SOIHDUNKANTAJAT

»Olkoot Aataminlasten kasvot alinomaa niinkuin aurinko» — Samuli

Sukeva, entinen ylioppilas ja teatterin avustaja toisteli

ajatuksissansa näitä sanoja ja koetti vetää huuliaan korviaan kohden,

niinkuin eno, vanha Alilan suutari aikoinaan oli opettanut. Oppi ei

ollut huono, lukemattomat kerrat oli hymy löytynyt sieltä jostakin

suupielien syvyyksistä. Mutta tänään ei löytynyt hymyä. Häntä vuoroin

kuumotti, vuoroin puistatutti. Näin oli Samuli — vanha naimaton mies,

niinkuin enonsakin oli ollut — nyt pari viikkoa maannut, miettien

maailman menoa. Hän oli suurissa hautajaisissa, niinkuin niin monta

kertaa ennen, johtanut soihtukulkuetta ja tällä kertaa pahasti

kylmettynyt. Tänään hän tunsi olevansa perin heikko, katse ei enää

erottanut kalleuksia seinällä vastapäätä vuodetta, käsi tuskin nousi,

eikä lausunta tai yksinpuhelu enää käynyt ensinkään. Kuinka monena

yksinäisenä iltana ne olivat olleet hänen virkistyksensä, ei tullut

ikävä, kun vain esitti Daniel Hjortia vankilakohtauksessa, tai kun

pudotteli tulemaan Hamletia. Tai omiaan. Mutta tänään ei jaksanut.

Taisi vain jäädä viimeiseksi soihdunkannoksi tämä niissä vanhan

maisteri Helteen hautajaisissa. Sade rapisi lakkaamatta peltikattoon

ja syöksyi kourua myöten alas kadulle. Samuli Sukeva työnsi suupieliä

korvia kohden ja ajatteli enoa. Heikosti sai hän silmiensä eteen enon

hahmon. Ja kuitenkin oli eno sellainen mies, ettei sellaista ikänä oltu

missään teatterissa nähty. Se olisikin ollut suuri näyttelijä, joka

olisi esittänyt enon, Alilan suutarin, sellaisena esimerkiksi kuin

hän astui tupaansa heidän, Sukevan väen, kaikkien istuessa aterialla

kuolleeksi uskotun enon huoneessa. Kauhea hetki se oli ollut, kyllä

sellaisen hetken vain säilytti mielessään kuolemaan asti, ja tuskinpa

Samuli koskaan olisi joutunut opin tielle, teatterin avustajaksi

ja soihdunkantajaksi ilman sitä hetkeä. Se hetki teki hänestä enon

ystävän ja kotiväkensä vihamiehen. Mutta nyt hän vain hyvin kaukaisesti

tunsi, ettei eno olisi ollut häneen tyytyväinen. Eno-ukko olisi

antanut hänelle selkäsaunan tällaisesta pehmeydestä. »Vai valitat:

onko sinulta poikki käsi, vaiko jalka? Oletko silmäpuoli? Ja vaikka

olisitkin, niin entä sitten? Eikö ehkä ole sinua heikompia? Katso

tuonne ylös, mikä siellä hohtaa — no, siellä se on, vaikka pilvet nyt

olisivatkin edessä. Olkoot Aataminlasten kasvot alinomaa kuin aurinko.»

