Pienen Simo Koivumäen elämässä ei ollut sattunut mitään muistamisen
solmukohtaa ennenkuin hän oli kolmivuotias. Silloin tuli eräs yö.
Siihen asti oli kaikki ollut hiljaista, tasaista ja iloista. Äiti tuli
ja antoi maitoa mukista, se oli Simon oma muki. Äiti nosti ikkunaan ja
näytti, että siellä on haua. Isä toi kaupungista hauan. Aino sanoi,
ettei se ollut haua vaan kissa, mutta Simo tahtoi, että se on haua. Se
oli Simon oma haua ja se nukkui Simon kanssa. Se ei sanonut mitään,
Toivo sanoi, ettei se ollut haua eikä kissa, vaan leikkikalu. Seinillä
oli kauniita sinisiä kukkia, niitä oli paljon. Ne olivat heti siinä,
kun silmät avasi, mutta niihin ei voinut koskea, silloin niitä ei
ollut. Ikkunalla oli kaksi kukkaa ja ne olivat, kun niihin koski.
Ei saanut repiä lehtiä eikä kukkia, ainoastaan kauniisti haistella.
Isä istui ikkunan luona ja leikki kengillä ja kapuloilla. Isä takoi
vasaralla ja veti pitkää lankaa. Isä ei leikkinyt, vaan neuloi kenkiä,
sanoi äiti. Isä tekee Simolle pienet kengät, kun Simo tulee vähän
suuremmaksi. Ne ovat Simon omat kengät. Ainolla on kengät ja Toivolla
ja Väinöllä ja Lainalla. Toivolla ja Väinöllä ei ole kenkiä, vaan
saappaat. Simo tahtoo myös saappaat, Simo on poika.
Simo istui hiekassa pihamaalla ja nauroi. Oli paljon lapsia eikä olisi
tarvinnut mitään vaatteita. Isot lapset juoksivat ja huusivat. Iso
poika heitti kivellä lintua, se oli kyyhkynen. Kyyhkynen itki. Tytöt
sanoivat, ettei saa tehdä pahaa kyyhkyselle, mutta poika teki ja
nauroi. Simo nauroi myöskin. Simo nousi ylös hiekkaläjästä ja juoksi.
Hän tahtoi heittää kiveä lintuun. Lintu lensi.
Simo kaatui, teki kipeää, Simo itki. Kädestä tuli punaista. Se oli
verta. Paha kallio, kun teki lapselle pahaa, jalkaan koski ja Simo
itki. Aino tuli ja vei Simon sisään. Isä yski ja pani maata. Simokin
pani maata. Ei ollut yö, äiti oli poissa, äiti tuli vasta illalla.
Silloin saivat kaikki voileipää ja hyvää ruokaa ja sitten panivat
kaikki maata. Äiti otti Simon syliinsä ja Simo nukkui siihen. Toisinaan
oli äiti kotona koko päivän, se oli sunnuntai. Äiti puki lapsen ylle
puhtaat vaatteet ja kauniin kauluksen. Kaikki lapset saivat puhtaat
vaatteet, isot lapset pukivat itse ylleen. Äiti ja isä menivät
kirkkoon, yksi suurista lapsista pääsi mukaan. Kirkossa ei saanut
nukkua. Simo oli vielä liian pieni. Mikä se on kirkko? Se on Jumalan
huone, siellä saarnaa pappi ja veisataan kauniita virsiä, siellä on
alttari ja hopeiset kynttiläjalat ja kaunis _kuva_... Mikä se on
alttari? Se on sellainen, jonka päällä pidetään raamattu ja pappi
seisoo siinä ja messuaa ja rukoilee. Simo saa nähdä jahka kasvaa.
Taivaasta putosi valkoista, se oli lunta. Oli kylmä, lammas antoi
lämpöiset kintaat, lammas oli hyvä. Pihamaalle tuli pieniä rekiä,
jotka olivat kelkkoja, ja lapset huusivat ja nauroivat. Tuli myöskin
sellaiset pitkät kengät, jotka olivat sukset. Missä ovat Simon omat
sukset, Simo tahtoo omat sukset! Simo saa, kun Simo tulee suureksi.
Onko Simo huomenna suuri? Ei tehnyt kipeää, kun putosi. Helisi ja
kilisi, kun ptruuat juoksivat. Aino antoi linnuille leipää, kun eivät
ne voineet syödä lunta.
