Katariina Räikän ja hänen äitinsä välit eivät olleet hyvät. Syy ei
ollut äidin.
Katariinaa oli varoitettu. Vanha Johanna, joka oli kantanut häntä
käsivarsillaan, sanoi, että Jumalan enkelit lakkaavat pitämästä
vartiota hänen vuoteensa ääressä ja näyttämästä hänelle hyviä unia.
Vaikka ihminen tuli suureksi, niin yhtäkaikki hän tarvitsi Jumalan
enkeleitä ja hyviä unia.
Katariina taputti vanhusta olalle ja vihelsi luokseen
metsästyskoiransa. Vanha Johanna oli tullut uudelleen lapseksi.
Itse rovasti poikkesi pihaan, kun Katariina siellä temmelsi koiriensa
kanssa, ja seisoi hetkisen hymyillen rippilapselleen. Mutta sitten
hän kävi vakavaksi ja kysyi, eikö olisi aika jättää tällaiset leikit.
Lisäksi hän muistutti, ettei synti neljättä käskyä vastaan jäisi
rankaisematta. Koko pitäjä tiesi, miten ynseästi ja kylmäkiskoisesti
Katariina kohteli äitiään. Jumalan pitkämielisyys loppuisi.
Katariina viskeli vaaleita palmikkojaan ja nauroi. Ja rovasti
kuuli, loitotessaan talosta, että peli alkoi uudelleen. Jopa kuului
pyssynpaukettakin. Katariina neiti ampui sekä kuolleisiin että eläviin
maalitauluihin. Ylenannetun pojan henki asui siinä tytössä. Äiti
raukka, sellainen hyvä ja jumalaapelkääväinen äiti.
Talvi-illoin, kun Katariina oli tullut tallista ja aterioitsi äitinsä
kanssa kahden, saattoi syntyä pieni tuttavallinen keskustelu varsoista,
jotka kasvoivat niin hyvin, tai ketunpyydyksistä talon lähettyvillä,
joihin tyttö pelkäsi koirien menevän. Mutta sitä hellyyttä, jota ei
äiti illoinkaan lakannut odottamasta, ei tullut. Katariina herätti
koirat, jotka nukkuivat uuninnurkissa ja tuhlaili hyväilyjänsä niille.
Ja hän huusi nauraen hyvää yötä äidilleen, koskettamatta edes hänen
kättään ja karkasi vallattomana huoneeseensa, missä pyssyt kiilsivät
seinillä ja saappaat olivat huiskinhaiskin kuin pahankurisimman
junkkarin huoneessa. Katariina ei milloinkaan ollut tuntenut isän käden
ojennusta. Äidillä oli ollut liian hempeä käsi. Isä oli kuollut heiltä
liian varhain.
Jonkin kerran, hyvin harvoin, kävi hellyydenkaipuu äidille
ylivoimaiseksi. Silloin hän purskahti itkuun ja ryösti itselleen
ainoan lapsensa käden, painellen sitä suutaan vasten. Katariina tuli
jääkylmäksi ja riuhtaisi itsensä irti. Äiti lausui silloin katkeria
sanoja siitä että koirille riitti hellyyttä — ei hänelle. Mutta kyllä
Katariina vielä saisi kokea, mitä se merkitsi, jahka hänellä itsellään
olisi lapsia! Äiti jäi itkemään loukatun ja haavoittuneen mielensä
kyllyydestä. Mutta tyttärellä ei ollut yhtään kyyneltä. Huoneensa
ikkunasta tuijottaen pimeään hän suuttuneena mietti, mitä hänestä
tahdottiin, mistä häntä soimattiin.
Häidensä kynnyksellä sai Katariina vielä varoituksen. Silloin nukkuivat
jo morsius-immet luhdeissa ja vanhempi väki kokosi voimia huomispäivän
juhlaa varten huoneissa sekä alasalin että yläsalin takana. Koko päivä
oli kulunut iloisessa valmistuksessa. Vanha Johanna oli koristanut
saunan, ja laulaen olivat tytöt sieltä saattaneet morsiamen hänen
huoneeseensa, jonka seinillä pyssyt olivat ruostuneet, senjälkeen kun
lempeä Lauri ritari oli kesyttänyt Katariina Räikän mielen.
Lauri oli suuri sotaherra — mitenkä Katariina muuten olisikaan hänet
ottanut! Mutta nyt oli rauha maassa ja häiden aika ja huomenna saapuisi
ritari saattoineen taloon. Kaksi kuusta, pisimmät ja sorjimmat
Katariina neidon metsästysmailta, seisoivat, rungot kuorittuina jo
portin pielissä.
Juhannusajan rusotus oli mailla ja kevään linnut viettivät lyhyitä
levonhetkiään ennen auringonnousua — silloin näki morsian unen.
Oli olevinaan talvi — vai kevätkö olisi ollut, vai syksy. Oli jää ja
kaukainen metsänranta ja jossakin jokin saari ja jäätä ratsasti mies.
Hevosen ja miehen varjo liukuivat oudon suurina jääpeilissä. Mies
piteli sylissään jotakin, joka laahasi maata. Varjo kasvoi jääpeilissä.