Näin oli ukko pauhannut ja niin monta kertaa oli Samuli sen kuullut,

että se meni häneltä niinkuin käskysanat: olkoot Aataminlasten kasvot

alinomaa kuin aurinko. Mutta maltappa, Samuli: eno oli loppuaikoinaan

ottanut toisenkin vaalilauseen. Silloin kun Samuli hänet viime kerran

näki, niin ei hän enää ollutkaan puhunut auringosta, vaan hän oli

sanonut: pure hammasta, poika! Ja olikin taitanut tulla Samulin

elämään uusi vaihe, aivan niinkuin enon elämään silloin kun hän

vaihtoi vaalilauseensa toiseen. Sillä kautta myöhemmän lapsuutensa

ja kautta koko kouluajan oli Samuli kuullut, että ihmisen piti olla

alinomaa niinkuin aurinko. Mutta sitten aivan lopussa, silloin kun

Samuli viimeisen kerran kävi enon luona, silloin hän oli tuijottanut

kattoon ja sanonut: pure hammasta. Kuitenkin oli aurinko-ohjelma

lopuksi toteutunut hänen kasvoillaan, sillä kuolleen kasvot olivat

kuin iloisessa naurussa, vielä silloinkin kun poika tuli hautajaisiin

ja näki enon arkussaan. Kukaan ei tietänyt miten kauan hän oli maannut

jäätyneenä mökissään. Lumi oli tehnyt korkeat kinokset yltympäri,

kesti kauan ennenkuin ihmiset huomasivat, ettei Alilan suutaria oltu

nähty ja kahlasivat läpi lumen mökille. Siellä hän makasi, nauru

jäätyneenä kasvoille. Kukaan ei ollut kuulemassa valitusta hänen

huuliltaan — mutta tuskinpa hänen viimeinen yönsäkään sitä kuuli, sillä

eno ei hyväksynyt valitusta ja ohjelma kuului: alinomaa aurinkoa. Ei

niistä hautajaisista tullut sitä mitä sanotaan »mieliinpainuvaksi

surujuhlaksi», ei sinnepäinkään. Suntio kantoi arkkua toisesta päästä

ja toisesta joku renkimies, jonka suntio huusi avukseen, kun hän

kuormallaan sattui tulemaan juuri hautuumaan kohdalle. Samulista ei

ollut, hän ajatteli enoa ja kulki yksinään enon arkun jäljessä, kantaen

mielessään satoja soihtuja.

Hän ajatteli, että eno yhtäkaikki oli ylhäinen mies, aristokraatti,

oikea Hamlet, hyvä ihminen, jolle pyhä Pietari jo ovessa sanoi,

peukalollaan viittoen olkansa taakse: sinne peremmälle, sinne

peremmälle. Hän ajatteli myös, että Alilan mökki ja koko tämä kotiseutu

nyt olivat menetetyt ja ettei ollut ketään, jolle kirjoitti, kun oli

sattunut joku huomattavampi tapaus, ilo tai suru tai menestys, tai

vastoinkäyminen. Eihän ollut tullut enolle kirjoitettua niinkuin olisi

pitänyt. Mutta syvällä mielessä eno kuitenkin alinomaa asusti. Sinne

ei tunkenut kukaan vaimoihminen, eivät ne suurimmat diivatkaan, kun

ne vierailivat teatterissa, siellä oli alinomaa eno, siitä hetkestä

lähtien, jolloin hän sairaalasta tullen oli astunut mökilleen,

asettuakseen asumaan kotiinsa, ja he, Sukevan väet, jo olivat ottaneet

sen haltuunsa, luullen häntä kuolleeksi.

He olivat olleet aterialla ja ikkunan ohi oli valahtanut varjo. He

olivat huomanneet, että joku tuli ja äiti oli käynyt aivan valkoiseksi.

Se ei ollut haamu, vaan ihmisen askeleet kulkivat seinäviertä pitkin,

ovi avautui ja laiha mies seisoi kynnyksellä. Heiltä pysähtyi kaikilta

hengitys, ja pikkuveli parkaisi. Mutta: alinomaa aurinko! Enon kasvot

menivät nauruun, ja hän rupesi kehumaan, että hyvä olikin että täällä

on ruoka pöydässä, hänen onkin maailmanlopun nälkä.

Sillä antavatko ne ihmiselle sairashuoneessa ruokaa. Niin, jos omat

suolensa syödä tahtoo. Sillä vaaterimssuja ja saksia he kyllä panevat

täytteeksi. No niin, tietenkin ovat avanneet hänen vatsansa, itse

hän näki kuinka tohtori sellaisella pikkuveitsellä ratkoi auki hänen

nahkaansa niinkuin mitäkin vanhaa turkkia. Ratkoi, ratkoi ja vihdoin

nosti suolet maalle niin että höyrysi. Eivät ihmisen sisälmykset sen

kummemmat ole kuin jonkin pienen elukan. Tottakai hän toimituksen

nähdä tahtoi, ei maar siinä maata haluttanut, vaikka ne kyllä olisivat

olleet halukkaat niitä nukutuslääkkeitään antamaan. Mitäs hän niille

sitten muuta sanoi kuin että ottakoot sakset ja veitset pois, omat

suolensa hän tahtoo takaisin. Mutta kyllä hän on varma siitä, että

sinne kuitenkin joku saksipari jäi — tunteehan sen, kun siellä pistää.