Isä oli väsyksissä eikä mennyt kirkkoon, isä puhui vasarasta ja
alasimesta. Vasara oli se, joka löi ja alasin oli se, johon teki
kipeää. Paha vasara! Isä puhui yksinään, vaikkei ketään ollut
huoneessa. Äiti tuli pyykkituvasta ihan märkänä. Silloin tehtiin tulta
ja keitettiin kahvia ja ruokaa.
Äiti lähti matkalle ja toi pienen lapsen. Se oli Simon ja Ainon
ja Toivon ja kaikkien sisar. Se makasi Simon kehdossa, Simo antoi
mielellään sen maata. Simo makasi isän kanssa. Pikku lapsi oli Helmi,
se ei osannut puhua, se itki ja nauroi. Sille ei saanut tehdä pahaa.
Äiti osti paljon pullaa ja tuli setiä ja tätejä ja pappi. Pappi luki
kirjasta ja pani vettä Helmin pään päälle, niin että Helmi itki. Äiti
ei torunut pappia. Kaikki lapset saivat konvehtia ja limonaatia ja
omenaa. Aino säästi omenan ja konvehdin, Simo söi kaikki ja pyysi
lisää ja äiti antoi. Pappi sanoi, että isän pitää mennä tohtorin luo.
Salmisen setä otti Simon syliinsä ja kysyi kuinka vanha hän oli. Simo
vastasi: kolme vuotta. Salmisen täti kysyi äidiltä, eikö Simo pääsisi
heidän kanssaan sunnuntaina saareen. Mikä se on saari? Kuinka paatti
menee veden päällä?
Tähän tapaan oli Simon elämä kulunut. Se oli ikäänkuin liukunut veden
päällä. Sitten tuli eräs yö.
Simo heräsi siihen, että isä huusi äitiä. Oli pimeä. Isä tarttui kiinni
Simoon ja ravisti häntä. Simon olkapää kävi aivan märäksi. Mitä isän
kädessä oli? Isä käski herättää äidin. Simoa nukutti ja isä nousi itse.
Äiti nousi ja otti tulta. Ja silloin hän rupesi huutamaan ja itkemään,
että voi Herra Jumala, nyt se on saanut verensyöksyn. Äiti herätti heti
suuremmat lapset ja käski heidän mennä naapuriin, että soittaisivat
tohtorille. Salmiselle piti mennä, ne auttavat.
Isä makasi vuoteessaan silmät kiinni ja verta oli hänen vaatteillaan ja
peitteellä ja käsillä.
Pieni Simo seisoi paljasjaloin lattialla vuoteen luona ja katseli isää.
Häntä paleli, hänenkin paitansa oli veressä. Äidillä ei ollut aikaa
häntä ajatella. Äiti otti piirongin laatikosta puhtaita lakanoita ja
rupesi tekemään tulta hellaan. Äiti itki. Kun tuli oikein kylmä, rupesi
Simo kapuamaan äidin vuoteeseen ja äiti huusi hänelle, ettei saa mennä.
Ja meni taasen piirongille ja etsi jotakin. Sitten hän kutsui Simon ja
alkoi riisua häntä. Ja veti hänet lieden luo ja hieroi häntä. Ja painoi
hänet vastaansa, puki ylle uuden paidan, otti hänet syliinsä ja kantoi
hänet vuoteeseensa. Ja laski hänet siihen omalle paikallensa pienen
Helmin viereen ja peitti hänet aivan huppuun. Ja koko ajan vuotivat
hänen kyyneleensä. Ja isä äänteli jotakin, jota ei voinut ymmärtää.
Simokin itki, koska äiti itki. Hän olisi tahtonut äitiä viereensä,
mutta äidillä oli paljon tekemistä, äiti pani vettä tulelle, ja meni
sitten isän luo.
Isot lapset tulivat, setiä ja tätejä tuli, huone oli ihan täynnä,
kaikki kävelivät hiljaa ja puhuivat hiljaa, katselivat isää ja
sanoivat, että hän kuolee. Salmisen täti sanoi sen isälle itselleen,
mutta ei isä kuullut. Aino itki, Simokin itki. Ei ollut hauskaa.
Simo olisi tahtonut nähdä tohtorin, mutta hän nukkui eikä havahtunut
ennenkuin aamulla.
Sen aamun hän muisti.