Se oli toinen ihminen. Se oli nainen. Sillä oli pitkät hiukset.
Oliko se kuollut? Hevonen kiiti ja suuri varjo kiiti ja kasvoi. Ei
kuulunut kavioiden kapsetta, ei kuulunut mitään. Suuri yksinäisyys oli
ympärillä. Mutta nyt ei ratsastajaakaan enää ollut. Järvihän oli auki
Mahdotonta olisi ollut ratsastaa siinä. Oliko kaikki ollut unta?
Morsian tapasi itsensä seisomasta lattialla, katse tähdättynä järvelle.
Koirat haukkuivat. Oliko hän huutanut? Hänen sydämensä löi kovasti.
Mitä oli tapahtunut?
Ei mitään. Vain pieni, outo uni oli tunkenut kiilansa hänen onneensa.
Mutta se meni pian.
Katariina Räikkä ja hänen ritarinsa viettivät onnellista elämää kaukana
uudessa kodissaan seitsemän pitäjän takana.
Ja vuodet kuluivat.
Äiti istui yksin vanhassa kodissa, joka oli halpa ja matala sen
rinnalla, missä tytär nyt oli valtiatar. Mutta vanhuksen elämään
oli tullut iloa ja valoa, joka ikäänkuin korotti hänen kattoaan.
Lapsenlapset tulivat sinne ja tuli lempeä Lauri ritari. Katariinakin
oli kuin hymyilevä aamu, kun hän hoiteli pienokaisiaan. Oli se toki
toista kuin silloin, jolloin hän tuhlaili hyväilyjään järjettömille
luontokappaleille.
* * * * *
Olisi luullut laupeuden saavan kulkea oikeuden asemesta. Olisi luullut
suuren tuomarin unohtaneen, että siellä kaukana valtateiden varsilla
joskus erään äidin ja hänen tyttärensä välillä oli vallinnut outo suhde
ilman toraa ja tappelua, mutta myöskin ilman lämpöä ja rauhaa.
Mutta suuri tuomari ei unohda mitään.
Eräänä aamuna saapui Lauri ritarin ylpeä rouva syntymäkotiinsa köyhällä
hevosella ja köyhässä reessä. Ei ollut leiskuvia taljoja eikä ajajia
petojen tai rosvojen varalta. Niinkuin kerjäläislapset lepäsivät
ritarin perilliset reen liisteillä. Katariina rouva itse oli halpojen
Mekkojen alle kätkenyt kalliisti päärmetyt pukimensa. Hänen kauneutensa
oli kuin luonto ensimmäisen suuren hallayön jälkeen. Pakolaisena hän
koputti äitinsä oveen.
Sota oli maassa.
* * * * *
Niin elivät siis äiti ja tytär taasen saman katon alla. Päivät kuluivat
kuten kuluvat varhaisen syksyn sateiset päivät. Lapset toivat ilon
pilkahdukset harmauteen. Heidän ilonsa loistossa hymyilivät molemmat
äidit, se nuori, joka oli kuin punassaan hehkuva syys, ja se vanha,
jonka hiuksissa oli härmää. He eivät nähneet aavetta, joka seisoi ja
tuijotti heihin keskellä lasten leikkiä. He luulivat, että yksin suru
Lauri ritarin menetyksestä ja maan vaiva valoivat myrkkyään heidän
sydäntensä rauhaan. Sillä lailla kuitenkaan ei surra rakastettua miestä
eikä menetettyä kotia. Siinä surussa ei ole myrkkyä.
Katariina rouva ei huomannut, miten kaikki tapahtui. Hänen silmänsä
avautuivat eräänä iltana, kun koko onnettomuus jo oli tapahtunut.
Esivallan käsi oli aikoja sitten ulottunut tänne seitsemän pitäjänkin
taakse ja seulonut tarkoituksiinsa kaiken kelpaavan miehisen voiman.
Navettaan ja talliin jäi tuskin muuta kuin pääskysten pesät. Katariina
rouva raatoi kuin halvin työläinen. Hänen lapsensa olivat vanhan äidin
huostassa.
Eräänä iltana, kun Katariina oli lypsänyt lehmät ja ikävöiden lapsiaan
tuli sisään, ei hän tavannut heitä heidän vuoteistaan. Kun hän eli
alituisen pelon vallassa, että heillekin jotain tapahtuisi, säikähti
hän ja riensi isoäidin huoneeseen. Siellä he kaikki olivat. Kaikki
nukkuivat, vanhuskin.
Vanhus lepäsi keskellä ja lapset olivat hänen ympärillään kuin
kananpoikaset emonsa turvissa. Hiipuvan hiilloksen valossa Katariina
rouva näki tämän kaiken. Pieni Lauri oli kuin ilmetty isänsä. Äidin
sydän paisui, kun hän ojensi käsivartensa häntä ottamaan.
Lapsi äännähti unissaan, tuskastui siitä, että häntä häirittiin, ja
huusi täyttä kurkkua, kun äiti otti hänet syliinsä. Hän ei rauhoittunut
ennenkuin mummon luona.
Kaikki lapset asettuivat vastakynteen, kun äiti heitä lähestyi. Kaikki
tuskastuivat, kun hän houkutteli heitä pois, ja tarttuivat mummoon.