Ne olivat niin pieniä ja somia ne sakset, oikeita leikkileluja,

sanoivat kalliitakin olevan. Ja hyväntahtoisia ne olivat sekä tohtori

että sisaret. Maailman parasta väkeä. Sille sisarelle, joka yritti

toimituksen aikana pitämään hänen rannettaan, hän sanoi, että kyllä

hän tästä paranee ja korjaa tuon neidin tuosta kuihtumasta — nai hän

hänet. Ja toisillekin toimittaa sulhasia, etteivät ikäänsä tällaisessa

lahtitoimituksessa vietä, sillä hauska maailma siellä on sairaalan

ulkopuolella ja mukava mökki hänellä on siellä salolla ja ruuhi

rannassa ja hyvä sauna. No, toimituksen aikana tietystikin hän näitä

puhui, koska ne siinä niin vakaviksi tuppasivat. Ja sitten ne kaikki

nauroivat ja sanoivat, ettei heillä ikinä niin hauskaa leikkausta ole

ollut. »Mutta ottakaa saksenne pois, jos tahdotte muistoksi antaa, niin

antakaa taskuun.»

Eno oli syödessään kertonut tätä. Ja Samuli oli katsellut isää ja

äitiä, kuinka suuttuneilta he näyttivät, sillä he olivat myyneet

mökkinsä, kokonaan muuttaneet tänne ja päättäneet asua täällä ikänsä.

Samuli muisteli kuinka ensin oli arveltu: paraneekohan se eno siitä?