Sähkö paloi katossa ja tuli oli liedessä ja kahvi hajusi hyvältä. Äiti
ei ollut sisällä eivätkä isotkaan lapset. Simo nousi istumaan ja näki,
ettei Helmi nukkunut. Hän siristeli silmiään, kun sähkö teki kipeää, ja
maiskutteli suutaan. Isä makasi vuoteessaan, hän ei nukkunut, silmät
olivat ihka auki. Lakanat olivat puhtaat ja isän kädet olivat ristissä
rinnalla. Voiko olla kuollut, vaikka silmät ovat auki? Simo tahtoi
huutaa. Äiti, miksei äiti tule?
Silloin rupesi isä puhumaan. Ja hänellä oli sellainen ääni kuin
papilla, kun hän risti Helmin. Eikä isä yhtään liikkunut, eikä isän
puhetta voinut ymmärtää. Hän sanoi sanat harvaan ja selvästi, mutta ei
vain voinut ymmärtää. Vasarasta ja alasimesta hän puhui.
— Nyt on sitten taas se aika, että on alasimena. Toisena tai toisena
pitää olla. Jos on vasarana, niin aina sortaa tai lyö toista. Tai
elämää sortaa. Ja kun taas joutuu alasimeksi, niin elämä lyö ja sortaa.
Että miksikä se niin lie määrätty. Ei voi tietää. Nyt on sitten taas
alasimena-olo. On sitä vasaranakin oltu, vaan tuskinpa enää se aika
tulee. Eikä tulekaan. Vasarana ja alasimena ja alasimena ja vasarana
siihen asti kun viimeinen isku kaataa. Kohta se on käsissä sekin. Ei
ymmärrä, ei ymmärrä.
Simo kuunteli ja pelkäsi. Jollei äiti olisi pian tullut, niin hän olisi
huutanut. Ei ollut koskaan ollut tällaista. Mutta äiti tuli ja toi
puodista maitoa, ja meni ensin ja koetti isän käsiä ja sanoi jotain
isälle. Ja tuli sitten katsomaan Helmiä ja hymyili hänelle. Silloin
Simo kävi kiinni äidin kaulaan ja sai itkunsa tukahdutetuksi äidin
kainaloon. Ja joi maitoa, kun äiti antoi.
Tohtori oli käynyt yöllä, kun Simo nukkui. Simo ei nähnyt häntä, oliko
hän samanlainen kuin pappi? Hän oli sanonut, että isä voi kuolla, mutta
voi vielä vähän elääkin. Sairashuoneelle isän piti lähteä. Isässä oli
keuhkotauti. Mikä vasara lyö isää? kysyi Simo. Ja äiti sanoi: tauti.
Vasara löi myöskin Simoa, Simossa oli myöskin keuhkotauti. Tohtori
sanoi sen, Simo näki tohtorin, mutta hän oli vanha herra ja hänellä oli
silmälasit. Ei tehnyt kipeää kun vasara löi, oli hauskaa, sai paljon
kaikkia hyviä ruokia ja äiti oli kotona ja piti sylissään.
Nyt lyö vasara Simoa ja Simo on alasin, mutta kyllä Simokin lyö
alasinta, jahka tulee suureksi, sanoi Simo.
Sitten tuli taas sellainen väliaika. Isä oli poissa, isä oli mennyt
Jumalan luo. Se oli tapahtunut sillaikaa, kun Simo oli siirtolassa.
Äiti oli aina poissa, hän oli mennyt jo kun Simo heräsi ja Simon oli jo
hyvin uni, kun hän tuli kotiin. Aino ja Toivo ja Väinö kävivät oikeaa
koulua ja Laina kävi leikkikoulua. Simo ja Helmi olivat Salmisella.
Salmisen täti torui, vaikka äiti maksoi hänelle siitä, että hän katsoi
heitä. Liisa oli vuotta vanhempi kuin Simo. Liisa oli kiltti, Liisa
osasi jo lukea ja Liisa opetti Simollekin. Simoa rupesi nukuttamaan.
Pyhänä oli äiti kotona ja silloin tuli Liisa Simon kanssa heille. Äiti
lupasi, että Simo pääsee kirkkoon. Suksia ei äiti voinut ostaa, ei
ollut rahaa. Äiti pesi herrasväen pyykkiä. Äidin käsistä tuli verta,
hän voiteli niitä ja pani yöksi käsiin valkoiset kintaat. Toivo oli jo
juoksupoikana kaupassa. Hän toi kotiin omenia, kun ne siellä rupesivat
pahentumaan. Ne olivat hyviä omenia. Ja karamellia hän toi. Salmiska
sanoi, että Simo oli ottanut Liisan valkoiset kintaat, äiti löi Simoa.
