja kahinaa,
ja heti senjälkeen astui Luchino Scarabotan hahmo oviaukkoon, lipuen
äänettömän varjon tavoin auringon eteen, minkä vuoksi huone kävi
yhä hämärämmäksi. Hämmentynyt vuoristopaimen hengitti raskaasti, ei
ainoastaan sen vuoksi, että hän oli lyhyessä ajassa tullut kaukaiselta,
korkeammalla sijaitsevalta laitumelta havaittuaan sieltä papin
saapumisen, vaan myös sen tähden, että tämä käynti oli hyljeksitystä
miehestä suuri tapaus.
Tervehdys oli lyhyt. Isäntä käski Francescoa istumaan ensin karkeilla
käsillään pyyhittyään merenvahapenkiltä kivet ja katkotut keltakukat,
jotka olivat olleet hänen kaihdetun lapsilaumansa leluina.
Vuoripaimen kohenteli ja viritti tulta, puhaltaen siihen posket
pullollaan, jolloin hänen kuumeiset silmänsä hiilistön hehkussa
kiiluivat vieläkin hurjemmasti. Hän lisäsi nuotioon lastuja ja kuivia
risuja, niin että kirvelevä savu oli vähällä ajaa papin ulkosalle.
Paimenen käytöksestä uhkui siinä määrin matelevaa alamaisuutta ja
huolekasta intoa kuin kaikki olisi riippunut siitä, ettei hän vain
ajattelemattomuudessaan menettäisi tuon korkeamman olennon armoa, joka
oli astunut hänen kehnoon asuntoonsa. Hän toi esille ison, likaisen
pytyn maitoa, jonka pinnalle oli kohonnut paksu kermakerros, mutta
joka oli niin uskomattoman siivoton, ettei Francesco jo senkään vuoksi
voinut siihen koskea. Mutta hän kieltäytyi myös nauttimasta tuoretta
juustoa ja puhdasta leipää, vaikka hänen olikin jo nälkä, koska hän
taikauskoisesti kammoten pelkäsi siten tekevänsä syntiä. Kun paimen
vihdoin oli vähän rauhoittunut ja seisoi hänen edessään katse pelokkaan
odottavana ja käsivarret riipuksissa, alkoi pappi puhua seuraavasti:
»Luchino Scarabota, teiltä ei evätä pyhän kirkkomme lohdutusta eikä
lapsianne enää hylätä katolilaisten kristittyjen yhteydestä, jos joko
käy ilmi, että teitä koskevat rumat huhut ovat perättömiä, tai te
rehellisesti ripittäydytte, osoitatte katumusta ja synnintuntoa sekä
olette valmis Jumalan avulla poistamaan tieltä loukkauskiven. Avatkaa
siis ensiksi minulle sydämenne, Scarabota, kertokaa avomielisestä mistä
teitä on parjattu, ja tunnustakaa vilpittömän totuudenmukaisesti se
synnintaakka, joka teitä ehkä painaa.»
Tämän puhuttelun jälkeen paimen pysyi vaiti. Hänen kurkustaan
lähti vain äkkiä lyhyt, sekava ääni, joka ei kuitenkaan ilmaissut
minkäänlaista tunnetta, vaan pikemminkin kuulosti lintumaiselta
kaakotukselta. Tapansa mukaan Francesco ryhtyi heti esittämään
syntiselle paatumuksen kammottavia seurauksia ja Isän Jumalan
anteeksiantavaista hyvyyttä ja rakkautta, josta hän on antanut
todistuksen uhraamalla ainoan poikansa, uhrikaritsan, joka otti
maailman synnit omalle vastuulleen. Jeesuksen Kristuksen välityksellä,
lopetti hän, voidaan saada kaikki synnit anteeksi, jos avoin rippi
sekä katumus ja rukoilu ovat todistaneet taivaalliselle isälle, että
syntisparka on tullut synnintuntoon.