Ei hän parane. Kun oli kulunut muutama kuukausi, niin oli kirjoitettu

kaupunkiin kirje ja kysytty suutarin voimista. Hyvin huonona hän on,

oli tullut vastaukseksi — ajurin vaimo, äidin siskontyttö se oli

pannut pikkupoikansa kirjoittamaan tämän. Äiti ja isä olivat sitten

keskustelleet siitä, pitäisikö sinne lähteä hautajaisiin. Mutta mitä se

muuta oli kuin kallista, eikähän kuollut siitä mitään tietänyt. Mutta

entä jollei eno olekaan kuollut? Oli Samuli sanonut äidille. Hyvästi

sanoessaanhan eno käski hoitaa koiransa, pani rahan pöydälle ja lupasi

tulla Lekkua ottamaan. Kun Samuli tätä muistutti, suuttui äiti, sanoi

että lasten täytyy pitää suu kiinni, koira oli ollut toimitettava pois

päiviltä, sehän söi yhtä paljon kuin täysi ihminen — eno oli kuollut,

niin oli siskontytön poika kirjoittanut, eikähän hän sellaisia olisi

ruvennut kirjoittamaan, jollei asia niin ollut. Ja sisar oli veljensä

perillinen, kun ei veljellä ollut perhettä, se oli selvää se. Jonkin

aikaa vielä oli odotettu, että entä jos eno kuitenkin jonakin päivänä

ilmestyy elävien maille. Joka kerta kun Sukevan perhe oli koolla ja

ulkoapäin tartuttiin ovenripaan, kääntyivät isän ja äidin katseet

pelokkaina tulijaan ja kevennyksen henkäys pääsi heidän rinnastaan, kun

tulija olikin joku naapuri, joka vain pistäytyi katsomassa. Vähitellen

alkoi isä sitten tiedustella, olisiko heidän mökilleen ostajaa, se

kun oli kirkonkylässä maantien laidassa ja soveltui käsityöläiselle,

tai liikkeenharjoittajalle — näytti nimittäin siltä, että suutari

oli jäänyt sille tielleen ja eihän hänellä muita perillisiä ollut

kuin Sukevan vaimo, Anna-Liisa. Ja oikeastaanhan siitä jo oli tullut

varma tietokin, että suutari oli kuollut. Anna-Liisan siskontytär oli

sen kirjoittanut. Niin että asia oli kuin olikin selvä. Ja mökille

ilmaantui pian ostaja. Tuli limonaatikauppias, joka jo suunnitteli

että hän tekee katoksen penkkeineen ja pöytineen tiepuoleen. Sellaista

ei täällä ole missään, se on aivan uutta muotia, sellaisia on vain

kaupungin esplanaadeissa eikä niistä puutu istujia, ja sunnuntaisin

niiden ympärillä on suorastaan tungos. Tuleva ostaja kehoitti isää,

Sukevaa, rupeamaan osakkaaksi samaan yritykseen ja isä huomasikin

hyvän raha-ansion olevan tätä tietä saatavissa. Äiti huomasi sen

hänkin, mutta enon kuolemasta täytyi sentään saada täysi varmuus

ennenkuin myi kotinsa — entäs sitten, jollei äijä ollutkaan kuollut,

sellainen visainen kääkkä: kuinka kävisi, jos hän yhtäkkiä ilmaantuisi

kysymään kotiaan. Koiran tappamisesta helposti selviytyisi: raha

yksinkertaisesti ei riittänyt sen elättämiseen, kun eno viipyi niin

kauan poissa. Mutta syntymämökkiinsä hän oli tottunut ja siitä hän

saattoi viedä vaikkapa oikeuteen. Isä ja äiti päättivät odottaa puolen

vuotta — jollei eno sen ajan kuluessa tullut, niin kyllä hän silloin

oli vainaa. Limonaatikauppiaskin nauroi ja sanoi, että silloin oli

asia kirkas kuin terva. Samuli muisti selvään, kuinka levottomat isä

ja äiti viime päivinä ennen tuon puolenvuoden umpeenmenemistä olivat

olleet. Myöhään illalla ja varhain aamulla he seisoskelivat veräjällä,

silmäillen tienmutkaan metsänlaidassa. Saa nähdä vain, niin hän vielä

nousee haudastaan kiusaamaan omaisiaan, joille ei hän soisi tuota

mökkiä, vaikka sisar, Anna-Liisa, on syntynyt siinä niinkuin hänkin.

Kyllä ne kuolleet haudassa pysyvät, kaivetaan ne nykyään siksi syvään

rivihaudatkin! oli isä sanonut ja hionut viikatetta. Samuli muisti

miten hän nojasi kärjen tikapuihin ja siinä viimeisteli työtään. Samuli

ajatteli pientä koiraa, josta eno niin oli pitänyt, että se aina kulki

hänen mukanaan. Äidin ei olisi tarvinnut tappaa sitä niin julmasti.

Tuohon koivuun hän oli sen köyttänyt ja siinä vetänyt silmukkaa

lujemmalle ja lujemmalle. Siinä oli enon Lekku huutanut, sitkeässä

siinä oli henki. Jospa eno tulisikin ja ottaisi haltuunsa mökkinsä.

Äiti ja isä mahtoivat arvata mitä heidän poikansa ajatteli, koska he

häntä toruivat ja kovistivat ja äiti tyrkkäsikin pois siitä seisomasta

ja katselemasta. Kuollut se on eno.

Päivät kuluivat ja yöt kuluivat. Ratkaiseva aika meni umpeen eikä enoa

kuulunut. Ikävä jännitys kodissa laukesi, isä ja äiti suunnittelivat

iloisella mielellä perheen tulevaisuutta ja limonaatikauppias kävi

useamman kerran talossa. Hänkin suunnitteli ja piirusteli. He tekivät

isän kanssa puolikuppiset ja lapsille annettiin makeisia, joita

kauppias oli tuonut kirkonkylästä. Olisi ollut hauskaakin, jollei koivu

rinteessä aina olisi muistuttanut Lekkua. Heti heinänteon jälkeen

muutti perhe sitten Alilaan.