Mutta ne olivatkin puulaatikon takana. Äiti otti Simon syliinsä ja
antoi hänelle kahvia. Simo kävi usein näyttämässä itseään tohtorille.
Oli monta tohtoria, vanhoja tohtoreja ja nuoria tohtoreja. Vahvistavaa
ruokaa, he sanoivat. Oli vielä yötä, kun äiti jo meni työhön. Jonkin
kerran äiti otti Simon syliinsä ja itki. Äiti ei sanonut, miksi hän
itki, vaikka Simo kysyi. Ainokaan ei sanonut, mutta Laina sanoi
tohtorin puhuneen, että Simokin kuolee.
Simo ei tahdo kuolla, Simo tahtoo tulla suureksi, Simo tahtoo sukset ja
kellon, Simo lyö vielä vasaraa, Simo ei tahdo kuolla!
Äiti ei ollut tätä kuulemassa, äiti pesi herrasväen pyykkiä. Simo
juoksi ulos, pihan perälle, sisään siitä ovesta, minkä vain näki
avoimena, tunkeutui halkoliiterin nurkkaan ja itki.
Pojat tiesivät kaikki, että Simo kuolee. He eivät tahtoneet häntä
leikkimään kanssaan, ja kun hän yritti sytyttää paperossinpätkän, niin
he rupesivat nauramaan ja sanoivat, että kaikki tässä polttelevatkin,
tuommoiset! Ja Leinon Santtu huusi ääneen, niin että kaikui yli pihan:
kuolee se, sen se on näköinenkin. Ja Sööterluntin Jonni käski mennä
leikkimään tyttöjen kanssa.
Äiti ei antanut Simon oppia lukemaankaan. Lieneekö äiti uskonut hänen
niin pian kuolevan, ettei kannattanut ryhtyä vaivannäköön. Liisa
opetti Simolle lukemisen salaa. Eikä se ollut vaikeaa. Hauskaa se oli.
Eikä äiti torunut, kun Simo luki hänelle Hiihtäjän laulua, vaan tuli
iloiseksi ja sanoi, että ehkä lapsi paraneekin. Kerran kun Simo jo
makasi, oli heillä vieraita vaimoja odottamassa äitiä. Ja Simo kuuli
miten he puhuivat.
Ei suinkaan siitä ihmistä tule, niin on kovin huonon näköinen.
Paras olisi, että Jumala ottaisi pois kitumasta.
Ja olisi helpompaa äidilläkin. Aijai, on siinä raatamista, kun on noin
monta näitä lapsia.
Terveitten kanssa sentään aina menee, mutta sairaus kun tulee, niin
siinä sitä käskee. Ja entäs sellainen pitkäaikainen kituminen niinkuin
sekin keuhkotauti.
Kyllähän se taivaallinen isä tietää mitä tekee, mutta en minä vain
äitinä rukoilemisella viivästäisi lapsen oloa täällä murheen laaksossa.
Pahuutta täällä oppii, mitäs muuta.
Katsokaas nyt, hyvät ihmiset, miten se on valkoinen — ei, ei se elämään
jää. Että vieläköhän tuo hengittää?
Simo hengitti ja Simo oli elossa. Mutta hän muisti isää sinä aamuna,
jolloin isä oli puhaltanut ulos lämpöisen verensä ja makasi valkoisena
ja puheli vasarasta ja alasimesta. Pojasta tuntui siltä kuin hän nyt
olisi ollut tässä juuri samalla tavalla. Hänellä ei ollut yhtään
voimaa. Vasara löi ja löi. Hän huutaa pian, niin tukalaa hänen on olla.
Silloin rupesi Aino puhumaan.
Äiti uskoo hänen paranevan. Ja me kaikki toivomme, että hän paranisi.
Hän on oikein hyvä poika.
Silloin Simosta taas tuntui, että hän otti kiinni vasarasta, ettei se
enää saanut lyödä häntä. Ei hän vielä kuole, vaikka ne sanovat. Äiti
uskoo hänen parantuvan ja kaikki lapset toivovat hänen paranevan. Häntä
rupesi naurattamaan ja hän kääntyi nopeasti seinään päin, etteivät ne
näkisi kuinka hän nauroi.