Pienemmät itkivät, mutta vanhin, Katri, katsoi äitiinsä ynseästi eikä
huolinut ruuasta, kun sitä tarjottiin hänelle.
Mikä lapsille oli tullut? Unissaanko he niskoittelivat? Katariina rouva
tarttui heihin kovin käsin ja erotti heidät vanhuksen helmoista.
Vanhus sai kuulla kovia sanoja.
Mutta tällä kaikella ei Katariina rouva parantanut asiaansa.
Hiljaisessa illassa, kun metsät huokasivat nukkuvan kylän ympärillä
ja tuuli lakaisi kellastuneita vainioita, luki Katariina Räikkä lakia
äidilleen ja tyttärelleen. Muut olivat pieniä eivätkä ymmärtäneet.
Eivätkä hänen sanojaan ymmärtäneet isoäiti ja tyttärentytärkään. Selkeä
Katariina rouva puhui sekavasti. Se vain kävi selville, että hän oli
suuttunut vanhukselle.
Mutta vanhus oli opettanut lapset lukemaan ja hän oli kertonut heille
kauniita satuja. Siten hän oli syöpynyt heidän sydämiinsä.
Katariina rouva tuijotti pimeään, ajatteli miestään, joka ehkä oli
kuollut ja ajatteli lapsiaan, jotka olivat häneltä ryöstetyt. Kuka oli
ryöstänyt lapset? Kuka muu kuin se, joka oli soimaavalla hellyydellä
täyttänyt koko hänen lapsuutensa — hänen äitinsä!
Tunne, kirpeä kuin suolarae kiersi Katariina rouvan rinnassa. Hän
tunsi, että vielä oli aikaa, vielä hän saattoi pelastaa lapset
itselleen. Hänen täytyi erottaa heidät isoäidistä, toimittaa äiti pois
tieltä, mutta miten?
Sota tuli hänen avukseen.
Eräänä iltana, kun hän vasta jäätynyttä maakamaraa pitkin kiskoi kotiin
halkoja vuoden vanhalla varsalla, näki hän taivaan rannan olevan
tulessa.
Vihollinen! ajatteli hän. Ja hänen selkeä päänsä järjesti kaikki siitä
johtuvat seikat sillä nopeudella, minkä hengenvaara tuo myötänsä.
Äkkiä selveni hänelle myöskin asia, joka oli tuottanut hänelle paljon
päänvaivaa.
Nyt se on pakosta! ajatteli hän. Ja hän lausui ajatuksen ääneen
ikäänkuin lyödäkseen sen lukkoon. Nyt se on pakosta! Hän käänsi
kuormansa nurin, paiskautui liisteille ja sivalsi kitukasvuista hevosta
selkään.
Kotiportilla tapasi hän nuoren pojan, jonka kummina hän tyttönä oli
ollut. Tämä Pekka toimitti, että yksi vaimo oli tullut kirkonkylästä.
Ja kirkko oli jo poltettu... Ja kylä jo palaa. Ja rovasti oli
lähettänyt sanan, että pitää paeta saariin. Ja lukkarin olivat
ruoskineet, kun hän tahtoi ottaa pois kirjoja.
Nyt se on pakosta! sanoi Katariina rouva itselleen hampaittensa
välitse, kun hän astui sisään ovesta, ja hän oli päättäväisyydessään
ikäänkuin kasvanut, niin että hänen päänsä tuntui tapailevan orsia.
Mummo, joka ennenkin oli ollut sodan jaloissa, oli jo ryhtynyt toimeen.
Hän oli lasten kanssa koonnut säkkiin leipää, vaatteita ja työkaluja.
Säkki seisoi oven edessä. Lapsetkin olivat valmiina. Mummo oli
pukenut heidän ylleen kaikki riekaleet mitä talossa oli. Hänen omista
pukimistaan saattoi nähdä, että hänkin aikoi mukaan. Katariina rouva
kasvoi entistä korkeammaksi, kun hän sanoi:
— Luuletteko meidän kaikkien mahtuvan? Mikäs teidän on täällä
kotonanne. Ei kukaan rupea tekemään pahaa vanhalle ihmiselle.
Vanhus päästi käsistään pussin, johon hän oli sullomassa nauriita. Hän
ymmärsi, että tytär oli oikeassa, ja tämän ymmärtäessään hän äkkiä
lyyhistyi, ikäänkuin vanhuus, siihen asti tuntematon, sillä hetkellä
olisi taittanut hänet. Hän oli tottunut alistumaan ja alistui.
Mutta lapset eivät tahtoneet ymmärtää tätä. He tarrautuivat kiinni
mummoon, eikä äiti saanut heidän itkuaan lakkaamaan.
Oli kiire. Aittojen solista loimotti tulipalojen kajastus. Katariina
rouva juoksi edestakaisin pihapolkuja, varsa vapisi ja tempoi. Katri,
suuri tyttö, riisui yhtäkkiä matkavaatteet yltään, meni pirttiin ja
istuutui, pitäen kiinni tuolin laidoista.