Juuri parahiksi he olivat ennättäneet asettua asumaan mökkiin, jonne

eno lähtiessään oli jättänyt kaikki erinomaiseen järjestykseen, kun

sitten heidän istuessaan aterialla eräänä elokuun aamuna varjo kulki

ikkunan ohitse ja eno ilmaantui heidän joukkoonsa ja rupesi heti

laskettamaan leikkipuheitaan.

Alinomaa kuin aurinko!

Mutta tuskinpa se niin kolkkoa olisi ollut, jos eno olisi lyönyt

nyrkkiä pöytään ja luudalla lakaissut menemään ihmiset kimpsuineen

ja kampsuineen. Tämä leikinlasku oli niin kaameaa ja sitten hänen

nauravat ryppynsä, joiden keskeltä vilkkuivat siniset silmät kuin

mitkäkin kekäleet. Hän haki silmillään Lekkua — se oli selvää se.

Mitä hän sanoisikaan, kun kuulisi. Isän ja äidin kasvot kävivätkin

lakkaamatta pitemmiksi. Ei kukaan puhunut paitsi eno. Samulia pelotti

niin että hänen olisi tehnyt mieli livahtaa huoneesta, mutta hän ei

uskaltanut liikkua. Eno yksin kertoi miten hauskaa hänellä oli ollut

sairashuoneella, miten mukavaa oli ollut seurata leikkausta, miten

hyvät tohtori ja sisaret olivat olleet, miten hän lopulta oli pannut

puolipohjat kaikkien kenkiin ja nyt hän aikoi naida sen sisaren, joka

leikkaustilaisuudessa oli pidellyt hänen rannettaan. Niin että häitä

tässä nyt saa ruveta valmistamaan. Ja sitten ruveta odottelemaan

perillisiä.

Silloin äiti yhtäkkiä oli ihkasen punaisena kiukusta seisahtunut enon

eteen, polkenut jalkaa maahan ja huutanut:

Lakkaa jo höpisemästä, vanha ihminen.

Oli noussut yhteinen huuto ja meteli. Isä oli sanonut, että eno saa

lähteä takaisin hauskaan kaupunkiinsa. Tämä mökki on nyt heidän,

sillä laillisesti eno oli kuollut ja laillisesti syntymämökki kuuluu

Anna-Liisalle. Eivätkä he muuta tästä, koira on kuollut ja enon

työkaluilla kalkuttelee jo toinen suutari. Mieshän on kuollut, selvästi

se kaupungista kirjoitettiin, mikä piru hänet nyt nostaa haudasta

ihmisten vastukseksi!

Isä huusi, lapset huusivat, äiti itki.

Ainoastaan enon kasvoissa nauroivat rypyt ja silmät kipunoivat.

Hänen, Samulin sydän tykytti halkeamaisillaan. Hän tunsi kuinka jotakin

hänessä leikattiin poikki. Hän ei enää välittänyt isästä ja äidistä,

hän ei enää voi olla heidän luonaan, hän lähtee kerjuulle, tai minne

hyvänsä, niin ettei enää näe tätä mökkiä eikä sitäkään, missä Lekku

huusi koivuun sidottuna.

Mikä enolle tuli? Kuuliko hän mitä Samuli ajatteli?

Olkoot Aataminlasten kasvot alinomaa kuin aurinko, sanoi hän, nousi

penkiltä ja astui ovea kohden. Sitten hän viittasi sisarelleen ja äiti

seurasi häntä ulos. Ja eno kuului puhuvan, että tämän lauseen oli

sairashuoneessa sanonut mies, joka ei omin avuin päässyt liikkumaan ja

joka oli ruumiillisesti parantumaton. No, katsotaanpas nyt, onko täällä

missään nuoraa. Mitä sinä nuoralla? oli äiti huutanut ja yrittänyt

ottaa pois köyttä, joka oli naulassa. Mutta eno oli pitänyt köyden. Ja

kun hän kaiken aikaa nauroi, niin ei äiti arvannut mitä hän tarkoitta

vaan juoksi sulkemaan ovea aittaan, jossa isä oli nukkunut ja missä

rahat olivat säilyssä kirjan ja riepujen välissä lattian ja seinän

välisessä raossa. Miten nopeasti eno lieneekin toiminut, mutta isä ei

päässyt ulos, kun hän aikoi kiiruhtaa enon ja äidin jälkeen. Ovi oli

teljetty ja niin lujasti, ettei se auennut, vaikka isä löi voimiensa

takaa, eikä isä ollut mikään heikko mies.