Salmisella oli nyt oma liike ja oikein ovella kirjoitus »Räätälinliike»
ja ikkunassa ihmisenkuvia. Hän otti Simon asiapojaksi, piti lähteä
viemään laskuja ja sanoja ja tuomaan rahoja kotiin. Liisa kävi koulua,
Liisalla oli hyvin kaunis sininen hame ja punainen nauha palmikossa.
Niin kaunista kuin Liisa ei ollut. Räätäli ei lähettänyt Liisaa, hän
oli ainoa lapsi. Mutta jonkin kerran kun oli paljon kantamista, meni
Liisa Simon mukaan.
Minä nain Liisan, ajatteli Simo.
He kävelivät rinnan, käsivarrella kauniisti silitettyjä
vaatekappaleita, ja Simo koetti astella tahdissa Liisan kanssa. Mutta
Liisa otti milloin pitkän, milloin lyhyen askeleen ja pysähtyeli
ikkunoihin katselemaan.
Vasen, oikea, vasen! komensi Simo.
Mutta Liisa vain nauroi eikä muistanut, mikä jalka oli vasen ja mikä
oikea.
Oli kauniita kenkiä. Ja Liisa valitsi kaikkein kauneimmat valkoiset
ja sanoi, että ne ovat hänen. Simo valitsi suuren-ihmisen kengät ja
sanoi, että hän antaa ne äidille, kun saa rahaa. Ja otattaa korot
matalammiksi. Liisa otti suurimman punaisen omenan ja rinkelin, jossa
oli rusinoita ja mantelia ja sokeria päällä. Ja Simo otti sukset ja
hiihtopaidan. Ja sitten he menivät eteenpäin ja ottivat kirjakaupasta
kauneimmat kuvat ja kangaskaupasta kankaat. Tietysti ne kaikki jäivät
sinne, ajatuksissaan vain he olivat ne ottaneet, ja se oli yhtä hyvä.
Mutta kun he tulivat kotiin, niin Liisan isä kysyi, missä he olivat
viipyneet ja sanoi, ettei enää saa viipyä sillä lailla. Eikä Liisa enää
päässyt mukaan.
Simo kulki taas yksin asioilla ja katsahteli kauniisiin tavaroihin
ikkunoissa. Hän ajatteli, että sininen kaulahuivi on Liisan ja harmaa
villaröijy on äidin ja satukirja on Ainon. Mutta sukset ovat hänen.
Kun kuukausi on lopussa, saa hän paljon rahaa mestarilta ja silloin hän
ostaa sukset. Ei ollut jäljellä kuin kuusi päivää.
Tuli kylmiä sateita, pojan jalat kastuivat. Häntä yskitti ja väsytti.
Hänen täytyi istua penkille. Olkapäitä kylmäsi. Ihmiset pysähtyivät
katsomaan, kun hän yski.
Lähde pois, lapsi parka, sanoi vanha rouva, saat kuolemantaudin.
Simo pelkäsi äidin kieltävän häntä menemästä mestarin asioille.
Silloinhan hän ei saisi palkkaansa eikä voisi ostaa suksia. Sukset
maksoivat viisi markkaa pari. Oli kylmä, jalat olivat läpimärät, tuli
lumiräntää, pian on suksikeli, etteihän hän vain saisi kuolemantautia.
Surisikohan Liisa jos hän kuolisi? Nyt ei ollut penkkiä missään. Äiti
häntä surisi. Kunhan jaksaisi juosta. Kengät ovat rikki. Äiti sanoo
varmaan, että pitää ostaa kengät eikä suksia. Jos saisi kengät ja
sukset.
Tuolla ne kengittävät hevosia ja pajassa on lämmin. Hän poikkeaa sinne
pieneksi hetkeksi. Jos mestari kysyy, niin hän sanoo, että hän meni
kuivattamaan vaatteitaan. Aivan lyhyeksi hetkeksi vain.
Kalke kuului kadulle asti. Hän katseli portista ja näki pihan perällä
pimeän vajan, jossa kipunat räiskyivät ja punainen valo leiskahti yli
seinien. Tuntui paremmalta, kun vain näkikin tuon lämpöisen paikan.