Äiti rukoili hänen edessään, nimittäen häntä kaikilla rakkauden
hyväilysanoilla. Hän uhkasi, hän löi. Keskellä vaaraa syntyi äidin ja
tyttären välillä kilpajuoksu talon pihamaalla. Mutta kapeasta ranteesta
kuljettaessaan mykistynyttä tytärtään, tuli äidille mieleen, että nyt
tapahtui jotakin, jonka hän oli kutsunut esiin jollakin teolla kauan
sitten. Hän ymmärsi myöskin, että vielä oli aikaa sovittaa jotakin.
Vielä oli vanhus tuossa, vielä saattoi hänet ottaa mukaan ja lähteä
yhdessä. Vanhus tunsi lisäksi tietkin Pakosaareen paremmin kuin hän
Katariina rouva.
Jollei äiti sillä hetkellä olisi vetänyt esiin raamattua ja pyytänyt
tytärtä viemään sen mukaan! Miksi hän sen tekikin? Pahemmin ei hän
olisi voinut ärsyttää. Katariina rouva jähmettyi. Aivan kuten ennen
lapsena, kun äiti oli kerjännyt häneltä hellyyttä. Vanhassa raamatussa
oli muistoja vanhoilta ajoilta. Se torui samalla tavalla kuin äiti
ennen. Katariinan päätös oli kypsä.
— Varsa ei jaksa, sanoi hän ja alkoi komentaa lapsia rekeen.
Siinä täytyi käyttää koko käsivoimansa. Nuori Katri ei hiiskunut,
vaikka hänen ranteisiinsa koski, ikäänkuin ne olisivat katkenneet.
Ja yhä ärsytti vanha vaimo tytärtään ojentamalla kirjaansa. Pitäköön
itse, hän, Katariina ei sitä kaipaa! Ja vielä enemmän hän häntä ärsytti
lempeydellään ja avuttomuudellaan. Katariina rouvan mieleen juolahti,
niiden pienten kipunoiden tavalla, jotka tuulen mukana tulivat taloon
palavasta kylästä, muistot elämän toisesta päästä. He olivat kerran
Laurin kanssa ajaessaan jäällä heittäneet koiran susille. Se oli ollut
pakosta.
— Pitäkää te vain, sanoi hän äidilleen. — Tulette perässä. Tai kukaties
me tulemme takaisin.
Vanhus pisti silloin kirjan kuormaan. Häneltä meni niin pitkä aika
sijoittaakseen sen varmasti, ettei hän ehtinyt ojentaa tyttärelleen
kättä jäähyväisiksi. Pelästyen pyssynpauketta kylältä läksi varsa
liikkeelle ja kuorma solui aitan ja tuparakennuksen solasta pellolle.
Se kulki vaivalloisesti. Katariina rouva astui rinnalla, pidellen
kiinni reestä ojien kohdalla. Oli kuin hän olisi kuljettanut vinkuvaa
porsaslaumaa. Hän ei enää kieltänyt lapsia itkemästä. Hän ei katsonut
taakseen.
Metsän laidassa tähystelivät kyläläiset kuinka heidän kotinsa liekkeinä
nousivat ilmaan. He lähestyivät Katariina rouvaa, ja kysyivät häneltä
jotakin neuvoa. Hän kävi varsaa kiinni suitsista eikä vastannut.
Jossakin ulvoi koira.
Heinäsuovalla, metsäniityn laidassa he pysähtyivät.
Katariina rouva tunsi tienoon, hän oli itse ollut täällä panemassa
heiniä korjuuseen. Ei kuulunut enää ääniä kylältä. Tähdet olivat
pakolaisten pään päällä. Saattoi hiukan hengähtää ja antaa lapsille
ruokaa. Eväspussi oli siinä isoäidin käsien jäljeltä. Hevonenkin oli
nääntynyt.
Katri ei ottanut leipää. Hän heitti jumalanviljan kauas luotaan ja
värjötti paikallaan yhä yltyvässä pakkasessa. Hän ei ottanut vastaan
äidin lämmittävää hyväilyä. Kypsän päätöksen itsepintaisuudella kärsi
lapsi nälkää ja vilua. Äiti sai arvata mitä tämä merkitsi.
Istuen poikiensa rinnalla heinissä äiti vihdoin ymmärsi mitä oli
tapahtunut.
— Ota lapseni leipää, pyysi hän ja hän puhui lyhyesti senvuoksi, että
hänen hätänsä oli niin suuri. — Kun äiti on saanut teidät saareen, niin
äiti noutaa muorin.
Äiti seisoi hänen edessään kuin kerjäläinen.
— Minä en tahdo saareen, sanoi pieni Katri.
— Vihollinen on kylässä, kuulitko lapsi. Huomenna äiti lähtee noutamaan
muoria.
— Ja eikö vihollinen ole huomiseksi tappanut muoria?
— Ei vihollinen tee pahaa vanhoille ihmisille.
— Mutta minun äitini tekee!
