SOANAN KERETTILÄINEN
Kirj.
Gerhart Hauptmann
Suomentanut
Alpo Kupiainen
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1918.
Pyrkiessään Monte Generoson huipulle matkailijan sopii lähteä joko
Mendrisiosta tai Capolagosta hammasrataa myöten tai Bissonesta Soanan
kautta, missä tie on kaikkein vaivalloisin. Koko alue kuuluu Tessiniin,
Sveitsin kantoniin, jonka väestö on italialaista.
Ylhäällä vuoristokiipeilijät varsin usein kohtasivat silmälaseja
käyttävän vuohipaimenen, jonka ulkomuoto oli muutoinkin huomiota
herättävä. Hänen ruskettuneesta ihostaan huolimatta saattoi hänen
kasvoistaan huomata, että hän oli sivistynyt mies. Hän muistutti
paljonkin Sienan tuomiokirkossa olevaa, Donatellon luomaa Johannes
Kastajan pronssikuvaa. Hänen hiuksensa olivat tummat ja valuivat
kiharaisina ruskeille hartioille. Hänen pukunaan olivat vuohentaljat.
Kun joukko vieraita lähestyi tätä ihmistä, vuoristo-oppaat nauroivat jo
etukäteen. Ja kun matkailijat hänet sitten näkivät, puhkesivat he usein
sopimattomasti meluamaan tai äänekkään vaativaisesti uhittelemaan;
heistä miehen omituinen ulkonäkö antoi heille siihen oikeuden. Paimen
ei heistä piitannut. Tavallisesti hän ei edes kääntänyt päätänsä.
Kaikki vuoristo-oppaat näyttivät oikeastaan olevan hänen kanssaan
hyvissä väleissä. Monesti he kapusivat hänen luoksensa ja antautuivat
keskustelemaan hänen kanssaan tuttavallisesti. Kun vieraat heidän
palattuaan tiedustelivat, mikä omituinen pyhimys se mies oli, pitivät
he asian enimmäkseen omina tietoinaan, kunnes hän oli häipynyt
näkyvistä. Mutta ne matkailijat, joiden uteliaisuus oli vielä silloin
vireillä, saivat nyt tietää, että tällä miehellä on hämärä menneisyys,
että kansan keskuudessa hänet tunnettiin »Soanan kerettiläisen»
nimellä ja että hän nautti taikauskoisen pelon sekaista, epäiltävää
kunnioitusta.
Kun näiden sivujen julkaisija vielä oli nuori ikävuosiltaan ja hänellä
oli onni tiheämmin viettää ihania viikkoja kauniissa Soanassa, hän
luonnollisesti joutui tuontuosta kiipeämään Generoso-vuorelle ja eräänä
päivänä kohtaamaan myös niin sanotun »Soanan kerettiläisen». Eikä
hän unohtanut miehen näkyä. Ja hänen saatuaan miehestä kaikenlaisia
ristiriitaisia tietoja kypsyi hänessä päätös tavata hänet uudelleen,
jopa yksinkertaisesti käydä häntä katsomassa.
Kirjoittajan tätä aikomusta vahvisti muuan Sveitsin saksalainen,
Soanan lääkäri, joka vakuutti, että omituinen erakko ei pannut
pahakseen sivistyneiden ihmisten käyntejä luonansa. Lääkäri itsekin
oli kerran pistäytynyt häntä tapaamassa. »Oikeastaan minun pitäisi
olla hänelle äkeissäni», virkkoi hän, »koska se miekkonen tuhertelee
minun ammattialallani. Mutta hän asuu kovin korkealla vuoristossa,
niin kovin kaukana ja häneltä, Jumalan kiitos, käyvät vain ne harvat
salaa kysymässä neuvoa, jotka eivät arkaile ottaessaan vaikkapa
paholaisen parantajakseen.» Tohtori jatkoi: »Teidän täytyy tietää, että
kansan keskuudessa uskotaan hänen lupautuneen paholaiselle. Eivätkä
hengellisen säädyn miehet koeta tätä luuloa hälventää, koska se on
heistä lähtöisin. Alkuaan, väitetään, tämä mies joutui pahojen taikojen
valtaan, niin että hänestä itsestään on muka tullut paatunut heittiö ja
paholaismainen taikojentekijä. Minä puolestani en ole havainnut hänellä
pukinsorkkia enkä sarvia.»
Kirjoittaja muistaa vielä tarkoin käyntinsä tämän merkillisen ihmisen
luona. Ensimmäinen tapaaminen oli erikoislaatuinen. Poikkeukselliset
olosuhteet antoivat sille sattuman luonteen. Vieras nimittäin
havaitsi eräässä polun jyrkässä kohdassa edessään avuttomana seisovan
emävuohen, joka juuri oli synnyttänyt karitsan, samalla kun toinen
karitsa oli tulossa. Yksin jäänyt emo, joka hädässään silmäili
pelottomasti, ikäänkuin olisi odottanut häntä avukseen, ja valtavan
jylhän kalliomaiseman keskellä sattuneen synnytyksen yleinen, syvän
salaperäinen tuntu tekivät häneen hyvin voimakkaan vaikutuksen. Mutta
hän joudutti askeliaan, sillä hän päätteli tämän eläimen varmaankin
kuuluvan omituisen paimenen laumaan ja halusi huutaa viimeksi mainitun
avuksi. Hän kohtasi erakon vuohiensa ja nautojensa keskellä, kertoi
hänelle näkemästään ja opasti hänet synnyttävän vuohen luokse, jonka
takana ruohikolla jo lepäsi toinenkin karitsa märkänä ja verisenä.
Varmoin ottein kuin lääkäri, sääliväisen lempeästi kuin laupias
samarialainen isäntä nyt hoiteli eläintänsä. Odotettuaan määrätyn ajan
hän otti äsken syntyneet karitsat kainaloihinsa ja lähti verkkaan
kulkien asunnolleen ja raskaita utareitaan melkein maata pitkin
laahaava emä seurasi mukana. Vierasta hän kiitti mitä ystävällisimmin
ja myöskin vastustelua kuuntelematta pyysi hänet mukaansa.
Erakko oli pystyttänyt useita rakennuksia hänelle kuuluvalle
alppirinteelle. Eräs niistä muistutti ulkonäöltään karkeasti kyhättyä
kivikasaa. Sen sisällä oli kuivia ja lämpimiä navettoja. Sinne
vietiin vuohiemo ja kilit, kun taas vieras saatettiin ylempänä
sijaitsevalle, valkeaksi sivellylle, kuutiomaiselle röykkiölle, joka
oli viiniköynnösten peittämällä pengermällä Generoson seinämän varassa.
Oven läheisyydessä pursusi vuoresta käsivarren paksuinen vesisuihku,
joka täytti vedellä valtavan, kalliosta hakatun kivialtaan. Tämän
altaan vieressä sulki raudoitettu ovi tien vuorenonkaloon, joka, kuten
pian kävi ilmi, oli kellariholvi.