Isä karkasi nyt ikkunaan ja painoi ristikon alas tupakinistukasten

sekaan seinivierellä. Mutta niin pieni oli se ikkuna, jonka ääressä

eno ja aikoinaan enon isä olivat kalkutelleet jalkineita, ettei isä

mitenkään mahtunut siitä ulos. Hän juoksi nyt ikkunan ja oven väliä,

tyrkkäsi tieltään mitä eteen sattui, huusi ja kirosi. Lapset olivat

nurkissa, kukaan ei uskaltanut hiiskahtaa. Vihdoin tuli isä penkin

ääreen missä hän, Samuli, seisoi, otti häntä kainaloista, sanoi että

hänen piti juosta kylään hakemaan apua, koska eno aikoi tappaa heidät,

työnsi hänet ulos ikkuna-aukosta ja päästi kukkivien tupakantainten ja

lasisirpaleiden keskelle.

Samuli meni nurin suurten lehtien alle ja mettiset lensivät pilvenä

kukkasista. Hän typertyi siinä hetkeksi, jalkaan koski — mitä isä

oli sanonutkaan? Että hänen piti juosta kylään viemään sanaa, että

eno tappaa heidät. Eno, eno jota he olivat pitäneet kuolleena, eno

joka oli tullut takaisin ja tavannut heidät, Sukevat, kaikki täällä

isännöimässä... Samuli pääsi pystyyn, näki huojuvat keltaiset kukat,

mettisten parven ja poutaisen taivaan. Myöskin näki hän enon ja äidin:

he kamppailivat pihakoivun ympärillä niin että tanner tömisi, mutta

kumpikaan ei puhunut sanaakaan.

Äiti oli nuoran silmukassa ja eno kiersi nuoraa puun ympäri. Äiti kulki

siinä vastaan sanomatta.

Juokse kylälle, juokse kylälle, hän tappaa äidin tuo piru...

Näin puhui isä ikkuna-aukossa. Mutta Samuli ei päässyt liikahtamaan.

Oliko Jumala tullut pitämään tuomiota? Käskikö hän enon kuristaa äidin

niinkuin äiti oli kuristanut pienen koiran? Samulin kädet menivät

ristiin ja huulet tapailivat Herran rukousta. Tuohonko äidin nyt piti

kuolla? Nuora lyheni lyhenemistään, Alilan pihakoivu tuskin liikautti

lehviään — se koivu siellä vanhassa kodissa oli vapissut ja värissyt

pienen Lekun huutaessa ja tempoessa. Se olikin aivan nuori koivu ja

silloin tapahtui vääryys.

Lähde hiidessä juoksemaan! huusi isä ikkuna-aukosta ja viskasi jotain

Samulia kohden.

Mutta Samuli vain katseli enoa, joka hymyillen kuljetti äitiä nuorassa

puun ympäri. Äiti ei äännähtänyt, varmaan hän ajatteli Lekkua ja mitä

he isän kanssa muutenkin olivat tehneet.

— Etkö sinä siitä lähde! kuului isän ääni. — Ota salpa oven edestä. Ei

tarvitse mennä kylään. Kyllä sinä jaksat ottaa irti salvan. Hän tappaa

äidin...

Silloin Samuli kääntyi isää kohden:

Mekin tapoimme ja hautasimme hänet!

Nyt lensi ikkuna-aukosta kirves ja kun ei se sattunut poikaan, niin

lensi muitakin esineitä.

Äidin kaula oli jo vallan lähellä puun kylkeä. Aikoiko eno todella

tukahduttaa hänet siihen? Vaatiko Jumala sitä? Sillä mitenkään muuten

ei eno olisi voinut ryhtyä äitiä noin kuljettamaan, jollei hän olisi

Jumalalta saanut ilmoitusta.