Tytär lausui nämä sanat vilusta sinettynein huulin ja ne sattuivat
äitiin kuin sinisestä teräksestä taottu ase. Hän tiesi korjaavansa mitä
lapsuudessa oli kylvänyt ja mitä ehkä kaukaiset äidit ja tyttäret hänen
suvussaan olivat kylväneet ja niittäneet, vuoronperään, vuosisatojen
kuluessa. Saattaako kukaan olla niin armoton kuin lapsi, jonka suun
kautta puhuvat sukupolvet? Mitä auttoi äidin vakuuttaa, ettei muori
olisi mahtunut mukaan — hän ei itsekään uskonut sanoihinsa, vielä
vähemmin lapset. Vilu joka tähtiyössä pisteli pakolaisten jäsenissä,
ei ollut niin väkevä kuin vilu heidän sydämissään. Äiti sai pojat
jalkeille ja hyppelemään lämpimäkseen, tytär tahtoi nähdä vilua, hän
väisti, kun äiti lähestyi häntä hieroakseen häntä lämpöiseksi.
— Antakaa olla!
Katariina Räikkä tunsi kummittelijat, joita hänelle näytettiin. Noin
oli hänen äitinsä kerran pyytänyt ainoan lapsensa kättä, painaakseen
sen poskeaan vasten. Katariina oli ollut jääkylmä, niinkuin nyt tyttö
tuossa.
— Ole kiltti, Katri, ja hyppele poikien mukana, puhui äiti edessään
jurottavalle tyttärelle. — Huomenna äiti menee ja noutaa muorin. Te
saatte jäädä saareen siksi aikaa. No, kun äiti sanoo, niin äiti menee.
He kulkivat läpi metsän ja tulivat järvelle. Jää saattoi olla parin
kolmen vuorokauden vanha. Sarastavassa aamunkoitteessa näkyivät
pahaaennustavat mustat vesikuplat kuin äärettömien vesieläjien silmät,
hauraan jään alta. Pakolaiset seisahtuivat rannalle ja tarkastelivat,
mikä kohta olisi luotettavin. Ehkäpä tässä onkin kaiken heidän
kamppailunsa hauta. Äiti ajatteli, että tekisi hyvää saada nukkua. Hän
ryhtyi kuitenkin poikain kanssa kaatamaan nuoria puita matkaan.
Tällaisen jään hän kerran oli nähnyt unissaan, häidensä edellisenä
yönä. Tuon unen muisto vuoli nyt haavaa hänen sieluunsa aivan niinkuin
hän itse vuoli puiden runkoon. Ensi keväänä eivät nämä puut enää tee
lehteä ja kukkaa — kuka heistä, Katariina Räikän ja Lauri ritarin
perheestä näkee ensi kevään?
Katri seisoi reen tykönä, ojenteli hevoselle heiniä ja silitti sen
takkuista kylkeä. Eläimelle hänellä oli hellyyttä.
Pakosaari alkoi valkoisena täplänä näkyä pettävän jään keskeltä. Kuka
heistä sinnekään pääsee. Ja miten käynee huomenna, pakkanen tuntui
olevan lauhtumaan päin.
— Ihanko totta muori huomenna tulee? virkkoi tyttö yhtäkkiä hevosen
luota, ikäänkuin hän olisi arvannut äidin ajatukset.
Äiti vakuutti huomenna lähtevänsä häntä noutamaan. Ja niin he
seipäineen menivät huojuvalle iljangolle, jonka kalvo näytti heille
heidän hahmojensa kuvat. He liukuivat etäälle toisistaan, jotta paino
pysyisi niin pienenä kuin suinkin. Kukin veti tai tyrkkäsi pientä erää
tavaroista. Äiti ajoi hevosta ja seurasi silmillään lastensa askelia.
Tuskin he tunsivat vaaraa, poikia hurmasi kulku viettelevää kuvastinta
pitkin, tytär liikkui mietteissään. Hänkin oli kuitenkin tyyntynyt.
Kerran veden pahasti poreillessa askelten alla, hän totteli äitiä,
paneutui pitkäkseen ja ryömi, niinkuin muutkin yli vaarallisen kohdan.
Iltahämärän langetessa he saavuttivat vanhan pakopirtin. Viime tingassa
se tapahtui, ilma oli jo suojan puolella ja nuorista koivuista majan
turvekatolla putoili sulavaa lunta. Ketun jälkien pohjalla majan takana
oli selvä vesi. Kuin ihmeen kautta oli pakolaisperhe päässyt jään
poikki. Huomenna ei se enää kannattaisi lintuakaan.
Huomenna oli äiti luvannut lähteä noutamaan muoria.
Raivatessaan luhistunutta hätäasuntoa, haki Katariina Räikkä
tuontuostakin tyttären katsetta. Hän luki sen kylmästä kiillosta, ettei
pieni Katri aikonut tinkiä vaatimuksestaan. Tavarat, jotka purettiin
kuormasta, toivat elävästi silmien eteen isoäidin ja kun suuri vanha
kirja vieri maahan säkkien välistä, niin tuntui siltä kuin hylätyn
vanhuksen kädet olisivat tarttuneet siihen ja kantaneet sen turvekaton
alle. Katariina Räikkä ei saattanut olla tuntematta, että samalla
hetkellä, jolloin kirja seurasi perhettä sen sotakotiin, sinne myöskin
tuli vanhan äidin henki. Kirja ei tullut tähän piilopirttiin ensi
kertaa.