Tältä paikalta, joka laaksosta katsottuna näytti väikkyvän
luoksepääsemättömän korkealla, oli ihana näköala, josta tämän
kirjoittaja ei kuitenkaan halua puhua. Mutta ensi kerran siitä
nauttiessaan hän aluksi hämmästyi sanattomaksi ja puhkesi senjälkeen
äänekkäästi huudahtelemaan ihastuksesta joutuen sitten jälleen
sanattoman ihmettelyn valtaan. Hänen isäntänsä taas, joka juuri sillä
hetkellä palasi ulko-ilmaan käytyään noutamassa jotakin asunnosta,
näytti nyt äkkiä alkaneen liikkua hiljaisemmin. Tämä asianlaita, kuten
isäntänsä koko hiljainen, rauhallinen käyttäytyminen yleensä, ei jäänyt
vieraalta havaitsematta. Se merkitsi hänelle kehotusta säästellä
sanojaan, kysellä niukasti. Hän piti jo nyt tästä eriskummaisesta
vuoristopaimenesta liiaksi antautuakseen siihen vaaraan, että
vieraannuttaisi hänet itsestään pelkästään näyttämällä olevansa utelias
tai tungettelevainen.
Vielä nytkin näkee silloinen vieras penkereellä olevan, penkkien
ympäröimän pyöreän kivipöydän. Hän näkee sen ja kaikki »Soanan
kerettiläisen» sille levittämät herkut: mitä ihastuttavimman stracchino
di leccon, oivallisen italialaisen vehnäleivän, salamimakkarat,
oliivit, viikunat ja mispelit sekä lisäksi hänen äsken luolasta
noutamansa ruukun täynnä punaviiniä. Pöytään istuuduttaessa
katsoi vuohennahkaan pukeutunut, pitkähiuksinen, parrakas isäntä
sydämellisesti vieraansa silmiin tartuttuaan sitä ennen hänen oikeaan
käteensä ikäänkuin osoittaakseen mieltyneensä häneen.
Kukapa tietää, mitä kaikkea tämän ensimmäisen kestityksen aikana
puheltiin. Vain muutamia seikkoja jäi muistiin. Vuoripaimen toivoi,
että häntä nimitettäisiin Ludovicoksi. Hän kertoi kaikenlaista
Argentiinasta. Kun kerran Angelus-kellojen soitto kaikui alhaalta
laaksosta, hän lausui huomautuksen tästä »alituiseen ärsyttävästä
hälystä». Kerran hänen huuliltaan luiskahti Senecan nimi. Hiukan
kosketeltiin myös Sveitsin politiikkaa. Lopuksi erakko halusi tietää
kaikenlaista Saksasta, koska se oli vieraan kotimaa. Kun vieraan
aikaisemmin tekemänsä päätöksen mukaan oli aika sanoa jäähyväiset,
virkkoi isäntä: »Olette aina tervetullut luokseni.»
Vaikkakin näiden sivujen kirjoittaja olisi, sitä hän ei halua salata,
kovin mielellään toivonut kuulevansa tämän ihmisen elämäntarinan, mitä
hän ei tahdokaan salata, hän myös varoi uusilla käynneillään millään
tavoin paljastamasta tuntevansa mielenkiintoa sitä kohtaan. Hänen
satunnaisesti keskustellessaan Soanassa sikäläisten asukkaiden kanssa
hänelle oli kerrottu muutamia ulkonaisia tosiseikkoja, joiden piti olla
syynä siihen, että Ludovicoa nimitettiin »Soanan kerettiläiseksi»;
hänestä sitävastoin oli paljon tärkeämpää saada selville, missä
mielessä tämä nimitys oli oikeutettu ja mistä omituisista sisäisistä
kohtaloista, mistä erikoisesta filosofiasta Ludovicon elämänmuoto
juonti juurensa. Hän pidättyi kuitenkin kyselemästä ja onkin saanut
siitä runsaan palkkion.
Hän kohtasi Ludovicon useimmiten yksin, joko laumansa eläinten
parissa tai majansa luona. Joitakin kertoja hän tapasi erakon
lypsämässä Robinsonin tapaan omin käsin vuohiaan. Tai hän pani uuhen
imemään vastaan hangoittelevaa emoa. Silloin hän näytti täysin
antautuneen vuoristopaimenen ammattiin: hän riemuitsi vuohesta, joka
laahasi pullottavia utareitaan maata pitkin, ja pukista, milloin
se oli tulistunut ja innoissaan. Eräästä hän sanoi: »Eikö se näytä
samanlaiselta kuin itse paholainen? Katsokaahan sen silmiä! Mikä voima,
mikä kiukun, vimman ja ilkeyden säihky! Ja samalla mikä pyhä tuli!»
Mutta tämän kirjoittajasta tuntui siltä kuin puhujan silmissä olisi
tuikkinut samanlainen hornanliekki, jota hän oli nimittänyt »pyhäksi
tuleksi». Hänen hymynsä sai jäykän ja tuiman piirteen, hän näytti
valkeat, uhkeat hampaansa ja joutui samalla eräänlaiseen unohduksen
tilaan, kun hän tarkasteli jotakin demonista matadoriaan ammattimiehen
silmällä hyödyllisen työnsä lomassa.
Usein »kerettiläinen» soitti huilua, ja vieras kuuli sen yksinkertaiset
sävelsarjat jo lähestyessään. Sellaisessa tilanteessa keskustelu
luonnollisesti kääntyi musiikkiin, ja paimen kehitteli kummallisia
mielipiteitä. Ollessaan laumansa keskellä Ludovico ei milloinkaan
puhunut mistään muusta kuin eläimistään ja niiden tavoista,
paimenammatista ja sen tehtävistä. Varsin usein hän innostui puhumaan
eläinten psykologiasta ja paimenten elintavoista, kosketellen ammoin
sitten menneitä aikoja ja paljastaen harvinaisen laajat opilliset
tietonsa. Hän puhui, kuinka Apollo hoiti karjalaumoja Laomedonin ja
Admetoksen palveluksessa, oli renki ja paimen. »Haluaisinpa tietää,
millaisella soittimella hän silloin soitteli laumoilleen.» Ja hän
lopetti ikäänkuin olisi haastellut jostakin todellisesta: »Jumaliste,
olisinpa mielelläni häntä kuunnellut.» Juuri sellaisina tuokioina tämä
pörröinen erakko ehkä saattoi herättää sellaisen vaikutelman, ettei
hänen ymmärryksensä ollut ihan täydellinen. Toisaalta tämä ajatus
tuntui eräällä tavoin oikeutetulta, kun hän todisti, kuinka monin
tavoin soitolla voidaan karjalaumaan vaikuttaa ja sitä ohjata. Toisilla
sävelillä hän ajoi eläimet liikkeelle, toisilla sai ne rauhoittumaan.
Sävelillä hän kutsui ne kaukaa luoksensa, sävelillä hän pani ne
hajaantumaan tai hänen kintereilleen sulloutuneina tulemaan hänen
jäljessään.
Sattui sellaisiakin käyntejä, joiden aikana ei puhuttu juuri ollenkaan.
Kerran, kun kesäkuisen iltapäivän painostava helle oli kohonnut aina
Generoson laitumille saakka, oli Ludovico lepäävien, märehtivien
laumojensa keskellä itsekin pitkällään autuaallisen raukeuden tilassa.
Hän vain katsahti tulijaan ja viittauksella kehotti myös häntä
ojentautumaan pitkäkseen ruohikkoon. Sitten kun se oli tapahtunut
ja molemmat olivat levänneet tuokion äänettöminä, hän alkoi kohta
verkkaisesti puhella seuraavaan tapaan:
»Tehän tiedätte, että Eros on Kronosta vanhempi ja myös mahtavampi.
— Tunnetteko tämän ympärillämme vallitsevan äänettömän hehkun? Eros!