Nyt eno yhtäkkiä lakkasi kiertämästä pihakoivuaan ja rupesi solmimaan

nuoran päätä. Äitikin seisahtui ja jäi katselemaan maahan. Hänen

kätensä olivat nuoralla kiinnitetyt selän taakse toisiinsa, hän ei

voinut niitä liikuttaa. Ehkä Jumala kuitenkin jo tahtoo armahtaa äitiä,

tuollaisena ei Samuli koskaan ole häntä nähnyt. Kyyneleet kuohuivat

pojan rinnassa.

Eno seisahtui äidin eteen. Eikä voinut tietää puriko hän hammasta vai

nauroiko hän. Äiti yhä katsoi maahan.

Sitten eno katsoi ikkunaan, jossa isä huusi ja riuhtoi. Nyt hän

katsahti häneen, Samuliinkin. Kun poika näki enon silmät, ymmärsi hän

miten tuo laiha hintelä mies oli saattanut teljetä isän tupaan ja äidin

puuhun. Jumala oli tietenkin tehnyt hänet väkeväksi. Mutta mitä nyt

tapahtuisi?

Nyt, puhui eno samalla äänellä jolla hän oli puhutellut sisarensa

lapsia ennen, kun he olivat hänen luonaan pääsiäisenä käymässä ja oli

tullut se hetki, jolloin lähdettiin navettapihalle keinumaan — nyt minä

lähden kylälle hakemaan hevosta, että aamulla pääsette muuttamaan.

Olkaa nyt kauniisti siihen asti. Pian minä käväisen kylässä. Olkoot

Aataminlasten kasvot alinomaa kuin aurinko.

Eno kulki jo polkua ruiskuhilaiden ohitse, kun hän, Samuli, ymmärsi,

ettei hän mitenkään enää voi olla täällä. Oli kuin hän olisi saanut

linnun siivet ja hän alkoi juosta ja saavutti enon.

Ottakaa minut mukaanne!

Eno seisahtui ja hymyili.

Ei heille mitään pahaa tule.

Ei mutta eno ottaa minut.

He kulkivat vähän matkaa. Sitten eno sitoi Samulin jalan, josta tuli

verta — enolla oli taskussa hienoa kangasta sairaalasta. Kahdenpuolen

seisoi kuhilaita ja ojien pohjat olivat sinisinään ja valkeinaan

kukkasia. Angervon tuoksun saattoi erottaa muista. Tuntui ihmeen

juhlalliselta ja kauniilta. Hän, Samuli, asteli siinä enon vieressä

ikäänkuin kantaen kynttilää, tai pitkää angervon kukkaa, tai jotakin

muuta korkeaa. Eikä tämä ollut tavallinen kulku kylään, vaan retki

johonkin uuteen ja tuntemattomaan.

* * * * *

Ainoana saattajana sitten kerran astellessaan enon arkun jäljessä

muisteli Samuli Sukeva enon elämää ja tätä retkeä läpi kuhilaiden

kujan. Kuin soihdunkantajat he siinä molemmat kulkivat. Soihtu paloi

heidän rinnassaan, valaisi kohti sitä uutta ja tuntematonta, joka

on alituisesti jokaisen uuden hetken mukana jokaisen elävän olennon

edessä. Oikeastaan sen käsitti, että eloon jäävät mielellään tahtoivat

suurten sydäntensä siirtyessä manan puolelle, sytyttää soihtunsa,

osoitukseksi siitä että soihdunkantajia vielä jäi elämän puolelle.

Sillä minne olisi maailma joutunut ilman soihtuja ja soihdunkantajia.

Ennen kaikkea tietysti niitä tulia jotka paloivat sydämissä. Ulkonainen

soihtu oli niiden vertauskuva. Tämän oli Samuli Sukeva aina vaistonnut,

suurissa hautajaisissa juhlallisena astuessaan soihtumiesten

etunenässä. Lihassaan ja veressään oli hän sen tuntenut, näyttämöllä

astuessaan Daniel Hjortin vankilaan ja Ofelian haudan ääreen. Mikä

onni, että eno kerran oli nähnyt hänet, Samuli poikansa näyttämöllä.