Katariina Räikkä kyykötti yötä savuttavien märkien puiden ääressä,
ylläpitääkseen liedellä tulta. Lapset nukkuivat matkasta uupuneina,
kylki kyljessä lavitsalla ja hevonen oli oikaissut pitkäkseen sekin.
Ympärillä hengitti loputon salo ja sulava lumi pisaroi helisten puista
maahan. Täytyi pitää ovea auki, jottei tukahtuisi savuun. Ettei
yhtäkaikki ollut pidetty kunnossa tätä piilopirttiä, olisihan tullut
tietää, että sota aina on mukana siellä missä ihmisiä elää.
Mikä piru häneen taasen menikin, kun hän jätti äitinsä vainolaisten
keskelle. Jos muori nyt olisi ollut täällä, niin ei tämä yksinäisyys
olisi painanut näin armottomasti. Märät pölkyt sihisivät, pusertaen
soluistaan pihkaista vettä ja sammuttaen liekin. Noin sitä ihmisestäkin
pusertuu pahuutta, joka tukahuttaa rakkauden. Herra Jumala, pitihän hän
muorista, oli aina pitänyt — ja kuitenkin oli ynseys aina tukahuttanut
hänen rakkautensa juuri sillä hetkellä, jolloin sitä olisi ollut
tilaisuus osoittaa vanhukselle. Hän muisteli koiraa, jonka hän oli
paiskannut susille. Se oli vapissut ja joka sen jäsen oli temponut
vastaan ja rukoillut. Hän näki vanhuksen toimeliaana tavaroitten
ääressä ja kuinka hän sitten lyyskähti kokoon. Ja kuitenkin hän heti
alistui ja oli valmis luovuttamaan pakeneville raamattunsa. Hänelle
se oli tarpeellisin kaikesta — tyttärelle, Katariinalle ei se ollut
koskaan käynyt tarpeelliseksi.
Tänä yönä se kuitenkin oudosti ilmoitti olemassaolonsa. Hän olikin
kaiken iltaa tuntenut, että jotain peloittavaa oli läsnä. Nyt hän
ymmärsi, etteivät metsän pedot eivätkä vainolaiset olleet aiheuttaneet
tuota pelkoa, vaan vanha kirja, jonka kanteen oli kirjoitettu ihmisten
nimiä, syntymä- ja kuolinpäiviä. Viimeisinä olivat kirjankannessa
hänen omien lastensa nimet sekä niiden synnyinpäivät ja -vuodet —
kuolinpäivät olivat vastaiseksi merkityt johonkin tietymättömään
paikkaan, Herran kirjaan, mistä ei mitään unohdettu.
Ei mitään! Hikeä ja verta vuotain tilitettiin kerran kaikki.
Kuolinpäivät ehkeivät heiltä olleet kaukana. Ensinnä on kai edessä
tauti ja kun sula hävittää sillat saaren ympäriltä, niin seuraa nälkä.
Huomenna nostaa Katri äitinsä puoleen kylmän katseen joka vaatii, että
äiti täyttäisi lupauksensa.
Niin kuluivat yön tunnit vettä vuotavan, savuttavan ja sammuilevan
hätä-lieden ääressä.
Aamulla tuli äiti rantaan ja iski seipään jäähän.
— Tahtooko Katri, että äiti todella lähtee? kysyi hän.
Tyttönen tuijotti selälle ikäänkuin siellä olisi seisonut joku, joka
häntä kutsui. Hän vastasi:
— Ei. Mutta minä lähden.
Äiti vavahti. Hän tiesi, että tytär voi panna uhkauksensa täytäntöön.
Hän tunsi hänessä liiankin hyvin oman henkensä. Vastauksen asemesta
iski hän uudelleen seipään jäähän.
— Kyllä se minut kannattaa! sanoi lapsi itsepintaisesti.
Äiti tarttui hänen käsivarteensa ja kuljetti häntä pois. Hänen teki
yhtaikaa mieli piiskata häntä ja itkeä.
Järvi alkoi kiusotella pakolaisia. Se vuoroin aukeni, vuoroin jäätyi.
Pojat virittivät ansoja ja kuluttivat päivänsä reippaissa metsänkävijän
askareissa. Äiti ja tytär seurasivat järven eleitä. Se tuntui ilkkuvan
heidän hätäänsä. Myöhäinen katumus ei maksanut paljon.
* * * * *
Lauri ritarin ja Katariina rouvan perhe eli nyt pakolaisen kovaa
elämää. Pajunkuoret eivät pitäneet hevosta hengissä eikä riistaa
enää riittänyt ihmisille. Kunhan pakkanen olisi tehnyt sillan edes
likeisimpään saareen. Mutta leutoa riitti ikäänkuin kevät olisi ollut
tulossa.
Eräänä päivänä — he eivät enää tietäneet sen päivän nimeä, sillä he
olivat seonneet viikonpäivistä — kuului huuto vastarannalta. Ihmisääni!