— Kuuletteko heinäsirkan soiton? Eros!» — Samassa silmänräpäyksessä
vilahti hiljaisen polun poikki kaksi sisiliskoa, toinen toistaan
ajaen. Hän toisti: »Eros! Eros!» — Ja ikäänkuin hänen komennuksestaan
nousi kaksi vankkaa pukkia, alkaen ahdistaa toisiaan kiemuraisilla
sarvillaan. Hän salli niiden kamppailla, vaikka ottelu kävikin yhä
tulisemmaksi. Puskemisen kolaukset kävivät yhä äänekkäämmiksi ja
tiheämmiksi. Ja taaskin hän virkkoi: »Eros! Eros»!
Ja nyt tunkeutui vieraan korviin ensi kerran sanoja, joita hän kuunteli
ihan erityisesti, koska ne loivat tai ainakin tuntuivat luovan jonkin
verran valoa siihen kysymykseen, minkä tähden Ludovicoa rahvaan
keskuudessa nimitettiin »kerettiläiseksi». »Mieluummin», hän sanoi,
»palvon elävää pukkia tai elävää härkää kuin hirsipuussa riippuvaa
vainajaa. Minun aikakauteni ei tee niin. Minä vihaan, minä halveksin
tätä aikaa. Jupiter Ammon kuvattiin oinaansarvisena. Fanilla on
pukinjalat, Bacchuksella häränsarvet. Tarkoitan roomalaisten Bacchus
Tauriformista eli Tauricornista. Mithra, auringon jumala, on kuvattu
häräksi. Kaikki kansat ovat kunnioittaneet härkää, pukkia, oinasta ja
vuodattaneet uhreissaan niiden pyhää verta. Siihen minä sanon: oikein!
— Sillä synnyttävä voima on korkein voima, synnyttävä voima on luova
voima, synnyttäminen ja luominen ovat sama asia. Totta kyllä, tämän
voiman palvonta ei ole ollenkaan samaa kuin munkkien ja nunnien kylmä
lörpötys. Uneksin kerran Lakshmista, Vishnun vaimosta, joka tuli
ihmiseksi Sita-nimisenä. Papit kuolivat hänen syleilyihinsä. Olen
ohimennen oppinut tuntemaan jonkin verran kaikenlaisia mysteerejä,
mustan, vihreässä ruohossa tapahtuvan siitoksen, helmiemonvärisen
hekuman, ihastuksien ja huumausten mysteerejä, keltaisten
maissinjyvien, kaikkien hedelmien, kaikkien tulvien, yleensä kaikkien
värien salaisuuksia. Olisin saattanut mylviä tuskan hulluudessa
nähdessäni säälimättömän, kaikkivaltiaan Sitan. Luulin kuolevani
himosta.»
Tämän avomielisen purkauksen aikana tuntui näiden rivien kirjoittajasta
siltä kuin hän olisi ollut kuuntelemassa vasten tahtoaan. Hän nousi
pystyyn ja lausui muutamia sanoja, joiden piti tehdä uskottavaksi,
ettei hän ollut kuullut toisen yksinpuhelua, vaan että hänen
ajatuksiaan olivat askarruttaneet muut asiat. Senjälkeen hän tahtoi
sanoa jäähyväiset. Ludovico ei sitä sallinut. Ja niinpä sitten
vuoripengermällä alkoi jälleen kestitys, joka tällä kertaa kuitenkin
sukeutui merkitykselliseksi ja unohtumattomaksi.
Vieras opastettiin jo heti alussa asuntoon, jo aikaisemmin kuvatun
kuutiomaisen rykelmän sisälle. Se oli nelikulmainen ja siisti; siellä
oli kamiina, ja se muistutti oppineen yksinkertaista työhuonetta.
Esillä oli mustetta, kynä, paperia ja vähäinen kokoelma kirjoja,
etupäässä kreikkalaisten ja roomalaisten kirjailijain teoksia. »Minkä
tähden minun pitäisi salata teiltä sitä», alkoi paimen, »että olen
hyvästä suvusta, että nuoruuteni oli harhaan johdettu ja että olen
saanut opillista sivistystä? Luonnollisesti haluaisitte tietää, miten
olen muuttunut luonnottomasta ihmisestä luonnolliseksi, vangista
vapaaksi, tuhoon sortuneesta ja nyreästä onnelliseksi ja tyytyväiseksi?
Ja sen, miksi olen sulkeutunut pois yhteiskunnasta ja kristikunnasta?»
Hän nauroi ääneen. »Kenties vielä kerran kirjoitan kääntymyksen!
historian.» Vieras, jonka jännitys oli kohonnut korkeimmilleen,
huomasi äkkiä jälleen joutuneensa kauas päämäärästään. Hänelle saattoi
siihen nähden olla vain vähän apua siitä isännän lopuksi lausumasta
selityksestä, että hänen uudistumisensa syy oli luonnollisten symbolien
palvominen.
Kallion varjostamalla pengermällä, altaan vierellä, jonka reunoilta
solisi vettä, suloisessa viileydessä oli nautittu runsaampi ateria kuin
ensi kerralla: savustettua kinkkua, juustoa ja vehnäleipää, viikunoita,
tuoreita mispeleitä ja viiniä. Oli tarinoitu monenlaisista asioista,
ei remuisesti, vaan hiljaisen hilpeästi. Vihdoin korjattiin ruuat
kiviseltä pöydältä. Mutta sitten tuli hetki, jonka tämän kirjoittaja
muistaa kuin äsken tapahtuneen.
Hoitamattomine, pitkine hiuksineen ja partoineen sekä vuota pukunaan
tämä pronssinväriseksi paahtunut paimen teki, kuten tiedetään,
villiintyneen vaikutuksen. Häntä on verrattu Donatellon Johannekseen.
Itse asiassa hänen ja tuon Johanneksen kasvoissa olikin piirteiden
hienouteen nähden paljon samanlaista. Ludovico oli oikeastaan
lähempää katsottuna kaunis, jos vain saattoi sivuuttaa silmälasien
rumentavan vaikutuksen. Mutta niistä taas sai hänen koko olemuksensa
hieman koomillisen piirteen lisäksi arvoituksellisesti poikkeavan ja
kiehtovan tunnun. Sillä hetkellä, josta nyt on puhe, tapahtui koko
ihmisessä muutos. Jos hänen ruumiinsa pronssimaisuus oli ilmennyt
myöskin eräänlaisena piirteiden jäykkyytenä, niin se väistyi sikäli,
että hänen kasvonsa muuttuivat eloisiksi ja nuorentuivat. Hän hymyili,
ja hänen hymyssään oli, voisi sanoa, poikamaisen häveliäisyyden
vivahdus. »Sitä, mitä nyt teille esitän», sanoi hän, »en ole ehdottanut
vielä ainoallekaan muulle ihmiselle. Mistä äkkiä sain tällaisen
rohkeuden, sitä en oikeastaan tiedä itsekään. Vanhasta, menneiltä
ajoilta periytyvästä tottumuksesta lueskelen vielä silloin tällöin
ja käyttelenpä myös mustetta ja kynää. Niinpä olen talvisaikaan
joutohetkinäni kirjoittanut muistiin koruttoman tarinan tapahtumasta,
joka kuuluu sattuneen täällä Soanassa ja sen ympärillä kauan ennen
minun aikaani. Teistä se tuntuu äärimmäisen yksinkertaiselta,
mutta minua se kiehtoi monista syistä, joihin en nyt tahdo kajota.
Vastatkaahan lyhyesti ja avoimesti: suostutteko vielä kerran lähtemään
seurassani majaani ja oletteko taipuvainen tuhlaamaan hiukan aikaanne
tähän tarinaan, joka minullekin on jo hyödyttömästi maksanut useita
tunteja? En haluaisi neuvoa teitä sitä tekemään, vaan päinvastoin.