Pieni koira juoksi edellä ja Simo käveli perässä. Lämmin hohti vastaan
pihalle asti. Siellä oli hevosia ja rattaita. Ei kukaan nähnyt
häntä, hänhän oli vain pieni poika ja kaikki, jotka liikkuivat tulen
ympärillä, olivat suuria miehiä. Poika nojasi ovenpieleen ja olisi
mielellään mennyt likemmä, mutta ei uskaltanut. Siltä puolelta hohti
lämmin, missä taottiin, toiselta puolen tuli kylmä viima. Seppä oli
punainen kuin mikäkin satuvuoren asukas ja rauta oli niin punaista,
että se oli valkoista. Noin vasara lyö, ajatteli Simo. Mutta alasin
ei mene rikki, se pysyy paikoillaan. Hampaat kalisivat suussa. Iskut
tärähtivät läpi koko ruumiin. Seppä nauroi ja huusi jotain koiralle.
Kipunat räiskähtivät seinään asti. Simo tunsi olevansa hyvin pieni
poika. Olenkohan minä jo saanut kuolemantaudin? ajatteli hän. Sitten
hän muisti isää, miten isä oli puhunut vasarasta ja alasimesta, varmaan
isäkin oli näin katsellut, kuinka vasara löi. Ehkä isäkin oli saanut
kuolemantaudin näin syyssateessa. Itkisiköhän Liisa?
Silloin poika tunsi, kuinka jotain märkää kuumaa tuli hänen kaulalleen
ja käsilleen. Isä, isä...!
* * * * *
Hän luuli, että oli aivan pieni poika, että tuli paloi liedessä ja
äiti oli hakemassa maitoa ja isä makasi puhtaiden lakanain keskellä.
Mutta kun hän avasi silmänsä eivät seinät olleetkaan siniset vaan
valkoiset, ja ympärillä oli vieras myssypää neiti ja monta sänkyä. Hän
oli joutunut sairashuoneelle eikä tiedetty kuka hän oli eikä missä hän
asui. Vasta kun hän jaksoi sen sanoa, toimitettiin äidille sana.
Simo muisti, että hän kolmen päivän perästä olisi saanut palkkansa. Hän
odotti kovasti äitiä. Ei tehnyt kipeää mistään. Kaikissa sängyissä oli
lapsia, paitsi yhdessä. Sanoivatko ne, että Sulo eilen oli kuollut?
Sulon suusta oli tullut verta.
Varmaan minäkin kuolen, ajatteli Simo.
Äiti ja Aino saapuivat ja Simo pääsi kotiin. Mentiin hevosella, äiti
piti poikaansa sylissään niinkuin pientä lasta, vaikkei Simo enää ollut
pieni.
— Äiti, kuolenko minä nyt?
— Äiti uskoo, että lapsi paranee.
— Tahtooko äiti, että minä paranen?
— Kyllä äiti tahtoo, mutta tapahtukoon Jumalan tahto.
— Enkö minä nyt saakaan suksia?
— Täytyy ostaa paljon lääkkeitä.
— Enkö minä enää pääse asiapojaksi mestarille?
— Et moneen aikaan.
Hän ei kysynyt, pääsisikö hän katsomaan Liisaa, vaikka hän sitä
ajatteli.
Hän makasi nyt niinkuin isäkin oli maannut puhtaiden lakanain välissä
ja Helmi telmi huoneessa ja veti alas mitä vain käsiinsä sai.
Siunatkoon sitä lasta, kaikki se rikkoi ja repi. Simo ei saanut koskea
lapseen, kaikkien täytyi pelätä Simoa, niin oli tohtori sanonut. Simo
makasi ja ajatteli. Hänestä tuntui, että hän oli vanha mies.
* * * * *
Vasara lyö nyt alasinta. Nyt on se aika. Alasin on ihan hiljaa eikä
puolusta itseään. Hänen kätensä on hyvin väsynyt. Jaksaako hän koskaan
tarttua vasaraan? pieni Sulo kuoli. Liisa ei tule tänne, Liisa ei
muista häntä enää.
Niin kului aika. Simo Koivumäki oli alasimena, mutta jonkin kerran hän
jaksoi tarttua kiinni vasaraan, niin ettei se saanut lyödä.
Viikoista kasvoi vuosia eikä mitään ulkonaista muutosta ollut kotona
tapahtunut. Simo eli vielä ja kävi näyttämässä itseään tohtorille. Hän
pääsi jo kouluun. Tohtori ihmetteli. Tahto auttoi tässä paljon.
Simo tahtoi elää.
Hän oli viidentoista vanha ja palveli sekatavarakaupassa, kun hänen
elämäänsä tuli toinen suuri solmukohta.