Jos susi olisi ulvahtanut majan edessä ei se olisi voinut näin
säikähdyttää. Joko vihollinen oli tullut tännekin? Oliko se saanut
tiedon heidän pakopaikastaan? Ihminen kulki pitkin rantaa. Saaresta
seurattiin tätä pelossa ja toivossa. Kun ihminen oli päässyt sille
kohdalle mannermaasta, mistä etäisyys saareen oli pienin, pani hän
käden torveksi suunsa eteen ja huusi:
— Hoi! Minä olen Pekka. Vieläkö te elätte?
Pekka oli Katariina rouvan ristilapsi, Katrin leikkitoveri. Hän tuskin
saattoi aavistaa minkä ilon hänen äänensä metsäläisissä herätti.
— Eletään, huusivat pojat. — Tuletko tänne?
— Jää ei kannata. Tulen, jahka jäätyy.
— Vieläkö vihollinen on siellä?
— Meni jo. Poltti, ryösti, tappoi.
Katri kiersi nyt kätensä kupiksi suun eteen ja huusi koko voimallaan:
— Elääkö muori?
Ei tahtonut saada selkoa Pekan vastauksesta. Vihdoin viimein
ymmärrettiin, että hän oli hävinnyt. Ei tiedetty, oliko hän elossa
vaiko kuolleena.
Silloin ei Katri enää punninnut puoleen tai toiseen, vaan hyppäsi
jäälle ja liukui pois kuin luistimilla. Hän ei kuunnellut huutoja
rannalta, eivät mitkään rukoukset auttaneet. Vaarallinen retki tuntui
häntä vain viehättävän. Yhtäkkiä risahti jää, tyttö upposi kainalojaan
myöten, vain pää oli veden yläpuolella.
Hänen vanhin veljensä syöksyi perässä, hän juoksi, hän ryömi, hän ui.
Ja toi onnellisesti sisaren rantaan.
Katri lepäsi kuumana sairasvuoteella, hourien elämän ja kuoleman
rajoilla. Huonosti olisi heidän kaikkien käynyt, jolleivät Lauri
ritarin pojat olisi olleet reippaita ja neuvokkaita. Kun kaivattu
pakkanen teki sillat saariin ja mantereelle, ulottivat he retkensä
uusille metsästysalueille. Nauru helähti majalle asti, kun he
satimestaan tapasivat irvistävän ketun tai lihavan metson. Majassa ei
helähdellyt nauru. Äiti ja tytär hourivat siellä alituisesti samasta
asiasta, jota ei enää voinut auttaa.
Kerran suurella pyryllä tapasivat lapset vastarannalla Pekan. Pekka
toi lekkerissä maitoa ja kontissa leipää. Hän toi myöskin uutisia,
mutta ne eivät olleet hyviä: vihollinen oli palannut ja kierteli näillä
seuduilla. Paras oli olla tekemättä jälkiä. Sentähden hän oli tullut
pyryllä. Hän tiesi leikkitovereilleen sanoa, mikä viikonpäivä oli,
sekä myöskin, että ylihuomenna oli jouluaatto. Niin, tottakin: äitihän
pani taskuun kynttilän. Ja lähetti paljon terveisiä. Vanhasta muorista
ei yhäkään ollut kuulunut mitään. Seuraavalla suurella pyryllä lupasi
Pekka taasen tulla.
Pojat palasivat yli jään, tuuli puhalsi umpeen jäljet ja uutiset
saapuivat pakopirtille.
Jouluaatto. Katariina Räikkä piteli kynttilää käsissään ja mieleen
tulvivat muistot iloisista jouluaatoista suurissa lämpöisissä
saleissa oluen ja puuron ääressä. Myöskin lapsuuttaan hän muisti,
jolloin raamattu oli tuotu pöydän päähän ja vaari oli lukenut siitä
juhlallisella äänellä. Katrinkin katse suuntautui kynttilään.
Ylihuomenna se sytytettäisiin — missä oli muori? Kuka sytyttäisi
hänelle kynttilän? Kyynel pisaroi tytön silmästä karkealle
päänalaiselle, mutta hän ei mitään sanonut, hän oli tautinsa aikana
käynyt niin hiljaiseksi.
* * * * *
Heti joulun jälkeen oli suuri pyryilma ja uskollinen Pekka piti
lupauksensa. Hän toi kontissaan maitoa ja rieskaa ja uuden kynttilän.
Mutta kaikkein parhaat tuliaiset olivat elävä kana ja kukko. Kukkohan
nyt saattoi ilmoittaa aamun. Tämän jälkeen piilomajassa alkoikin kuin
uusi elämä. Oli kevätpuolta ja Katri hiihteli jo veljiensä kanssa.
Eräänä kylmänä kirkkaana aamuna sattui hän olemaan liikkeellä yksinään
suksilla. Hän tunsi ensi kerran pitkästä aikaa iloa mielessään eikä
muistanut, ettei mannermaan puolelle pitänyt tehdä jälkiä. Suksi luisti
lumen pinnalla, jota aurinko oli lämmittänyt. Olisi pitänyt palata
kiskomaan pettua äidin avuksi. Mutta vielä hetkisen hän hiihtää.
Pekkako siellä olikin vastarannalla? Joko hän nyt uskalsi tulla
kirkkaalla säällä? Tietäisiköhän hän jo jotakin muorista? Hän seisoi
rannalla, mutta ei puhunut sanaakaan. Eikö se ollutkaan Pekka? Katri
seisahtui hänkin. Miksei poika huuda niinkuin tavallisesti? Se ei ole
Pekka. Hänen takanaan on hevonen. Hän nousee hevosen selkään ja lähtee
jäälle vastaan. Se on vihollinen!