Muuten, jos käskette, otan jo nyt käsikirjoitusliuskani ja heitän ne
tuonne kuiluun.»
Niin ei tietenkään käynyt. Hän otti viiniastian, meni vieraineen
sisälle, ja he istuutuivat vastakkain. Vuoristopaimen oli levittänyt
munkkimaisella käsialalla paksulle, hienoimmasta vuohennahasta
valmistetuille liuskoille kirjoitetun käsikirjoituksen. Ikäänkuin
itseään rohkaistakseen hän joi vielä kerran vieraan terveydeksi,
ennenkuin hän työntyi irti rannasta solahtaakseen kertomuksen virtaan,
ja aloitti sitten leppoisalla äänellä.
* * * * *
_Vuoristopaimenen kertomus_.
Lugano-järven yläpuolella erään jyrkänteen partaalla on monien muiden
joukossa pieni vuoristokylä, johon järven rannalta päästään jyrkkää,
mutkittelevaa vuoristopolkua myöten noin tunnissa. Tällä paikkakunnalla
samoin kuin ympäristön useimmilla italialaisseuduilla talot ovat
sekavia, harmaita kivi- ja soraraunioita, ja niiden julkisivut ovat
rotkomaiseen laaksoon päin, jonka muodostavat niiden alueen niityt ja
pengermät ja toisella puolen korkealle kohoavan vuorijättiläisen Monte
Generoson valtava jyrkänne.
Tähän laaksoon, juuri siellä, missä se tosiaankin päättyy ahtaaksi
rotkoksi, purkautuu hyvinkin sadan metrin korkeudesta vesiputous,
jonka voimakkuus vaihtelee päivän- ja vuodenaikojen sekä kulloinkin
vallitsevien ilmavirtojen mukaan ja jonka kohina on paikan alituisena
soittona.
Tähän seurakuntaan oli kauan aikaa sitten määrätty noin
viisikolmattavuotias pappi, jonka nimi oli Francesco Vela. Hän oli
syntynyt Ligornettossa, siis Tessinissä, ja saattoi kerskua olevansa
sen siellä asuvan suvun jäsen, johon yhtyneen Italian maineikkain, myös
siellä syntynyt ja lopulta siellä kuollutkin kuvanveistäjä kuului.
Tämä nuori pappi oli viettänyt nuoruutensa sukulaistensa luona
Milanossa ja opiskeluaikansa Sveitsin ja Italian pappisseminaareissa.
Äidiltään, joka oli jaloa sukua, hän oli perinyt vakavamielisen
luonteenlaatunsa, joka jo aikaisin saattoi hänet ilman epäilyjä
uskonnolliseen kutsumukseen.
Francesco, joka käytti silmälaseja, kunnostautui oppilaskumppaniensa
enemmistöön verrattuna, osoittautuen esimerkillisen ahkeraksi,
elämäntavoiltaan ankaraksi ja hurskaaksi. Jopa hänen äitinsäkin täytyi
hänelle säälien huomauttaa, että koska hänestä tulisi pappi eikä
munkki, hänen toki sopi suoda itselleen hieman elämäniloa ja ettei hän
oikeastaan ollut velvollinen noudattamaan tiukimpia luostarisääntöjä.
Mutta niin pian kuin hänet oli vihitty papiksi, oli hänen ainoa
toivomuksensa löytää mahdollisimman syrjäinen seurakunta siellä
eräänlaisena erakkona sydämensä pohjasta pyhittäytyäkseen vielä entistä
suuremmassa määrin palvelemaan Jumalaa, hänen Poikaansa ja tämän pyhää
Äitiä.
Kun hän sitten oli saapunut vähäiseen Soanaan ja sijoittunut kirkkoon
liittyvään pappilaan, huomasivat vuoristolaiset pian, että hän oli
kokonaan toista maata kuin edeltäjänsä. Jo ulkonaisesti, sillä tuo
toinen oli ollut vankkatekoinen, härkämäinen talonpoika, joka oli
pitänyt paikkakunnan somat vaimot ja neidot itselleen kuuliaisina
tyyten toisenlaisilla keinoilla kuin kirkollisilla sovituksilla ja
rangaistuksilla. Francesco sitävastoin oli kalpea ja hento. Hänen
silmänsä olivat syvällä. Hänen huono-ihoisilla poskipäillään helottivat
kuumeiset täplät. Lisäksi olivat silmälasit, jotka yksinkertaisten
ihmisten silmissä vieläkin ovat opettajanankaruuden ja oppineisuuden
tunnusmerkki. Neljässä tai kuudessa viikossa hän oli omalla tavallaan
saanut paikkakunnan aluksi hiukan vastaan hangoitelleet vaimot ja
tyttäret valtaansa, jopa vielä suuremmassa määrin kuin edeltäjänsä.
Heti kun Francesco astui kirkon vieressä olevan pappilan pienestä
portista kadulle, kertyi useimmiten jo silloin hänen ympärilleen lapsia
ja vaimoja, jotka todella kunnioittavasti suutelivat hänen kättänsä.
Ja päivän mittaan kirkon pieni soittokello kutsui hänet rippituoliin
niin useita kertoja, että hänen äskettäin palvelukseen otettu,
lähes seitsenkymmenvuotias taloudenhoitajattarensa viehättyi sitä
kummastelemaan; hän ei ollut aavistanutkaan, kuinka paljon enkeleitä
muutoin jokseenkin turmeltuneessa Soanassa oli piillyt. Lyhyesti
sanoen, nuoren pastori Francesco Velan maine levisi myös sangen
laajalle ympäristöön, ja häntä alettiin varsin pian pitää pyhimyksenä.
Kaiken tämän ei Francesco sallinut vaikuttaa itseensä eikä
missään nimessä antautunut hellimään mitään muita ajatuksia kuin
velvollisuuksiensa tyydyttävää noudattamista. Hän toimitti messunsa,
suoritti aina laimentumattoman innokkaasti kaikki jumalanpalveluksen
kirkolliset tehtävät ja — pieni kouluhuone oli pappilassa — huolehti
lisäksi maallisen kouluopetuksen tehtävistä.
Eräänä iltana maaliskuun alussa soitettiin pappilaan ovikelloa
hyvin rajusti, ja kun taloudenhoitajatar meni avaamaan ja valaisi
lyhdyllään huonoa säätä, seisoi ovella hieman villiintynyt mies,
joka halusi puhutella kirkkoherraa. Suljettuaan ensin portin jälleen
palvalijatarvanhus lähti nuoren isäntänsä luokse ilmoittamaan myöhäistä
vierasta ihan silminnähtävästi levottomana. Mutta Francesco oli ottanut
velvollisuudekseen muun muassa sen, ettei hän torjunut luotansa
ketään, joka tarvitsi hänen apuaan, olipa avuntarvitsija kuka tahansa,
ja virkkoi vain lyhyesti, kohottaen katsettaan jonkun kirkko-isän
kirjoituksista: »Mene, Petronilla, tuo hänet sisälle!»
Pian senjälkeen seisoi kirkkoherran pöydän edessä noin
nelikymmenvuotias mies, jonka ulkoasu oli samanlainen kuin seudun
rahvaan, mutta paljon huolimattomampi, niin, kokonaan laiminlyöty.
Mies oli avojaloin. Repaleisia, sateesta likomärkiä housuja piti
hihna kiinni vyötäisillä. Paidan napit olivat auki. Ruskea, karvainen
rinta jatkui pörröiseksi kurkuksi ja mustan, tuuhean parran ja tukan
ympäröimiksi kasvoiksi, joista kiilui kaksi tummahehkuista silmää.