Vasta sitten, kun Francesco-pastori oli odottanut kotvan aikaa ja
nousi pystyyn, kohauttaen olkapäitänsä, kuten näytti, poistuakseen
majasta, alkoi paimen kakistella kurkustaan sanoja käsittämättömänä
sekamelskana, äännellen petolinnun tapaan. Ja jännittyneen
tarkkaavana koetti pappi takertua siihen, mikä tässä sekasotkussa oli
ymmärrettävää. Mutta tämä ymmärrettävä tuntui hänestä yhtä oudolta
ja ihmeelliseltä kuin huoneen hämäryys. Kuviteltujen huolestuttavien
ja ahdistavien seikkojen paljoudesta kävi vain sen verran selväksi,
että Luchino Scarabota tahtoi voida varmasti luottaa hänen apuunsa
kaikenlaisia vuoressa majailevia ja häntä ahdistavia paholaisia vastaan.
Nuoren uskovan papin ei olisi sopinut epäillä pahojen henkien
olemassaoloa ja vaikutusta. Olihan luomakunta täynnä kaikenkaltaisia
ja kaikenasteisia langenneita enkeleitä, jotka kuuluivat Luciferin,
Jumalan hylkäämän kapinoitsijan seurueeseen; mutta nyt hän ei tiennyt
kumpi häntä kauhistutti, hänen kohtaamansa ennen kuulumattoman
taikauskon aiheuttama pimeys vai tietämättömyydestä johtuva toivoton
sokeus. Hän päätti koettaa kyselemällä hankkia jonkinlaisen selvyyden
tämän seurakuntalaisensa mielikuvituspiiristä ja käsityskyvystä.
Silloin hänelle samassa selvisi: tämä raaka, laiminlyöty ihminen ei
tiennyt mitään Jumalasta, saati sitten Jeesuksesta Kristuksesta,
Vapahtajasta, tai Pyhän Hengen olemassaolosta. Sitävastoin näytti siltä
kuin hän olisi tuntenut olevansa pahojen henkien ympäröimä ja ollut
synkän vainohulluuden riivaama. Eikä pappi hänen silmissään ollut
kutsuttu Jumalan palvelija, vaan paljon ennemmin mahtava taikoja tai
jumala. Mitäpä olisi Francesco muuta tehnyt kuin ristinmerkin, kun
paimen nöyrästi heittäytyi maahan ja alkoi kosteilla, pöhöttyneillä
huulillaan hangata hänen kenkiään ja suudella niitä.
Nuori pappi ei ollut vielä milloinkaan ollut samanlaisessa asemassa.
Ohut vuoristoilma, kevät ja eroaminen varsinaisesta sivistyksen
piiristä aiheuttivat sen, että hänen ajatuskykynsä oli hiukan
sumentunut. Hänen sielunsa valtasi eräänlainen unentapainen lumous,
johon todellisuus sulautui häilyviksi unikuviksi. Tähän muutokseen
liittyi hiljaista pelkoa, joka usein pyrki neuvomaan häntä pikaisesti
pakenemaan vihittyjen kirkkojen ja kellojen alueelle. Perkele oli
mahtava; kukapa saattoi tietää, kuinka monenlaisia välikappaleita ja
keinoja se käytti houkutellakseen luottavaista, hyväuskoista kristittyä
ja syöstäkseen hänet huimaavan jyrkänteen reunalta kuiluun.
Francescolle ei ollut opetettu, että pakanoiden epäjumalat olivat
ainoastaan mielikuvitusolentoja eivätkä mitään muuta. Kirkko nimenomaan
tunnusti niiden mahdin, esittäen sen vain Jumalalle vihamieliseksi.
Ne taistelivat yhä vieläkin, joskin toivottomasti, kaikkivaltiaan
Jumalan kanssa maailmasta. Sen vuoksi kalpea, nuori pappi säikähti
aika pahasti, kun hänen isäntänsä otti asuntonsa jostakin loukosta
puisen esineen, inhottavan veistoksen, joka epäilemättä oli fetishi.
Tätä säädytöntä esinettä kohtaan tuntemastaan papillisesta kammosta
huolimatta Francesco ei voinut olla tarkemmin silmäilemättä kuvaa.