Katariina Räikän tyttären koko olento vavahti. Mitä tehdä? Jos hän
palaa kotiin, niin sotamies seuraa häntä ja tuhoaa heidät kaikki. Jos
heitä on monta, niin he muutenkin löytävät sinne. Häntä onnetonta! Kun
saisi jään rikki ja voisi tunkeutua sen alle. Mutta nyt se on paksua.
Häntä onnetonta. Olisikohan mahdollista, että tuo mies armahtaisi
häntä, jos hän oikein rukoilisi. Mutta eiväthän ne armahtaneet
vanhojakaan ihmisiä. Yhdentekevää, mihin päin hän menee. Puukko —
hänellä ei ole edes puukkoa matkassaan! Kotiin hän sittenkin kääntyy,
kävi miten kävi.
Hiihtäessään henkensä edestä hän kesken ohimojensa tykinnän kuuli
miten töminä lumessa läheni. Jo kuului hevosen huohotus. Hän väisti
syrjään ja kohotti suksisauvaansa. Hän löi miestä, joka taipui hänen
puoleensa. Hän iski koko voimallaan ja hiihti yhä pakoon. Mies hyppäsi
hevosen selästä ja kiersi aseen hänen kädestään. Hän tunsi hänen kuuman
hengityksensä kasvoillaan. He kaatuivat lumeen.
* * * * *
Työntäessään pettukuormaa ylös rantatörmästä kuuli äiti hätähuudon. Se
oli hänen lapsensa ääni. Pian näki hän jäljet, jotka veivät jäälle.
Hän juoksi majalle ja sai alleen sukset. Lähellä rantaa kiiti ratsu.
Sotamies piteli Katria satulassaan. Tyttö tempoi ja taisteli. Äiti
vastasi hänen huutoihinsa kuin kaiku. Hän huusi ja hän hiihti. Siinä
paikassa missä vainolainen oli kohdannut tytön, näkyi lumikenttä
tallattuna laajalla alalla. Tuossa oli pieni musta täplä: Katrin lakki.
Äiti huusi ja hiihti. Tyttö riippui miehen olalla kuin tapettu eläin.
Hevonen laukkasi jo jäältä vastarannalle. Vielä kerran parahti tyttö.
Sitten hiljeni. Ratsastaja saaliineen hävisi metsän peittoon.
* * * * *
Kun Katariina Räikkä pitkien aikojen jälkeen alkoi päästä tajuntaan,
kuuli hän puhuttavan pääsiäisestä. Pekka oli käymässä ja ojensi
hänelle rieskaa ja olutta. Hän selitti tulleensa toivottamaan hyvää
pääsiäistä. Katariina muisti vaimot, jotka olivat tulleet haudalle ja
nähneet enkelin. Hän muisti pitkät saarnat Laurin rinnalla kirkossa.
Hän katseli laihtuneita, ryppyisiä käsiään. Hän tapasi kaulaltaan
ohentuneen harmaan palmikon.
Oliko hän näin vanha ihminen? Mutta olikin tapahtunut paljon. Mitä
kaikkia olikaan tapahtunut?
Katri...!
Nyt hän muisti kaikki.
Kun hän sitten surunsa pimeydestä avasi silmänsä, sattuivat hänen
korvaansa poikien iloiset äänet majan ulkopuolella. He kuuluivat
puhuvan siitä, että pian saattoi jättää piilopirtin ja palata kotiin.
Pekka vakuutti, että vaara oli jo ohi. Ovi oli jäänyt raolle ja aurinko
paistoi majaan. Kukko lauloi. Jääpuikoista katossa tippui vettä. Oli
kevät. Oli pääsiäinen.
Vanha Katariina kokosi voimansa ja nousi istumaan. Hän ponnisti
jaloilleen ja seisoi auringonpaisteessa. Suloisesti se lämmitti
kasvoja, kaulaa, käsiä, jalkoja — että hänelle, syntiselle raukalle,
suotiinkin tällainen onni! Hänestä tuntui, että hän pitkien aikojen
jälkeen oikeastaan oli päässyt tähän lattialle jotakin erityistä
tarkoitusta varten.
Raamattu! Tuolla se oli komerossaan. Mutta jaksaisiko hän sen nostaa?
Siinä oli kannessa hänen lastensa ja omaistensa nimet. Siinä oli
lehdillä heidän rukouksensa ahdistuksen hetkinä ja heidän kiitoksensa
auringonpaisteessa. Katariina Räikkä pääsi pari askelta eteenpäin ja
kurotti kätensä kirjaa kohden. Hän tiesi, että hän nyt ymmärtäisi
kirjan. Paljon pitää ihmisen läpikäydä ennenkuin hän avautuu tälle
kirjalle.
Vanha muori tiesi mitä hän pani pakolaisen mukaan, kun hän pani oman
kirjansa. Se oli äitien kirja, ihmisen kirja. Kylvöjen ja niittojen
kautta.