Kangaspaloista kyhätyn, sateen liottaman nuttunsa mies oli paimenten
tapaan kiinnittänyt vasemmalle olalleen, samalla kun hän ruskeissa,
kovissa kourissaan kiihtyneesti pyöritteli useiden vuosien tuulten ja
tuiskujen haalistamaa, kokoon rypistettyä, pientä huopahattua. Pitkän
ryhmysauvansa hän oli jättänyt oven ulkopuolelle.
Kun häneltä kysyttiin, mitä hän halusi, purki mies hurjistunein ilmein
suustansa käsittämättömän ryöpyn karkeita ääniä ja sanoja, jotka
tosin kuuluivat sen seudun murteeseen, mutta kuitenkin sen sellaiseen
muunnokseen, joka Soanassa syntyneestä taloudenhoitajattarestakin
kuulosti vieraalta kieleltä.
Nuori pappi, joka pöydällä palavan, pienen lamppunsa viereltä oli
silmäillyt vierastaan tarkkaavaisesti, koetti turhaan päästä selville
miehen asiasta. Hyvin kärsivällisesti hän vihdoin sai lukuisilla
kysymyksillä selville sen verran, että vieras oli seitsemän lapsen
isä ja olisi mielellään tahtonut tuoda niistä muutamia nuoren papin
kouluun. Francesco kysyi: »Mistä olette?» Ja kuultuaan hätäisen
vastauksen: »Olen Soanasta», hän hämmästyi ja lausahti: »Se ei ole
mahdollista! Tunnen jokaisen paikkakuntalaisen, mutta teitä ja
perhettänne en tunne.»
Paimen, talonpoika tai mikä hän lienee ollut, esitti nyt
asuinpaikastaan lukuisilla eleillä säestetyn, intomielisen kuvauksen,
josta Francesco ei kuitenkaan viisastunut. Hän arveli vain: »Jos te
olette soanalainen ja lapsenne ovat saavuttaneet lainmukaisen iän,
olisi heidät ilman tätäkin pitänyt jo aikoja sitten tuoda kouluuni.
Ja olisihan minun pitänyt nähdä teidät tai vaimonne tai lapsenne
jumalanpalveluksien aikana kirkossa, messussa tai ripillä.»
Tällöin mies revähdytti silmänsä levälleen ja puristi huulensa
vastakkain. Vastauksen sijasta hän puhalsi henkeä ikäänkuin
hätääntyneestä ja ahdistuneesta rinnasta.
»No niin, kirjoitan siis nimenne muistiin. Mielestäni teitte kauniisti,
kun itse tulitte tänne ja ryhdyitte toimenpiteisiin, jotta lapsenne
eivät jäisi tietämättömiksi ja mahdollisesti jumalattomiksi.»
Nuoren kirkonmiehen lausuttua nämä sanat ryysyläinen alkoi röhistä
kummalliseen, melkein eläimelliseen tapaan, niin että se vapisutti
hänen ruskeata, jäntevää, melkeinpä atleettimaista ruumistaan. — »No
niin», Francesco toisti hämmästyneenä, »merkitsen nimenne muistiin ja
otan asiasta selkoa». Hän näki, kuinka tuntemattoman punertuneista
silmännurkista vierähti kyynel toisensa jälkeen ruokkoamattomille
kasvoille.
»Hyvä on, hyvä on», sanoi Francesco, joka ei osannut selittää vieraansa
kiihtymystä ja oli sen johdosta pikemminkin levoton kuin liikuttunut
— »hyvä on, hyvä, asiaanne tutkitaan. Mainitkaa vain nimenne, hyvä
mies, ja lähettäkää lapsenne huomenna varhain luokseni!» Puhuteltu
pysyi senjälkeen vaiti ja katsoi Francescoon pitkään kasvoillaan
neuvottomuuden ja tuskastumisen ilme. Pastori kysyi vielä kerran: »Mika
on nimenne? Sanokaa se!»
Hengenmiehen huomiota oli alusta alkaen kiinnittänyt se, että hänen
vieraansa liikkeistä kuvastui jotakin arkailevaa ja samalla vainottua.
Kun hänen nyt piti ilmaista nimensä ja ulkoa kiviseltä käytävältä
samassa kuului Petronillan askelia, hän vavahti, ja yleensä hän näytti
yhtä pelokkaalta kuin tavallisesti vain mielenvikaiset ja rikolliset.
Hän näytti vainotulta. Hän näytti poliisien käsistä paenneelta mieheltä.
Kuitenkin hän otti paperipalasen ja pastorin kynän, käänsi omituisesti
selkänsä valolle ja meni pimentoon, ikkunan ääreen, johon kantautui
alhaalta puron ja kauempaa Soanan putouksen kohinaa, piirsi
ikkunalaudalla paperille jotakin hiukan vaivalloisesti, mutta kuitenkin
luettavasti ja ojensi sen sitten päättäväisesti papille. Tämä sanoi:
»Hyvä!» ja tehden ristinmerkin, lisäsi: »Menkää rauhaan!» Villi poistui
ja jätti jälkeensä tuoksupilven, jossa tuntui salamimakkaran, sipulin,
puuhiilensavun, vuohien ja navetan haju. Heti hänen mentyään Francesco
tempaisi ikkunan auki.
Seuraavana aamuna Francesco oli, kuten aina, lukenut messunsa, sen
jälkeen vähän levähtänyt, sitten nauttinut niukan aamiaisensa, ja
pian senjälkeen hän oli matkalla sindacon, pormestarin, asunnolle,
jonne piti mennä hyvissä ajoin, jos mieli hänet tavata. Hän
nimittäin matkusti joka päivä alhaalla järven rannalla sijaitsevalta
rautatieasemalta Luganoon, jossa hänellä oli erään vilkkaimman kadun
varrella tessiniläisen juuston tukku- ja vähittäiskauppa.
Aurinko paistoi pienelle, ihan kirkon vieressä olevalle aukeamalle,
jossa kasvoi vanhoja, silloin vielä lehdettömiä kastanjapuita ja joka
samalla oli paikkakunnan tori. Lapsia istui muutamilla kivipenkeillä ja
leikki siellä täällä, samalla kun äidit ja vanhemmat tyttäret pesivät
vaatteita antiikkisen, marmorisen sarkofagin ääressä, jonka reunoilta
valui siihen runsaasti virtaavaa, kylmää vuoristovettä, ja kantoivat
sieltä pestyjä vaatteita korissa kuivumaan. Maa oli märkää, sillä
edellisenä päivänä oli satanut lumihiutaleiden sekaista vettä, ja taas
Monte Generoson mahtava kalliojyrkänne kohosi uuden lumen peittämänä
laaksorotkon toisella puolen, omissa luoksepääsemättömien rinteiden
luomissa varjoissaan, ja huokui tänne raikasta lumi-ilmaa.
Nuori pappi meni katse maahan luotuna pesijättärien ohitse, joiden
äänekkäisiin tervehdyksiin hän vastasi nyökäten. Ympärilleen
tungeksivia lapsia hän katseli iäkkään henkilön tapaan silmälasiensa
ylitse ja antoi heille silmänräpäykseksi kätensä, johon he kaikki
innokkaasti ja hätäisesti pyyhkivät huuliaan. Aukiolta alkaen pääsi
paikkakunnalla liikkumaan vain muutamia kapeita kujia myöten. Mutta
pääkadullakin saattoi ajaa ainoastaan pienillä ajoneuvoilla, ja
niilläkin vain sen etuosassa. Taempana katu kapeni ja kävi lisäksi
niin jyrkäksi, että sitä pitkin mahtui enää kulkemaan korkeintaan
kuormattu muuli. Tämän katupahasen varrella oli vähäinen rihkamakauppa
ja sveitsiläinen postitoimisto.
