Minulla on ystävätär, vanha neiti, yksi niitä monia, jotka eivät ole
menestyneet tässä maailmassa. Hänellä on muistonsa toivorikkaasta
nuoruudesta, rakkaudesta ja ulkomaanmatkoista. Nyt viettää hän
köyhiä päiviä halvassa huoneessa ja menee joskus, tarkkaan punnitun
ajan perästä, yhä harvenevien ystäviensä luo, syödäkseen ravitsevan
aterian. Hyvin harvoin, jotta hän säilyttäisi viimeisen kalleutensa:
riippumattomuuden. Hänen muut kalleutensa ovat vuosien kuluessa saaneet
vaeltaa panttilaitokseen.
Konsertit ovat ainoa, josta ei hän vielä ole luopunut, nimittäin
suuret, vakavat konsertit. Niiden vuoksi kannattaa olla muutaman
päivän syömättä. Me voimme jokainen nähdä hänet lippumyymälän
ovella pari minuuttia ennen myynnin alkamista ja niinikään odottaa
hän konsertti-iltana jo eteisessä ovien avaamista. Hänellä ei ole
numeroitua paikkaa, mutta hänellä on aikaa. Ja niin istuu hän kuin
tornissaan vanha kirkkonaakka alituisesti samalla paikallaan,
alituisesti samoissa moneen kertaan käännetyissä ja uusituissa
vaatteissaan ja tarkkaa jokaista sisääntulijaa — ei niin paljon
uteliaisuudesta kuin todetakseen, onko musiikin uskollinen seurakunta
koolla, vai tuleeko juhlaan sellaisia, joilla ei ole juhlapukua.
Vanhalla ystävälläni on herkkä mieli. Hänen sekä onnekseen että
onnettomuudekseen. Hän saattaa sairastua aidon taiteen kosketuksesta,
päiväkausia maata kuin loveenlankeamisen jälkeen ja sitten elää oudon
onnellisen terveyskauden. Hän saattaa myöskin sairastua valheellisesta
taiteesta ja silloin käyttäytyä niin että ystävät alkavat ajatella
varojen kokoamista oloa varten toipumakodissa. Vanhuksella on myöskin
unia ja aavistuksia ja ihmiset säikähtävät, kun hän pysäyttää heidät
kertoakseen nähneensä heistä sen tai sen unen. Sillä hänen unensa ovat
käyneet toteen, naurajat ovat joskus joutuneet arvoituksen eteen, jota
ei järjellä selvitetä. Ja hän näkee näkyjä.
Mutta näitä asioita ei pidä kertoa, sen on maailma hänelle opettanut.
Niinsanottujen ystävien pilkka voi sattua kipeämmin kuin niinsanottujen
vieraiden. Ja siten ei enää viime aikoina kuule hänen ihmeellisistä
elämyksistään mitään. Vain joskus näkee hänen suurten silmäinsä
tuijottavan maailmaan tavallista hämmästyneempinä ja hänen vastauksensa
ovat tavallista poissaolevammat.
Eräänä päivänä olin vihdoin saanut hänet luokseni. En yrittänytkään
houkutella häntä paljastamaan salaisuutta, joka häntä ympäröi.
Sellainen salaisuus on liian arka ja arvokas. Me katselimme valokuvia,
taidejäljennöksiä. Hänen kätensä tarttuivat niihin vavisten, hänen
silmänsä syttyivät ja väri kasvoilla vaihteli. Vihdoin pääsi
hänen huuliltaan kuin vahingossa, että hänkin joskus oli aikonut
taiteilijaksi, vaikka hän sitten joutui puhtaaksikirjoittajaksi. Olisi
se Parisi sentään hauska nähdä. Hän tahtoisi vielä kerran illansuussa
astua viistoon Place de la Concorden yli, silloin kun liike on niin
suuri, että luulee jäävänsä pyörien alle. Ajatella, että sillä torilla
kerran mestattiin Marie Antoinette. Ja nyt se on maailman kaunein tori
eikä kukaan ajattele kuningatarta.
— En koskaan ole voinut astua sen torin yli muistamatta häntä. Ja
uudestaan ja uudestaan elin läpi hänen tuskansa. Ensimmäisenä yönä
Parisissa ollessani tuli hän luokseni. Hänellä oli yllään harmaat
vaatteet, ikäänkuin jouhipaita. Hänen kasvonsa olivat harmaat ja
hiukset kuin päistärettä. Hän oli minulle oudon likeinen. Siellä missä
hän on, lakkaa erotus kuningattaren ja vaivaisen naisen välillä.
— Ja nyt Parisissa kuuluu olevan niin paljon autoja, että ilma on
ainoana toitotuksena. Ja »imperialit», hevosraitiovaunujen päällystät
katoavat, kun moottorit tulevat sijaan. Se on vahinko. Mutta saisinko
pyytää teitä sammuttamaan lampun. Silmäni...
— Ja Louvrea teidän on ikävä, liitin hänen yksinpuheluunsa täytettyäni
hänen toivomuksensa ja muistaen millä hartaudella hän joskus oli
kuvannut saleja ja yksityisiä tauluja. — Siellähän on niin monta
Leonardoakin.
Hän ei kuitenkaan tarttunut kiinni sanoihini, vaan vaikeni. Oliko Mona
Lisan luoja hänelle liian läheinen? Niitähän oli herkkiä ihmisiä,
joiden suhde erinäisiin suuriin vainajiin oli salaperäisen läheinen.