Inhoten ja hämmästyen hän tunnusti, että tässä vielä eli pakanuuden
iljettävin kauhistus, nimittäin maalaisväestön Priapoksen palvelus.
Saattoi selvästi nähdä, ettei tuo alkeellinen epäjumalankuva voinut
esittää mitään muuta kuin Priaposta.
Tuskin Francesco oli saanut käteensä pienen, vaarattoman
siitoksenjumalan, hedelmällisyyden jumalan, jonka entisajan ihmiset
niin julkisesti kohottivat suureen kunniaan, kun hänen olemuksensa
kummallinen lamaannus jo muuttui pyhäksi vihaksi. Ensiksi hän ihan
harkitsematta paiskasi tuon ruokottoman, pienen taikakalun tuleen,
josta paimen, liikkuen vikkelästi kuin riistaa ajava koira, sen
kuitenkin samassa silmänräpäyksessä sieppasi. Se kyti ja paloi
paikoitellen, mutta karkeilla käsillään ihmispakana heti laittoi sen
entiseen turvattuun oloonsa. Mutta nyt sen ja sen pelastajan täytyi
alistua kestämään rankaisusanojen tulva.
Luchino Scarabota ei näyttänyt tietävän, kumpaa jumalaa hänen olisi
tullut pitää voimakkaampana, puista vaiko verta ja lihaa olevaa.
Toistaiseksi hänen katseensa, josta kuvastui kauhistukseen ja kammoon
sekaantunutta salakavalaa vihaa, oli suunnattu uuteen jumaluusolentoon,
jonka julkea rohkeus ei ainakaan antanut aihetta päätellä, että
häntä painoi heikkouden tietoisuus. Kerran vauhtiin päästyään ei
ainoan Jumalan sanansaattaja pyhässä innossaan sallinut hämärässä
elävän epäjumalanpalvelijan silmäysten säikyttää itseään, vaikkapa
ne olisivat olleet kuinka uhkaavat. Ja muitta mutkitta hän nyt alkoi
myös puhua siitä katalasta synnistä, jota, kuten yleisesti väitettiin,
vuoristopaimen sai kiittää lapsiensa runsaudesta.
Nuoren pastorin äänekkäästi puhuessa saapui sisälle myös Scarabotan
sisar, joka kuitenkaan ei virkkanut mitään, vaan tarkasti vain
salavihkaa kiivailijaa ja puuhaili kaikenlaista siellä täällä
onkalossa. Hän oli kalpea ja vastenmielinen nainen, jolle
pesuvesi näytti olevan tuntematon. Hänen alaston ruumiinsa näkyi
epämiellyttävästi kuultavan hänen huolimattoman asunsa repeämistä.
Kun pappi oli vaiennut tyhjennettyään ensi aluksi rankaisevien ja
syyttävien sanojen varastonsa, lähetti nainen veljensä ulkosalle,
lausuen hänelle lyhyen, tuskin kuuluvasti kuiskatun käskyn. Vastaan
hangoittelematta katosi kesytön mies perin tottelevaisen koiran tavoin.
Senjälkeen siivoton syntinen nainen, jonka takkuinen, musta tukka
roikkui leveille lanteille saakka, suuteli papin kättä, huudahtaen:
»Ylistetty olkoon Jeesus Kristus!»
Heti senjälkeen hän purskahti itkemään.
Hän puheli, että pappi oli aivan oikeassa tuomitessaan häntä ankarilla
sanoilla. Hän oli kyllä rikkonut Jumalan käskyjä vastaan, jos kohta ei
suinkaan sillä tavoin kuin hänestä valheellisesti soimaten sanottiin.