Postinhoitaja, joka oli seurustellut Francescon edeltäjän kanssa mitä
toverillisimmin, tervehti Francescoa ja sai häneltä vastatervehdyksen,
mutta kuitenkin vain sillä tavoin, että hengenmiehen vakavuuden ja
maallikon leveän ystävällisyyden välillä säilyi täysi välimatka. Vähän
matkaa postin toisella puolella pappi poikkesi surkealle sivukujalle,
joka vei pelottavan jyrkästi alaspäin isompina ja pienempinä portaina
avonaisten vuohitallien ja kaikenlaisten likaisten, ikkunattomien,
kellarimaisten onkaloiden ohitse. Kanat kaakottivat, kissat istuivat
lahonneille parvekkeille ripustettujen maissintähkänippujen alla.
Siellä täällä määkyi vuohi tai ammui lehmä, jota jostakin syystä ei
ollut viety muun karjan mukana laitumelle.
Saattoi hämmästyä, kun tultuaan tästä ympäristöstä ja astuttuaan
kapeasta portista pormestarin taloon näki edessään rivin pieniä,
holvattuja saleja, joiden laipioihin käsityöläiset olivat Tiepoloksen
tyyliin maalanneet runsaasti kuvioita. Korkeat ikkunat ja lasiovet,
pitkillä, punaisilla verhoilla koristetut, veivät näistä aurinkoisista
huoneista yhtä aurinkoiselle, avoimelle pengermälle, jota somistivat
ikivanhat, kartiomaisiksi leikatut puksipuut ja ihanat laakeripensaat.
Kuten kaikkialla, niin täälläkin kuuli vesiputouksen miellyttävän
kohinan, ja täälläkin oli vastassa sama jylhä kallioseinämä.
Sindaco, sor Domenico oli hyvinpukeutunut, iältään viidennen
vuosikymmenen puolivälissä oleva, rauhallinen mies, joka vajaa
neljännesvuosi sitten oli mennyt toistamiseen avioliittoon. Kaunis,
kukoistava, kaksikolmattavuotias rouva, jonka Francesco oli tavannut
puhtaassa keittiössä aamiaisen valmistuspuuhissa, saattoi hänet
puolisonsa luokse. Kun tämä oli kuullut kertomuksen papin luona
edellisenä iltana käyneestä vieraasta ja lukenut paperiliuskalta
kävijän, villin miehen nimen, joka oli siihen kömpelösti kirjoitettu,
välähti hymy hänen piirteillään. Pakotettuaan sitten nuoren papin
istuutumaan hän alkoi täysin asiallisesti, ilmeensä naamiomaisen
välinpitämättömyyden kertaakaan häiriytymättä, esittää haluttua
selostusta salaperäisestä kävijästä, joka oli tosiaankin siihen saakka
papilta salassa pysynyt soanalainen.
»Luchino Scarabota», sanoi sindaco — sen nimen oli kirkkoherran
vieras töhertänyt paperiliuskaan — »ei ole suinkaan köyhä mies, mutta
jo vuosikausia ovat hänen kotiolonsa tuottaneet minulle ja koko
kunnallekin ankaraa päänvaivaa, ja mahdotonta on oikeastaan arvata,
mihin tämä kaikki lopulta päättyy. Hän kuuluu vanhaan sukuun, ja hänen
suonissaan on hyvin todennäköisesti jonkin verran sen kuuluisan Luchino
Scarabota da Milanon verta, joka neljännentoista ja viidennentoista
sataluvun vaiheilla rakensi Comon tuomiokirkon pääosan. Sellaisia
vanhoja, maineikkaita niiniähän meillä on, kuten te, herra kirkkoherra,
tiedätte, useita vähäisellä paikkakunnallamme.»
Sindaco oli avannut lasioven, puhuessaan saattanut pastorin pengermälle
ja hiukan kohotetulla kädellään osoitti siellä hänelle putouksen
suppilomaisella, jyrkällä lähdealueella sijaitsevaa, luonnonkivistä
muurattua, kuutiomaista rakennusta, jollaisia sen seudun talonpoikien
asunnot ovat. Mutta tämä hyvin korkealla, paljon kaikkien muiden
yläpuolella väikkyvä asunto ei eronnut muista ainoastaan yksinäisen,
näennäisesti luoksepääsemättömän asemansa, vaan myöskin pienuutensa ja
kurjan ulkonäkönsä vuoksi.
»Kas tuolla, minne sormellani osoitan, tämä Scarabota asuu», ilmoitti
sindaco.
»Minua ihmetyttää, herra kirkkoherra», jatkoi puhuja, »ettette vielä
ole kuullut mitään tuosta rinteestä ja sen asukkaista. Jo toista
vuosikymmentä ne ihmiset ovat herättäneet laajalti koko seudulla mitä
ilkeintä pahennusta. Ikävä kyllä, heihin ei pääse käsiksi. Nainen on
haastettu oikeuteen, ja hän on väittänyt, etteivät ne seitsemän lasta,
jotka hän on synnyttänyt, ole — onko sen järjettömämpää? — sen miehen
lapsia, jonka kanssa hän elää, vaan sveitsiläisten kesämatkailijain,
joiden täytyy sivuuttaa heidän alueensa kavutessaan Generosolle.
Lisäksi nainen on siivoton ja likainen sekä päälle päätteeksi
kammottavan ruma kuin yö.
— Ei, ilmeisestikin se mies, joka eilen kävi teidän luonanne ja jonka
kanssa hän asuu, on hänen lapsiensa isä. Mutta paha pykälä on se, että
tämä mies on samalla hänen lihallinen veljensä.»
Nuoren papin kasvoissa muuttui väri.
»Luonnollisesti koko maailma hylkää ja tuomitsee tämän
sukurutsausparin. Tässä suhteessa _vox populi_ osuu harvoin harhaan.»
Tämän selityksen jälkeen sindaco jatkoi kertomustaan. »Joka kerta,
kun joku lapsista on näyttäytynyt joko täällä meillä tai Arognossa
tai Melanossa, on hänet miltei kivitetty kuoliaaksi. Mikäli nämä
ihmiset tunnetaan, pidetään jokaista kirkkoa häväistynä, jos tämä
pahamaineinen sisaruspari siellä käy, ja kun nämä molemmat kiroukseen
tuomitut luulivat uskaltavansa sitä yrittää, saivat he tuntea sen niin
hirvittävällä tavalla, ettei heillä ole vuosikausiin ollut vähintäkään
halua käydä kirkossa.
— Ja pitäisikö ehkä sallia», jatkoi sindaco, »sellaisten lapsien,
sellaisten kammottujen olentojen, joita kaikki inhoavat ja kauhistuvat,
käydä täällä meidän kouluamme ja istua kunnon kristittyjen lapsien
seassa koulunpenkillä? Voiko kuvitella meidän sietävän, että nämä
siveellisesti ala-arvoiset, nämä ilkeät, saastaiset olennot turmelevat
koko paikkakuntamme, sekä pienet että isot?»
Francesco-papin kalpeat kasvot eivät vähäisimmälläkään ilmeellä
ilmaisseet, missä määrin sor Domenicon kertomus oli häntä liikuttanut.