Hän oli vapaalipulla istunut hyvällä paikalla ja Hamletin hän oli

täydellisesti hyväksynyt — oli se aika poika se Hamletti! oli hän

sanonut. Ja hän oli sanonut vielä senkin, että Samuli varmaan olisi

esittänyt Hamletin yhtä hyvin ja paremmin kuin se herra, joka siellä

nyt oli katsellut pääkalloa silmiin.

Hän lausui siinä ilmi Samulin kipeimmän ajatuksen. Mutta kun ei, niin

ei! Soihtua saattoi silti kantaa.

Aika poika se Hamletti!

* * * * *

Aika poika se Alilan suutari, eno, jonka muisto jälleen oli puhaltanut

elämän liekkiin Samuli poikansa sairaassa rinnassa.

Tulta, tulta! huusi Samuli Sukeva ja iski katseensa kalleuksiin

seinällä vuoteensa päässä.

Siinä oli kaksi laakerinlehvää. Ei niin, että hän, Samuli Sukeva, olisi

koskaan niittänyt laakereja. Ne olivat ojennetut isänmaan näyttämön

kahdelle suurimmalle nerolle. Mutta juhlan jälkeen olivat he sallineet

lapsellisen innostuneen statistin temmata ne seppelistään. He olivat

aina olleet hänelle hyvät ja heidän laakerilehvänsä olivat vuosikausia

olleet mukana ylläpitämässä tulta hänen soihdussaan.

* * * * *

Sade rapisee katolla ja syöksyy alas kourusta. Veri vuoroin kiehuu,

vuoroin hyytyy suonissa. Taitaa tästä pian tulla soihdunsiirto toiselle

puolelle.

Siellähän ne ovat vastassa ne suuret. Eno on niiden seurassa. Alinomaa

aurinkoa. Mutta aurinko on kaikkien soihtujen soihtu. Ei, vaan sydämen

tuli on kaikkien soihtujen soihtu. Eijaa!

* * * * *

Samuli Sukeva, entinen ylioppilas ja teatterinavustaja houraili

kuumeessa.

Eno ja kaikki te muut suuret, minä olen vain ollut mykkä avustaja

elämän näyttämöllä, en yhtään sanaa ole lausunut, en yhtään tekoa

ole suorittanut. En pääse sinne peremmälle — puhukaa pyhälle

Pietarille, että pääsisin esikartanoihin. En ole aina ollut uskollinen

Aataminlapsi, oli aika jolloin valitin ihmisille köyhyyttäni ja

kerjäsin heidän myötätuntoaan. Eno, minä tiedän, että ne ovat rumia

syntejä. Lyö minua, eno, kurita minua. Vielä tässä juhlavuoteellani

toivoin, että ihmiset tulisivat tuomaan minulle puita ja ruokaa.

Eritoten ajattelin katkeruudella sitä perhettä, jonka omaisen

hautajaisissa olin saanut tämän kuolemantaudin. Toivoin, että

joku tulisi kostealla vaatteella pyyhkimään kasvojani. Lyö minua

vitsallasi, eno, minun heikkouteni takia! Alinomaa aurinkoa, niin

sinä käskit. Ja angervonkukka kädessä kuljin kerran sinun rinnallasi

läpi ruiskuhilaiden kujan kohti uutta ja tuntematonta. Ja sellaisen

hetken minä olen voinut unohtaa ja kerjätä ihmisiltä sääliä, arkinen

ikävyys kasvoillani. Rukoile minun puolestani, eno, kaikki te suuret,

taiteilijat, soihdunkantajat, rukoilkaa!

* * * * *

Ei, olkoot Aatamin lasten kasvot alinomaa niinkuin aurinko!

Ne olivat kuolevan viimeiset selkeät ajatukset, ja kesken sateen

rapinan ja yhä pimenevän illan leimahtivat ne ikäänkuin olisi kohotettu

soihtua.