Hän yksin muka oli tehnyt syntiä, hänen veljensä sitävastoin oli
viaton. Hän vannoi ja vakuutti kaikkien pyhimysten nimessä, ettei
hän ollut kertaakaan langennut siihen hirvittävään syntiin, josta
häntä syytettiin, nimittäin sukurutsaukseen. Tosin hän oli elänyt
siveettömästi, ja koska hän nyt kerran oli ripittäytymässä, oli hän
valmis kuvailemaan lapsiensa isiä, vaikkakaan ei mainitsemaan kaikkien
heidän nimiään. Hän nimittäin tunsi heistä aniharvat nimeltään, koska
hän, kuten hän väitti, hädän pakottamana oli usein myynyt suosionsa
sattumoisin kohdatuille vieraille.
Muuten hän oli tuskaisesti synnyttänyt lapsensa maailmaan ilman
minkäänlaista apua, ja muutamia niistä hänen oli täytynyt kohta
synnytyksen jälkeen kuopata Generoson soraan. Huolimatta siitä,
saattoiko pappi nyt antaa hänelle synninpäästön tai ei, hän tiesi
Jumalan antaneen hänelle anteeksi, sillä hän oli puutteilla,
kärsimyksillä ja suruilla riittävästi sovittanut syntinsä.
Francesco ei voinut muuta kuin pitää naisen itkuista tunnustusta
valheiden verkkona ainakin sikäli kuin rikos oli kysymyksessä. Tosin
hänestä tuntui, että eräät teot ehdottomasti kaihtoivat kaikenlaisia
ihmisille lausuttuja tunnustuksia, ja niistä sai vain Jumala tiedon
yksinäisinä, hiljaisina rukoushetkinä. Hän kunnioitti tuossa
langenneessa vaimossa tätä häveliäisyyttä eikä yleensäkään voinut olla
myöntämättä, että nainen oli monessa suhteessa laadultaan veljeänsä
ylempänä. Hänen puolustautumisessaan oli selvän päättäväisyyden tuntu.
Silmät tunnustivat, mutta sanallista tunnustusta ei häneltä olisi
voinut kiristää hyvällä puheella eikä pyövelin hehkuvilla pihdeillä.
Kävi ilmi, että juuri hän oli lähettänyt miehen Francescon puheille.
Mennessään eräänä päivänä markkinoille Luganoon, jossa hän myi karjansa
tuotteet, hän oli nähnyt nuoren, kalpean papin, jonka ulkonäkö oli
herättänyt hänessä luottamusta, ja hänen mielessään oli herännyt ajatus
uskoa hyljeksittyjen lapsiensa kouluttaminen papin sydämenasiaksi. Hän
yksin oli perheen pää ja huolehti veljestään ja lapsistaan.
»En tahdo kajota siihen», vastasi Francesco, »oletteko syyllinen vaiko
syytön. Yksi seikka on varma: jollette halua antaa lastenne kasvaa
eläinten tavoin, täytyy teidän erota veljestänne. Niin kauan kuin
elätte hänen kanssansa, eivät ne hirveät juorupuheet, joita teistä
liikkuu, mitenkään lakkaa. Aina otaksutaan teidän harjoittavan samaa
kammottavaa syntiä.»
Näiden sanojen jälkeen paatumus ja uhma näyttivät pääsevän valtaan
naisen mielessä; joka tapauksessa hän ei vastannut mitään, vaan
antautui sitten pitkähköksi ajaksi talouspuuhiin, ikäänkuin
saapuvilla ei olisikaan ollut vierasta. Sillä välin astui sisälle
noin viisitoistavuotias neitonen, joka ajoi muutamia vuohia navetan
aukkoon, ja sitten hänkin, ikäänkuin Francescoa ei olisi siellä
ollutkaan, ryhtyi auttamaan naista. Nähtyään tytön varjon lipuvan
onkalon pimennossa tiesi nuori pappi heti, että hänen täytyi olla
tavattoman kaunis. Hän teki ristinmerkin, sillä hän tunsi ruumiissaan
hiljaista selittämätöntä kauhun väristystä. Hän ei tiennyt, olisiko
hänen uudelleen pitänyt alkaa ladella kehotuksiaan tämän nuoren
paimentytön kuullen. Tosin oli epäilemätöntä, että tyttö oli
perinjuurin turmeltunut, koska saatana oli herättänyt hänet elämään
mitä mustimman synnin avulla, mutta saattoihan hänessä sittenkin olla
puhtauden rippeitä jäljellä, ja kukapa saattoi tietää, oliko hänellä
aavistustakaan rikollisesta alkuperästään.