Hän kiitti ja poistui koko olemuksen uhkuessa samaa arvokasta
vakavuutta kuin hänen saapuessaankin. Kohta senjälkeen, kun Francesco
oli keskustellut sindacon kanssa, hän oli selostanut Luchino Scarabotan
tapauksen piispalleen. Kahdeksan päivää myöhemmin oli piispan vastaus
hänen kädessään; esimies käski nuoren papin ottaa mieskohtaisesti
selkoa niin sanotulla Santa Croce-alpilla vallitsevista yleisistä
olosuhteista. Samalla piispa kiitti nuoren miehen hengellistä intoa ja
vakuutti, että hänellä oli kyllä syytä tuntea mielessään ahdistusta
näiden erehtyneiden ja kaihdettujen sielujen vuoksi ja ajatella heidän
pelastustaan. Siunaavan ja lohduttavan kirkkoäidin helmasta ei saanut
sulkea pois ainoatakaan syntistä, olipa hän vaikka kuinka pahasti
horjahtanut.
Virkatehtävät ja myös Generoso-vuoren lumisuhteet sallivat Soanan
nuoren papin vasta maaliskuun lopulla lähteä nousemaan Santa
Croce-alpille oppaanaan muuan maamies. Pääsiäinen oli tulossa, ja
vaikka vuoren rinteellä lumivyöryjä vielä kumeasti jymisten syöksyikin
vesiputouksen alla olevaan rotkoon, oli kevät alkanut täydessä
voimassaan kaikkialla, mihin aurinko pääsi esteettömästi vaikuttamaan.
Niin penseä luonnonihailija kuin Francesco, päinvastoin kuin hänen
assisilainen pyhimyskaimansa, olikin, eivät hänen ympärillään
hentoina ja mehevinä versovat, vihertävät ja kukoistavat kasvit
voineet kuitenkaan olla häneen vaikuttamatta. Nuoren miehen itsensä
tarvitsematta olla siitä selvästi tietoinen tuntui hänen veressään
kevään hieno käyminen, ja hänkin nautti kohdaltaan koko luonnon
sisäisestä, paisuttavasta ja pakottavasta voimasta, jonka alkuperä oli
taivaallinen ja jonka kaikki kukkeat riemut ovat myös taivaallisia
hekumallis-aistillis-maallisesta vaikutuksestaan huolimatta.
Kastanjat, sillä aukiolla, jonka yli nytkin ensiksi täytyi astella,
olivat ruskeista, nahkeista silmuistaan ojentaneet hentoja, vihreitä
kätösiä. Lapset melusivat, ja kilvan heidän kanssaan hälisivät
varpuset, joita pesi kirkon räystään suojassa ja monisokkeloisen seudun
lukemattomissa loukoissa. Ensimmäiset pääskyset piirsivät huikeita
ratojaan Soanasta rotkon syvyyden ylitse, näyttäen kääntyvän vasta
ehdittyään ihan tarumaisia torneja kohottavan, luoksepääsemättömän
kallioseinämän rintaan. Tuolla ylhäällä, kielekkeillä ja onkaloissa,
joiden luokse ihmisjalka ei ollut milloinkaan noussut, pesi
kalasääskiä. Isot, ruskeat linnut lähtivät ylväille retkille ja
leijailivat ainoastaan leijaillakseen tuntikausien pituisilla
kestävyyslennoillaan vuorenhuippujen yläpuolella, kaarrellen yhä
korkeammalla ikäänkuin mielien itsensä unohtaneina majesteettisesti
kohota avaruuden vapaaseen äärettömyyteen.
Kaikkialla, ei ainoastaan ilmassa, ei ainoastaan ruskeassa, muokatussa
tai ruohojen ja narsissien peittämässä maassa ja kaikessa siinä,
mitä se korsien ja vanojen kautta nostatti lehtiin ja kukkiin, vaan
myös ihmisissä oli juhlan tuntu, ja pengermillä, viiniköynnösrivien
välissä työskentelevien, kuokkaa tai kaarevaa veistä käyttelevien
talonpoikien kasvoissa säteili pyhäinen hohde. Useimmat heistä olivat
jo teurastaneet niin sanotun pääsiäiskaritsan, nuoren vuohen, ja
sidottuaan sen takajalat yhteen ripustaneet sen talonsa ovenpieleen.
Naiset, jotka olivat täysine pyykkikoreineen ihan erikoisen lukuisina
ja hälisevinä kokoontuneet ylitse pursuavan, marmorisen sarkofagin
ympärille, keskeyttivät meluisen hilpeytensä papin seuralaisineen
mennessä heidän ohitseen. Pesijättäriä oli myös kylän laidassa, jossa
pienen madonnankuvan juurella kalliosta kumpuava vesisuihku samoin
valui antiikkiseen, marmoriseen sarkofagiin. Molemmat sarkofagit sekä
tämä että torilla oleva, oli pitkähkö aika sitten kaivettu puutarhasta,
joka oli täynnä tuhatvuotisia rautatammia ja kastanjapuita ja jossa
ne olivat ikimuistoisista ajoista saakka olleet piilossa muratin ja
villien laakeripensaiden alla, pistäen vain vähän maasta näkyviin.
Ohitse mennessään Francesco teki ristinmerkin, jopa keskeytti
kävelynsä hetkiseksi tervehtiäkseen polvensa taivuttaen sarkofagin
yläpuolella olevaa madonnankuvaa, jota somasti ympäröivät maalaisten
uhreiksi tuomat niittykukat. Hän näki ensimmäisen kerran tämän pienen
suloisen pyhäinkuvan ja surisevat mehiläiset sen ympärillä, sillä
hän ei ollut vielä kertaakaan käynyt täällä paikkakunnan yläosassa.
Joskin Soanan alaosa, jossa oli kirkko ja muutamia alapuolelta
pengermäiseksi muuratun kastanja-aukion ympärille sijoitettuja,
vihreiden ikkunaluukkujen koristamia, sieviä taloja, oli miltei
hyvinvoipa ja sen puutarhoissa siellä kasvoi mantelipuita, oransseja,
korkeita sypressejä, lyhyesti sanoen, eteläisempää kasvistoa, mutta
täällä ylhäällä, muutamia satoja askelia korkeammalla, se oli enää
vain paimenten asuma, köyhäntuntuinen alppikylä, joka lemusi vuohille
ja navetoille. Täällä alkoi myös mukulakivinen, äärimmäisen jyrkkä
vuoristotie, jonka seurakunnan lukuisat vuohilaumat olivat polkeneet
sileäksi mennessään aamuisin laitumelle ja palatessaan iltaisin
kotiin; se nimittäin vei yläville yhteislaitumille, Savaglia-joen
kattilanmuotoiselle lähdealueelle; alempana tämä joki muodostaa Soanan
ihanan vesiputouksen, juoksee kohisten lyhyen matkan syvässä rotkossa
ja laskee Lugano-järveen.
Edelleenkin seuralaisensa opastamana kavuttuaan vähän aikaa tätä
vuoristopolkua myöten ylöspäin pastori seisahtui hengähtämään.