Oli lauantai-ilta ja ensi lumi lankeili jäätyneelle maalle. Katot
olivat valkoisina, kadut olivat valkoisina, höyhenen kokoisia
hiutaleita putoili pilvinä taivaasta. Puolessa tunnissa oli tullut
lunta niin, että sai kahlata eteenpäin. Kulkuset helähtelivät — tuolta
ja tuolta ja täältä. Koko kaupunki helisi. Katulyhdyt syttyivät,
mutta valoa tuskin saattoi erottaa lumihiutaleitten takaa. Suksilla
suhahti ohitse nuoria miehiä, heitä meni ketjuna, urheilupaita yllä
ja kudottu lakki, iloisesti heilahtaen, päässä. Lapsia juoksi ulos
porttikäytävistä kelkkoja vetäen. Talven ilo helisi ilmassa.
Simo Koivumäki oli laskenut kantamuksensa kellariin ja seisoi portilla.
Lumihiutaleet tanssivat hänen ympärillään, lapset huusivat ja
lumittivat toisiaan, hiihtäjät humahtivat ohitse ja tiu'ut soivat.
Silloin löi nuoren miehen rinnassa lieskana sydän. Hän tunsi kuin
siipien kasvavan hartioilleen ja kannattavan eteenpäin. Hän oli nuori
ja voimakas, elää hän tahtoi ja olla iloinen. Kaunis oli tämä talvi ja
kaunis tämä elämä. Liisa — huihai! Liisa oli unohtanut — huihai, on
niitä muitakin tyttöjä.
Hän kulki jo yli kadun, kahlaten lumessa nilkkaa myöten. Kädet
taskuissa sukelsi hän kulkijoiden ohitse ja kiiruhti tuttua
kauppaliikettä kohden. Monet kerrat oli hän katsellut sen
näyteikkunoihin ja oli ollut aikoja, jolloin ei hän ollut uskaltanut
niihin katsella. Nyt meni hän oikopäätä ovea kohden, tempasi sen
auki, seisoi myymäläpöydän edessä ja pyysi ne ja ne sukset. Hänen ei
tarvinnut valita eikä kysyä. Hänellä oli katsottuna suksipari, vuosien
kuluessa oli hänen mielipiteensä suksista vakiintunut. Ja hän löi rahan
pöytään, otti sukset sauvoineen olalleen ja läksi menemään.
Eikä koskaan hän ollut tietänyt, että voi olla tällaista riemun
päivää. Hänen suunsa olisi tahtonut huudella ja kiusotella kaikkia,
hänen sydämensä laulaa ja hänen jalkansa tanssia. Hih ja hei, nyt on
maailma auki ja tie vapaa. Eikä tätä poikaa mikään pidätä. Tämä poika
ei kuole, vaan näillä suksilla hän itsensä parantaa. Nyt käydään kiinni
vasaraan — paha vasara, lyöpäs nyt! Eikös se sanonut esitelmässään
opettaja kerran, että ihminen urheilulla voi tehdä itsensä terveeksi?
Sellaisella oikein harkitulla ja järkiperäisellä urheilulla. Hän
sanoi, että hänelläkin oli ollut heikko rinta ja nyt hän oli terve
mies. Siinä piti tietysti olla hiukan varuillaan näin alussa. Äiti
saa hänestä vielä terveen pojan. Ja murheettomat vanhuudenpäivät
pitää äitimuorilla oleman. Ja tyttöjä, onhan niitäkin maailmassa, jos
tahtoisi elämäntoverin ottaa.
Hänpä luulee, että hän yrittää pystyyn siirtomaatavarakauppaa. Sinne
on tietysti vielä pitkä aika. Mutta kyllä se takaa hänelle tämäkin
kauppias, jonka luona hän nyt on. Hän palvelee vielä täällä jonkin
vuoden. Ehkä sitten aluksi voisi perustaa osakeyhtiön. Hänellä on kuin
onkin se usko, että urheilu parantaa ihmisen. Ja sairaita on paljon. Ei
ymmärrä, ei ymmärrä, sanoi isävainaja. Mutta kyllä hän ymmärtää: isä ei
osannut hoitaa itseään ja joutui siinä alasimeksi. Hei tätä maailman
valkoisuutta! Huomenna on pyhä ja tie on auki ja elämä on kuin silkkiä.
Seuraava solmukohta Simo Koivumäen elämässä tuli viisi vuotta
myöhemmin. Se oli ihmeellinen päivä sekin, mutta ei sentähden, että hän
suurissa hiihtokilpailuissa oli ottanut ensi palkinnon. Sen hän oli
ottanut ennenkin, se ei tehnyt tätä maaliskuun pyhäpäivää ihmeelliseksi.
