Rakas sisareni Maria!
Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hyvä
tahto.
Tervehdin sinua näillä sanoilla ja tekisipä mieleni lausua ne sekä
tutuille että tuntemattomille siellä kotona. Tekisipä mieleni lausua
ne kaikille ihmisille yli maapallon. Sillä nämä sanat ovat minulle nyt
käyneet uusiksi ja tärkeiksi. Ennen ne olivat suuren runoteoksen kaunis
lause, nyt ovat ne Jumalan elävää sanaa, sitä ainoaa, mikä parantaa
ihmissielun. Niin on käynyt, rakas sisareni, että olen löytänyt Isäni,
kaiken elämän alkulähteen, ja lepään nyt Hänen turvissaan ja saan joka
päivä tuntea, miten henkeni kasvaa. Olen sairaalassa sen järkyttävän
tapauksen jälkeen, joka käänsi elämäni purren. Mutta kuinka siunattu
saattaakaan olla sairasvuode, kun tuntee, että ihmisten Isä siinä
lastaan vaalii ja hoivaa. Miten onnellisena lausunkaan nyt sanoja
»kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hyvä
tahto». Sillä ne ovat minun sieluni sisin tunnustus, minun rippini ja
rukoukseni. Ne sisältävät omantuntoni vaatimuksen ja tarpeen. Ne ovat
se yksinkertainen ja selvä välikirja, mikä ihmisen on tehtävä, jos
hän haluaa elää rehellistä inhimillistä elämää ja kuolla kunnialla.
Kunnia kuuluu Jumalalle korkeudessa, rauha on se kaste, jota maa
janoaa, ja hyvä tahto antaa ihmissydämelle elämisen ja kuolemisen
pohjan. Näinä aikoina, jolloin kokemus on näyttänyt mihin ihmiskunta
joutuu loukatessaan joulun sanomaa — miten vakuuttavana soikaan
enkelintervehdys sairaille sydämille.
Toivon, että te niinkuin aina ennenkin olette joulun edellisenä pyhänä
käyneet kirkolla ja saaneet postin. Sinä olet jumalanpalveluksen
jälkeen käynyt sakastissa ja rovasti on, kuulumisia kysellen ja
joulurauhaa toivottaen, antanut käteesi meidän kylän »Merimiehen
ystävät». Te olette myöskin käyneet postissa ja saaneet kirjeeni, jonka
kuoresta olette lukeneet sanat: »Avattava jouluaattona.» Etkä sinä ole
avannut kirjettäni, mutta sensijaan olet avannut lehden ja ensinnä
ovat silmäsi etsineet kuolinsanomia mereltä. Olet nähnyt Virginian
haaksirikon ja sydämesi on jähmettynyt etkä ole voinut käsittää, mistä
kirjeeni tulee, sillä olet tietenkin luullut minun hukkuneen. Tuskin
olet malttanut odottaa jouluaaton tuloa, sydämessäsi on ollut vuoroin
toivo, vuoroin epätoivo. Mutta niin on sitten tullut pyhä ilta, te
tulette saunasta ja asetutte vanhoille tutuille paikoille, vaari ja
raamattu pöydän päähän. Te olette puhtaissa vaatteissa ja saunantuoksu
sekaantuu kuusen hajuun ja lapset sytyttävät kynttilät. Nyt kaikuu
»Enkeli taivaan». Silloin et enää malta odottaa, vaan avaat kirjeeni.
Niin, minä elän. Olin mukana Virginian haaksirikossa ja jotakin minusta
siellä kuoli: vihani. Mutta minun sieluni elää. Tätä te viime vuosina
rukoilitte äiti-vainajan kanssa. Ja nyt on rukouksenne kuultu. Te
olitte niin hartaasti toivoneet minusta Jumalan sanan julistajaa maan
päälle, ja sitten tuli se tapaus, joka vei minulta uskon, vei minulta
toivon ja täytti olentoni yhdellä ainoalla kuumalla tunteella: vihalla.
Mies, jota olin pitänyt uskottuna ja ystävänä, minut petti, mustasi
nimeni, rikkoi välini morsiameni kanssa. Minä jätin, niinkuin te
tiedätte, kaikki ja läksin hyvästiä sanomatta. Tiesin kyllä, että tämä
joudutti äitini kuolemaa, niin sairas kuin hän oli, mutta en jaksanut
jäädä kotiin, en jaksanut nähdä ihmisiä, en jaksanut nähdä tyttöä enkä
kavaltajaa. Viha täytti minut kokonaan.
Tätä oli kestänyt toista vuotta, vihani ei ollut sammunut, koska se
tuontuostakin oli saanut lisää polttoainetta. Olin saanut kuulla,
että he olivat menneet naimisiin, ja sain kuulla senkin, että heille
oli syntynyt lapsi. Kuinka monta kertaa aioinkaan sammuttaa polttoni
meressä. Mutta jokin pidätti minua.