— Minä vain muistin jotakin, virkkoi hän. — Jotakin, joka tapahtui
minulle hiljan. Mutta sitä te vain nauraisitte, jos sen kertoisin.
No niin, miksette saisi nauraa. Ei, ei se ollut uni. Mutta niin
voimakkaasti se minuun vaikutti, että senjälkeen olen ollut vuoteen
omana. Sellaista se aina on ollut. Ehkä olisin ollut terveempi, jos
olisin saanut purkaa voimaani johonkin. Mutta taiteellinen työ ei ollut
minulle sallittua. Ei ollut varoja eikä tilaisuutta. Ja muuksi ei
minusta ollut. Niin on kaikki sielunpalo vuosikymmeniä patoutunut tähän
ruumiiseen, joka päivä päivältä lakastuu. Eikä sielu vanhene, vaan sen
liekki kasvaa kasvamistaan... Niin, todella, mainitsin että minulle
tapahtui jotakin.
Te muistatte Lionardon jäljennökset huoneeni seinällä. Olin eräänä
iltana ottanut esiin Kristuksen pään — alkuperäinen säilytetään
Milanossa. Tarkoitan ehtoollistaulun harjoitelmaa. Sehän on kuin
naisen pää. Se voisi kuvata Maria Stuartia astumassa mestauslavalle.
Se voisi olla pyhä Anna, neitsyt Maarian äiti. Hän on kaunis, hän on
nuori. Hiukset kuin veden jumalalla, huulet täyteläiset ja punaiset.
Miten voimme sitten näistä kukoistavista kasvoista löytää Kristuksen
sellaisena jommoisena häntä ajattelemme sinä yönä jolloin hänet
petettiin?
Kaikki tuska on koottu silmiin, ja silmiä emme näe. Mutta me näemme
silmäkannet niin täynnä tunnetta, että nyyhkytys, joka meidän
povessamme alkoi kuohua ylös lähteistään, pysähtyy. Silmäkuopat ovat
käyneet tummiksi valvomisesta ja kamppailusta, kuumepuna poskilla on
heijastusta silmien palosta. Mutta silmiä peittävät raskaat ja samalla
läpikuultavat kannet.
Siellä alla ovat Vapahtajan silmät. Minä en voi niihin katsoa, sillä
minä tulisin sokeaksi.
Lionardo on käsittänyt, ettei mikään mielikuvitus voi luoda Vapahtajan
silmiä.
Seisoin kauan ja katselin kuvaa ja vasta illalla vuoteessa pääsi
valloilleen nyyhkytys, joka äsken oli pysähtynyt.
Seuraavana aamuna oli huone täynnä auringonvaloa, ja minä tulin jälleen
kuvan eteen. En saata sanoin sitä selittää. Olin nuori, olin kuin
valaistu, ja koko olentoni oli täytetty soitolla. Värisin kuin lintu,
kun se laulaa kaikesta voimastaan ja mielestään. Kaikki mikä tuoksui ja
hohti kuvasta, soi minussa sävelinä. Sävelet olivat tutut ja kuitenkin
tänään uudet. Ne olivat Chopinin. Ei mitään erityistä häneltä, vaan
ikäänkuin yhteenveto hänestä.
Oli valoisaa. Soi. Ei ollut aikaa.
Kun vihdoin olin tointunut, otin nuottitelineelle kaikki mitä omistin
Lionardolta ja aloitin, niihin syventyneenä, muistista soittaa
Chopinia. Fantaisie Impromptun. Balladin. Surumarssin. Ja vielä muuta.
Ihmeellisesti sulivat yhteen sointu kuvista ja tuoksu sävelistä. Joskus
oli sävelissä jotakin, joka ei kuulunut Vapahtajan silmäkansiin eikä
Mona Lisan hymyyn, mutta se taas kuului Jeesus-lapselle ja Maarialle
Pyhän Annan jalkojen juuressa.
Mikä iäisyyksien avautuma! Koskaan ei Lionardo ole ollut minulla sitä
mitä hän nyt oli, eikä Chopin sitä mitä hän nyt oli. Ja minä olen heitä
molempia kuitenkin rakastanut. Nyt vasta he olivat saaneet elämän
minussa.
Te muistatte surumarssin tutun toisen osan. Miten paljon sitä onkin
soitettu ja alennettu, ei se koskaan ole lakannut minulle kuvaamasta
autuaitten kulkua kohti Jumalan kasvoja, palmunlehvät käsissä. Kuinka
ihmeellisesti juuri tämä sävel kuuluu Kristus-päähän, noihin raskaan
läpikuultaviin silmäkansiin!
Mutta minä tahdoin vielä tutkia asiaa ja perustaa vaikutelmani
vakavalle pohjalle. Otin Correggion kuvan »Mariage mystique de Sainte
Catherine d'Alexandrie», jota aina olen pitänyt Lionardon taiteen
sukulaisena. Koetin nyt säestää sitä Chopinilla. Mahdotonta. Eikö se
ole kummallista: vain Lionardo ja Chopin kuuluvat yhteen. Niinkuin
kukkivat puut ja satakielet.
Hän vaikeni ja hänen suuri tyydyttämätön mielikuvituksensa ikäänkuin
värisi pimeässä.