Heitä tuli useita poikia yhdessä ja he huutelivat toisilleen
suksiltaan, muistellen kilpailujen kulkua. Oli ollut juuri tarpeellinen
pakkanen ja oikein säteilevää ja kaunista. Ilmassa ei ollut mitään
vikaa eikä tuulikaan ollut niin kova, että se olisi sanottavasti
vaikuttanut.
Juuri kun he tulivat kaupunkiin ja kääntyivät viertotieltä kadulle,
astui heitä vastaan nainen, joka pysähtyi katsomaan, Aurinko paistoi
häntä silmiin ja vasta hetken päästä hän tunsi hiihtäjän, hymyili ja
tervehti.
Liisa!
Ei, ei mitään ollut maan päällä muuta kuin tämä yksi tyttö, tämä
lapsuudenystävä, tämä Liisa. Se oli hän, sellaisena kuin hän oli
ollut vuosia sitten, silloin kun he yhdessä seisoivat kauppapuotien
ikkunoissa ja myytävistä tavaroista päättelivät: tuo on minun — ja
kuitenkin oli hän nyt niin paljon kauniimpi noin suurena ja solakkana!
Kun he vihdoin saivat sanat suustaan, eivät he puhuneet mitään
merkillisiä asioita. Kuka hyvänsä olisi saattanut kuulla heidän
keskustelunsa. Ja kuitenkin kulkivat he kuin kahden maailmassa ja
heidän välillään tapahtui jotain salaista ja hyvin tärkeää.
— No, kuinkas neiti on voinut, ei ole tavattukaan — niin, siitä on
kauan aikaa.
— Kiitoksia vain. Kyllähän minä. Ja sinä... te, te olette käynyt kovin
terveen näköiseksi. Olette kai taas ottanut ensi palkinnon. Kyllä minä
tiedän, kyllä minä olen lehdistä seurannut. Mukavaa se on.
— Vai on neiti seurannut. Sehän on hauskaa se. Ja minä kun luulin, että
olitte tykkänään unohtanut.
— Meillä on isäkin monta kertaa sanonut, että pitäisi mennä katsomaan
vanhoja tuttuja. Mutta ei ole tullut käytyä, kun muutettiin niin kauas
siltä kulmalta.
— Me, me asutaan myöskin nyt uudessa paikassa, tai eihän meitä
olekaan paitsi äiti ja minä. Äiti hoitaa siinä talouden. Minulla on
siirtomaatavaraliike — pieni se vasta on, mutta sitä sopii laajentaa.
— Oma liike, vai sillä lailla. Missäs ne muut sitten ovat?
— No, ne ovat ihan kaikki naimisissa.
— Vai naimisissa. No, etkös sinä...?
— Eihän tuota ole tullut mentyä. Entäs te...?
— Mitäs minä sitten. Ei ole sattunut mieleistä.
— Kai se on katsottu, vaikkei sitä sanota.
— Eikä ole.
Simon koko olento läikähti riemusta. Hän tunsi, että hän nyt oli saanut
käsiinsä vasaran ja että hän piteli sitä lujasti. Nyt ei se pääse siitä
mihinkään. Se on nyt sitä aikaa, olisi isä sanonut.
— Me asutaan ihan tässä äidin kanssa, ehkä sinä poikkeatkin katsomassa.
Äiti tulee kovasti iloiseksi.
— Vai niin, vai tässä. Hyvänen aika, tuossahan se on oven päällä »Simo
Koivumäki», enkä minä ole sattunut näkemään.
— Se ei ole ollutkaan siinä kauan. Se oli osakeyhtiön. Minä sain sen
haltuuni vasta joulun jälkeen.
— Vai niin, vai niin. Niin että se on nyt ihka oma. No, ehkä minä käyn
katsomassa, jollen häiritse.
— Ei suinkaan. Kun se on niin kovasti mukavaa.
— Mutta minnekäs ne muut jäivät — ettekös te ollut seurassa?
— Näkyvät häipyneen, minne lienevät jääneet. Ja minä kun luulin, että
olit minut ihan unohtanut.
— Minä luulin sinun unohtaneen.
Kaksi onnellista nuorta ihmistä astui kotiin, joka oli niin suuren
vaivannäön ja ponnistuksen tulos.