Hänen liikkeensä olivat joka tapauksessa hyvin rauhalliset, eikä
niistä missään nimessä kuvastunut mielen levottomuutta eikä omantunnon
taakkaa. Päinvastoin koko hänen olemuksestaan huokui vaatimatonta
itsevarmuutta, jota kirkkoherran läsnäolo ei häirinnyt. Hän ei
tähän saakka ollut vilkaissutkaan Francescoon ei ainakaan niin,
että heidän katseensa olisivat osuneet vastakkain tai toinen olisi
jollakin muulla tavoin hänet yllättänyt. Niin, tarkkaillessaan häntä
salavihkaa silmälasiensa lävitse täytyi Francescon yhä voimakkaammin
epäillä, saattoiko synnin lapsi, sellaisten vanhempien lapsi
tosiaankin olla tämänkaltainen. Vihdoin tyttö katosi portaita myöten
eräänlaiselle ullakolle, joten Francesco saattoi jatkaa vaivalloista
sielunhoitotyötään.
»Minä en voi hyljätä veljeäni», virkkoi nainen, »ja yksinkertaisesti
sen tähden, että hän ilman minua on avuton. Hän osaa hädintuskin
kirjoittaa nimensä, ja senkin sain hänet oppimaan vasta nähtyäni paljon
vaivaa. Hän ei tunne rahaa, ja rautatietä, kaupunkia ja ihmisiä hän
pelkää. Jos minä poistun, hän etsii minua, niin kuin koiraparka etsii
kadonnutta isäntäänsä. Hän joko löytää minut tai sortuu kurjana; ja
miten sitten käy lasten ja peltotilkkumme? Jos minä jään lasten kanssa
tänne, niin haluaisinpa nähdä sen ihmisen, jonka onnistuisi toimittaa
veljeni jonnekin muualle; silloin hänet täytyisi panna kahleisiin ja
teljetä Milanoon rautatankojen taakse.»
Pappi huomautti: »Niin saattaa lopuksi vielä käydäkin, jollette tahdo
noudattaa hyvää neuvoani.»
Silloin naisen sieluntuska muuttui vimmaksi. Hän oli lähettänyt
veljensä Francescon luokse, jotta tämä armahtaisi heitä, eikä
sitä varten, että hän tekisi heidät onnettomiksi. Silloin hänestä
olisi parempi, että nuo alhaalla asuvat edelleenkin vihaisivat ja
hyljeksisivät heitä kuten tähän asti. Hän oli kunnon katolilainen,
mutta sillä, jonka kirkko sysäsi pois helmastaan, oli oikeus antautua
perkeleelle. Ja silloin hän ehkä vasta tekisi sen, mitä hän ei vielä
ollut tehnyt, sen suuren synnin, josta häntä syytettiin.
Näiden väkisin esille puserrettujen sanojen ohella, joihin sekaantui
naisen kirkaisuja, kuuli Francesco koko ajan sieltä, mihin tyttö oli
kadonnut, ylhäältä ullakolta, suloista laulua, joka milloin aivan
hiljaisena henkäyksenä milloin voimakkaammin kaikuvana, kantautui
sisään. Siksi hänen sielunsa oli kiintynyt pikemminkin näiden sävelien
lumoukseen kuin hairahtuneen naisen raivonpurkauksiin. Ja hanan
mieleensä tulvahti kuuma aalto, ja siihen liittyi ahdistus, jonkalaista
hän ei ollut milloinkaan ennen tuntenut. Tämä ummehtunut onkalo,
eläinten ja ihmisten asumus, näytti kuin taian vaikutuksesta muuttuneen
Danten paratiisin viehättävimmäksi kristalliluolaksi: täynnä enkelten
ääniä ja siipiä, jotka soivat kuin naurukyyhkysen kujerrus.