Otettuaan vasemmalla kädellään leveän, mustan, lautasmaisen hatun
päästänsä hän oli oikealla kädellään vetänyt kauhtanansa taskusta ison,
kirjavan nenäliinan, jolla hän pyyhki hikikarpaloita otsaltaan. Yleensä
ei italialaisen papin kyky nauttia luonnosta, maisemien kauneudesta,
ole erityisen kehittynyt. Mutta on toki kiihottavaa katsella laajoja
alueita hyvin ylhäältä, kuten sanotaan, lintuperspektiivistä, ja tämä
kiihotus valtaa silloin tällöin naiiveimmankin ihmisen ja pakottaa
hänet, omalla tavallaan hämmästelemään. Francescolle näkyivät hänen
kirkkonsa ja siihen liittyvä paikkakunta jo nyt vain pienoiskuvina
syvällä hänen allaan, samalla kun hänen ympärillään valtava vuoristo,
kuten näytti, kohosi yhä korkeammalle taivasta kohti. Kevään tuntuun
sekaantui nyt ylevyyden tuntu, joka ehkä syntyy, kun verrataan omaa
pienuutta luonnon rusentavan valtaviin luomuksiin ja niiden uhkaavaan,
äänettömään läheisyyteen, ja johon liittyy se aavistettu tieto, että
me sittenkin olemme jollakin tavoin osallisia tästäkin valtavasta
voimannäytteestä. Lyhyesti sanoen, Francesco tunsi itsensä ylevän
suureksi ja mitättömän vähäiseksi samalla kertaa, ja se antoi hänelle
aiheen heilauttamalla totuttuun tapaan kättänsä otsalle ja rinnalle
tehdä hairahduksia ja pahoja henkiä vastaan suojaavan ristinmerkin.
Kiipeämisen jatkuessa valtasivat uskonnolliset kysymykset ja
seurakunnan käytännöllis-kirkolliset asiat pian jälleen nuorekkaan
innostuneen papin mielen. Ja kun hän taas seisahtui, tällä kertaa
korkealla sijaitsevan kalliolaakson suulla, ja kääntyi ympäri, herätti
pahasti rappeutuneen, tänne paimenia varten rakennetun, muuratun
pyhätön näkeminen hänessä ajatuksen käydä katsomassa seurakuntansa
kaikkia pyhättöjä, syrjäisimpiäkin, ja saattaa ne Jumalan arvon
mukaiseen kuntoon. Hän salli katseensa samassa lipua pitkin maisemaa
saadakseen mahdollisimman tarkan yleissilmäyksen siinä näkyvistä
jumalanpalveluspaikoista.
Hän valitsi lähtökohdaksi oman kirkkonsa ja siihen liitetyn pappilan.
Kirkko oli, kuten on mainittu, kylän toriaukealla, ja sen muuratut
ulkoseinät olivat peruskallion jyrkkien seinämien jatkona, joiden
juurella solisi hilpeä vuoristopuro. Tämä puro juoksi Soanan torin
alitse, tuli jälleen näkyviin muuratusta holvista ja kostutti
sitten puutarhoja ja kukkaisia niittyjä tosin pahasti likaantuneena
pesuvedestä. Kirkon tuolla puolen oli hieman korkeammalla, mitä täältä
katsoen ei voinut havaita, pyöreällä, tasaisella pengerkummulla
seudun vanhin pyhättö, pieni Neitsyt Marialle pyhitetty kappeli,
jonka alttarilla olevan pyhän neitsyen kuvan yläpuolella kaartui
bysanttilainen mosaiikkiholvaus. Vaikka tämän mosaiikin kultainen pohja
ja kirjailut olivat yli tuhannen vuoden ikäiset, oli se hyvin säilynyt
ja esitti Kristus Pantokratoria. Pääkirkon etäisyys tästä pyhäköstä
ei ollut kahta kivenheitonmatkaa pitempi. Toinen sievä kappeli,
pyhälle Annalle omistettu, oli yhtä pitkän matkan päässä siitä.
Soanan takana kohosi sen yläpuolelle äärimmäisen suippo vuorikartio,
jota luonnollisesti ympäröivät laajat laaksot ja korkealle kohoavan
Generoso-vuorijonon rinteet. Tämän melkein sokerikeonmuotoisen, mutta
ylös saakka vihreän, luoksepääsemättömältä näyttävän vuoren nimi oli
Pyhä Agatha, koska sen laella oli sinne hädin tuskin mahtuva, tälle
pyhimykselle omistettu kappeli. Paikkakunnalla ja sen lähimmässä
ympäristössä oli siis kirkko ja kolme kappelia, joiden lisäksi oli
loitommalla seurakunnan alueella vielä kolme tai neljä kappelia.
Jokaiselle kummulle, jokaiseen kauniiseen tientaipeeseen, jokaiselle
huipulle, josta oli laaja näköala, sinne tänne maalauksellisten
kalliojyrkänteiden partaalle, lähelle ja kauas, laaksojen ja järven
kaltaille olivat hurskaat vuosisadat pystyttäneet jumalanhuoneita,
joten tässä suhteessa oli vielä havaittavissa jälkiä pakanuusajan
syvästä ja yleisestä uskonnollisesta hartaudesta, sillä sen johdosta
oli menneiden vuosituhansien aikana kaikki nämä paikat alkujaan
pyhitetty ja siten hankittu jumalallisia liittolaisia tämän jylhän
luonnon uhkaavia, pelottavia voimia vastaan.
Nuori intoilija katseli tyytyväisenä kaikkia näitä roomalaiskatolisen
kristillisyyden rakennelmia, jollaiset ovat koko Tessinin kantonille
tunnusmerkillisiä. Tosin hänen täytyi samalla ikäväkseen, tuntien
oikean uskonsotilaan tuskaa, myöntää, ettei niissä kaikkialla vallinnut
elävä, vireä ja puhdas usko ja etteivät hänen virkaveljensä olleet
riittävässä määrin rakastavan huolehtivaisia säilyttääkseen näitä
hajallaan olevia, taivaallisia asuinsijoja rappeutumiselta ja
unohdukselta.
Jonkin ajan kuluttua poikettiin sille kaidalle jalkapolulle, joka
kolmituntisen, vaivalloisen kapuamisen jälkeen vie Generoson laelle.
Tällöin täytyi varsin pian mennä Savaglian uoman ylitse ravistunutta
siltaa myöten; sen välittömässä läheisyydessä oli tämän puron
vesien kerääntymisallas, ja sieltä se syöksyi uurtamaansa, sadan
metrin syvyiseen ja syvempäänkin uomaan. Täällä Francesco kuuli
kerääntymisaltaaseensa rientävän sulamisveden solinan ohella eri
korkeuksilta, syvyyksiltä ja suunnilta kantautuvaa karjanhälinää ja
huomasi korkeannäköisen miehen — hän oli Soanan yhteinen paimen! — joka
oli laskeutunut pitkäkseen maahan, tukenut kätensä puron partaaseen,
taivuttanut päänsä veden kalvoon saakka ja sammutti janoaan ihan
eläimen tapaan. Hänen takanaan oli laitumella muutamia emävuohia
kileineen, susikoiran odottaessa korvat hörössä käskyjä ja sitä
silmänräpäystä, jona sen mestari ja herra lakkaisi juomasta. »Minäkin
olen paimen», mietti Francesco, ja kun toinen nousi maasta, päästi
sormiensa välitse kimakan vihellyksen, joka kajahteli kallioseinämistä,
ja viskeli kiviä kauas ympärilleen milloin pelotellakseen kaikkialle
hajaantuneita eläimiään, milloin ajaakseen niitä eteenpäin ja yleensä
varjellakseen niitä suistumasta rotkoihin, ajatteli Francesco,
kuinka vaivalloinen ja vastuunalainen tehtävä tämä oli jo eläimiin,
saati sitten ihmisiin nähden, jotka aina olivat alttiita saatanan
viettelyksille.