Sitten eräänä sateisena syyspäivänä näen Hampurin merimieshuoneen
hallissa miehen, jonka erotan kaikkien muiden joukosta. Hän oli kerran
minulle rakkain ystävistä ja on nyt vihatuin ihmisten joukossa enkä
hänestä milloinkaan erehdy. Hetkisen mietin, enkö heti pistäisi tikaria
hänen selkäänsä — hän seisoi kuin sitä varten siinä, kopeloiden jotakin
laukkua. Ja minä olin viime aikoina aina pitänyt veistä matkassani
ikäänkuin häntä varten. Jokin pidätti minut kuitenkin. Pidin häntä
silmällä ja näen kummakseni, että hän kantaa tavaroitaan Virginiaan,
joka kappalelastissa oli matkalla Espanjaan. En tiedä iloitsinko
vai raivosinko. Mikä sitten nyt on, eikö nuori pari ole onnellinen,
koska aviomies näkyy olevan yksin? Mitä hakee hän täältä? Vai minuako
varten hän on tänne lähetetty, sitä varten, että kerrankin saisin
tehdä selvää? Vihani leimusi riemussa: hän ei koskaan astu Virginian
palkeilta, ei koskaan saa minun kavala rakastettuni itkeä hänen
haudallaan!
Hän näkyi säikähtävän minua ja haki hakemistaan tilaisuutta
selittelyyn. Minä annoin hänen kitua, poltin häntä etäältä vihani
lieskalla ja hioin tikariani. Tai ehkä syöksen hänet yli syrjän,
kerran, juuri kun hän seisoo ajatuksissaan ja muistelee vaimoa ja lasta.
Näin kuluivat päivät.
Sitten tuli myrsky-yö. Tuli se hetki, jolloin turvaudutaan
pelastusveneisiin. En voi sanoa, että oikeastaan pelkäsin kuolemaa
tai hain pelastusta. Jouduin veneeseen tietämättäni. Pääni oli ihmeen
selkeä, en ajatellut mitään juhlallisia, haudantakaisia asioita, joilla
valmistaudutaan kuolemaan. Ajattelin, eikö olisi voitu jotain tehdä
aluksemme pelastamiseksi. Veneemme oli täpötäynnä, oli vaikeaa päästä
irti laivasta. Aallot olivat hirvittävän korkeat ja pärske ajautui
kasvoihin. Yhtäkkiä kuulen ylhäältä äänen: lapsuuden ystävä, auta! Eikö
siellä ole tilaa? Katsoin ympärilleni: mahdotonta. Silloin puhui ääni:
Minulla on kotona vaimo ja lapsi!
Vaimo — se nainen, jota minä kerran rakastin! Ja hänen lapsensa.
Oli kuin miekka olisi lävistänyt sieluni. Heitin hengissä tikarin,
jota niin kauan olin hionut petturia varten, luotani. Tunsin Jumalan
läsnäoloa sielussani, tiesin mitä minun oli tehtävä. En ollut yksin
antanut hänelle anteeksi, vaan halusin antaa henkeni hänen edestään.
Autuus virtasi sieluuni ja täytti sen. Ilman pelkoa ja epäilystä nousin
paikaltani, huusin että he ottaisivat hänet siihen ja syöksyin mereen.
Vaistomaisesti taistelin kuitenkin pysyäkseni vedenpinnalla. Meitä
oli siinä useita, laiva upposi uppoamistaan. En tiedä miten kauan
siinä ajelehdin. Tulin tajuntaan laivassa, joka oli tuntematon.
Tuntematon oli myöskin miehistö. Vasta vähitellen minulle selveni mitä
oli tapahtunut. Vasta vähitellen tulin myös vakuutetuksi siitä, että
mielenmuutoksenikin oli todellisuutta eikä kuviteltua unta.
Ja siitä asti on jokainen hetki ollut minulle kuin joulua — milloin
se hetki, jolloin vaari asettuu raamattunsa kanssa pöydän päähän ja
kynttiläin tuoksu sekaantuu kuusenneulain lemuun, milloin se hetki
joulukirkossa, kun noustaan ja veisataan jouluvirsi, milloin joku
toinen hetki lapsuuden siunatun juhlan hetkistä. Mutta ei milloinkaan
ole joulu lähestynyt minua niin täyteläisenä kuin tänä vuonna.
Ja nyt on rukoukseni vain, että veljieni sairaat sielut avautuisivat
Isämme armolle, että ihmiset omaksuisivat enkelitervehdyksen sisällön.
Ah, niin rauhaa vailla on maa, niin vihankylläinen on ihmisen sydän ja
Jumalaa vailla hän harhaa ja näivettyy. Oi Sinä ihmisten Isä, elämä käy
suurilla laineilla meidän ympärillämme, myrsky on — auta meitä kaikkia,
ettemme huku!
En jaksa enempää. Jumalan haltuun.
Veljesi Martti.
Pyhän Annan sairaalassa joulukuun 2 p:nä.